Tähtipölyä

[ja kiven iskemää]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Hyvää huomenta Maailma!

    Mitä kuuluu?

    Onko siellä aamu vai ilta?

    Paistaako aurinko? Sataako? Kesä vai talvi? Tuuleeko tänään?

    Mihin aurinkokuntaan kuulutte?

    Meidän omamme syntyi 4,6 miljardia vuotta sitten.

    Huh!

Katselin kiveä järvessä, illalla, kaunis kuin koru.

    Mutta herättääkö kivi myönteisiä tunteita?

    Merenkulkija pelkää purjehtivansa karille. Pahantekijä varoo joutumasta ”kiven sisään”. Kun kulkija kärsii kivetyllä tiellä, hiki nousee eikä naurata lainkaan. Pellolla isäntä kiroaa auran karahtaessa kiveen. Kivierämaa on kaupungin toinen nimi, eikä lainkaan kiehtova. Jos miehellä on kivinen sydän, hänestä ei pidä kukaan.

    Miksi kivi herättää pelkoa ja negatiivisia tunteita?

    Miksi Sisyfos tuomittiin vierittämään samaa kiveä yhä uudestaan mäen harjalle, josta se kohta vierii takaisin?

    Kuvastaako vanha myytti ihmisen elämän turhuutta? Vai sitä että kaikkien pitää tehdä osansa ja tyytyä siihen – että aamulla jatketaan eilisen jälkeen samaa työtä, elämää?

    Kiipesin perjantaina Älymäelle. Siellä oli se viimevuotinen kivi, silloin löydetty, miestä paljon suurempi, hiidestä peräisin. Älykivi – kun sen vieressä seisoo, älyä virtaa kivestä minuun tai minusta kiveen.

    Paljon ei jää jäljelle.

Haloo Maailma!

    Mitä olet?

    Me täällä olemme tähtipölyä, kivien iskemää elämää.

    Ensimmäiset 500 miljoonaa vuotta maapallo jäähtyi avaruuden kaasuista ja tähtien pölystä. Vähitellen helvetillisestä kuumuudesta syntyi kivinen maaperä, jolla on mukava tallustella. Ei polta jalkapohjaa. Kerrotaan että vanhin löydetty kivi on 4,1 miljardin vuoden ikäinen. Aika vanha. Osaako tuota edes kuvitella?

    Me luulemme tietävämme paljon.

    No, mehän tiedämme paljon, hemmetin paljon. Nimittäin siitä kuinka vähän tiedämme.

    Jorge Chamin ja Daniel Whitesonin tuoreen kirjan kannessa on hauska piirakankuva tietämisestä.

    Sen mukaan tietämämme osuus maailmankaikkeudesta on noin viisi prosenttia sen kokonaisuudesta. Noin 27 prosenttia on pimeää ainetta ja aika lailla käsittämätöntä. Se ei taida näkyä valossa. Lopusta 68 prosentista emme tiedä mitään. Sitä kutsutaan pimeäksi energiaksi, koska ei muutakaan osata sanoa, edes ajatella. Yhtä hyvin voitaisiin puhua mustasta reikäjuustosta.

    Chamin ja Whitesonin kirjalla on nokkela nimi tai oikeastaan surullinen: Ei aavistustakaan.

    Jos tietäisi kaiken, mitä sitten tekisi?

    Katselisi telkkarista jotain tositeeveesarjaa tai joisi pään täyteen Pekka Puskan laimentamaa ilolientä?

    Jos ei tietäisi mitään mistään, mitä sitten tekisi?

    Ryhtyisi julkkikseksi, vai? Jos vaan tietäisi miten sellaiseksi ryhdytään.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2017.
Älykivi Älymäellä.

Miksi puita halataan mutta ei kiveä?

    Mitä ihmisellä on kiveä vastaan? Miksi syrjiä sitä, joka tiivisti tähtien pölyn ja loi meille perustan? Siis elämän.

    Kauneus ei katoa. Se on katsojassa, ei kohteessa.

    Ensimmäisessä runokokoelmaassaan Sinikallio vuonna 1942 Eila Kivikkaho kirjoitti harmaasta paadesta, joka sateessa muuttaa väriään. Kun sade ”harmaana harsona häilyy, häilyy”, niin yksi on sateen ihme: ”se sinertäväksi on loihtinut harmaan paaden”. Sateen pisaroissa on kauniiksi tekevä taikaa, sillä vaikka ”olisi takana pilvien / taivasta suurta ja seestä; / sade suo kultaa kauneuden / vain kivestä sinertyneestä.”

    Ei pidä hätiköidä, kivessä hermo lepää, katse.

    Mutta kuitenkin: Sisyfos raataa kiveä vierittämällä. Sisyfoksen ”turha” työ on rangaistus öykkärimäisyydestä, itsekkyydestä mutta myös jääräpäisyydestä. Kivi kestää, mutta lopulta se halkeaa kuin sydän.

    Jos jumalat olisivat rangaisseet Sisyfosta antamalla hänelle tukin vieritettäväksi, Sisyfos olisi kaiketi keksinyt paloitella tukin tikuiksi ja lastuiksi, päästäkseen helpommalla, huijatakseen jumalia. Mutta ei jumalia voi puijata, ei kovin kauaa.

Hyvää huomenta Maailma!

    Vieläkö kuulolla?

    Rakkikoirat onnistuivat tehtävässään: Ylen uutistoiminnan päätoimittaja sai potkut.

    Tehtävä on kesken. Kenen nilkkaan vahtikoira, rakkikoira, ilkeä piski seuraavaksi tarrautuu? Vallanhimo on makeaa, sylki valuu suupielestä.

    Emme enää voi luottaa muiden apuun, sanoi Angela Merkel Saksassa. Eurooppa seisoo omilla jaloillaan – puuta vai graniittia? Kestää tai lahoaa. Maankuoren syvyyksissä kohisee, kuumana käy.

    Ihminen on aika viisas.

    Kunnes kuuntelee mitä se sanoo.

    Itävaltalainen elokuvaohjaa Michael Haneke väitti Helsingin Sanomissa, että oikeastaan emme tiedä mitään. Mistä Haneke tuon tietää? ”Ennen vanhaan maajussi tunsi kylän asiat ja se oli riittävästi”, Haneke jatkoi. ”Nyt maajussilla on tv ja muut, mutta hän ei tiedä sen enempää. Me voimme tietää ainoastaan siitä, jonka itse olemme kokeneet.”

    Haneke tekee ahdistavia elokuvia. Hänen käsityksensä tiedosta ja tietämisestä kuuluu ”kivikaudelle”.

    Se ei ole kivikauden vika.

    Olen ennenkin sanonut: taiteilijoiden puhetta ei kannata kuunnella, vaikka heidän teoksiaan kannattaakin.

Taika Dahlbom haastatteli Hesarissa Olarin koulun 8:n luokan poikia lukemisesta.

    Kävi ilmi että kirjojen lukeminen ei kiinnosta. Mitä nyt vähän Aku Ankkaa. Aikanaan ”meillä päin” Espoossa kerrottiin, että naapurin poika Teemu Selänne ei ole ollut koskaan lukenut muuta kuin akuankkoja. En tiedä oliko. Jääkiekko kuitenkin sujui.

    ”Pitäisi tulla jotenkin mökkihöperöksi ensin, että tarttuisi kirjaan”, muuan Olarin koulun nuorista miehistä sanoo. ”Tai jos ei olisi kerta kaikkiaan mitään muuta.”

    Jos lukeminen ei ole kivaa, se ei ole.

    Nykyään on niin paljon kaikenlaista kivempaa. Älypuhelimet ja semmoiset. Eikä tarvitse kierittää kiveä päivästä toiseen mäkeä ylös. Kuitenkin saattaa käydä niin, että elämän kivi tipahtaa varpaille jonakin päivänä. Auts!

    Tai jos ei olisi kerta kaikkiaan mitään muuta… sitten voisi vaikka lukea. Ajan kuluksi, huvikseen, paetakseen jonnekin.

    Kirjojen lukemista propagoivat eivät huomaa pojan ajatuksen tahatonta syvällisyyttä. Eivät tunnusta, että lukeminen – jopa ns. vakavan ja syvällisen romaanin – on ensi sijassa viihtymistä, ajan kuluttamista, eskapismia siinä missä älypuhelimen näpyttelykin sitä on. Pitää päästä pois tästä hetkestä toiseen.

    Kauan sitten äitini Meri, murrosikäisenä tyttönä, kiipesi vintille lukemaan ankaralta isältään salaa kynttilän valossa Hedwig Courths-Mahlerin rakkauskertomuksia.

    Kannattiko romanttisia romaaneja lukea jopa selkäsaunan uhalla?

    Luulen että kannatti, eikä lukemisen ”laadulla” ollut niin väliä. Pääasia oli pako todellisuudesta, ankaran isän silmien alta johonkin toiseen todellisuuteen. Ja kun tyttö varttui, hän pakeni ensimmäisen tilaisuuden tullen Kotkasta Helsinkiin, punaposkiseksi konttoritytöksi Hankkijalle.

Katselen kiveä järvessä, halaan kiveä Liperinsalon Älymäellä, heitän kiukaalle vettä ja kivet sihisevät ja suhisevat.

    Elokuvaohjaaja väittää ettei meidän tarvitse tietää mitään.

    Jos ei tarvitsisi, miten hän pystyisi tekemään elokuvia? Kuka tietämätön osaisi rakentaa Hanekelle kameran ja siihen objektiivin?  Entäpä äänityslaitteet?

    Vai ryhtyisikö Haneke ilman kameraa ja puhtaassa tietämättömyydessään tekemään elokuvia pimeästä aineesta ja siitä toisesta, josta kukaan ei tiedä mitään, ei edes aavista mitään?

    Millaisella ”mustakankaalla” pimeän energian elokuvia esitettäisiin?

    Pitäisikö saliin sytyttää valot, jotta pimeä filmi näkyisi?

    Tätä sietää miettiä.

Hyvää huomenta Maailma?

    Mitä kuuluu?

    Ei aavistustakaan.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2015.
Espanjalainen kivi.

_______________________________

Jorge Cham & Daniel Whiteson: We Have No Idea. A Guide to the Unknown Universe. Riverhead Books, 2017.

Taika Dahlbom: Lukemisen lahja. Helsingin Sanomat, 30.5.2017.

Veli-Pekka Lehtonen: Eurooppa – Sairas, sokea ja kuuro. Helsingin Sanomat, 23.5.2017.

Eila Kivikkaho: Kootut runot. 2. p, Otava, 1975.

Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, 2008.