Amiraali

[syksyllä ennen talvea]

Kyösti Salovaara, 2025.

Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta.

- Ivar Ekeland, matemaatikko

Eikö laiva, joka kerran on lähtenyt matkaan,

                        kerran myös palaa?

- Po Chü-i, runoilija

                  

1. Maailma on

Alussa puuttui Jussi.

    Oli valoa vain ja sitten pamahti. Yhtä aikaa kaikkialla.

    Kukaan ei tiedä mitä ”kaikkialla” tarkoittaa.

    Meni miljoonia vuosia ja Jussi otti kuokan ja käveli suon laitaan.

    Sen jälkeen mikään ei ollut ennallaan.

Maailma syntyi kummallisesti. 

    Sillä on outo tulevaisuus: joko hyytävän loputon kylmyys tai helvetillinen kuumuus aamusta iltaan.

    Arkipäivän opportunistille riittää manuaaliksi: carpe diem!

Suomalainen kosmologi Kari Enqvist sanoi ettei hänen tutkimuksillaan ole mitään hyödyllistä tavoitetta. Pelkkää humanismia, hän jatkoi. Taisi olla understatement.

    Amerikkalaisen kosmologin mielestä tarkoituksettomuudesta voi löytää vähän tarkoitustakin Jussille ja kuokalle.

    ”Yritys ymmärtää maailmankaikkeutta on yksi niistä harvoista asioista, jotka nostavat ihmiselämän hiukan farssin yläpuolelle ja antavat sille vähän tragedian arvokkuutta”, kirjoitti Steven Weinberg kuvatessaan maailman kolmea ensimmäistä minuuttia.

    Kumpi maistuu: farssi vai tragedia?

2. Journalismin tyyliä

Urheilujournalismi tonkii elämää.

    Helsingin Sanomat nostaa ”urheiluosastossaan” nuoria pelaajia, juoksijoita ynnä kaikkialle hyppääviä tähteyteen, jonne on matkaa miljoona kilometriä.

    Lehdessä kerrotaan oleellinen: nuoren urheilijan mummo haki vettä kaivosta ja kompastui.

    Nuori pää ei kestä isoja ajatuksia. Se ei Hesaria huoleta.

    Julkisuus ja huoli eivät mahdu samaan astiaan.

Puhuimme tyylistä.

    Onko sitä vai ei? Jos takki on tyylikäs, mitä muuta se on? Lämmin?

    Jos romaanissa on tyyliä, niin mitä se sitten on? Kylmää nihilismiä vai lämmin myötätunto? 

    Onko ”koira paskoi ruohikolle” sama asia kuin ”ruohikolle paskonut koira”?

    Voiko subjekti olla objekti?

Saksalainen sosialidemokraatti Wilhelm Liebknecht muisteli ystäväänsä Karl Marxia kuvailemalla, että jos kehenkään niin Marxiin osuu mainiosti sanonta ”tyyli on ihminen” joten ”Marxin tyyli on Marx”.

    Liebknechtin mukaan tyyli tarkoitti alkuaan roomalaisille stilusta, terävää teräskärkeä kirjoittamista ja pistämistä varten: ”Tyyli on tikari, joka varmasti tunkeutuu sydämeen.”

    Tämä metafora ei ole understatement!

Runot eivät ole journalismia.

    Ne yrittävät sanoa enemmän kuin sanoista irtoaa. Journalismi päinvastoin vähättelee sanoja.

    Noin 1100 vuotta sitten kiinalainen runoilija ja virkamies Po Chü-i luki taolaista filosofia Chuangtsea, joka eli noin 1100 vuotta ennen Po Chü-ita.

    Kun Chuangtse kirjoitti, että kaikki oliot ovat yhtä, Po Chü-i oli toista mieltä. Hänen mielestään oliot ovat samuudessaan erilaisia. ”Saman lain alaisenakin kukin seuraa omaa luontoaan: feeniks on matoa ylväämpi kaikesta huolimatta.” (Suom. Pertti Nieminen.)

    Tietääkö kalastaja tuon laskiessaan pitkää siimaa selkävesille?

     

Kyösti Salovaara, 2025.

3. Moottorifiktio ja bio

Moottorisepitettä kirjoitetaan minämuodossa. Elämäkertafiktiota sen sijaan kaikkitietävänä tietäjänä.

   Millä tavalla biofiktio poikkeaa historiankirjoituksesta? Tietääkö se enemmän vai kuvitteleeko? 

    Miten se saattaisikaan enemmän tietää? 

    (Tyhmä kysymys joka pitää esittää aina kun puhutaan elämäkertafiktiosta.)

    Siis: miten?

Ostin ja luin biofiktiota.

    Daniel Kehlmannin teos Ohjaaja (Lichtspiel, 2023. Suom. 2025.) on mukavan hieno romaani.

    Se kertoo Weimarin Saksan elokuvaohjaajasta G.W. Pabstista, joka epäonnistuneen Hollywoodin reissun jälkeen palasi Natsi-Saksaan valtion elokuvamieheksi. Hollywoodissa Pabst ei saanut tehdä mieleisiään filmejä. Natsi-Saksassa hän luuli saavansa.

    Onko kirja totta?

    Sehän voisi olla vaan miksi kirjailija ”keksii” ohjaajalle olemattoman pojan, jonka suulla hän esittää Pabstin ajatuksia? Ja miksi hän keksii Pabstille olemattoman apulaisohjaajan, joka muka tietää mitä tapahtui Pabstin ”mestariteokselle”, joka katosi ja jonka olinpaikasta tai olemuksesta kukaan ei tiedä mitään, ei edes Pabst?

   Tänällään Ohjaaja on leppoisaa valhetta, siis fiktiota.

   Mitä tästä opimme, sanopa se!

4. Amiraalin kangastus

Hänellä oli paljon valtaa ja monta purjetta.

    Kun hän käski nostamaan purjeet, hän teki matruusin virheen.

    Olisi pitänyt katsoa kompassia eikä tuulessa liehuvia viirejä.

    GPS:ää ei ollut käytettävissä. Eikä kukaan nähnyt unta.

    Asiavirheitä ei parane oikoa. Aika tekee sen.

Pienet asiat vaikuttavat suuriin.

    Joskus myös päinvastoin.

    Melkein kliseenä toistetaan, että perhosen siivenisku Tapaninvainiolla voi aiheuttaa ylihuomenna hirmumyrskyn Sydneyssä. Ivar Ekelandin sanoin: ”Nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta.” 

    Kaunis, vähän elämän koskettama nainen räpäyttää pitkiä silmäripsiään Harryn baarissa Cannesissa (Port Canto / Boulevard de la Croissette). 

    Voiko siitä seurata hallituskriisi Suomen eduskunnassa?

    Kyllä voi, sillä nykyhetkeä ei voi johtaa menneisyydestä eikä tulevaisuudesta ja jokainen hetki luo jotakin uutta. 

    Sitä paitsi kauniin naisen silmänisku viehättää. 

Rannalla ollaan viisaampia kuin ulapalla.

    Eivätkä tilastot valehtele.

    Suomessa.

5. Kolmas pointti

Tasavallan presidentillä on kolme pointtia.

    Minullakin on: teesi, antiteesi, synteesi.

    (Hegel-Marx-Engels!)

    Mutta nyt olen jo viidennessä. Ajatus kiertää silmukassa.

    Ja/tai laskuvirhe.

    Mutta eihän Trumpkaan ymmärrä miten Venäjälle sanotaan Stop tykkänään.

Sitä ei voi sanoa, minkä unohti.

Kyösti Salovaara, 2025.

Tilan maailma, maailman tila

[joulun aikaan]

Kyösti Salovaara, 2021.
Maapallolla on napa.
Entä laajenevalla universumilla?

Voimme elää jokapäiväistä elämäämme ymmärtämättä maailmasta juuri mitään.

- Carl Sagan

Miksi havaitsemme vain kolme ulottuvuutta ja yhden aikaulottuvuuden?

- Stephen Hawking

Voimme sanoa, että maailmankaikkeus oli 9 miljardia vuotta sitten paljon elävämpi kuin tänään, se oli paljon mielenkiintoisempi ollessaan yli puolet nuorempi kuin nyt.

- Pablo G. Pérez González

Vielä vaikeampi on ymmärtää että tämä nykyinen maailmankaikkeus on kehittynyt sanomattoman oudoista varhaisista olosuhteista, ja että sillä on edessään loputtoman kylmyyden tai sietämättömän kuumuuden kohtalo.

- Steven Weinberg

Maantietä matkaa
kirjaton, karjaton mies.
Maan vai taivahan laps?

Tai helvetin hehkuun on ties!

- Eino Leino

Huh!

    Maailma on tila. Siihen tilaan mahtuu miljoonia ja biljoonia pienempiä tiloja.

    Tuo tila, nuo tilat eivät tarvitse ihmistä mittaamaan tilan reunoja, syvyyttä. Tila ei muuten paina mitään. Mutta tilassa oleva ja sen määrittelevä ”objekti” (aurinko, maapallo, jalkapallo, pingispallo…) painaa, vaikka sen viemä tila ei painakaan.

    Onko tuossa virkkeessä mitään järkeä?

    Jos tietäisi kaiken, olisiko helpompi elää? Vai mahdotonta?

    Tieto lisää tuskaa. Ei siksi että tieto lisää tuskaa vaan sen tietäminen ettei tiedä kaikkea eikä edes tarpeellista.

Onko tilasta puutetta? Vai miksimuuten Putin Venäjältä käsin määrittelee lännelle tilan rajat?

    Elintilan hamuamisella on huono maine, vaikka  kaikki itseään merkittävänä pitävät valtiot ovat lisää sitä hamunneet. Jopa pieni Suomi.

    ”Lebensraumilla” on vielä huonompi kaiku. En tiedä miten elintila sanotaan venäjäksi tai kiinaksi. Ehkä se selviää.

    Nyt tämä kirjoitus ryhtyy menemään väärään suuntaan.

    Jokaisessa tilassa on lukemattomasti suuntia mennä. Mutta jos aika otetaan huomioon, jos sekin on tilan vektori, ajassa pääsee vain eteenpäin vaan ei ohituskaistalla.

Ihminen on tilassa toimiva eläin.

    Hawking kysyi miksi havaitsemme kolme ulottuvuutta. Eikö niitä ole enempää? Tai miksi kaksiulotteinen maailma ei riitä. Se olisi helpompi havaita ja ymmärtää.

    Jotkut tiedemiehet väittävät, että ulottuvuuksia on paljon enemmän kuin kolme. He osaavat laskea sellaisen todellisuuden, sellaisen tilan. Hawking tosin epäili ettei sellainen todellisuus, tila, pysy kasassa, niin kuin kolmiulotteinen (tai kolmiulotteiselta näyttävä) pysyy painovoiman avulla. Jos ulottuvuuksia olisi 28, niin miten painovoima pitäisi ”jyvittää” niiden kesken?

    Entäpä kaksi ulottuvuutta? Miksi emme tyydy siihen?

    Hawkingilla on hauska esimerkki kaksiulotteisen todellisuuden mahdottomuudesta.

    Ajatellaan koiraa kaksiulotteisessa tilassa. (Susi ja kettu kelpaavat yhtä hyvin.)

    Piirretään koiran sivukuva paperille. Kaksiulotteinen koira kaksiulotteisessa maailmassa. Toisessa reunassa pää, silmät ja suu. Toisessa reunassa peräaukko.

    Oletettavasti koiran pitää syödä myös kaksiulotteisessa todellisuudessa, ja poistaa ruoansulatuksen jätteet.

    Jos kaksiulotteisen koiralla on ruoansulatussysteemi, jossa ruoka syödään toisesta päästä eläintä ja poistetaan toisesta päästä, peräpäästä, niin koirahan menee keskeltä halki eli ruoansulatuskanava jakaa koiraa kahdeksi puolikoiraksi. Toisella on silmät ja korvat ja toisella jalat. Koiran osat leijuvat erilleen.

    Ei taida sellainen elämä onnistua.

Kyösti Salovaara, 2021.
Katsoja luulee että purjevene seilaa maailman reunalla.
Tilan arvoitusta ei pysty päättelemään
ellei tiedä.

Kolme ulottuvuutta tarvitaan. Ainakin me tarvitsemme.

    ”On ilmeistä, että meidän tuntemaamme elämää voi olla vain niillä aika-avaruuden alueilla, jossa on kolme tilaulottuvuutta ja aikaulottuvuus ei ole kaareutunut liikaa”, Hawking päätteli.

    Ehkä muualla on toisenlaista elämää ja toisenlaisia ”ihmisiä”, jotka pystyvät elämään kaksiulotteisessa tilassa tai jopa 100-ulotteisessa maailmassa. Kun tässä meidän 3-ulotteisessa maailmassa dekkareita inhoava uuskriitikko moittii viihdyttävää romaania siitä, että sen henkilöt ovat latteita ja kaksiulotteisia, niin millä tavalla 100-ulotteisessa tilassa niuhottava kriitikko moittisi sikäläisiä viihderomaaneja? Moittiiko hän niiden kuvaamia henkilöitä 33-ulotteisiksi?

    Tätä emme saa koskaan tietää, sillä millaisia kirjoja 100-ulotteisessa tilassa voi ylisummaan painaa? Myös kännykän näytön tekeminen saattaa olla haastellisempaa kuin täällä.

    Maailmankaikkeus syntyi noin 14 miljardia vuotta sitten. Tai pitääkö sanoa, että meidän havaitsema ja ymmärtämä universumi sai silloin alkunsa?

    Kun universumi laajenee kolmiulotteisessa tilassa, niin se sisältäpäin näyttää  pullistuvalta pallolta, eikö vaan? Pieni ihminen ei osaa kuvitella, mitä pallon ulkopuolella on. Ei mitään merkittävää, opastaa kosmologi.

Tilat ovat tiloissa.

    Tuolla kaupungissa erään kadun varrella on taloja. Katu jakaa tilan, talot luovat uusia tiloja. Yhdessä talossa saattaa olla 6 kerrosta päällekkäin. Niin tila näennäisesti lisääntyy.

    Eräässä asunnossa asuu keski-ikäinen mies. Hänellä on kolme huonetta ja keittiö. Yhdessä huoneessa on massiivipuusta rakennettu lipasto. Lipastossa on laatikoita. Tilaa syntyy jokaiseen laatikkoon. Yhdessä laatikossa on sukkia, toisessa paitoja ja kolmannessa alushousuja. Järjestelmällinen tyyppi tämä Ismo - voimme kutsua häntä nyt Ismoksi.

    Massiivipuusta rakennetussa lipastossa on toisessa reunassa kaappi. Ismo avaa kaapin ja ottaa sieltä brandypullon. Sen kyljessä lukee, että brandy on jereziläistä.

    Ismo kaataa konjakkilasiin neljä senttiä brandyä.

    Se on pieni tila, ei edes nyrkin kokoinen.

    Mutta sitten Ismo tajuaa, että brandy on tehty Cádizin lahden toisella puolella sijaitsevassa Osbornen bodegassa El Puerto de Santa Marian pikkukaupungissa Atlantin rannalla.

    Töölöläisessä lipastossa oleva brandypullo on täynnä toisen paikan tilaa, tuhansien kilometrien päästä.

    Sitä paitsi, Ismon ostamaa brandyä on kypsennetty amerikkalaisissa tammitynnyreissä seitsemän vuotta. Ismo tajuaa, että neljän sentin brandydrinkki viittaa suureen metsään jossakin kaukana. Sitten hän ryhtyy miettimään mistä brandy on alkuaan tehty: jossakin on viinitarha mistä rypäleet on poimittu ja kuljetettu El Puerto de Santa Mariaan. Viinitarha sijaitsee kenties vuoren rinteellä, aurinkoon päin, Atlantin kosteita sumuja keräten.

    Ismo tuijottaa hämmästyneenä brandylasia. Eihän tätä raaski juoda. Tilan tilat kasvavat lasista äärettömyyteen. Maiseman ja mielen tilan symbioosi.

Kyösti Salovaara, 2011.
Päämäärä ei ole tärkeää
vaan tie!

Ihminen kulkee tilassa, asuu tilassa, kuolee tilassa tilaan.

    Jotkut pitävät avarasta maisemasta. Kun näkee pitkälle, on turvassa. Toiset taas asuvat mielellään puiden ja pusikkojen suojassa. Kun on katseilta piilossa, on turvassa.

    Muutama viikko sitten kirjoitin Kongon altaan Iturin metsäalueella asuneesta Kengestä, joka vietti elämänsä niin tiheässä metsässä ettei pystynyt lainkaan tajuamaan miltä avara paikka näyttää.

    Ovatko suomalaiset pääosin Kengen kaltaisia pusikkoihmisiä? Julkisesta keskustelusta päätellen ovat, mutta ehkä toisenlaisiakin suomalaisia on. Niitä jotka kapteeni Ahabin tavoin purjehtivat avarille vesille. Tai, ovatko meikäläiset Don Quijoten sukua? Taistelevat nyrkki taskussa avarille seuduille rakennettuja tuulimyllyjä vastaan. Oikeastaan luulen, että suomalaiset ovat enemmänkin kuin Sancho Panza, ritarin mielistelevä apulainen, vähän niin kuin Pekka Puupään kaveri Pätkä.

    Suomessa tilaa piisaa.

    Niin luulisi kun puusta katsoo.

Mitä jouluun tulee niin se tulee.

    Alussa lainaamani espanjalainen astrobiologi Pablo G. Pérez González kirjoitti muutama päivä sitten El País -lehdessä, että valitettavasti maailmankaikkeus laimentuu. Hän muistutti, että uusia tähtiä syntyy vähän. Esimerkiksi linnunradallamme, jossa on 100 miljardia tähteä, syntyy vuodessa vain yksi auringon kaltainen uusi tähti.

    Pérez González vertasi universumia 80-vuotiaaseen mieheen. Linnunradan tähdistä 90 % syntyi ennen kuin maailmankaikkeus oli saavuttanut 20 % iästään. Se tarkoittaa, että maailmankaikkeus oli melkein valmis silloin kun mies oli 17-vuotias! Sen jälkeen ei ole tapahtunut juuri mitään.

    Onko myös maailmankaikkeudella kestävyysvaje?

    Astrobiologi lopetti juttunsa toteamalla, että maailmankaikkeutemme päättyy (tai muuttuu) uuteen universumiin, mikä on kokonaan toisenlainen kuin tämä nykyinen. Uusi universumi on nykyistä kylmempi, säkkipimeä, siellä vallitsevat energiat ovat ihmiselle vihamielisiä ja mahdottomia nykyisenkaltaisen elämän säilymiseen, ja siksi ihmiskunta poistuu tragedian näyttämöltä ennen kuin uusi universumi koittaa.

    Tähän ei kuitenkaan sovi lopettaa pakinaa, ei jouluna.

Silmäilin Uuden testamentin ”joulukertomuksia”.

    Niissä tapahtuu paljon tilassa.

    Hätkähdyttävää on, että evankeliumit eivät oikeastaan kerro lainkaan millainen tila Jeesuksen ympärillä on. Ollaan melkein kuin kamarinäytelmässä – puhutaan ja kerrotaan mutta ei kuvailla miljöötä. Se on olemassa, mutta sen kuvaus puuttuu.

    On kaksi porukkaa.

    Paimenet kuulevat kedolla juuri syntyneestä lapsesta. He lähtevät Betlehemiin katsomaan lasta seimessä (Luukas).

    Mutta toisessa evankeliumissa (Matteus) idän tietäjät näkevät tähden ja lähtevät etsimään vastasyntynyttä. He ajautuvat poliittiseen konfliktiin kuningas Herodeksen kanssa, koska tämä haluaa käyttää tietäjiä vakoilijoinaan.

    Tietäjät seuraavat tähteä Betlehemiin, löytävät lapsen mutta eivät kerro kuninkaalle mistä löytävät.

    Jälkimmäinen tarina on kiehtovampi. Tähden seuraaminen on ihmiskunnan haaveilevan liikkumisen metafora. Evankeliumissa tila ryhtyy elämään, koska sen rajaamiseen sotketaan valtapolitiikkaa. Herodes pelkää elintilansa ja etupiirinsä menettämistä. 

    Kun raja vedetään, tila tarkentuu mutta ei lisäänny.

    Vertauskuvallisena rituaalina mutta myös käytännön toimenpiteenä joulu on kolmiulotteisen tilan ja sopivasti kaareutuvan ajan pyhittämä juhla. Jouluna tilaa pienennetään yhtäällä asettautumalla kodin seinien sisään, mutta laajennetaan toisaalla keräämällä erilaisten kulttuurien monenlaisia tapoja aika-avaruudesta yhteen iltaan ja muutamaan päivään.

    Niinpä: Hyvää Joulua!

Kyösti Salovaara, 2021.
Jos ihminen poistuu paikalta,
säilyyko tilan harmonia
vai onko kultainen leikkaus pelkästään
mielentila?
Jos on, mistä se mieleen tuli?

Linnunrata

 [vetää sanattomaksi]

Kyösti Salovaara, 2020.

Kosminen kotimme on pimeä paikka, joka on rakentunut meille tuntemattomasta aineesta.

    - Martin Rees: Avaruuden avainluvut. 1999.

Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää? Vastaus on yksinkertainen: jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi!

    - Stephen W. Hawking: Ajan lyhyt historia. 1988.

Muistot ovat kestävin ominaisuutemme.

    - Steven Rose: Molekyylistä muistoksi. 1992.

Yritys ymmärtää maailmankaikkeutta on yksi niistä harvoista asioista jotka nostavat ihmiselämän hiukan farssin yläpuolelle ja antavat sille vähän tragedian arvokkuutta.

    - Steven Weinberg: Kolme ensimmäistä minuuttia. 1977.

Kaupunki hehkuu valoa.

    Valon tuolla puolella on jotakin mitä ei näe.

    Katuvalojen loisteessa aamu, päivä ja ilta kadottavat merkityksensä. Sohvalla istuva tuijottaa telkkarin ruutua, läppärin näyttöä tai älypuhelintaan. Niissä valo ja ajatus muuttuvat yhdeksi.

    Tietoverkkojen reunalla maailma supistuu. Lähelle näkee hyvin, kauas ei juuri lainkaan. Globaaliin paradoksiin kuuluu, että ihmisen tajunta suppenee sitä mukaa kun miljoonat käyttäjät kytkeytyvät verkkoon.

    Pitää päästä ulos.

Kaupungissa ei näe Linnunrataa. Valotaivaalle ei kannata katsoa.

    Maaseudulla, missä on riittävän pimeää, Linnunrata lyö ällikällä. Vetää sanattomaksi. Pelästyttää. Panee miettimään.

    Ihminen on fyysisesti pieni Linnunradan ”keskellä”. Mutta ajatuksissaan ihminen on suuri: hän kuvittelee olevansa ajatuksiensa kaltainen jättiläinen. Vai kuvitteleeko sittenkään?

    Selailin kymmeniä ja kymmeniä luontorunoja. Hämmästyin: Linnunradasta ei kirjoita juuri kukaan. Kenties siihen on vaikea liittää mitään inhmillistä metaforaa, paitsi mitättömyyden maksiimi. Taivaankannen alla, Linnunradan kelmeässä kajossa jokainen tajuaa oman mahdottomuutensa ja mitättömyytensä. Runoilijaa kiinnostaa ”minä”, ei muut! Linnunradan ”tajuaminen” tarkoittaisi itsestä luopumista, minästä irtautumista.

    Tätä asetelmaa ei paranna sekään tieto, että galakseja on vaikka kuinka monta. Maailmankaikkeus on niin suuri ettei sitä pysty sanomaan ääneen, kirjoitetuista sanoista puhumattakaan.

Kyösti Salovaara, 2020.
"Maasta olet tullut ja maaksi..."
Mikromaailma jalkojen juuressa.

Ihminen elää makromaailman ja mikromaailman risteyskohdassa. Atomien liikettä aineessa on yhtä mahdoton tajuta kuin galaksien pakenemista hirvittävällä vauhdilla kylmään avaruuteen. Solut ja molekyylit ovat rajallisia, mutta niiden sisällä atomien liike vallatonta.

    Säkkipimeän järven rannalla seisoessa ei tajua, että galaksit pakenevat toisiaan; että mikään ei ole keskipiste, ei ihminen eikä oma Linnunratamme, vaikka jalkojen alla oleva maapläntti on juuri niin suuri kuin jalkamme vaativat – ei suurempi eikä pienempi. Seisomalla pysyy pystyssä.

    Voiko ihminen tajuta, mitä oli ennen aikaa, ennen kuin aika alkoi? Tai mitä tulee sen jälkeen kun galaksien liike pysähtyy, kun ne seisahtuvat maailman reunalle? Vai seisahtuvatko? Voiko laajeneminen jatkua ikuisuuteen? Ehkä, mutta sitten ”ikuisuus” määritellään uudestaan.

    Jos ihminen yrittäisi ”ymmärtää” makromaailman (universumin) ja mikromaailman (atomien maailman) olemuksen ja saisi selville niiden yhteisen salaisuuden, tulisiko hänestä, ihmisestä, ehjempi ja kokonaisempi vai pirstoisiko tuommoisen tietäminen ihmismielen loputtomiin kierteisiin ja koukeroihin?

    En tiedä. En uskalla kysyä.

Moderni ihminen halkeaa moneen.

    Kaikki eläimet muistavat, mutta vain ihmisellä on historia.

    Muistisolut uusiutuvat jatkuvasti, ja silti muistot siirtyvät uusiin soluihin. Molekyylibiologi Steven Rose menee niin pitkälle tutkimuksissaan, että sanoo niiden perusteella voitavan ”väittää, että mitään ei unohdeta. On vain osattava kysyä, mitä muistissa on.”

    Emme muista alkuräjähdystä. Emme kykene muistamaan mitä ylihuomenna tapahtui. Ihmisen elämässä ei pidä sotkea preesensiä imperfektiin, vaikka se tuntuisi lohduttavalta. Suomenkielestä puuttuu futuuri. Sääennustuksia kuitenkin julkaistaan.

    Oleellista ei voi väistää. Ihminen patsastelee keskiössä, vaikka avaruus pakenisi toisaalla (ja ihmisen ympärillä) millaista vauhtia tahansa.

    Kaikki eläimet muistavat jotakin, mutta vain ihminen muistaa historiansa. Tämä ei selitä yksilön käyttäytymistä. Monet meistä elävät kuin menneisyyttä ei olisi olemassakaan eikä mitään kollektiivista tietämystä olisi tarvittu hyvinvoivan ja runsaan elämänympäristön rakentamiseen. Kun kaiken ottaa itsestään selvänä ja juuri ”minulle” annettuna, ei tarvitse miettiä syntyjä syviä.

    ”Niinpä”, Steven Rose sanoo, ”vaikka kollektiivinen muisti on jokaiselle yksilöllinen biologinen ja psykologinen kokemus, sen olemassaolo ylittää yksilön ja yhdistää ihmisyhteisöt luomalla jaettua ymmärtämystä, tulkintoja ja ideologioita. Ei siis ole ihme, että kunakin ajan hetkenä vallassa oleva sosiaalinen ryhmittymä yrittää siirtää omat kollektiivisen muistin tulkintansa muuhun yhteiskuntaan.”

    Onkin jännittävää huomata, että samalla kun Linnunratamme syöksyy hirvittävällä vauhdilla kohti maailman reunaa, ihmisyhteisössä rakennetaan vallan pilareita ja sosiaalisen todellisuuden rakenteita muistilla ja muistoilla, sillä mitä oli ennen kuin juuri nyt!

Kyösti Salovaara, 2020.
Moderni ihminen -
halkinainen?
Kansantaidetta
Pohjois-Karjalasta.

Seisoin pohjoiskarjalaisen järven rannalla yön pimeydessä ja katselin Linnunrataa ja kuvittelin… kuvittelemalla… millaista... oli... on...

    Mitä pienuutensa tajuava ihminen lopulta osaa kuvitella? Loppunsa? Alkunsa? Elämän keskikohdan joka pakenee kuin liukuportaat kauppakeskuksessa?

    Vai pitääkö tyytyä hetkeen? Katsella miljoonien tähtien avaruutta yrittämättä ymmärtää sen tai tämän tarkoitusta.

    Tänään ajatukseni hyppivät lupaa kysymättä.

    Pitää turvautua pariin koeteltuun ajatukseen ihmisenä olemisesta.

    Blaise Pascal koki Mietteissään avaruuden kauhistuttavan suuren olemuksen: ”Minä näen nuo maailmankaikkeuden kammottavat avaruudet jotka sulkevat minut sisäänsä, ja havaitsen olevani kiinnitettynä yhteen tämän valtaisan ulottuvuuden kolkkaan, tietämättä miksi minut on sijoitettu mieluummin näille tienoin kuin jonnekin muualle, tai miksi se vähäinen aika joka minulle on suotu elettäväksi osoitetaan minulle mieluummin tähän kuin johonkin toiseen pisteeseen koko siinä iankaikkisuudessa joka on edeltänyt minua tai siinä joka tulee jälkeen.”

    Tuleeko hetkeen sopeutua, alistua ja sulautua vai kannattaisiko sittenkin kapinoida? Mutta jos kapinoi, niin mitä vastaan ja kenen puolesta? Ei ole yhtä totuutta, ei yhtä oikeaa tekoa eikä sitä myöten yhtä vahvaa vihollista. Kapina pelkän kapinan vuoksi on kerskailevaa kopeutta.

    Ja silti… tulisiko ihmisiltä ja itseltään vaatia jotakin ”suurempaa” ja ”henkisempää” eikä tyytyä tähtien tuijottamiseen ja pizzan popsimiseen? Teoksensa Mitä kirjallisuus on? loppusanoissa Jean-Paul Sartre esitti vaatimuksen kirjailijoille: Täytyy tiedostaa, täytyy sitoutua, täytyy välittää. Seuraavassa lainauksessa ”kirjallisuuden” saattaisi korvata sanalla ”taiteet” ja ehkäpä lopulta niinkin suurella ja arvoituksellisella sanalla kuin ”sivistys”:

    ”Mutta kirjallisuutta eivät loppujen lopuksi kuitenkaan suojele Kaitselmuksen muuttumattomat säännökset: kirjallisuus on sitä mitä ihmiset siitä tekevät, itsensä valitessaan he valitsevat kirjallisuuden. Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi propagandaksi tai pelkäksi viihteeksi, yhteiskunta vaipuisi jälleen elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään. Tietenkään tämä kaikki ei ole mitenkään tärkeää: maailma voi varsin hyvin selviytyä ilman kirjallisuutta. Mutta ilman ihmistä se voi selviytyä vielä helpommin.”

Tyyneys ja mielenmaiseman idylli: visuaaliset kaiut Linnunradan kaukaisuudesta järven pintaan heijastuviin kuviin.

    Tähtiä on monta. Niin myös ihmisiä.

    Mutta ”minuja” on vain yksi kerrallaan.

    Monta minua on porukka.

    Entä sitten?

Kyösti Salovaara, 2020.