Suolla tuulee

[pyhäkengissä]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.

Alussa oli… jotakin.

    ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan”, sanoo luomiskertomus.

    ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi”, aloitti Väinö Linna oman ”luomiskertomuksensa”, eräänlaisen tarinan suomalaisuuden modernista synnystä.

    Suomi on suomaa. Siitäkö se sai nimensä?

    Väinö Linnan romaanitrilogian upea aloitus kuvastaa suomalaisten – ja ihmisten ylipäänsä – suhdetta suohon: suo on jotakin mikä pitää alistaa, tuhota, ottaa hyötykäyttöön, poistaa silmistä.

    Suolla tuulee kylmästi, olipa sen reunalla ihmistä tai ei.

Viime torstaina heitin lenkin Valkmusan kansallispuistossa, josta löytyy jopa 30 erilaista suotyyppiä. Valkmusa on Kotkan ja Pyhtään rajamaalla, Kymijoen kainalossa, Tarkjärven vieressä.

    Tarkjärvi on pieni, melkein mitätön Kymijoen pullistuma, ruskeavetinen järvi. Hyvä paikka onkia ahvenia ja kuunnella suota.

    Kävelin ”pyhäkengillä” pitkospuita pitkin parin kilometrin lenkin; hetki lintutornissa, äkillinen tihkusade. Kalasääsken pesä näytti tyhjältä. Kuovi lensi suon pintaa seuraten. Suopursut kukkivat kuin luminen maa.

    Pyhäkengissäkin tajuaa kuinka villin kaunis suomaisema on, mutta se on myös lohduton, raju, ankara, luotaantyöntävä, rujo ja yksityiskohdissaan kuin tuhannet kauniit elämänkukat.

    Jos suota katsoo kaukaa, se ei näytä miltään.

    Läheltä se on paljon, runsas ja kirjava.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.
Suon värejä.

Ihminen ei kai pysty elämään suolla. Sinne voi paeta sivistystä karkuun, varsinkin jos on tehnyt pahaa, sillä kukapa jaksaisi jahdata pakenijaa moiseen paikkaan. Parempi odottaa suon reunalla; kyllä talvi pakenijan kotiin tuo.

    Suo on muiden biosfäärien yhdistelmä, pienessä muodossa, ei suuressa; se on maata, järveä, jokea, metsää ja jopa saaria ja harjuja. Siellä kasvaa melkein mitä tahansa mutta ei oikeastaan mitään mainittavaa – siis taloudellisessa mielessä. Paitsi ehkä turvetta, marjoja, yrttejä.

    Näin ollen suo kuuluu eläimille ja kasveille, käveleville ja lentäville, sammakoille ja sisiliskoille, hyönteisille ja kaikenlaiselle rähmäävälle niin kuin Pentti Haanpää kirjoitti eräässä novellissa.

    Kuulkaa korpeimme kuiskintaa… Ilmari Kianto runoili, ”meidänpä mainetta mainivat nuo / koskien ärjyt ja surkeat suot!”

    Surkeilla soillakin vapautta sentään piisaa.

    Ja iskelmässsä todetaan, että suopursu kukkii, vaikka siitä ei kukaan välitä, ei saavu poimijaa eikä edes toukomehiläinen lennä sen luokse. Suopuorsu on yksinäinen ja ylpeä, laulaja muistuttaa.

    Ihan kuin suomalainen, suomailta kuiville päässyt.

    Kun suon kuivaa, ihmisen jalat kastuvat muualla. Lähelle katsova ei näe pitkälle.

                                                                                                  Jaakko Salovaara, 2017.
Isokuovi.

Valkmusa ja Kananiemensuo ovat nuoruudenpaikkojani. Kesäretkien kohde: soutuveneellä Pernoonkoskien niskalta ylävirtaan vedenjakajalle ja sen kautta Kymijoen Pyhtään-haaraan, aivan kuin Amazonilla soutaen (vaikka en tietenkään ole Amazonilla soutanut), myötävirtaan puolisen tuntia, takaisin kotimökille vastakkaiseen enemmän.

    Siihen aikaan, 60- ja 70-lukujen vuosina Kymijoki oli likainen kuin viemäri mutta viettelevän kaunis kuin rehevä nainen. Näillä laatusanoilla ei ole syvempää merkitystä, ne eivät selitä toisiaan. Mieleen johtuvaa ei voi perustella. Leppälintu männynkäkkärän latvassa varoittaa.

    Jonakin heinäkuisena aamuyönä (voi kuinka monta sitten!) istumassa keskellä Kananiemen suota, odottaen… jotakin elämää suurempaa.

    Aamuhämärässä kehrääjä lennähtää. Joelta kuuluu rantasipin jankutus.

    Muistikuvien usva lipuu joelle, suolla on aina kosteaa, sieltä tuulee tyynelläkin kuivalle maalle, ihmisten pariin.

    Ihminen pakenee, ei kestä, siedä ankaraa ympäristöä.

    Kun ihminen muuttaa luonnon kuvakseen, mitä tapahtuu? Kumpi muuttuu edukseen?

Heinäkuun viidentenä vuonna 1973 Eteenpäin-lehdessä julkaistiin Kyösti ja Jussi Salovaaran artikkeli Kymijoelta. Viides päivä osui tuolloin torstaille – miten sattuikaan! Artikkelin otsikko kuului ytimekkäästi: Joella.

    Minä kirjoitin tekstin, velipoika Jussi otti valokuvat, monet niistä Kananiemensuolta.

    ”Tämä joki minun ympärilläni”, määrittelin hengästyneenä.

    Tämä joki, minun ympärilläni, on merkki siitä kaikesta mihin kansakunnalla ei olisi varaa. Ja silti se on yhä kaunis ja vastoin järkeä optimistinen. Kuin yllättäen se on paikka paikoin saanut säilyttää luontevuutensa. Täällä, missä suota vartioi suo, juoksee joki likaisena ja kuitenkin kauniina erämaassa, tuuheiden, lehtevien pensaiden valuessa sen rannoilta sen kasvoille. Soita halkoen kiemurtelee harvoja kärryteitä ränsistyville latopahasille, aivan kuin tarkoitustaan etsien. Tässä maisemassa saatan nähdä kalasääsken, saatan kuulla kuhankeittäjän. Kun sääksi leveine siipineen kimpoaa joen ylle tekee mieleni huutaa täysin voimin: lennä lintu, lennä!

                        Kyösti Salovaara, 2017.

…

    Illalla usva tulee suolta, peittää joen ja taittaa viimeiset auringon säteet. Minä kuulen huilunsoittajan kulkevan suolla, pelottaako se kuovin vielä kerran lentoon, päästääkö töyhtöhyypän viimeiselle vahtikierrokselleen, kuka tietää. Tiedän että tuolla ylhäällä männyssään kalasääski pitää huolen omistaan. Hämärä, usva, tuoksut, hiljaisuus, äänet ja ihmeelliset valonsäteet herättävät kummallisen teatterin, ei missä hyvänsä, ei.

    Aamulla kun sataa, huutaa naurulokki vihlovasti antaa-mennä filosofian saatesanoja. Se huutaa: voittoja, voittoja. Se huutaa: saastetta, saastetta.

Suo on romanttinen minimalismissaan.

    Kesällä 1973 soutelin joella, istuin suolla, haistelin elämää. Ilmeisesti olin juuri lukenut Herman Hessen Arosuden, se kuuluu sanoissa ja lauseissa.

    Sittemmin Kymijoki on puhdistunut, suot jääneet valloittamatta vaikka suuret voimalaitokset uhkasivat vielä äsken niiden tulevaisuutta.

    Mielikuvat häipyvät kuin maisema auton taustapeilissä. Tänään kuulen kuhankeittäjän korkeintaan radion luontoäänenä, en muuten.

    Kävelen pyhäkengissä suolla, pitkospuita myöten, aivan kuin menneisyyteen voisi palata kävelemällä.

    Mutta ei se niin helppoa ole.

    Mikään ei ole helppoa.

    Suolla tuulee – sen filmin näin noin vuonna 1963 kotkalaisessa elokuvakerhossa. Muistan että filmin ohjasi Nicholas Ray. Juuri muuta en filmistä muistakaan, paitsi Burl Ivesin, ehkä.

    Ajatukset pakenevat, vesipisaroita putoilee suolammikkoon, isokuovi kuikoilee ja Moronvuoren vieressä, Kananiemen takana Haukkavuorella puiden yli kurkottava matalavalvontatutka suojelee suomalaisia, suomaalta kuiville päässeitä.

    Toukokuussa 1983 kirjoitin Suomen Sosialidemokraatissa isoin kirjaimin (velipojan suokuvilla sanomaa höystäen): "Sotaherrat tuhoavat kansallispuiston". Valtioneuvosto oli päättämässä parlamentaarisen puolustuskomitean neuvosta, että Haukkavuorelle pitää rakentaa tutka-asema. Ilmeisesti kansallispuiston reunassa oleva mäki oli ainoa koko rannikolla.

    Kirosin tuon tutkan militaristien helvettiin, koska se pilaisi ”meiän maiseman”. Se tuhoaisi suomaan rauhan tuijottaessaan kylmin rautaverkkosilmin yötä päivää kaikkea ilmassa liikkuvaa. Kurkien, kuovien ja kapustarintojen täytyi tästä lähtien kumartua ja pitää pää alhaalla.

    "On ironista", kirjoitin, "että arvokas kansallispuisto tuhotaan parlamentaarisesti. Ehkä meidän tulisi olla ylpeitä näin perusteellisesta parlamentarismista... Onko Kymenlaakson luonto uuden ympäristöministeriön suojeluksessa?" 

    Kirjoitus ei auttanut. Eivät ne koskaan auta. Kalevi Sorsan punamultahallitus rakensi tutka-aseman kansallispuiston sydämeen, suomaan ilmatilaa vartioimaan. Ympäristöministerinä toimi lokakuusta 1983 eteenpäin Matti Ahde.

    Nyt kohautan olkapäitä. Siellä se vahtii. Kaikella lienee tarkoituksensa. (Ja yhä suluissa napisen.)

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.

______________________