torstai 22. kesäkuuta 2017

Kesäpäivänseisaus

[irrallisia lauseita juhannusviikolla]


                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.


Kun tätä kirjoitan on vuoden pisin päivä ja lyhyin yö.
    Sanat ovat määritelmiä erilaisille suhteille, sillä eteläisellä pallonpuoliskolla yö on tänään pisimmillään ja päivä lyhyt.
    Sanoessa jotakin paljon jää sanomatta.
    Mutta eihän kaikkea voi kaikessa ottaa huomioon. Jos yrittää, mitään ei tule sanotuksi, kirjoitetuksi, ajatelluksi.
    Jos maailmaa katsoo kokonaisuudesta osiin, top-down, ei paljon enempää tarvita sen ilmaisemiseen.
    Siinä se on, maailma.


Ruohonjuuritasolla on enemmän vaihtoehtoja.
    Rautalehti, niittyleinikki ja tervakukka. Nokkonen ja kastemato. Tyylivirhe.
    Kukkanen, pakkanen, kakkanen.
    Lause tarvitsee verbin onnistuakseen. Näin sanotaan, opetetaan.
    Teko ilmaisee, oleminen ei.
    Tästä(kin) saa olla eri mieltä.
    Ihminen leikkaa ruohon eikä ajattele mitään.


Etsin kesärunoa, juhannusrunoa. Runoa hyötykäyttöön.
    En oikein löytänyt tähän sopivaa.
    Runo ei löytänyt minua, koska menin piiloon.
    Olen oma mahdottomuuteni. Siitä ei pidä syyttää muita, ei edes poliitikkoja. He eivät tarkoita pahaa, vaikka eivät osaa aina hyvää tehdä.
    Täydellisyyden vaatiminen ei ole vaatimus lainkaan. Täydellisiä ihmisiä löytyy vain hautausmailta, sanotaan. Mereen siroteltuja tuhkia. Maahan piilotettuja menneisyyksiä.
    Sitten Harri Kaasalainen löysi minut.


Pieni, mukava runo, humoristinen.
    Kertokaa, nimesi Kaasalainen runonsa, joka vähän liittyy kesään.
    Pitää kertoa sumuisista aamuista, tasoitetuista nurmikoista, ja tulee kertoa osakeasunnoista ja veloista ja koroista.
    ”Kertokaa!” runoilija huudahtaa.
    Noin runoilija Kaasalainen huudahti jotain 60 vuotta sitten laittaessaan huutomerkin rivin loppuun.
    Kertokaa talonmiehistä, luudista ja kukista. Myös lammikoista saa kertoa, siis arkipäivästä. Nykyään talonmiehenä häärää huoltoyhtiö – aika proosallista.
    Kertokaa ”lammikosta / johon sorsanpoika vetää hitaan huutomerkin”.
    Kertokaa jotta pääsette lentoon, sorsanpojat.
    ”Kertokaa pienistä miehistä pienille miehille!”
    Pienillä miehillä on suuret salkut, aina. ”Ja isossa salkussa ikiomat pienet asiat”.
    Niinpä:
        Pienet miehet eivät avaa pieniä suitaan
        eivät salkkujaan eivätkä kukkaroitaan.
        He elävät herrain kukkarossa.


Arkipäivän suhteellisuusteoria loikkii pakoon kuin rusakko pihatieltä.
    Juhannusviikolla ilmestyi Ruumiin kulttuuri -lehden kakkosnumero, 12,50 euroa kappale.
    Siinä on monta juttua, kirjoista ja kirjailijoista. Mistäpä muustakaan.
    ”Firenzessä vuonna 1957 syntyneen Marco Vichin romaaniin tuntee kotiutuvansa ensimmäiseltä sivulta alkaen”, aloitin arvosteluni Vichin dekkarista Komisario Bordellin likaisin tapaus.
    Kun ostaa kirjan, sitä silmäilee sieltä ja täältä ja lukee lauseita tavoittaakseen hetkessä kirjan tunnelman ja kirjailijan vetovoiman. Sen jälkeen kirjan voi ostaa tai viedä kirjastosta kotiin ja ryhtyä lukemaan.
    Näin minä teen ja harvoin osun harhaan.
    Mutta Amos Ozin romaanin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä kohdalla erehdyin. Lopetin romaanin lukemisen sivulle 116. Kirjassa on 649 sivua. Monta jäi siis lukematta.
    Se ei ole Ozin vika. Ei tietysti kenenkään, paitsi omani.
    Tämä on kummallista, sillä Ozin romaanissa on hienoja kohtia, teräviä huomioita juutalaisuudesta, eurooppalaisuudesta ja ihmisyydestä ja salakavalaa itseironiaa, siis aitoa huumoria.
    Merkkasin jo monta virkettä myöhemmin huomioitavaksi.
    Niin kuin tämän: ”… kirjailijan suuruus piilee hän paatoksessaan, hänen sitkeässä taistelussaan kaikkea tavanomaista vastaan!… Suuruus edellyttää sanomaa, profetiaa, tuoretta ja uutta elämänkatsomusta ja ennen kaikkea jonkinlaisen moraalin pilkahdusta.”
    Jonkinlaisen moraalin pilkahdusta.


Kesken jääneet romaanit ovat kertomaton tarina.
    Niitä mahtuu maailmaan. Ne eivät huuda eivätkä kerjää myötätuntoa.
    Silti niitä harmittaa, luulen. Ne haluavat tulla luetuksi, kuulluksi ja ymmärretyksi.
    Kertomaton tarina odottaa sitkeästi sopivaa hetkeä.
    Peli ei ole menetetty.
    Palasin vielä Ozin kirjaan, lueskelin sieltä sun täältä, kuvaannollisesti.
    Oz kertoo kuinka oppi kirjoittamaan arkipäivästä luettuaan Sherwood Andersonin novellimaisen romaanin Pikkukaupunki (Winesburg, Ohio) vuodelta 1919.
    Siihen asti Oz ajatteli, että hänestä ei koskaan tulisi ihailemiensa Hemingwayn tai Remarquen kaltaista kirjailijaa, jonka tarinoissa miehet ovat miehekkäitä ja kovia kuin nyrkki ja naiset helliä kuin yö. Elämä kibbutsissa oli liian pientä suureen kertomukseen, Oz ajatteli.
    Mutta Pikkukaupungin luettuaan hän tajusi, että pienessäkin on suuria tarinoita tai ainakin merkittäviä. Pienessä salkussa saattaa sittenkin olla suuria asioita. Tavanomaisuus on tavallaan näköharha, laiskan ajattelun johtopäätös.
    ”Jokaisen pojan elämässä on aika, jolloin hän ensimmäisen kerran katsoo taaksepäin”, kirjoittaa kirjailija, joka saattasi olla Amos Oz, mutta ei ole vaan amerikkalainen Sherwood Anderson: ”Ehkä hän juuri silloin ylittää miehuuden rajan. Poika kulkee kotikaupunkinsa katuja. Hän ajattelee tulevaisuutta ja omaa paikkaansa maailmassa. Kunnianhimo ja kaipaus heräävät hänessä. Äkkiä tapahtuu jotakin: hän pysähtyy puun alle aivan kuin odottaen äänen kutsuvan häntä nimeltä. Menneisyyden aaveet hiipivät hänen tajuntaansa. Äänet hänen itsensä ulkopuolelta tuovat kuiskaten viestiä elämän rajoituksista. Oltuaan hyvin varma itsestään ja tulevaisuudestaan hän ei ole enää lainkaan varma.”
    Poika tajuaa olevansa vain tuulen ajelema lehti kotikaupunkinsa kaduilla.


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.


Hohoo! Haloo!
    Juhannusviikon pohjanoteeraus kirkolliselta taholta:
    ”Terrorismin uhka ylipäätään kuulostaa pahalta, mutta itse ajattelen, että meidän pitäisi kuulla globaalin epäoikeudenmukaisuuden huutavan siinä isoin kirjaimin”, sanoi piispa Irja Askola Helsingin Sanomissa.
    Voiko kieltä käyttää enemmän väärin kuin Askola käyttää?
    Voiko merkityksiä sotkea ja hämärtää enemmän kuin piispa tekee tolkuttomassa lauseessaan?
    Kuuluuko politiikka piispalle? Jos kuuluu, tulisiko asioiden suhteista ymmärtää jotakin? Vai riittääkö suu josta lauseita päästellään?
    Jos Askola on johdonmukainen, hän avaa kirkkonsa oven kun terroristi tuhotyön jälkeen pakenee poliisia ja etsii piilopaikkaa.
    Herra varjele meitä piispoilta, jotka eivät ymmärrä mitä sanat tarkoittavat!


Kerroinkin ostaneeni kaksi havaijipaitaa Vantaalta.
    Maksoivat 39,50 kappaleelta.
    Sitten menin Akateemiseen katselemaan kirjoja.
    Kääntelin ja selailin Paul Austerin mammuttimaista romaania 4321. Maksoi saman kuin havaijipaita.
    Uskaltaisiko ostaa? Ettei jää kesken kuten Ozin pitkä tarina.
    Kirjoitin aikanaan Suomen Sosialidemokraattiin juttuja Austerin ensimmäisistä romaanisuomennoksista. Pidin niistä. Sittemmin en ole kovin paljon Austeria lukenut.
    Lukisinko nyt? Jaksanko yli 800 sivua?
    Poistuin kaupasta havaijipaidat pussissa. Auster jäi hyllylle.
    Sitten tilasin sen netistä, kympin halvemmalla.
    Odottelen pelon sekaisella uteliaisuudella. Heitänkö euroja tuuleen? Kylvänkö sanoja kuivaan maahan?


Ryhdyin lukemaan Erkki Tuomiojan päiväkirjoja.
    Todella kiinnostavaa.
    Kun Tuomiojan merkintöjä lukee, ei lainkaan ihmettele poliittisen teatterin draamaa viime päivinä.
    Vaikka Tuomioja kertoo vain osan ”totuudesta”, lukija jää miettimään ohjasiko sos.dem puolueen käyttäytymistä mikään ohjelma tai aate tai idea 1990-luvun alussa. Pikemmin tuntuu, että politiikan vaikuttajat menivät yhä uusin kokouksiin ja niistä sitten syntyi jotakin, mitä kukaan ei halunnut eikä tavoitellut ja sitä sitten sanottiin ”puolueen linjaksi”. Istuttiin neukkareissa, baareissa, hienoilla lounailla ja yritettiin salata oma mielipide ja saada selville naapurin ajatukset, jotta tarpeen tullen tiedettäisiin mistä tuulee  - jotta osattaisiin valita oikea kurssi sivumyötäiseen.
    Oikeastaan tämä on aika lohduttavaa. Ihmiset sähläävät ja kaikki menee sittenkin hyvin.
    Puoluepolitiikassa ei ole salaliittoja eikä ylhäältä tulevaa ohjausta. Ryhmäkuri on jälkeenpäin ilmaistu sanallinen merkitys jollekin minkä huomataan tapahtuneen.
    Kun Tuomioja junttasi osan SDP:n eduskuntaryhmää äänestämään ydinvoimaa vastaan vastoin kaikkien ennakko-odotuksia, puolueen puheenjohtaja Ulf Sundqvist kiroili, että Tuomioja on vahingossa joutunut enemmistön kelkkaan.
    Tarkoittaa, että Tuomiojalla on (tai oli) tapana etsiä vähemmistönsä ollakseen oikeassa. Hän on aina ”oikeassa”, vaikka yllättäen välillä tunnustaa, että olisi voinut valita toisinkin – jos joku vaan olisi osannut kysyä oikein.
    Vähemmistöistä ei yleensä synny enemmistöä. Poliittiset teot kuitenkin edellyttäisivät enemmistöä.
    Demokratiassa.


Juhannusviikolla sananen vielä.
    Tai lainaus viisammilta.
    Jotenkin Kafka sopii paremmin tähän aikaan kuin aikaisempiin. Semminkin kun päivä on pitkä ja yötä tuskin lainkaan. Ja keskellä kesää hallaöitä.
    Eräässä mietelmässään Kafka tuumaili, että kaikki inhimilliset virheet johtuvat kärsivällisyyden puutteesta.
    ”On kaksi inhimillistä pääsyntiä, joista kaikki muut johtuvat”, Kafka kirjoitti. ”Kärsimättömys ja laiskuus.”
    Kärsimättömyyden takia ihminen karkotettiin paratiisista. Laiskuuden takia hän ei palaa sinne takaisin.
    Asiaa pidemmälle ajateltuaan Kafka oivaltaa, että asia on vieläkin yksinkertaisempi:
    ”Mutta ehkä pääsyntejä onkin vain yksi: kärsimättömyys. Kärsimättömyyden takia heidät karkotettiin, kärsimättömyyden takia he eivät palaa sinne takaisin.”


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.


_____________________________
Lähettänyt klo
Tunnisteet: , , , , , , , ,

27 kommenttia:

  1. Kyösti Salovaara23. kesäkuuta 2017 klo 11.19

    Pieni täsmennys: pakinassa mietin jaksanko lukea Paul Asterin romaanin 4321 yli 800 sivua. Sain nyt romaanin kotiini ja siinähän on 1141 sivua! Taisin muistella englanninkielisen painoksen sivumäärää.

    Muuten olen sitä mieltä, että kirjailijat jotka harrastavat yli sivun mittaisia kappaleita (niin kuin Austerkin nyt näyttää harrastavan) pitäisi ohjata kirjoittajakouluun tai sitten heidän tekstinsä pitäisi ajaa jonkun tekstiä pätkivän tekoälykkään robotin läpi niin että tekstistä tuli helpompaa lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi23. kesäkuuta 2017 klo 15.38

      Joo, joskus ottaa koville. Elokuvan innoittamana tartuin Ford maddox Fordin Parades End'iin. Sivuja oli muistaakseni n. 903 ja kieli sellaista, että pidin koko ajan sanakirjaa käden ulottuvilla. Urakasta jäi sen verran kysymyksiä, että luin kirjan toistamiseen parin vuoden kuluttua.

      Tuleepa mieleeni Victor Klempererin suomennetut natsiajan muistelmat, sivumäärältään samaa mittaluokkaa jotka ovat melkein yksi yhteen hänen silloinen päiväkirjansa, luonteensa mukaisesti "valmiikksi pätkityt". Päiväkirjan tapaan toisteisina ne ovat helposti luettavat ja ajankohtansa tähden ylläpitävät. Jos Klemperer olisi kirjoitanut ne yhteen pötköön niin … Mieleen tulee sellainen kirjoittaja samalta ajalta kuin Celine, kesken jäi.

      Ok, kylmää on mutta Juhannusta nyt kumminkin! hh

      Poista
  2. Ripsa23. kesäkuuta 2017 klo 23.09

    Kyösti, Hannu: hyvää juhannusta, siis jos se on teille tärkeää! Minulle valo on hienoin juttu.

    Taivas on nyt auki eikä vielä sada, huomenna ehkä. Kissa sairastaa, ihmiset kulkevat sen perässä. Sille ei voi syöttää sinkkiä ja C-vitamiinia, niin kuin itse voin ottaa flunssaa ja muuta vastaan.

    Toinen ihminen puhuu hirveän lujalla äänellä puhelimeen, varmaan Amerikkaan, kun puhuu niin lujaa. Muistan tätini karjuvana eteisen puhelimessa kun isosetäni Lenni soitti Pittsburghista.

    Minä luen Tere Vadenin kirjaa Karhun nimi. Se löytyy Niin&näin-kustantamon sivuilta ilmaiskirjana, vähän yli 100 sivua, ehkä enemmänkin, en ole päässyt vielä loppuun asti, enkä ihan heti pääsekään. Hidasta lukemista. Sitten luen Aila Meriluodon päiväkirjoja. Meriluoto on syntynyt samana vuonna kuin äitini oli.

    Aivan pahuksen kylmä ilma!

    VastaaPoista
  3. Kyösti Salovaara24. kesäkuuta 2017 klo 11.56

    Luetaanko kylmällä lämpimämpiä kirjoja? Katsotaanko valoisan kesän aikana pimeämpiä elokuvia? Vai onko kylmä kylmää, valoa valoa - ja vihreys?

    No, juhannusta yhtä kaikki, kaikille!

    VastaaPoista
  4. Ripsa24. kesäkuuta 2017 klo 12.59

    Kesän vihreä talvi. Eikös se niin mene, ja meni ennenkin. Pihlaja ja syreeni ovat täydessä kukassa ja sateen jälkeen ulkona on huumaava tuoksu.

    Sen tuoksun unohtaa talven tullessa täysin. Toista samanlaista ei ole. Nyt pitää mennä ulos!

    VastaaPoista
  5. Pekka Turunen25. kesäkuuta 2017 klo 9.23

    Josko kuitenkin tarttuisin, juhannuksesta huolimatta, vähän totisesti, tuohon Kyöstin provosointiin Irja Askolasta?

    Voiko kieltä käyttää enemmän väärin (kuin siis Askola), kysyy Kyösti. Voi, paljonkin. Mieleen ajelehtii esimerkiksi ison maan hullu johtaja tuolta valtameren toiselta puolen. En tässä käytä sanaa "hullu" lääketieteellisessä vaan kansankielisessä merkityksessä.

    Kuuluuko politiikka piispalle? Mielestäni ei, ainakaan päivänpolitiikka, mutta tietyt yleishumaanit kannanotot sallittakoon. Niin kuin tämä.

    Avaako Askola kirkon ovet terroristeille? Ei kai nyt sentään, vain siksi että hän kyselee terrorismin syiden perään? Ovatko terroristit siis puhdas pahuuden ilmentymä, vai olisiko heillä joitain syitä kammottaville teoilleen? Ei kysymyksen esittäminen tarkoita tekojen hyväksymistä.

    Ihmiskunnan historia on täynnä terroritekoja, myös meidän länsimaiden, vaikka humanismin lippua niin terhakkaasti heilutammekin. Pitäisikö meidän pohtia niitä terrorismin syitä, globaalia epäoikeudenmukaisuutta ja muuta, vai tyydymmekö pöyhkeästi vain tuomitsemaan?

    Selvyyden vuoksi vielä lopuksi: pidän tätä nykyistä terrori-iskujan aaltoa järkyttävänä ja kauhistuttavana. Tuomitkaamme teot, ankarasti, mutta älköön se silti estäkö meitä miettimästä syitä. Tarkoitus kai on päästä terrorismista eroon? Siinähän nykyisen hullun erään edeltäjän julistama terrorismin vastainen sota ei ole onnistunut.

    VastaaPoista
  6. Kyösti Salovaara25. kesäkuuta 2017 klo 10.53

    Kun käyttää tarpeeksi suuria sanoja, Pekka, niin ei oikeastaan sano mitään, olipa sitten asialla Trump tai Askola, populismin myrkkyä molempien sanoissa.

    Ensi viikolla Espanjassa uudelleen sosialistien johtoon valittu Pedro Sanchez aikoo hylätä (=äänestää tyhjää) EU:n ja Kanadan välisen (CETA) sopimuksen; siksi että sosialistit pyrkivät Podemos-populistien ohi vasemmalle. EU:n talouskomissaari Moscovici viestittikin Sanchezille: "Ei globalisaation vastustaminen ole vasemmistolaisuutta!" Ei olekaan, kirjoitti El Pais, se on poliittista opportunismia.

    Ei se myöskään ole kristillisyyttä ei humanismia. Se on kristillistä opportunismia.

    60- 70-luvuilla vasemmistolaisten (meidän vasemmistolaisten, pitäisi kai sanoa) mielestä kaikki maailman paha oli kapitalismin syytä, sekin että lihapullat eivät enää maistuneet samalta kuin lapsuudessa tai että lännenelokuvat olivat erilaisia kuin ennnen. Nyt tämä globalisaatiokritiikki pelaa samalla ajatuksella: koska maailma yhdentyy. kaikki ongelmat johtuvat maailman yhdentymisestä. Tässä mielessä kieltä käytetään sekä härskisti että naiivisti väärin.

    Terrorismin syynä on siis maapallo, koska mitään muutakaan viiteyhteyttä ei ole. Jos Marsista tai muualta tulee terroristeja, sitten tätä pitää miettiä uudestaan.

    Askola yrittää vasemmistopopulistien tavoin saada meidät tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että meillä menee hyvin, melkein erinomaisesti. En suostu tuota tunnetta jakamaan.

    Suomessa tapeltiin verisesti veli veljeä vasten melkein sata vuotta sitten. Nyt eletään keskenään rauhassa. Kyllä tuolla muuallakin niin voisi tehdä eikä tulla heittelemään pommeja syyttömien niskaan. Niin kuin Ahtisaari sanoi: rauhan saa kunhan sitä tahtoo. Jotkut eivät tahdo eikä se liity globalisaatioon mitenkään. Näin luulen tai ainakin ajattelen.

    VastaaPoista
  7. Pekka Turunen25. kesäkuuta 2017 klo 12.39

    Aiheuttaako globalisaatio epäoikeudenmukaisuutta? Aivan varmasti. Onko globalisaatio pelkästään huono asia? Ei tietenkään. Ylipäätään vierastan ajatusta, että jotkut asiat olisivat pelkästään hyviä tai pahoja. Samoin kuin sitä, että jotkut ikävät kehityskulut pannaan jonkun yksittäisen, monimuotoisen kokonaisuuden syyksi, oli se sitten globalisaatio, kapitalismi tai vaikkapa EU.

    Populismi on nykyajan ilmiö, jota olen paljon pohdiskellut ja siitä paljon keskustellut ja kirjoittanut eri tahoilla. Populismia on tietysti aina ollut, politiikassa, mediassa ja muuallakin, mutta viime aikoina sen määrä on kasvanut jotenkin hallitsemattomaksi. Näen ilmiön hyvin kielteisenä.

    Pitäisikö meidän pohtia terrorismin syitä? Entä pitäisikö meidän pohtia globalisaation hyviä ja huonoja puolia. Tietenkin. Miten voisimme toimia oikein, jos emme edes hahmota sekä ongelmien että toisaalta hyvien asioiden taustalla olevia tosiasioita?

    Sanoilla asioita voi koettaa selventää, mutta - totta - niillä voi myös sumentaa. Sanojen epätarkkuus ja kielen epätäsmällisyys täytyy toki hyväksyä silloinkin, kun tavoite on vilpitön. Lopullista totuutta emme saa kiinni.

    En voi täysin välttyä ajatukselta, että kun me hyvinvoivat länsimaalaiset neuvomme kolmannen maailman terroristeja, että hyi hyi, älkää toimiko noin, sillä mekin olemme päässeet moisesta eroon, on siinä jotain pöyhkeän ylimielistä. Terrorismin syyt ovat ihmisyydessä eikä niistä ehkä siksi koskaan päästä täysin eroon. Yrittää kuitenkin täytyy.

    Olen Kyöstin kanssa samaa mieltä siinä, että liberaalia demokratiaa voi pitää yhtenä ihmiskunnan suurista saavutuksista. Se ei kuitenkaan ole tässä myllerrysten maailmassa itsestäänselvyys, sekin voidaan menettää. Miten voisimme pitää siitä kiinni hukkaamatta parhaita arvojamme?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti Salovaara26. kesäkuuta 2017 klo 14.51

      Syiden ja seurausten selvittäminen yksilöiden kohdalla on todella vaikeaa (eikä laboratoriossa voi kokeilla mikä johtaa mihinkin).

      Yksilötasolla on sanottu etteivät terroristiksi ryhtyneet ole mitenkään huono-osaisia. Miten sitten isommat rakenteet vaikuttavat, se on toinen juttu. Moraalifilosofiaa lienee pohtia, että kuinka pitkälle yksilö ylipäänsä saa vedota itseään suurempiin rakenteisiin tehdessään "pahaa" - vaikka tavoittelisikin yhteiskunnallista hyvää.

      Epämääräisiä "totuuksia" tai paremmin tiedon likiarvoja on paljon. Jatkuvasti toistetaan esimerkiksi, että Trumpin äänestäjät olivat köyhiä ja sivistymättömiä työttömiä, ja kuitenkin silloin vaalien aikaan tutkimus osoitti, että Trumpin äänestäjä oli keskimääräistä koulutetumpia ja paremmin työssä oleva kuin Clintonin äänestäjät. Media tuntuu unohtaneen tämän puolen kokonaan.

      On jotenkin helpompaa ajatella että köyhät ja kipeät (=tyhmät) äänestivät Trumpia kuin miettiä, että miksi todellakin vauraat ja koulutetut häntä äänestivät. Yksinkertainen sanoma menee paremmin perille kuin monimutkainen, selittämätön.

      Itse ajattelen, että monet selittämättömät käyttäytymiset johtuvat siitä, että meissä kussakin ihmisessä on monia puolia ja olemme melkein aina jotenkin harmaalla alueella esim. suhteessa yhteiskunnallisiin asioihin ja politiikkaan. Eli voimme äänestää miten vaan, jos jokin sysäys saa meidät niin tekemään.

      Hyvä esimerkki tästä on Erkki Tuomiojan toteamus päiväkirjassaan siitä, että hän on (oli siis EU-liittymisen aikoihin) 60 prosenttisesti EU:n kannalla ja 40 prosenttisesti vastaan. Ja Tuomioja oli keskeisessä asemassa viemässä demareita EU:hun. Olisi ilmeisesti voinut käyttäytyä ihan päinvastoinkin. Tuomioja teetättikin EU-äänestyksen edellä napin rintaansa ja siinä luki moniselitteisesti: NO JAA.

      Poista
  8. Ripsa25. kesäkuuta 2017 klo 12.50

    Pekka, Kyösti: valvon tätä pitkää kylmää ja märkää sunnuntaina kissan liikkeitä. Tämä on saattohoitoa, siis hyvä että joku heittää jotain muuta aivoihin ettei minustakin tule zombia.

    Kyösti varmaan ainakin muistaa 60-luvun hienosti Hedengrenin painossa painetun Tricontin, joka rupesi ilmestymään joskus silloin. Siellä toimistossa, josta hain lehtiä myyntiin, oli ainakin Vickan Hedengren, mutta notkui siellä muitakin vasemmistolaisia, jotka ovat ruvenneet poliitikoiksi, Vickan oli kyllä rauhanaktivisti ja hyvä tyyppi.

    Muistan ajatuksen kulkeneen niin, että kun esim. Afrikan maat alkavat saada vapautensa milloin minkäkin eurooppalaisen maan vallan alta (Biafra!), niin asia ei ole niin yksinkertaisesti että britit, belgialaiset, espanjalaiset, hollantilaiset, portugalilaiset jne. siirtomaaisännät olisivat opettaneet alistamilleen kansoille demokratian ja kaikki olisivat onnellisia siitä lähtien ja aamen. Tricont sanoi että nyt on käynnissä uuskolonialismi, yhtenä (aika varovaisena minun silmiini) esimerkki oli ruotsalaisen Asean rakentama jättipato Mosambikiin. En muista mistä joesta oli kyse, mutta Aseaa pidettiin ruotsalaisen siirtomaaherruuden alkusoittona ja Tricont siis varoitti Ruotsia.

    Sitten menin Amerikkaan, jossa vastustettiin uuskolonialistista sotaa Vietnamia vastaan. Se rauhanliike laajeni kuin ameeba koskemaan vähän kaikkea. Aivan selvä yhtäläisyys osoitettiin suuryritysten itsestään selvälle kyvylle kävellä kansalais-/ihmisoikeuksien yli kuin mitä oli aivan tavallinen viidakkosota, jossa maailman suurimmalle asemahdille ei lopulta käynyt hyvin. Vietnamilaisille kävi vielä huonommin.

    Olin töissä yhdessä amerikkalaisen vastarintaliikkeen lehdessä ja liimailin postimerkkejä lehtipinoihin. Opin että suuryritys - jollaisia ei hirveän paljon ollut vielä Euroopassa - voi nielaista yhtenä suupalana minkä tahansa valtion. Lautasellinen Guatemalan verta, siis.

    Jenkit tekivät semmoisen virheen että unohtivat koko valtavan rauhanliikkeen, sen ameeban, mahdin ja lähtivät kukin perustamaan perhettä ja sopeutumaan tavalliseen elämään, kun sota oli ohi. Siitä liikkeestä olisi hyvin voinut syntyä ensimmäinen amerikkalainen vasemmistopuolue. Sellainen tunne minulla on, että Reagania ja Busheja ja Trumppeja ei olisi syntynyt jos se porukka olisi pitänyt kurssinsa. Ihan sama mikä sen puolueen nimi olisi, sen olisi pitänyt ajaa demokratian asiaa - ja maailmanrauhaa.

    Mutta niitä miljoonia nuoria ihmisiä ei tietenkään enää voinut käännyttää takaisin. Se kymmenen vuoden urakka sen liikkeen kanssa oli todella rankka, sen tiedän, vaikka itse en kokenut sitä kuin kahden vuoden ajalta.

    Mutta siellä Keski-Afrikan tasavallassa, Kongon vieressä, jatkuu epävakaus, jonka eurooppalaiset sinne tappamisellaan ja alistamisellaan loivat. Siellä ei monessa paikassa ole vieläkään selvitty niistä ajoista.

    Niin että kun puhutaan globalisaatiosta, puhutaan juuri tästä uuskolonialismista. Kyllä se on selvästi kohdistunut jo Kreikkaankin, jonka niskassa istuu IMF ja maailmanpankki. Ja varmaan myös Saksan ja/tai Ranskan keskuspankki, entäs sitten EU? Suomi on hyvä haukkapala ja sitä on myyty kiihtyvällä tahdilla koko ajan.

    Kyllä näihin pitäisi vastata. En kyllä ymmärrä mitä muuta pitäisi yrittää kuin tukea EU:n yrityksiä esimerkiksi korruption lopettamiseksi. Pankit alkavat olla jo kokoaan pahempia. Ja suuryrityksillä tehdään rahaa Suomenkin pörssin kautta.

    Raha ei ole minkään inhimillisen mitta ja sen takia kaikenmoinen ryöstely pitäisi saada aisoihin ennen kuin meiltäkin lähtee tämä heiveröinen demokratia.

    Anteeksi. Kissan kuoleminen on rankka juttu ja kuoleminen vie pitkään. Se on perheenjäsen. Mutta kyllä minä olen sitä mieltä, että yhteiskunnallinen ajattelu pitää pitkästä aikaa taas hyväksyä. Piispan aivoituksia en käsitä, enkä ole seurannut mitä Ahtisaari tekee, mutta kyllä ihmiset alkavat olla huolissaan.

    Täällä sataa, taidetaan me ihmiset mennä käymään katsomassa näyttelyä. Vaasan taideyhdistyksen 100-vuotisnäyttely on Pohjanmaan museossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyösti Salovaara26. kesäkuuta 2017 klo 14.34

      Voi olla vähän liioittelua samaistaa kolonialismi (tai imperialismi) globalisaatioon. Edellinen ryösti köyhiä maita ja valloitti heikkoja. Globalisaatio tarkoittaa integraatiota, rajojen poistumista elämän kaikilla alueilla ja jos sitä pitää valloittamisena, hyvä niin, mutta kyllähän siinä on todella pehmeämpi ulottuvuus - nationalismin ahtaudesta irrottautuminen.

      Suomihan on kiistattomasti globalisaatiossa menestyjiä koska puolet meidän tuloista tulee ulkomaanviennistä.

      No, aikanaan puhuttiin paljon kulttuuri-imperialismista; nykyään vain joku Ranska yrittää sinnitellä amerikkalaisuutta (laajemmin anglosaksalaisuutta) vastaan. Ironia toki sielläkin on siinä, että jo 50-luvun taitteessa ranskalainen älymystö ihaili mm amerikkalaista kovaksikeitettyä jännäriä ja film noir filmejä, jopa niin paljon että keksivät niille tämän nimenkin.

      Poista
  9. Ripsa27. kesäkuuta 2017 klo 14.45

    No ei paljon liioittelua. Globalisaation piti tapahtua yhdessä lokalisaation kanssa, eli olisi niitä Euroopan maakuntia siellä ja täällä ja samat mahdollisuudet kuin millä tahansa alueella. Mutta ei kyllä ole. Pienviljelijöiden Eurooppa on jo kuollut.

    Olen nähnyt semmoisen arvion ajat sitten, että markkinat ovat jo täynnä. Eikä III maailman kanssa kannata käydä kauppaa ellei se anna kautsua ja metalleja ja timantteja ilmaiseksi. Jos sitten kehitellään lakeja semmoista vastaan, niin koulutetaan vielä röyhkeämpi rikollislaumoja perustamaan ne kaivokset joka tapauksessa. Kukahan sitä Talvivaaraakin asettui kaivamaan, en muista, joku kansainvälinen joukkio.

    Nationalismi? Siinä onkin pähkinä purtavaksi. Taisi olla Wienin tanssiva kongressi, jossa puhuttiin kauniilla kielellä kansallisvaltioiden perustamisesta. Silloin Napoleonin sotien jälkeen.

    Muistelen että meillä on jossain Pelin säännöt (Renoir) DVDn muodossa. Pitäisi ehkä katsoa se uudestaan. Ihmisten päitä on sekoitettu puhumalla taloustieteestä vaikka se on nähtävästi joku esoteerinen arvaamisjärjestelmä. Aina uutistenlukijakin miettii mitä markkinat mahtavat sanoa. Semmoista otusta en ole vielä nähnyt.

    Oletan että se asustaa siellä missä peikotkin, suurten kivenlohkareiden alla. Ja on rakentanut mahtavat pankkinsa sinne suojaan ja järjestänyt mukamas oikeinkin hieno hiilinieluisen metsän kasvamaan siihen päälle.

    Suomea ei ole ehditty ihan täysin vielä maisemoida.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi27. kesäkuuta 2017 klo 18.12

      Esoteerinen arvausjärjestelmä. Hieno nimi mustalle joutsenelle! Hannu

      Poista
  10. Pekka Turunen27. kesäkuuta 2017 klo 23.25

    Eikä tämä juuri ole ihmisyyden rikkautta? Paitsi, että me ihmiset olemme erilaisia, on meissä kaikissa monia puolia.

    Kyöstin lainaama Erkki Tuomiojan toteamus EU-kannastaan on tästä mainio esimerkki. Emme me aina ole jyrkästi puolesta tai vastaan, vaikka nykyaika näyttää vastakkainasetteluja suosivankin. Mediahan suorastaan elää niistä ja kyllä ne kukkivat voimakkaasti somessakin (ei kuitenkaan onneksi täällä Kyöstin blogissa).

    EU on siinäkin mielessä hyvä esimerkki, että ei vaadi kovin ankaraa ajattelua huomata, että siinä on sekä hyviä että huonoja puolia. Minkälaisen painoarvon niille itse kukin sitten antaakaan. Yllättävän vaikea on kuitenkin saada EU:sta aikaiseksi rakentavaa keskustelua, sillä kannat pakkaavat lukkiintumaan. Erityisen kiihkeitä ovat yleensä aiheessa kuin aiheessa vastustajat.

    Itse näen EU:ssa paljon hyvää, vaikka toki myös kehittämistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi28. kesäkuuta 2017 klo 10.58

      Meillähän on pitkä kokemus EU:sta naapurina, aina tuolta viime vuosisadan alusta lähtien ja silloin pyrimme sieltä pois aina kun kykenimme. Nyt sitten presidentti Koiviston aikana koimme kansallisen oikosulun ja olemme siellä taas hybriksemme viemänä. Nyt ei poispyristelyä pidetä mahdollisena. Meitä kyllä juhlapöydissä siellä kehutaan mutta arkena ajatellaan saman verran kuin Breshnev 'Kekosta' kuten Timo Vihavainen tiistaisessa blogissaan (inho)realistisesti osoittaa?

      No, hyvää ja pahaa tietysti on mutta voimmeko niistä itse enää päättää? Milloin olemme esittäneet todellisia vatimuksia esim. tanskalaisten tapaan ja olisiko niihin suostuttu? Vai eikö ole ollut tarvetta? hh

      Poista
  11. Ripsa28. kesäkuuta 2017 klo 11.25

    Hannu, Pekka: tuskin meillä on tällä erää muuta suojaa kuin EU. Mutta se taitaa olla kyllä byrokraattien bunkkeri, pienen maan toivo on että bunkkereissa majailisi silloin tällöin ystävällisiä ihmisiä.

    Onhan siellä suomalaisiakin. Ehkä jotain kautta kansalaisten viestit menisivät heille? Mutta kai meidän pitää saada oma maa jotenkin järjellisiin uomiin ensin ja lopettaa edes nuo vakuutuskuoret.

    VastaaPoista
  12. Kyösti Salovaara28. kesäkuuta 2017 klo 12.03

    Oikosulku on äkillinen jysähdys.

    Kyllä EU:hun liittyminen oli kaikkea muuta kuin oikosulku; sitä vatvottiin ja vatuloitiin yötä päivää, vuodesta toiseen. Se näkyy mainiosti mm. niissä kahdessa kirjassa jotka Kalevi Sorsalla toimitin, Paikallisjunalla Eurooppaan pitää melkein mahdottomana EU:hun liittymistä ja sitten muutaman vuoden vatuloinnin jälkeen kirjassa Uusi itsenäisyys ollaa jäsenanomusta tekemässä. Ja koko ajan pelätään että esim. vakaa raha koituu suomalaisen työmarkkinakorpporativismin takia ongelmaksi. (Ongelma tiedostettiin, siitä varoitettiin - ja kas, sehän sitten toteutui!)

    Sama "tolkuton" vatulointi tulee esille mainiosti noissa Tuomiojan päiväkirjoissa (eivätkä ne ole jälkiviisautta). Lipposen muistelmatkin kannattaa lukea kun "oikosulkua" alkaa analysoimaan.

    Neuvostoliiton ja EU:n (=Euroopan) laittaminen yhtäläisyysmerkkeihin taitaa olla älytöntä (sopii kyllä Vihavaisen ajatusmalliin) tai vähintään koomista tyyliin Paavo Väyrynen.

    Itse en kyllä ole huomannut EU-ajassa mitään pahaa, en kansalle enkä yksilöille. Muistan niin hyvin ajan ennen EU:ta, kun teollisuuspamput painostivat jatkuviin devalvaatioihin; minullakin oli Stokkan luottokortin korko oli yli 20 % (!) ja asuntolainan jotain 15 %. No, vaurautta siirrettiin koko ajan pääomalle ja tupoilla murusia työntekijöille.

    Niin että kyllä matkustan mieluummin EU-Espanjaan kuin Kekkosen ajan Neuvostoliittoon. Francon Espanjaan en koskaan "ehtinyt", halunnut. Lähellä se oli v. 1974 kun isäni oli tilannut koko perheelle matkat hänen 60-synttäreitään juhlimaan Mallorcalle. Hän sai kesällä infarktin ja matka jäi tekemättä. Sitten meninkin Espanjaan vasta v. 1985, kun jo oli uusi aika koittanut Espanjassa, demokratian ja sikäläisen EY:n aika, totalitaarisen ajan jälkeen.

    Tiedän että toisenlaisiakin ihmisiä on. Ja saa olla, erilaisuus rikastuttaa, ajatuksiakin. Toisella tavalla ajatteleminen ei ole virhe. Mutta tälläkin tavalla voi ajatella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi28. kesäkuuta 2017 klo 13.57

      Totta kai viranomaiset pohtivat puolelta ja toiselta ja kyllä, sana oikosulku saattaisi viitata äkkipäätökseen. Pahoittelen sitä. Mutta tarkoitin äsken oikosululla (tuossa aikajanassa jonka esitin) sitä, että kun liittyminen mahdollistui niin yleinen henki oli, että katsotaan josko olisi mahdollista ja mennnäänkös jos tuntuu suotuisalta? Ja sitten katsottiin varmaan epäilevän positiivisella mielellä ja mentiin.

      EI SANOTTU, että antaa niitten tehdä se EU siellä Euroopassa ja seurataan sitä kaikessa rauhassa, että miten se menee ja millaiseksi kehittyy ja miten ympärillämme tapahtuva muu myllerrys selkiytyy. Pysytään siinä ulkojäsenenä (jos se jotenkin käy) ja pidetään toistaiseksi hyvänkokoinen aikalisä! Tätä viimeksi mainittua en todella muista silloin kuulleeni. Voin toki erehtyä.

      Onko jollakin parempaa tietoa? Itse olen saamieni vaikutelmien varassa tietysti.
      Muistanko väärin kun esim. muistelen pres. Koivistonkin sanoneen, että totta kai sinne mentiin jos se mahdollista oli.

      Itse pidin silloin liittymistä ilmeisenä ja toivottavana, menin siis virran mukana ja olen vasta jälkikäteen ajatellut, että tulikohan hätiköityä?


      Keisarikunta, NL ja EU ovat meidän olleet kannaltamme samaa asiaa: Iso määrääjä jonka yli ei käytännössä kävellä ilman suurimman luokan syytä. Pelkät talousasiat sanelevat sen.
      Jokainen ymmärtää, että ne olivat/ovat luonteeltaan toisitaan poikkeavia ja esittävät eri vaatimuksia. Olisi kai ollut syytä mainita vielä erikseen Saksakin.

      --

      Ripsa, kyllä meidän on ihan luotettava itseemme täällä todellisessa periferiassa, monen toimijan jättämässä raossa, erikoisesti nyt kun tuo pohjoinen ulottuvuuskin olisi huomioitava. hh

      Poista
    2. Kyösti Salovaara28. kesäkuuta 2017 klo 14.29

      Minulla on käsitys että Koivisto jahkaili tämänkin asian suhteen niin kauan kuin mahdollista; Ahtisaari oli sitten toinen tapaus.

      En tiedä olenko lukenut tämän - vai kuvitellut romanttisessa idealismissani - mutta eikö ole niin että mitä kauempana päättäjät ovat sinusta, sitä enemmän sinulla on vapauksia? Paitsi tietysti jossain hemmetin totalitaarisessa diktatuurissa missä pikkunilkit vahtivat sinua portin takana.

      Minun kirjani ovat nyt tuolla kuistilla sikinsokin kun alkaa lattiaremppa ensi viikolla, joten en pääse tsekkaamaan aikanaan paljon lainaamani Mennolan kirjaa EU:sta, mutta muistelen siinäkin tuon edellä mainitun asian tulevan esille.

      Jos ajattelee jotain pikkukylää tai kaupunkia jossa päätetään kaikkia asiat - ja vertaa sitten isoa valtakuntaa, jossa päätökset tehdään kaukana sinusta pääkaupungissa, niin väittäisin että jälkimmäisessä tilanteessa kansalaisella on enemmän vapautta käyttäytyä miten halua. (Esim. Espanjassa maurien vallan aikana juutalaisilla oli parempi asema kuin kristittyjen vallan aikana jolloin päättäjät olivat lähellä Madridissa ja Roomassa.)

      Tätäkin tietysti voi katsoa toisesta suunnasta ja kysyä että mistä vapauksista oikein puhun. Tämä liittyy siihenkin mitä USA:n perustajat sanoivat: suuri koko ja edustuksellinen demokratia on paras suoja vähemmistöille. Esim. ahdasmielisyys yleensä liittyy pieniin yhteisöhin, ei suuriin. Eikä tämä kai johdu ihmisten "paremmuudesta" suurissa yhteisössä vaan konkreettisesta tosiasiasta ettei suurissa yhteisöissä ole kenelläkään "varaa" eikä resursseja vahtia yksilöiden elämää, eikä oikein syytäkään. Pienessä yhteisössä kaikki liittyy kaikkeen, joten yksilön on elettävä täsmälleen "kylän" sääntöjen mukaan ja niitä todella myös valvotaan (koska pienessä yhteisössä se on mahdollista).


      Sitten on vielä tämä yksi "totuus" (vai pitääkö sanoa hypoteesi) jota olen lainannut eräältä historiantutkijalta; sen mukaan todistuaineistot osoittavat, että mitä suurempiin yhteisöihin ja liittoihin maailmanhistoriassa on päädytty, sitä vähemmän väkivaltaa yksilö todennäköisesti kohtaa elämässään. Tämäkin kai johtuu konkreettisesta tarkoituksenmukaisuudesta: suuret yhteisöt tarvitsevat tuekseen instituutioita ja organismeja jotka takaavat rauhallisen olon kaupankäynnille yms. - tai päinvastoin. Tiedä sitten mikä on syy ja mikä seuraus.

      Poista
    3. Anonyymi28. kesäkuuta 2017 klo 15.39

      Olet Kyösti tietysti oikeassa, aika oikeassa ainakin, mitä yksilön vapauteen tulee. Hoxhan Albaniassa oli ehkä hankalampaa kuin Stalinin Neuvostoliitossa eikä "tavallista" yksilöä suinkaan sorrettu 30-luvun Saksassa, oikaistiin lempeästi vain. Minulla on kokemusta lestadiolaisuudesta ja tiedän sen voivan olla erittäin jyrkkää poikkeavia kohtaan jne.

      Näistä en siis puhunut. Ajattelin Suomea valtiotoimijana ja kyllä finlandisierung tuntuu yhä toimivan sillä tasolla. Tässä tulee tiedtysti kysymysmerkkejä kun emme tosiaan ole panneet EU:lle kunnolla hanttiin vaan kotimaiset poliitikot tuntuvat ennakoineen kipupisteitä antaen etukäteen myötämäkeä. Poikkeus oli Urpilaisen Kreikkatakuut jotka ehkä jäivät jonkinlaiseksi lässähdykseksi.
      Iso kysymysmerkki lähitulevaisuudessa on tämä horisontin takainen kansainvaellus. Siinä on ristiriitana kansan ja hallitsevan eliitin vastakkainen käsitys sen hoitamisesta. En puutu nyt siihen enempää, totean vain.
      Toinen on sitten integroituminen. Se sitoo toteutuessaan käsiämme ja herää kysymys, että mitä sitten jos EU:n byrokraattinen ja demokratialle etäinen johto kiristää myöhemmin otettaan aikojen kovetessa? Voimmeko kieltäytyä liittovaltiosta?

      Väkivallasta Ian Morris: War, what is it good for?, tähänkö ehkä viittasit? hh

      Poista
    4. Anonyymi28. kesäkuuta 2017 klo 15.57

      Hupsista, 'Maalaisliiton' vastustus minulta kyllä unohtui. hh

      Poista
  13. Ripsa28. kesäkuuta 2017 klo 14.30

    Kyösti, Hannu, Pekka: minäkin äänestin kyllä. Ja ajattelin siinä yksinkertaisuudessani, että Saksa pärjää hyvin ja on liittovaltio. USA on liittovaltio myös, mutta en ole pitänyt sitä aikoihin pärjääjänä (sitten ehkä Eisenhowerin).

    Meillä on mielestäni ongelma täällä maan sisällä. EU:ta on alettu pitää oikotienä ja tapana väittää joitain ukaaseja velvoittavana, mikäli kyseisen suomalaisen poliittisen puolueen ohjelma sitä vaatii. Se on väärin.

    Vanhana, vaivaisena ja köyhänä minua kauhistuttaa se piittaamattomuus tavallisista ihmisoikeuksista, mikä alkaa näkyä täälläkin oikein selvästi. Siis Suomessa, ei Vaasassa erityisesti, vaikka täällä se suorastaan loistaa. Ei muuten mutta kun täällä näkyy paremmin kuin vähemmän pienessä paikassa.

    Olen asunut 35 savun kylässä vuosikausia ja siellä kyllä oli kivaa. Mutta ne ihmiset olivat tottuneet toisiinsa ja osasivat tulla toimeen keskenään.

    VastaaPoista
  14. Pekka Turunen28. kesäkuuta 2017 klo 19.47

    No jopas, olin hetken poissa ja täällähän on keskustelu oikein ryöpsähtänyt. Mukava!

    Minäkin aikoinani äänestin EU:hun liittymisen puolesta enkä ole katunut. En siitä huolimatta, että tämän päivän keskustelussa tuntuu olevan muotia panna kaikki paha EU:n syyksi. Täysin riippumatta siitä onko EU:lla ylipäätään mitään tekemistä asian kanssa. Mutta kyllä toki EU:ta pitää kehittää, se on kaukana ihanteellisesta.

    Ennen meillä haukuttiin Helsingin herroja, nyt Brysselin herroja, yhtä kauheita molemmat. Jos eroaisimme EU:sta, haukkuisi kansa ilmeisesti taas Helsingin herroja?

    Sanotaan, että EU:ssa suuret maat ajavat itsekkäästi vain omaa etuaan ja jyräävät pienet jalkoihinsa. En ihan usko. Pienethän jäävät toki aina suurten jalkoihin, ja varsinkin kaikkien taistelussa kaikkia vastaan. Yhteistyön kautta suuret ottanevat EU:ssa pieniä huomioon enemmän kuin muuten ottaisivat?

    Kuuleeko EU suomalaisia? Totta kai sen verran kuin nyt mitä tahansa pientä osaansa. Mutta mikä on se ääni, jota EU:n pitäisi kuulla? Sinun, vai minun, vai naapurin väen? Suurimmassa osassa asioita ei ole mitään yhtenäistä suomalaista ääntä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi28. kesäkuuta 2017 klo 20.26

      Kuuleeko suomalaisia? Luulen Saksan ehkä kuulevan. Saksalla ei ehkä ole kovin hyviä ystäviä rajojensa takana ja he jotenkin mieltävät suomalaiset sellaisiksi, aika pitkältä ajalta vieläpä. Taisi olla sakemanni se Rotschild joka auttoi Snelmannia silloin kun Suomen markkaa luotiin, no, kuriositeettihan tuo on jos totta?

      Jos kysyt kreikkalaisilta saattaisi vastaus olla toinen, ainakin Matti Klinge tuntuu pitävän Kreikan käsittelyä aika kovakouraisena. Hän pitää Kreikkaa henkisesti jälkeenjääneenä ja sellaisena lännelle vaikeasti ymmärrettävänä. Hän jopa pitää Turkkia länsimaisempana kuin Kreikkaa joka on bysanttilais-turkkilainen perusluonteeltaan heillä kun ei ole ollut ketään Kemal Atatürkkiä maata uudistamassa! Tästä hän on kirjoittanut viimeisessä päiväkirjassaan "Palmyran raunioilla" 2015-2016.

      Olen lukenut toistakin päiväkirjaa, Peter Nybergin ja kyllä hänkin empii erikoisesti meidän euro-jäsenyyttämme, sitä joka saattaisi viedä meidät maksamaan tukia vaikkapa Italialle sen pankkikriiseissä. Mutta talous on minulle "esoteerinen arvausjärjestelmä" joten ihmettelen vain. hh

      Poista
  15. Kyösti Salovaara28. kesäkuuta 2017 klo 21.57

    Mukavaa, sanoi Pekka. Lisään vähän: hienoa että keskustellaan ja mietitään. Ei kai kenelläkään meistä ole oikeaa, lopullista tietoa miten maailma makaa ja miten sen pitäisi. Vaikea olla eri mieltä esitetyistä näkemyksistä vaikka...

    Hannu täsmentää että puhumme eri tasoilla olevasta todellisuudesta. Ripsa huomauttaa että pienessä yhteisössä naapuri turvaa naapurin. Mutta isossa porukassa, isossa kaupungissa jokainen saa olla mitä haluaa ja huolenpito naapurista on ulkoistettu hyvinvointivaltiolle. En ole eri mieltä Hannun enkä Pekan enkä Ripsan kanssa, mutta... asioilla on puolensa.

    Puolensa siis kullakin järjestelyllä.

    Minulle tulee äkkiä mieleen, että mehän mietimme tässä globalisaation suhdetta hyvinvointivaltioon, sillä edelltyksellä että globalisaatiossa kulminoituu teknologian kehitys ja sitä mukaa tuottavuuden kasvu.

    Yhtäältä meillä on olemassa USA:n kaltaiset kehittyneet yhteiskunnat joissa ei ole hyvinvointivaltion tukirakanteita. Kuinka siellä tukea lisättäisiin "kehityksen uhreille". Sitten meillä on tämä laiskistuva Eurooppa, joka on tulvillaan (hyvinvointivaltion) tukirakenteita mutta vähän ideaa miten tukirakenteet kustannetaan kun kilpailu maailmallisesti kovenee. Raha ei sada taivaasta - eivätkä varsinkaan älypuhelimet, telkkarit ja tietokoneet, entrecoteesta puhumattakaan.

    Hannu puhuu esoteerisesta arvausjärjestelmästä.

    Miten oikeastaan pitäisi luonnehtia yksilön elintilaa suhteessa valtioiden ja ylikansallisten firmojen elintilaan? Pitääkö nukkua huonosti kun ei tiedä mitä Googlen johtavat ajattelevat ja suunnittelevat, vai hyvin kun tietää kuinka mukavaksi Googlekin tekee minun elämäni?

    Kauheasti on taivasteltu sitä (esim. Thomas Pikettyn suulla ja lainaten) että vain muutama ihminen "omistaa" koko maailman.

    Entä sitten? Jos omistavat, ne kahdeksan, niin eiväthän he vaikuta minun tai sinun elämään mitenkään. Mitä väliä, nykyisessä globaalissa markkinataloudessa, sillä on kuka omistaa? Suomalaiset ammattiliitot omistavat päivän uutisen mukaan ihan helvetisti - hyvä vai paha? Ihan kivaa sekin että omistuksen kasvu perustuu osaltaan verovapauksiin. Joku maksaa, toinen ei.

    Minulle tulee ajatus kuinka pinnallista tämä Pikketty-juttukin on.

    Palataan 60-luvulle.

    Silloin John Kenneth Galbraith aika vakuuttavasti todisti, että omistajat ovat menettäneet valtansa yrityksissä toimivalle teknokratialle. Palkatut johtajat ja insinöörit päättävät mitä tapahtuu, eivät omistajat.

    Onko tämä "totuus" muka muuttunut?

    Nähdäkseni ei lainkaan, pikemmin vahvistunut. Siinä mielessä Pikkettyn kauhistelu on vailla pohjaa. Hän ei osaa lukea historiaa. Eivät monet muutkaan nykyään.

    Maailman omistavat esim. eläkeläisten asioita hoitavat instituutiot eivätkä ne ole pahoja omistajia; eikä pahoja ehkä ole muutenkaan, koska omistaja ei nykyään päätä mihin yritys menee ja mistä tulos syntyy.

    Jos ilkeästi sanoisi, niin maailma ja media on pullollaan tekopyhyyttä, eikä siitä synnistä juuri kukaan ole vapaa.

    Ja joo, Hannu, se oli tuo Morrisin teos. Sekin on nyt jossakin tavoittamattomissa.

    Muuten, eikös tämä Suomen Venäjänaikaa ihannoiva Klinge ole aika lailla EU:ta vastaan? Jollakin älyllisellä kärrynpyörällä jota minä en ole koskaan ymmärtänyt. Tunnustan heti perään etten ole Klingeä lukenut, muualta kuin mediasta joten... pitäisi ehkä lukea.

    VastaaPoista
  16. Pekka Turunen28. kesäkuuta 2017 klo 23.24

    Olen lukenut kaikki Matti Klingen päiväkirjaniteet, mitä lie jo lähemmäs kaksikymmentä osaa. Ne ovat minulle eräänlainen vuosittainen älyllinen ja sivistyksellinen piristysruiske. Historioitsijana Klinge osaa tuoda historiallista perspektiiviä moniin nykypäivän tapahtumiin.

    En ole mieltänyt, että Klinge mitenkään vastustaisi EU:ta. Tavattoman tärkeä hänelle on Eurooppa, eurooppalaisuus, ja kai siinä sivussa niiden eräänlaisena ilmentymänä ainakin jossain määrin myös EU.

    Ei meistä keskustelijoista kukaan ole näissä asioissa tietenkään "oikeassa", jos ei ehkä "väärässäkään". Kenties kuitenkin yhdessä onnistumme hahmottamaan jonkinlaista kuvaa todellisuudesta?

    Liekö sitten demokratian ja ihmisoikeuksien seurausta tuo, että me tavallisetkin ihmiset peräänkuulutamme yhteiskuntaan oikeudenmukaisuutta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi29. kesäkuuta 2017 klo 10.52

      Joo, noin minäkin käsitän Klingen suhtautumiset plus, että suhtautuu skeptisesti suurvalta USA:n militaristiseen tapaan hoitaa ulkopolitiikkaansa ja … no, sillä suunnalla taitaa olla paljon mitä hän, francofiili vastustaa.

      Päiväkirjojen kansikuvitus taitaa paljastaa tiettyä itseironiaa tässä "hengen ylimyksessä" jonka sanotaan rakastavan vallan läheisyyttä. Ei hän pelkää asettaa itseään alttiiksi. hh

      Poista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)