Kesäpäivänseisaus

[irrallisia lauseita juhannusviikolla]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2017.

Kun tätä kirjoitan on vuoden pisin päivä ja lyhyin yö.

    Sanat ovat määritelmiä erilaisille suhteille, sillä eteläisellä pallonpuoliskolla yö on tänään pisimmillään ja päivä lyhyt.

    Sanoessa jotakin paljon jää sanomatta.

    Mutta eihän kaikkea voi kaikessa ottaa huomioon. Jos yrittää, mitään ei tule sanotuksi, kirjoitetuksi, ajatelluksi.

    Jos maailmaa katsoo kokonaisuudesta osiin, top-down, ei paljon enempää tarvita sen ilmaisemiseen.

    Siinä se on, maailma.

Ruohonjuuritasolla on enemmän vaihtoehtoja.

    Rautalehti, niittyleinikki ja tervakukka. Nokkonen ja kastemato. Tyylivirhe.

    Kukkanen, pakkanen, kakkanen.

    Lause tarvitsee verbin onnistuakseen. Näin sanotaan, opetetaan.

    Teko ilmaisee, oleminen ei.

    Tästä(kin) saa olla eri mieltä.

    Ihminen leikkaa ruohon eikä ajattele mitään.

Etsin kesärunoa, juhannusrunoa. Runoa hyötykäyttöön.

    En oikein löytänyt tähän sopivaa.

    Runo ei löytänyt minua, koska menin piiloon.

    Olen oma mahdottomuuteni. Siitä ei pidä syyttää muita, ei edes poliitikkoja. He eivät tarkoita pahaa, vaikka eivät osaa aina hyvää tehdä.

    Täydellisyyden vaatiminen ei ole vaatimus lainkaan. Täydellisiä ihmisiä löytyy vain hautausmailta, sanotaan. Mereen siroteltuja tuhkia. Maahan piilotettuja menneisyyksiä.

    Sitten Harri Kaasalainen löysi minut.

Pieni, mukava runo, humoristinen.

    Kertokaa, nimesi Kaasalainen runonsa, joka vähän liittyy kesään.

    Pitää kertoa sumuisista aamuista, tasoitetuista nurmikoista, ja tulee kertoa osakeasunnoista ja veloista ja koroista.

    ”Kertokaa!” runoilija huudahtaa.

    Noin runoilija Kaasalainen huudahti jotain 60 vuotta sitten laittaessaan huutomerkin rivin loppuun.

    Kertokaa talonmiehistä, luudista ja kukista. Myös lammikoista saa kertoa, siis arkipäivästä. Nykyään talonmiehenä häärää huoltoyhtiö – aika proosallista.

    Kertokaa ”lammikosta / johon sorsanpoika vetää hitaan huutomerkin”.

    Kertokaa jotta pääsette lentoon, sorsanpojat.

    ”Kertokaa pienistä miehistä pienille miehille!”

    Pienillä miehillä on suuret salkut, aina. ”Ja isossa salkussa ikiomat pienet asiat”.

    Niinpä:

        Pienet miehet eivät avaa pieniä suitaan

        eivät salkkujaan eivätkä kukkaroitaan.

        He elävät herrain kukkarossa.

Arkipäivän suhteellisuusteoria loikkii pakoon kuin rusakko pihatieltä.

    Juhannusviikolla ilmestyi Ruumiin kulttuuri -lehden kakkosnumero, 12,50 euroa kappale.

    Siinä on monta juttua, kirjoista ja kirjailijoista. Mistäpä muustakaan.

    ”Firenzessä vuonna 1957 syntyneen Marco Vichin romaaniin tuntee kotiutuvansa ensimmäiseltä sivulta alkaen”, aloitin arvosteluni Vichin dekkarista Komisario Bordellin likaisin tapaus.

    Kun ostaa kirjan, sitä silmäilee sieltä ja täältä ja lukee lauseita tavoittaakseen hetkessä kirjan tunnelman ja kirjailijan vetovoiman. Sen jälkeen kirjan voi ostaa tai viedä kirjastosta kotiin ja ryhtyä lukemaan.

    Näin minä teen ja harvoin osun harhaan.

    Mutta Amos Ozin romaanin Tarina rakkaudesta ja pimeydestä kohdalla erehdyin. Lopetin romaanin lukemisen sivulle 116. Kirjassa on 649 sivua. Monta jäi siis lukematta.

    Se ei ole Ozin vika. Ei tietysti kenenkään, paitsi omani.

    Tämä on kummallista, sillä Ozin romaanissa on hienoja kohtia, teräviä huomioita juutalaisuudesta, eurooppalaisuudesta ja ihmisyydestä ja salakavalaa itseironiaa, siis aitoa huumoria.

    Merkkasin jo monta virkettä myöhemmin huomioitavaksi.

    Niin kuin tämän: ”… kirjailijan suuruus piilee hän paatoksessaan, hänen sitkeässä taistelussaan kaikkea tavanomaista vastaan!… Suuruus edellyttää sanomaa, profetiaa, tuoretta ja uutta elämänkatsomusta ja ennen kaikkea jonkinlaisen moraalin pilkahdusta.”

    Jonkinlaisen moraalin pilkahdusta.

Kesken jääneet romaanit ovat kertomaton tarina.

    Niitä mahtuu maailmaan. Ne eivät huuda eivätkä kerjää myötätuntoa.

    Silti niitä harmittaa, luulen. Ne haluavat tulla luetuksi, kuulluksi ja ymmärretyksi.

    Kertomaton tarina odottaa sitkeästi sopivaa hetkeä.

    Peli ei ole menetetty.

    Palasin vielä Ozin kirjaan, lueskelin sieltä sun täältä, kuvaannollisesti.

    Oz kertoo kuinka oppi kirjoittamaan arkipäivästä luettuaan Sherwood Andersonin novellimaisen romaanin Pikkukaupunki (Winesburg, Ohio) vuodelta 1919.

    Siihen asti Oz ajatteli, että hänestä ei koskaan tulisi ihailemiensa Hemingwayn tai Remarquen kaltaista kirjailijaa, jonka tarinoissa miehet ovat miehekkäitä ja kovia kuin nyrkki ja naiset helliä kuin yö. Elämä kibbutsissa oli liian pientä suureen kertomukseen, Oz ajatteli.

    Mutta Pikkukaupungin luettuaan hän tajusi, että pienessäkin on suuria tarinoita tai ainakin merkittäviä. Pienessä salkussa saattaa sittenkin olla suuria asioita. Tavanomaisuus on tavallaan näköharha, laiskan ajattelun johtopäätös.

    ”Jokaisen pojan elämässä on aika, jolloin hän ensimmäisen kerran katsoo taaksepäin”, kirjoittaa kirjailija, joka saattasi olla Amos Oz, mutta ei ole vaan amerikkalainen Sherwood Anderson: ”Ehkä hän juuri silloin ylittää miehuuden rajan. Poika kulkee kotikaupunkinsa katuja. Hän ajattelee tulevaisuutta ja omaa paikkaansa maailmassa. Kunnianhimo ja kaipaus heräävät hänessä. Äkkiä tapahtuu jotakin: hän pysähtyy puun alle aivan kuin odottaen äänen kutsuvan häntä nimeltä. Menneisyyden aaveet hiipivät hänen tajuntaansa. Äänet hänen itsensä ulkopuolelta tuovat kuiskaten viestiä elämän rajoituksista. Oltuaan hyvin varma itsestään ja tulevaisuudestaan hän ei ole enää lainkaan varma.”

    Poika tajuaa olevansa vain tuulen ajelema lehti kotikaupunkinsa kaduilla.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

Hohoo! Haloo!

    Juhannusviikon pohjanoteeraus kirkolliselta taholta:

    ”Terrorismin uhka ylipäätään kuulostaa pahalta, mutta itse ajattelen, että meidän pitäisi kuulla globaalin epäoikeudenmukaisuuden huutavan siinä isoin kirjaimin”, sanoi piispa Irja Askola Helsingin Sanomissa.

    Voiko kieltä käyttää enemmän väärin kuin Askola käyttää?

    Voiko merkityksiä sotkea ja hämärtää enemmän kuin piispa tekee tolkuttomassa lauseessaan?

    Kuuluuko politiikka piispalle? Jos kuuluu, tulisiko asioiden suhteista ymmärtää jotakin? Vai riittääkö suu josta lauseita päästellään?

    Jos Askola on johdonmukainen, hän avaa kirkkonsa oven kun terroristi tuhotyön jälkeen pakenee poliisia ja etsii piilopaikkaa.

    Herra varjele meitä piispoilta, jotka eivät ymmärrä mitä sanat tarkoittavat!

Kerroinkin ostaneeni kaksi havaijipaitaa Vantaalta.

    Maksoivat 39,50 kappaleelta.

    Sitten menin Akateemiseen katselemaan kirjoja.

    Kääntelin ja selailin Paul Austerin mammuttimaista romaania 4321. Maksoi saman kuin havaijipaita.

    Uskaltaisiko ostaa? Ettei jää kesken kuten Ozin pitkä tarina.

    Kirjoitin aikanaan Suomen Sosialidemokraattiin juttuja Austerin ensimmäisistä romaanisuomennoksista. Pidin niistä. Sittemmin en ole kovin paljon Austeria lukenut.

    Lukisinko nyt? Jaksanko yli 800 sivua?

    Poistuin kaupasta havaijipaidat pussissa. Auster jäi hyllylle.

    Sitten tilasin sen netistä, kympin halvemmalla.

    Odottelen pelon sekaisella uteliaisuudella. Heitänkö euroja tuuleen? Kylvänkö sanoja kuivaan maahan?

Ryhdyin lukemaan Erkki Tuomiojan päiväkirjoja.

    Todella kiinnostavaa.

    Kun Tuomiojan merkintöjä lukee, ei lainkaan ihmettele poliittisen teatterin draamaa viime päivinä.

    Vaikka Tuomioja kertoo vain osan ”totuudesta”, lukija jää miettimään ohjasiko sos.dem puolueen käyttäytymistä mikään ohjelma tai aate tai idea 1990-luvun alussa. Pikemmin tuntuu, että politiikan vaikuttajat menivät yhä uusin kokouksiin ja niistä sitten syntyi jotakin, mitä kukaan ei halunnut eikä tavoitellut ja sitä sitten sanottiin ”puolueen linjaksi”. Istuttiin neukkareissa, baareissa, hienoilla lounailla ja yritettiin salata oma mielipide ja saada selville naapurin ajatukset, jotta tarpeen tullen tiedettäisiin mistä tuulee  - jotta osattaisiin valita oikea kurssi sivumyötäiseen.

    Oikeastaan tämä on aika lohduttavaa. Ihmiset sähläävät ja kaikki menee sittenkin hyvin.

    Puoluepolitiikassa ei ole salaliittoja eikä ylhäältä tulevaa ohjausta. Ryhmäkuri on jälkeenpäin ilmaistu sanallinen merkitys jollekin minkä huomataan tapahtuneen.

    Kun Tuomioja junttasi osan SDP:n eduskuntaryhmää äänestämään ydinvoimaa vastaan vastoin kaikkien ennakko-odotuksia, puolueen puheenjohtaja Ulf Sundqvist kiroili, että Tuomioja on vahingossa joutunut enemmistön kelkkaan.

    Tarkoittaa, että Tuomiojalla on (tai oli) tapana etsiä vähemmistönsä ollakseen oikeassa. Hän on aina ”oikeassa”, vaikka yllättäen välillä tunnustaa, että olisi voinut valita toisinkin – jos joku vaan olisi osannut kysyä oikein.

    Vähemmistöistä ei yleensä synny enemmistöä. Poliittiset teot kuitenkin edellyttäisivät enemmistöä.

    Demokratiassa.

Juhannusviikolla sananen vielä.

    Tai lainaus viisammilta.

    Jotenkin Kafka sopii paremmin tähän aikaan kuin aikaisempiin. Semminkin kun päivä on pitkä ja yötä tuskin lainkaan. Ja keskellä kesää hallaöitä.

    Eräässä mietelmässään Kafka tuumaili, että kaikki inhimilliset virheet johtuvat kärsivällisyyden puutteesta.

    ”On kaksi inhimillistä pääsyntiä, joista kaikki muut johtuvat”, Kafka kirjoitti. ”Kärsimättömys ja laiskuus.”

    Kärsimättömyyden takia ihminen karkotettiin paratiisista. Laiskuuden takia hän ei palaa sinne takaisin.

    Asiaa pidemmälle ajateltuaan Kafka oivaltaa, että asia on vieläkin yksinkertaisempi:

    ”Mutta ehkä pääsyntejä onkin vain yksi: kärsimättömyys. Kärsimättömyyden takia heidät karkotettiin, kärsimättömyyden takia he eivät palaa sinne takaisin.”

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2017.

_____________________________