torstai 1. kesäkuuta 2017

Tähtipölyä

[ja kiven iskemää]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Hyvää huomenta Maailma!
    Mitä kuuluu?
    Onko siellä aamu vai ilta?
    Paistaako aurinko? Sataako? Kesä vai talvi? Tuuleeko tänään?
    Mihin aurinkokuntaan kuulutte?
    Meidän omamme syntyi 4,6 miljardia vuotta sitten.
    Huh!


Katselin kiveä järvessä, illalla, kaunis kuin koru.
    Mutta herättääkö kivi myönteisiä tunteita?
    Merenkulkija pelkää purjehtivansa karille. Pahantekijä varoo joutumasta ”kiven sisään”. Kun kulkija kärsii kivetyllä tiellä, hiki nousee eikä naurata lainkaan. Pellolla isäntä kiroaa auran karahtaessa kiveen. Kivierämaa on kaupungin toinen nimi, eikä lainkaan kiehtova. Jos miehellä on kivinen sydän, hänestä ei pidä kukaan.
    Miksi kivi herättää pelkoa ja negatiivisia tunteita?
    Miksi Sisyfos tuomittiin vierittämään samaa kiveä yhä uudestaan mäen harjalle, josta se kohta vierii takaisin?
    Kuvastaako vanha myytti ihmisen elämän turhuutta? Vai sitä että kaikkien pitää tehdä osansa ja tyytyä siihen – että aamulla jatketaan eilisen jälkeen samaa työtä, elämää?
    Kiipesin perjantaina Älymäelle. Siellä oli se viimevuotinen kivi, silloin löydetty, miestä paljon suurempi, hiidestä peräisin. Älykivi – kun sen vieressä seisoo, älyä virtaa kivestä minuun tai minusta kiveen.
    Paljon ei jää jäljelle.


Haloo Maailma!
    Mitä olet?
    Me täällä olemme tähtipölyä, kivien iskemää elämää.
    Ensimmäiset 500 miljoonaa vuotta maapallo jäähtyi avaruuden kaasuista ja tähtien pölystä. Vähitellen helvetillisestä kuumuudesta syntyi kivinen maaperä, jolla on mukava tallustella. Ei polta jalkapohjaa. Kerrotaan että vanhin löydetty kivi on 4,1 miljardin vuoden ikäinen. Aika vanha. Osaako tuota edes kuvitella?
    Me luulemme tietävämme paljon.
    No, mehän tiedämme paljon, hemmetin paljon. Nimittäin siitä kuinka vähän tiedämme.
    Jorge Chamin ja Daniel Whitesonin tuoreen kirjan kannessa on hauska piirakankuva tietämisestä.
    Sen mukaan tietämämme osuus maailmankaikkeudesta on noin viisi prosenttia sen kokonaisuudesta. Noin 27 prosenttia on pimeää ainetta ja aika lailla käsittämätöntä. Se ei taida näkyä valossa. Lopusta 68 prosentista emme tiedä mitään. Sitä kutsutaan pimeäksi energiaksi, koska ei muutakaan osata sanoa, edes ajatella. Yhtä hyvin voitaisiin puhua mustasta reikäjuustosta.
    Chamin ja Whitesonin kirjalla on nokkela nimi tai oikeastaan surullinen: Ei aavistustakaan.
    Jos tietäisi kaiken, mitä sitten tekisi?
    Katselisi telkkarista jotain tositeeveesarjaa tai joisi pään täyteen Pekka Puskan laimentamaa ilolientä?
    Jos ei tietäisi mitään mistään, mitä sitten tekisi?
    Ryhtyisi julkkikseksi, vai? Jos vaan tietäisi miten sellaiseksi ryhdytään.


                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.
Älykivi Älymäellä.



Miksi puita halataan mutta ei kiveä?
    Mitä ihmisellä on kiveä vastaan? Miksi syrjiä sitä, joka tiivisti tähtien pölyn ja loi meille perustan? Siis elämän.
    Kauneus ei katoa. Se on katsojassa, ei kohteessa.
    Ensimmäisessä runokokoelmaassaan Sinikallio vuonna 1942 Eila Kivikkaho kirjoitti harmaasta paadesta, joka sateessa muuttaa väriään. Kun sade ”harmaana harsona häilyy, häilyy”, niin yksi on sateen ihme: ”se sinertäväksi on loihtinut harmaan paaden”. Sateen pisaroissa on kauniiksi tekevä taikaa, sillä vaikka ”olisi takana pilvien / taivasta suurta ja seestä; / sade suo kultaa kauneuden / vain kivestä sinertyneestä.”
    Ei pidä hätiköidä, kivessä hermo lepää, katse.
    Mutta kuitenkin: Sisyfos raataa kiveä vierittämällä. Sisyfoksen ”turha” työ on rangaistus öykkärimäisyydestä, itsekkyydestä mutta myös jääräpäisyydestä. Kivi kestää, mutta lopulta se halkeaa kuin sydän.
    Jos jumalat olisivat rangaisseet Sisyfosta antamalla hänelle tukin vieritettäväksi, Sisyfos olisi kaiketi keksinyt paloitella tukin tikuiksi ja lastuiksi, päästäkseen helpommalla, huijatakseen jumalia. Mutta ei jumalia voi puijata, ei kovin kauaa.


Hyvää huomenta Maailma!
    Vieläkö kuulolla?
    Rakkikoirat onnistuivat tehtävässään: Ylen uutistoiminnan päätoimittaja sai potkut.
    Tehtävä on kesken. Kenen nilkkaan vahtikoira, rakkikoira, ilkeä piski seuraavaksi tarrautuu? Vallanhimo on makeaa, sylki valuu suupielestä.
    Emme enää voi luottaa muiden apuun, sanoi Angela Merkel Saksassa. Eurooppa seisoo omilla jaloillaan – puuta vai graniittia? Kestää tai lahoaa. Maankuoren syvyyksissä kohisee, kuumana käy.
    Ihminen on aika viisas.
    Kunnes kuuntelee mitä se sanoo.
    Itävaltalainen elokuvaohjaa Michael Haneke väitti Helsingin Sanomissa, että oikeastaan emme tiedä mitään. Mistä Haneke tuon tietää? ”Ennen vanhaan maajussi tunsi kylän asiat ja se oli riittävästi”, Haneke jatkoi. ”Nyt maajussilla on tv ja muut, mutta hän ei tiedä sen enempää. Me voimme tietää ainoastaan siitä, jonka itse olemme kokeneet.”
    Haneke tekee ahdistavia elokuvia. Hänen käsityksensä tiedosta ja tietämisestä kuuluu ”kivikaudelle”.
    Se ei ole kivikauden vika.
    Olen ennenkin sanonut: taiteilijoiden puhetta ei kannata kuunnella, vaikka heidän teoksiaan kannattaakin.


Taika Dahlbom haastatteli Hesarissa Olarin koulun 8:n luokan poikia lukemisesta.
    Kävi ilmi että kirjojen lukeminen ei kiinnosta. Mitä nyt vähän Aku Ankkaa. Aikanaan ”meillä päin” Espoossa kerrottiin, että naapurin poika Teemu Selänne ei ole ollut koskaan lukenut muuta kuin akuankkoja. En tiedä oliko. Jääkiekko kuitenkin sujui.
    ”Pitäisi tulla jotenkin mökkihöperöksi ensin, että tarttuisi kirjaan”, muuan Olarin koulun nuorista miehistä sanoo. ”Tai jos ei olisi kerta kaikkiaan mitään muuta.”
    Jos lukeminen ei ole kivaa, se ei ole.
    Nykyään on niin paljon kaikenlaista kivempaa. Älypuhelimet ja semmoiset. Eikä tarvitse kierittää kiveä päivästä toiseen mäkeä ylös. Kuitenkin saattaa käydä niin, että elämän kivi tipahtaa varpaille jonakin päivänä. Auts!
    Tai jos ei olisi kerta kaikkiaan mitään muuta… sitten voisi vaikka lukea. Ajan kuluksi, huvikseen, paetakseen jonnekin.
    Kirjojen lukemista propagoivat eivät huomaa pojan ajatuksen tahatonta syvällisyyttä. Eivät tunnusta, että lukeminen – jopa ns. vakavan ja syvällisen romaanin – on ensi sijassa viihtymistä, ajan kuluttamista, eskapismia siinä missä älypuhelimen näpyttelykin sitä on. Pitää päästä pois tästä hetkestä toiseen.
    Kauan sitten äitini Meri, murrosikäisenä tyttönä, kiipesi vintille lukemaan ankaralta isältään salaa kynttilän valossa Hedwig Courths-Mahlerin rakkauskertomuksia.
    Kannattiko romanttisia romaaneja lukea jopa selkäsaunan uhalla?
    Luulen että kannatti, eikä lukemisen ”laadulla” ollut niin väliä. Pääasia oli pako todellisuudesta, ankaran isän silmien alta johonkin toiseen todellisuuteen. Ja kun tyttö varttui, hän pakeni ensimmäisen tilaisuuden tullen Kotkasta Helsinkiin, punaposkiseksi konttoritytöksi Hankkijalle.


Katselen kiveä järvessä, halaan kiveä Liperinsalon Älymäellä, heitän kiukaalle vettä ja kivet sihisevät ja suhisevat.
    Elokuvaohjaaja väittää ettei meidän tarvitse tietää mitään.
    Jos ei tarvitsisi, miten hän pystyisi tekemään elokuvia? Kuka tietämätön osaisi rakentaa Hanekelle kameran ja siihen objektiivin?  Entäpä äänityslaitteet?
    Vai ryhtyisikö Haneke ilman kameraa ja puhtaassa tietämättömyydessään tekemään elokuvia pimeästä aineesta ja siitä toisesta, josta kukaan ei tiedä mitään, ei edes aavista mitään?
    Millaisella ”mustakankaalla” pimeän energian elokuvia esitettäisiin?
    Pitäisikö saliin sytyttää valot, jotta pimeä filmi näkyisi?
    Tätä sietää miettiä.


Hyvää huomenta Maailma?
    Mitä kuuluu?
    Ei aavistustakaan.


                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2015.
Espanjalainen kivi.

_______________________________

Jorge Cham & Daniel Whiteson: We Have No Idea. A Guide to the Unknown Universe. Riverhead Books, 2017.
Taika Dahlbom: Lukemisen lahja. Helsingin Sanomat, 30.5.2017.
Veli-Pekka Lehtonen: Eurooppa – Sairas, sokea ja kuuro. Helsingin Sanomat, 23.5.2017.
Eila Kivikkaho: Kootut runot. 2. p, Otava, 1975.
Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, 2008. 

21 kommenttia:

  1. Michael Haneke. Päätät nyt sitten vain että kyllä se on se, eikä Hanike.

    Minusta hänen elokuvansa avioliiton loppua kuolemaan kuvaava leffansa Rakkaus oli hyvin kaunis elokuva. Kuoleminen on kovaa työtä ja aina se ei onnistu ilman että joku auttaa. Mutta omituiselta tuntui se jälkeläinen, joka ei ollut ymmärtänyt vanhemmistaan yhtään mitään.

    Eikä sitten reagoinut heidän loppumiseensakaan mitenkään. Mutta Islanti ei lopu, vaan sitä tulee koko ajan lisää maapallon kuoren läpi. On sekin ihmeellinen juttu.

    VastaaPoista
  2. Kiitos korjauksesta, Ripsa! Korjasin!

    Joo, oli tuo hieno filmi.

    Mutta Haneken mielipiteet maailmasta eivät ehkä sitten niinkään, mutta saahan sitä ajatella mitä haluaa, ja mistäpä sen tietää kuka on "oikeassa". Usein vaan panee merkile, että hienoja taideteoksia luovat taiteilijat esittävät aika tyhmiä yhteiskunnallisia näkemyksiä ja jos eivät ihan tyhmiä niin ihmeellisen suppeita yhtä kaikki.

    VastaaPoista
  3. Minä en pitänyt tuosta Haneken leffasta, mutta niistä vanhemmista, hyytävistä, kyllä. Meillä on oikein kymmenen elokuvan boxi. Bennyn video on paras, hyytävin ja yllättävin.

    Kyösti, jos haluat julkkiseksi, niin se käy helposti. Ilmoittaudut vain tositv-ohjelmiin. Ne ottaisivat mielellään tuollaisen vanhemmanpuoleisen herrasmiehen sinne BB-taloon. Kamerat seuraisivat sinun oleiluasi siellä tyyppien kanssa, jotka kilpailevat kanssasi kansansuosiosta. Katsojat äänestävät tietyin väliajoin jonkun hissukan pois, eli sinun pitäisi tehdä itseäsi tykö, olla roisi, kiroilla, kouria naisia, kertoa jotain hurjia salaisuuksia itsestäsi jne. Eräs toinen formaatti on sellainen, että menet naimisiin jonkun kanssa, jonka tapaat vasta alttarilla, ja siitä sitten vaan hääjuhlia viettämään. Kamerat siirtyvät hienotunteisesti pois, kun te saavutte valittusi (toisten valitseman) kanssa hotelliin hääsviittiin. Tämän nimi on Ensitreffit alttarilla. Katsoin vähän matkaa australialaista versiota (Suomessakin tämä on mennyt, meneeköhän parhaillaan), jossa nainen oli kauhean pettynyt ylkänsä nähtyään, sihisi kameralle "Oh shit..."
    Tämmöisiä ponnahduslautoja julkkikseksi.

    Tänään kuulin, kun koulutytöt juttelivat. Toinen sanoi:"Jos miä rikastuisin, niin en ainakaa menis enää kouluun." Toinen:"En v---u miäkää!"

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, heh... vai että isoon veljeen!

      Joo, nuorisoa "kuunnellessa" tulee joskus epätoivoinen olo, mutta kenties sekin on aikuisen näköharhaa.

      Lueskelin juuri aamun Hesarin ja totesin jälleen: HS:n kultturiosasto on nykyään omistettu melko tavalla keskenkasvuisille, pintamusiikin kuuntelijoille. Lehti yrittänee tavoittaa nuoria lukijoita ja uhraa siinä sitten koko kulttuuriosastonsa (NYT:n lisäksi) mutta onnistuuko se, epäilen. Miten tuommoisen "En v---u miäkää" -nuorison saisi lukemaan lehden kulttuuriosastoa? Menemällä samalle tasolleko? Sitä HS vähän yrittää, kumma kyllä.

      Aikuisen (hah) pitää etsiä lukemansa lehden talous- ja poliittiselta puolelta. Urheiluosastokin on rämettynyt täysin eikä seuraa kuin jääkiekkoa ja HJK:n pelejä.

      Poista
  4. Pari ajatusta, jotka kirjoitus herätti. Minäkin vierastan sitä kiihkoa, jolla media saalistaa kun se on haistanut veren. Näköjään jopa silloin, kun veri vuotaa omasta laumasta, kuten nyt Atte Jääskeläisen kohdalla. Tällainen jahti päättyy vasta siihen, että saalis ymmärtää erota. Minun silmissäni näissä näytelmissä on aina jotain vastenmielistä, silloinkin kun sen päähenkilön toiminnassa on aidosti jotain moitittavaa.

    Arvostamani Angela Merkel puhui todellakin hätkähdyttävän suorasukaisesti. Yleensähän valtionpäämiehet ovat lausunnoissaan hyvin varovaisia. Öykkärimäinen ja normaaleista käytöstavoista piittaamaton Trump rikkoo tällä hetkellä niin paljon, että vasta aika näyttänee kauanko sen kaiken korjaaminen kestää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pekka, tuore uutinen kertoo, että Trumpin neuvonantaja Elon Musk eroaa ilmastosopimuksen hylkäämisen takia. Kovin on ollut tuulinen paikka tuo Trumpin hovi. Kuka enää lähtee sinne mainettaan pilaamaan?
      Minä pistän toivoni siihen, että liikemiehillä tulee pinna täyteen, kun tarpeeksi moni ala kärsii T:n tempauksista, matkailu tietysti etunenässä. Hätä keinot keksii!

      Poista
    2. BBC:n sivulla joku otsikoi, että "Maailma ei naura, Donald. Se itkee."

      Tiedä sitten kummalla tavalla tämän amerikkalaisen "murhenäytelmän" (ennen sitä sanottiin "unelmaksi") maailma parhaiten vastaanottaisi. Vähän tule mieleen huonot, italialaisten (ei Leone) tekemät nihilistiset lännenkuvat, mutta...

      Onneksi presidentti ei Yhdysvalloista sittenkään ole diktaattori.

      Poista
    3. Ai niin ja muuten: tuo Espanjalainen kivi - valokuva on otettu siltä "tontilta" missä Sergio Leone filmasi hienoja lännenelokuvia.

      Poista
  5. Tuohon Kyöstiin. Ennen kuulin joidenkin sanovan, että joku on tyhmä kuin tenori. Kysyin yhdeltä oopperan naiselta, mistähän moinen sanonta on peräisin. Hän vastasi - tieten tai arvellen - tenorien kehittävän niin intensiivisesti ääntään, etteivät ehdi ajatella mitään muuta. Olen kulkenut Veikko Tyrväisen kengillä. Hän astui vasemman jalan jalkineensa linttaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa anekdootti!

      Taiteen "tenorit" osaavat asiansa, mutta mitä he tietävät maailmasta? No, ei kai tätäkään pidä liikaa yleistää.

      Mitä minä sitten tiedän... olematta tuollainen "tenori"... hhm?

      Poista
  6. On todellakin järkyttävää, miten kielteisesti nuoret pojat suhtautuvat lukemiseen ja koulunkäyntiin. Mitä voimme odottaa maamme tulevaisuudelta, jos yhteiskunnan toivot eivät arvosta tietoa - sitä oikeaa, ei vaihtoehtoista - eivätkä yhtä parhaista keinoista lisätä viisautta: lukemista?

    Maailmankaikkeuden ymmärtäminen käy todellakin yli ymmärryksen. Mieleeni on jäänyt Kari Enqvistin näkemys: "Kosmisessa mittakaavassa ja fysiikan mikroskoopin alla ihminen kalpenee merkityksettömäksi ja satunnaiseksi olioksi, kuohaksi jo itsessään mitättömän kuohan päällä". En tiedä josko tuo nyt sitten lohduttaisi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mittakaavan tajuaminen saattaa lohduttaa ja vähentää kiihkoilua suuntaan jos toiseenkin. Sitten toisaalta: jos ihmisyksilö on merkityksetön hiukkanen maailmojen meressä, antaako se luvan vaikka mihin? Jopa hirviötekoihin?

      Poista
    2. Ehkä miehet ovat ylimalkaan, jopa geneettisesti määräytyen, asioiden tekijöitä, junailijoita, paljon suuremmassa määrässä kuin olemme vanhastaan tottuneet ajattelemaan. Ehkä on niin, että sadan vuoden takaiselle yhteiskunnalle riitti se määrä ja taso mihin silloisilla ylioppilasresursseilla yllettiin. Nämähän olivat poikia melkein kaikki ja jos lukee heidän muistelmiaan niin sielläkin tulee vastaan tämä nykyinen haaste: ikuinen ylioppilas! He jotenkin selvisivät jos eivät menneet vallan deekikselle. Nyt on toisin.
      Minun näkökulmastani tämä on suuri, joskus jopa epätoivoinen probleemi siinä piirissä jonka tunnen. Nämä kun eivät enää voi vanhaan tapaan päästä akateemisia ammatteja muistuttaviin tehtäviin mikä voi olla musertavaa itsetunnolle jos viitekehys on se.

      Asiaan on kai kiinnitetty huomiota viranomaistahollakin mutta onko keksitty parannuskeinoja? Nykyinen, pitkälti tunteisiin vetoava ja perustuva tapa hallita ei liene kestävää sekään? hh

      Poista
    3. Tietäminen, oppiminen, pyrkiminen, tekeminen - oleminen maailmassa joka muuttuu, ei pieni tehtävä hallittavaksi. Meillähän on tapana ajatella että kaikki menee paremmin (niin kuin yleensä meneekin) kaikkien osalta (niin kuin tapahtuukin) jolloin jää huomaamatta että jokin muutos saattaa olla "peruuttamaton" ja jättää osan ihmisistä kellumaan jonnekin. Hyvinvointiyhteiskunnassa se on mahdollista, entisissä ei niinkään.

      Poista
  7. Ai niin, pojat. Minulla on yksi poika, mutta hänen lapsensa ovat kaksi tyttöä. Todistukset olivat 13- ja 10-vuotiailla erittäin hyviä. En muista miten poijalla meni senikäisenä, mutta ei se paljon piitannut koulusta, kunhan pääsi kavereidensa kanssa säheltämään pitkin maita ja mantuja. Oli hyvä että sillä poikalaumalla oli lääniä kulkea rossipyörineen pitkin kyliä. En tiedä vieläkään mikä se semmoinen rossipyörä oli, mutta aina niihin polkupyöriin piti saada jotain ylimääräistä ja satula vaihtoon jokatapauksessa. Itse tekivät.

    Se että sillä olettamalla, poikien lukemisinnottomuudella, sitten aikuisten maailmassa paremmin palkatut ja päällikkötason hommat ovat sitten miehillä, on sitten yhtälö jota edelleen ihmettelen. Sen sijaan en ihmettele kertomuksia siitä että Amatsonia on kuviteltu milloin Kreikkaan milloin Afrikkaan (jonnekin Beninin rannikon taakse, sisämaahan!), sillä sukupuolten epäsuhta on tiedetty aina.

    Yksi asia on kyllä selvä. Jos pojat eivät lue eivätkä opiskele (siis kunnolla!), niin heistä tulee aika kädettömiä jos pitää lähteä maailmaan ja osata suhtautua esimerkiksi vieraisiin kulttuureihin. Kaunokirjallisuudessa on juuri se etu, että siinä on ihmisten ja ihmisryhmien välillä eroja, kerroksia jotka näkyvät sitten yhteiskunnissakin.

    Amerikka taas, siis tuo Trumpin johtama, on niin hankala juttu, että en sano siitä mitään. Paitsi sen, että jo silloin 1969-71 kun asuin siellä, peruskoulutusta oli ajettu tarmokkaasti alas, sosiaaliturvaa ei ollut ja collegeen oli mahdoton päästä ilman vanhempien varakkuutta.

    Meillä ei missään tapauksessa olisi pitänyt lähteä leikkaamaan koulutuksesta. Täysin käsittämätön juttu. Ajattelisivat nyt sukupuolestaan huolimatta ministerit sitäkin että jo 90-luvulta on osattomia, peruna silloisesta lamasta joka ei kokonaisten sukujen niskasta ole lähtenyt vieläkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ongelmana lienee ettei ole kovinkaan hyviä selityksiä sille miksi oppiminen ei kenties kiinnosta eikä lukeminen - paitsi että maailmassa pärjää muutenkin, kun kaikkea on saatavilla ja elämässä on kivempia asioita kun ponnistelu ja pänttääminen.

      Kannattanee muistaa että esim. Suomessa matematiikan osaaminen on laskenut pitkän aikaa eikä riipu mitenkään nykyisen hallituksen tempuista. Lukemiselle taitaa käydä samoin - riippumatta koulutukseen laitetusta rahasta.

      Viime vuonna vakuuttava tutkimus osoitti (julkaistiin muistaakseni mm BBC:lä) että pisatulokset eivät mitenkään korreloi koulujen luokkakokoihin, vaikka niin aina väitetään ja halutaan ajatella (siis että raha mekaanisesti parantaa oppimistuloksia).

      Poista
    2. Yksi seuraus nuorten lukemattomuudesta voi jatkossa näkyä yhä enemmän myös erilaisten populististen liikkeiden suosiossa. Kun ei itse tiedä, saattaa kritiikittömästi uskoa mitä tahansa palturia. Se herättää huolen jo demokratiankin kannalta, kun kaikenlainen hölynpöly ohittaa suosiossa asialliset aatteet.

      Ymmärrän hyvin, miksi nykyinen hallituksemme leikkaa, mutten sitä, miksi se leikkaa koulutuksesta.

      Poista
    3. Nuorten taipumista mm. populismiin tukee tuore tutkimuskin. Mutta toisaalta - eikö nuorisosta aina löydy jokin osa äärimmäisten liikkeiden kannattajaksi? Vrt vaikka taistolaisuus 70-luvulla Suomessa. Ja vaikka mitä sanot, Pekka, kyllä dorgmaattisessa luonnonsuojelussakin on tuommoisia piirteitä - sen asianmukaisen rinnalla.

      Tietenkään koulutuksesta ei saisi leikata, vaan resursseja tulisi mieluummin lisätä. Kurjempaa on jos resurssien määrä ei korreloikaan hyvien tuloksien kanssa. Silloin ollaan todella pulassa. Vaikka rakennettaisiin kuinka hieno jalkapallokenttä, se ei auta, jos sinne ei tule ketään innostuneena harjoittelemaan, pelaamaan eikä katsomaan peliä.

      Poista
    4. Selvyyden vuoksi lisään: kyllähän äärimmäisten ja selkeiden, uusien ratkaisujen etsiminen ja kannattaminen toki kuuluukin nuorille.

      Vanhempana voi sitten toppuutella ja sanoa: katsotaanpa asiaa tältäkin kantilta.

      Poista
  8. Tuo uusin tutkimus tosin sanoo että nuoret eivät suomessa altistu populismille.

    VastaaPoista
  9. Tietenkin myös luonnonsuojelijoiden joukossa on kaikenlaisia kulkijoita. En olekaan sanonut, etteikö kukaan luonnonsuojelija olisi hölmö, vaan että he eivät ole sitä kaikki.

    Sitäkin olen koettanut tuoda esiin, että luonnonsuojelu on aikamme suuria ongelmia, josta kannattaisi keskustella, mahdollisimman oikeita vastauksia hakea. Siihen liittyvältä haasteelta ei kannata sulkea silmiään.

    Mitä tulee nuoriin niin taitavat olla fiksumpia kuin me vähän iäkkäämmät niin helposti ajattelemme. On hienoa, että he touhottavat uusien asioiden perässä, jotta me vanhemmat voimme sitten vähän toppuutella. Ehkä siitä syntyy se viisas tasapaino.

    Niinhän sitä sanotaan: sillä, joka ei ole nuorena radikaali, ei ole sydäntä, ja sillä, joka ei ole vanhana konservatiivi, ei ole järkeä.

    VastaaPoista