Luistimilla kesäpakinassa

[ynnä sääkset ja kärpäset]

Jaakko Salovaara, 2019.
Kalasääski eli sääksi Valkmusan kansallispuistossa.

Kesät tulevat ja menevät kunnes eivät.

    Se tuntuu henkilökohtaiselta. Henkilökohtaista on, että olen.

    Arvo Turtiainen kirjoitti mainion runon neljästä vuodenajasta. Antoi sille nimen Suomalainen kevätjenkka. Kevät tuo ja vie, taikatemppu.

    Onni yksillä, kesä kaikilla sanotaan. Sanovat onnelliset, joita onnettomat eivät kiinnosta. Lohduttaako kesä onnetonta? Tuskin. Talvella ja syksyllä on helpompaa, kun kurja ilma piiskaa tasapuolisesti kaikkia.

    Tulisipa kesä ja kärpäset, sanon talvella. Onko tässä yhteiskunnallinen ajatus pohjalla?

Sunnuntaina katselin lentävää kalasääskeä Pyhtään ja Kotkan rajamaalla Valkmusan kansallispuistossa.

    Se kierteli pesäpuutaan. Pesässä kurkotteli ainakin kaksi poikasta. Sääksen suku jatkuu.

    Maanantaina näin kolme meriharakkaa Sapokan kaupunkipuistossa Kotkassa. Ensin ne kuulee, sitten näkee. Sapuskasta tappelivat.

    Tiistaina tikli pisti silmään kotimaisemissa Malmilla. Pari viikkoa sitten näin tiklejä Viikissä. Ovatko punapäiset keltakylkiset mustaselkäiset koreat linnut runsastuneet?

    Pallo on pyöreä. Samannäköinen jokaisesta näkökulmasta. 

    KTP hävisi divarissa Valkeakosken Hakalle maanantaina Arto Tolsa areenalla. Melkein 2000 katsojaa. Arto Tolsa teki maalin kun Suomi voitti Espanjan maajoukkueen viisikymmentä vuotta sitten.

    Jalkapallokin liittyy Turtiaisen runoon. Aikahyppynä ajan yli.

Verrytellään sanoilla. Tulee hiki.

    Rillumareitä selvitellessä huomasin riemukseni, että Pekka Puupää -elokuvissa Pätkän roolia vetänyt Masa Niemi pelasi Viipurin Susissa jääpalloa. Mies toimi maalivahtina, vaikka oli vain 152 senttinen. Masan täytyi olla ponnistusvoimainen. Hän oli myös jääpallojoukkueensa kapteeni.

    Isäni kävi pelaamassa jääpalloa Viipurissa KTP:n edustusjoukkueen mukana 1930-luvulla.

    Toiset luistimeni sain omalta vintiltä, missä isäni vanhat jääpallohokkarit pölyttyivät. Ne olivat matalammat kuin jääkiekkoon tarkoitetut; luistimen terä oli suorempi ja pidempi kuin jääkiekkohokkareissa.

    Viisikymmentäluvulla juuri kukaan kaveripiirissäni ei saanut uutta polkupyörää, suksia tai luistimia. Piti kierrättää. Niukemmat ajat hyppivät ajatusten yli.

    Oliko minulla kohtalonyhteys Masa Niemeen isäni luistimien kautta?

    Ehkä oli.

    Saattoi käydä niin, että Masa heitti narupallon kentälle Viipurissa vuonna 1934 kun Sudet pelasivat KTP:tä vastaan. Pallo pomppasi jäästä isäni luistimeen, jolla minä luistelin vuonna 1960 Kotkan Urheilukeskuksen rosoisella jäällä.

    Isäni oli (mm.) konelatoja ammattiltaan, niin kuin myös Reino Helismaa, joka tapasi Masa Niemen Viipurissa. Jonkin ajan päästä alkoi noiden kavereiden yhteinen matka rillumareihin.

KTP:n jääpallojoukkue joskus 1930-luvulla.
Isäni Osmo polvistuneena vasemmalla.

Runoa voi lukea monesta suunnasta.

    Turha kuvitella, että pääsee perille.

    Turtiainen kirjoitti kevätjenkkansa kokoelmaan Puhetta Porthaninrinteellä vuonna 1968. Se löytyy Turtiaisen kokoelmasta Runoja 1934-1968. (Tammi, 3.p, 1976.)

    Runossa vuodenajat synnyttävät toisensa. Tällä tavalla ajankohtaisesti:

    Kevät,

             tuo silmänkääntäjä

                        jallitti meitä taas kerran.

    Se sieppasi hatustaan leivot ja liverrykset

                        kukat ja kottaraiset

    ja yllytti ihmiset toivon näkyihin

                       kuolevatkin uskoivat virkistyvänsä.

    Kevät

         tuo tienvierten disainari

                      pihojen muotoilija

    touhusi meidät tempuillaan kesän helmaan

                                                                    Kesä

    tuo ikivihreä kansanrintamakepulainen

                          rantamökkimerkonomi

    lomaili meidät syksyn syliin, syksy sumutti

                            talven kynsiin

                                              Talvi

    tuo jääpenkkapankkiiri, lumivuorineuvos

                               konservatiiveista jäykin

    paukutti päähämme pakkasen patukalla:

             kestäkää suomalaiset

                                                   kestäkää

                     kevät tulee!

    Ja tulihan se

                      Mallorcalta talvea karusta

                              leivot ja liverrykset hatussaan

    ja jallitti meitä taas kerran.

Runon voi lukea niin monella tavalla, että päätä huimaa.

    Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä.

    Kirjoittiko Turtiainen keskeistä luontolyriikkaa vai veistikö urbaania sosiologista runonjalkaa?

    En kyllä tiedä miltä runon jalka näyttää.

    Ajankohtaista yhtä kaikki: kansanrintamakepulainen!

    Siitä ei pääse eroon ennen kuin ero koittaa.

    Mutta annetaan kaikkien kukkien kukkia. Lupiini on kaunis. Oli ihana mummoni pihalla Anjalassa jo 1950-luvulla. Miten niin tulokas? Nytkö muka pudokas? Odotan kansalta passiivista vastarintaa.

    Turtiaisen Mallorcalta nykyhetken Espanjaan ja Mallorcan pääkaupunkiin Palmaan: Real Club Deportivo Mallorca nousi viime sunnuntaina futiksen ykköstasolle LaLigaan huikaisevassa kotiottelussa, jota myös Rafael Nadal seurasi katsomossa. Nadal syntyi ja asuu Manacorissa. Muistelin ajaneeni Palmasta Manacoriin junalla, mutta se ei ole mahdollista, koska vain Incaan ja Solleriin pääsi junalla noihin aikoihin. Käsittämätön yhteys ei-mihinkään.

    Pallo pyörii, aika hyppää: sanoilla verrytellessä ajatus joustaa.

Mikään ei ole niin itsestään selvää kuin näyttää.

    ”Tulis kesä ja kärpäsiä, sais köyhäkin seuraa”, sanotaan Wikisitaattien mukaan Hollolassa.

    Tässähän on yhteiskunnallinen sanoma. Aika julma lause. Yksin olijalle ja köyhälle ei jää muuta kuin kärpäset seuraksi ja tietoisuus että muilla on kesällä kivaa.

    Kesä kääntyy itseironiaksi. Onkohan se suomalainen understatement?

    Ei muuten osunut Masa Niemen heittämä jääpallo isäni luistimiin.

    1930-luvulla KTP (Kotkan Työväen Palloilijat) pelasi työväenliikkeen perustaman TUL:n sarjoissa kun taas Viipurin Sudet pelasi ”porvarien” SPL:ssä. Joten KTP ei voinut kohdata Susia Viipurissa. Sen sijaan isäni pelasi Viipurissa Talikkalan Tovereita vastaan.

    Viipurin Sudet muutti sittemmin Helsinkiin ja sieltä Kouvolaan.

    Vuonna 1963 pelasin KTP:n B-junioreissa jalkapalloa. Ratkaiseva ottelu piirinmestaruudesta oli Kouvolan Susia vastaan. Se pelattiin Kotkassa Urheilukeskuksen hiekkakentällä. KTP voitti muistaakseni 5-2. Minä pelasin oikeana puolustajana. Oli kesäinen sunnuntaipäivä. Sain mitalin.

    Sanat hyppivät vuosien yli. Henkilökohtainen juttu.

    Suolla tuulee ja sääksi lekottelee Kymijoen päällä. Kaislikossa hauki pulahtaa karkuun.

    Kesä tuli mennäkseen.

Kyösti Salovaara, 2019.
Suon värejä.
Valkmusa viime sunnuntaina.

Suolla tuulee

[pyhäkengissä]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.

Alussa oli… jotakin.

    ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan”, sanoo luomiskertomus.

    ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi”, aloitti Väinö Linna oman ”luomiskertomuksensa”, eräänlaisen tarinan suomalaisuuden modernista synnystä.

    Suomi on suomaa. Siitäkö se sai nimensä?

    Väinö Linnan romaanitrilogian upea aloitus kuvastaa suomalaisten – ja ihmisten ylipäänsä – suhdetta suohon: suo on jotakin mikä pitää alistaa, tuhota, ottaa hyötykäyttöön, poistaa silmistä.

    Suolla tuulee kylmästi, olipa sen reunalla ihmistä tai ei.

Viime torstaina heitin lenkin Valkmusan kansallispuistossa, josta löytyy jopa 30 erilaista suotyyppiä. Valkmusa on Kotkan ja Pyhtään rajamaalla, Kymijoen kainalossa, Tarkjärven vieressä.

    Tarkjärvi on pieni, melkein mitätön Kymijoen pullistuma, ruskeavetinen järvi. Hyvä paikka onkia ahvenia ja kuunnella suota.

    Kävelin ”pyhäkengillä” pitkospuita pitkin parin kilometrin lenkin; hetki lintutornissa, äkillinen tihkusade. Kalasääsken pesä näytti tyhjältä. Kuovi lensi suon pintaa seuraten. Suopursut kukkivat kuin luminen maa.

    Pyhäkengissäkin tajuaa kuinka villin kaunis suomaisema on, mutta se on myös lohduton, raju, ankara, luotaantyöntävä, rujo ja yksityiskohdissaan kuin tuhannet kauniit elämänkukat.

    Jos suota katsoo kaukaa, se ei näytä miltään.

    Läheltä se on paljon, runsas ja kirjava.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Suon värejä.

Ihminen ei kai pysty elämään suolla. Sinne voi paeta sivistystä karkuun, varsinkin jos on tehnyt pahaa, sillä kukapa jaksaisi jahdata pakenijaa moiseen paikkaan. Parempi odottaa suon reunalla; kyllä talvi pakenijan kotiin tuo.

    Suo on muiden biosfäärien yhdistelmä, pienessä muodossa, ei suuressa; se on maata, järveä, jokea, metsää ja jopa saaria ja harjuja. Siellä kasvaa melkein mitä tahansa mutta ei oikeastaan mitään mainittavaa – siis taloudellisessa mielessä. Paitsi ehkä turvetta, marjoja, yrttejä.

    Näin ollen suo kuuluu eläimille ja kasveille, käveleville ja lentäville, sammakoille ja sisiliskoille, hyönteisille ja kaikenlaiselle rähmäävälle niin kuin Pentti Haanpää kirjoitti eräässä novellissa.

    Kuulkaa korpeimme kuiskintaa… Ilmari Kianto runoili, ”meidänpä mainetta mainivat nuo / koskien ärjyt ja surkeat suot!”

    Surkeilla soillakin vapautta sentään piisaa.

    Ja iskelmässsä todetaan, että suopursu kukkii, vaikka siitä ei kukaan välitä, ei saavu poimijaa eikä edes toukomehiläinen lennä sen luokse. Suopuorsu on yksinäinen ja ylpeä, laulaja muistuttaa.

    Ihan kuin suomalainen, suomailta kuiville päässyt.

    Kun suon kuivaa, ihmisen jalat kastuvat muualla. Lähelle katsova ei näe pitkälle.

                                                                                                  Jaakko Salovaara, 2017.
Isokuovi.

Valkmusa ja Kananiemensuo ovat nuoruudenpaikkojani. Kesäretkien kohde: soutuveneellä Pernoonkoskien niskalta ylävirtaan vedenjakajalle ja sen kautta Kymijoen Pyhtään-haaraan, aivan kuin Amazonilla soutaen (vaikka en tietenkään ole Amazonilla soutanut), myötävirtaan puolisen tuntia, takaisin kotimökille vastakkaiseen enemmän.

    Siihen aikaan, 60- ja 70-lukujen vuosina Kymijoki oli likainen kuin viemäri mutta viettelevän kaunis kuin rehevä nainen. Näillä laatusanoilla ei ole syvempää merkitystä, ne eivät selitä toisiaan. Mieleen johtuvaa ei voi perustella. Leppälintu männynkäkkärän latvassa varoittaa.

    Jonakin heinäkuisena aamuyönä (voi kuinka monta sitten!) istumassa keskellä Kananiemen suota, odottaen… jotakin elämää suurempaa.

    Aamuhämärässä kehrääjä lennähtää. Joelta kuuluu rantasipin jankutus.

    Muistikuvien usva lipuu joelle, suolla on aina kosteaa, sieltä tuulee tyynelläkin kuivalle maalle, ihmisten pariin.

    Ihminen pakenee, ei kestä, siedä ankaraa ympäristöä.

    Kun ihminen muuttaa luonnon kuvakseen, mitä tapahtuu? Kumpi muuttuu edukseen?

Heinäkuun viidentenä vuonna 1973 Eteenpäin-lehdessä julkaistiin Kyösti ja Jussi Salovaaran artikkeli Kymijoelta. Viides päivä osui tuolloin torstaille – miten sattuikaan! Artikkelin otsikko kuului ytimekkäästi: Joella.

    Minä kirjoitin tekstin, velipoika Jussi otti valokuvat, monet niistä Kananiemensuolta.

    ”Tämä joki minun ympärilläni”, määrittelin hengästyneenä.

    Tämä joki, minun ympärilläni, on merkki siitä kaikesta mihin kansakunnalla ei olisi varaa. Ja silti se on yhä kaunis ja vastoin järkeä optimistinen. Kuin yllättäen se on paikka paikoin saanut säilyttää luontevuutensa. Täällä, missä suota vartioi suo, juoksee joki likaisena ja kuitenkin kauniina erämaassa, tuuheiden, lehtevien pensaiden valuessa sen rannoilta sen kasvoille. Soita halkoen kiemurtelee harvoja kärryteitä ränsistyville latopahasille, aivan kuin tarkoitustaan etsien. Tässä maisemassa saatan nähdä kalasääsken, saatan kuulla kuhankeittäjän. Kun sääksi leveine siipineen kimpoaa joen ylle tekee mieleni huutaa täysin voimin: lennä lintu, lennä!

                        Kyösti Salovaara, 2017.

…

    Illalla usva tulee suolta, peittää joen ja taittaa viimeiset auringon säteet. Minä kuulen huilunsoittajan kulkevan suolla, pelottaako se kuovin vielä kerran lentoon, päästääkö töyhtöhyypän viimeiselle vahtikierrokselleen, kuka tietää. Tiedän että tuolla ylhäällä männyssään kalasääski pitää huolen omistaan. Hämärä, usva, tuoksut, hiljaisuus, äänet ja ihmeelliset valonsäteet herättävät kummallisen teatterin, ei missä hyvänsä, ei.

    Aamulla kun sataa, huutaa naurulokki vihlovasti antaa-mennä filosofian saatesanoja. Se huutaa: voittoja, voittoja. Se huutaa: saastetta, saastetta.

Suo on romanttinen minimalismissaan.

    Kesällä 1973 soutelin joella, istuin suolla, haistelin elämää. Ilmeisesti olin juuri lukenut Herman Hessen Arosuden, se kuuluu sanoissa ja lauseissa.

    Sittemmin Kymijoki on puhdistunut, suot jääneet valloittamatta vaikka suuret voimalaitokset uhkasivat vielä äsken niiden tulevaisuutta.

    Mielikuvat häipyvät kuin maisema auton taustapeilissä. Tänään kuulen kuhankeittäjän korkeintaan radion luontoäänenä, en muuten.

    Kävelen pyhäkengissä suolla, pitkospuita myöten, aivan kuin menneisyyteen voisi palata kävelemällä.

    Mutta ei se niin helppoa ole.

    Mikään ei ole helppoa.

    Suolla tuulee – sen filmin näin noin vuonna 1963 kotkalaisessa elokuvakerhossa. Muistan että filmin ohjasi Nicholas Ray. Juuri muuta en filmistä muistakaan, paitsi Burl Ivesin, ehkä.

    Ajatukset pakenevat, vesipisaroita putoilee suolammikkoon, isokuovi kuikoilee ja Moronvuoren vieressä, Kananiemen takana Haukkavuorella puiden yli kurkottava matalavalvontatutka suojelee suomalaisia, suomaalta kuiville päässeitä.

    Toukokuussa 1983 kirjoitin Suomen Sosialidemokraatissa isoin kirjaimin (velipojan suokuvilla sanomaa höystäen): "Sotaherrat tuhoavat kansallispuiston". Valtioneuvosto oli päättämässä parlamentaarisen puolustuskomitean neuvosta, että Haukkavuorelle pitää rakentaa tutka-asema. Ilmeisesti kansallispuiston reunassa oleva mäki oli ainoa koko rannikolla.

    Kirosin tuon tutkan militaristien helvettiin, koska se pilaisi ”meiän maiseman”. Se tuhoaisi suomaan rauhan tuijottaessaan kylmin rautaverkkosilmin yötä päivää kaikkea ilmassa liikkuvaa. Kurkien, kuovien ja kapustarintojen täytyi tästä lähtien kumartua ja pitää pää alhaalla.

    "On ironista", kirjoitin, "että arvokas kansallispuisto tuhotaan parlamentaarisesti. Ehkä meidän tulisi olla ylpeitä näin perusteellisesta parlamentarismista... Onko Kymenlaakson luonto uuden ympäristöministeriön suojeluksessa?" 

    Kirjoitus ei auttanut. Eivät ne koskaan auta. Kalevi Sorsan punamultahallitus rakensi tutka-aseman kansallispuiston sydämeen, suomaan ilmatilaa vartioimaan. Ympäristöministerinä toimi lokakuusta 1983 eteenpäin Matti Ahde.

    Nyt kohautan olkapäitä. Siellä se vahtii. Kaikella lienee tarkoituksensa. (Ja yhä suluissa napisen.)

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.

______________________