Istuva härkä

[seisoo]

                                                                          Kyösti Salovaara, 2017.

Sanoista syntyy mielikuvia.

    Mielikuvilla synnytetään arvailuja, uskomuksia, epäilyjä - siis poliittisia ja yhteiskunnallisia johtopäätöksiä joita sanotut faktat eivät suorastaan perustele. Mielikuvatkin ovat eräänlaista ”totuuden jälkeistä aikaa”, mutta niiden perkaaminen on paljon työläämpää kuin faktavirheiden etsiminen.

    Mielikuva on katsojan ja lukijan päässä. Sinne ei pääse.

    Laki on niin kuin se luetaan, tavattiin ennen sanoa.

    Istuva härkä ei seiso.

    Perustuslakia ei tarvitse edes lukea eikä tulkita, koska se on kaiken sanottavan tuolla puolen. Kiveen hakattu on hakattu.

Päätön otsikkoni ei tullut mieleen siouxien päälliköstä. Epälooginen ajatus (onko sellaisia?) viehättää.

    Muutama viikko sitten El Pais -lehdessä oli juttu Osbornen viinitalon härkäsymbolista. Jokainen Espanjassa liikkunut on sen nähnyt, vaikka ei ehkä tiedäkään mihin se pitäisi yhdistää. Sehän ei suoranaisesti liity härkätaisteluihin vaan erääseen brandymerkkiin, siis espanjalaiseen ”konjakkiin”.

    Vuonna 1956 Cádizin lähellä, El Puerto de Santa Mariassa sijaitsevassa Osbornen vinitalossa päätettiin että Veterano-brandy tarvitsee logon. Sen suunnittelu annettiin kaupungin omalle pojalle Manuel Prietolle.

    Ensimmäiset peltiset härät ilmestyivät maanteiden reunoille toukokuussa 1957. Siis 60 vuotta sitten. Neljämetrisen härän kyljessä luki suurin kirjaimin Veterano.

    Muutamaa vuotta myöhemmin liikenneviranomaiset kielsivät härkämainokset teiden reunasta. Osbornessa tähän vastattiin rakentamalla 14 metrisiä härkiä ja viemällä ne riittävän etäälle tiestä viranomaisilta ”turvaan”. Yleensä härkä katselee ohikulkevaa liikennettä kukkulan laelta. Sieltä näkee kauas, siellä tulee nähdyksi

    Vuonna 1988 viranomaiset kielsivät alkoholin mainostamisen härän kyljessä. Espanjalaisen kulttuuriperinnön ikoniksi kasvanut Osbornen Veterano-härkä oli vaarassa. Ensi hätään brandyn nimi poistettiin härän kupeesta. Kymmenkunta vuotta myöhemmin korkein oikeus pelasti härän myöntämällä, että sillä on esteettistä arvoa espanjalaisen kulttuuriperinteen symbolina.

    Anekdootin mukaan härän suunnitellut taidemaalari Prieto oli hieman katkera siitä, että ainoa mistä hänet tunnettiin, oli brandymainos teiden varsilla.

                                                     Kyösti Salovaara, 2017.

Istuva härkä seisoo tien varrella ja mielen perukoissa.

    Olen lueskellut, sanoisinko inhonsekaisella ihailulla Erkki Tuomiojan poliittisia päiväkirjoja. Ensimmäisessä teoksessa – Siinä syntyy vielä rumihia – käsitellään vuosia 1991-94 ja toisessa teoksessa – Luulin olevani aika piruileva – vuosia 1995-97. Teokset julkaisi Tammi ja ne toimitti Veli-Pekka Leppänen.

    Erkki Tuomioja täytti viime viikolla 71 vuotta.

    Onko hänen ärhäkkä roolinsa demarien virallisena vastarannankiiskenä lieventynyt aikuistumisen vuosina? En tiedä. Ehkä julkinen kuva on kuitenkin leppoisampi, sovittelevampi, vähemmän aggressiivinen. Sitä paitsi vastuullisilla tehtävillä - kaupunginjohtajana ja ministerinä - on ainakin ulkoisia särmiä hiova vaikutus. Mitä näsäviisaalle ja kiukuttelevalle pikkupojalle miehen sisällä on tapahtunut - vai onko tapahtunut mitään - sitä päiväkirjat eivät paljasta. Sitäkin voi miettiä, että kannattaako mielen primitiiviset kerrokset laittaa esille, sillä eikö meillä jokaisella ole ajatusten pimeä puoli, jota ei koskaan valaista sanoilla eikä teoilla?

    Päiväkirjoja lukiessa alkaa ihmetellä miksi Tuomioja on jatkanut poliitikon roolissa näin pitkään. Häntä kun potuttaa kaiken aikaa, vaikka Tuomioja itse käyttää voimakkaampaa ilmaisua. Jos Tuomioja ei jonakin päivänä ole ”vittuuntunut” puoluetovereihinsa, niin masentunut hän on joka tapauksessa.

    Tuomioja vastustaa…. joka päivä jotakin. Kauan sitten hän vastusti Vietnamin sotaa, kansainvälisiä öljy-yhtiöitä, Persian shaahia, eurooppalaista integraatiota, Kalevi Sorsaa, ydinvoimaa, EMUa ja tietenkin Paavo Lipposta – muutaman asian mainitakseni. "Ainoa rooli minunkaltaisellani ihmisellä voi olla jarrumiehen ja varoittajan oppositiorooli", Tuomioja tunnustaa syksyllä 1996 luettuaan Margaret Thatcherin muistelmia ja todetessaan ettei hänellä ole koskaan ollut samanlaista maailman muuttamisen varmaa visiota kuin mitä Thatcherillä oli.
    Hieman ristiriitaista on, että Tuomioja kunnioittaa kovan linjan torypoliitikkoa (vaikka ei tietenkään ajattele hänen tavallaan), mutta melkeinpä halveksii puoluetoveri Lipposta, jolla on Tuomiojan kaipaama vankkumaton visio - unelma viedä Suomi Eurooppaan ja rahaliittoon.    

   Oppositioroolin rinnalla Tuomioja on tutkinut historiaa; hän väitteli tohtoriksi Pekka Kuusi aiheenaan vuonna 1996.

                                      Kyösti Salovaara, 2017.

Mikä pistää miehen tikittämään?

    En tiedä, jään ihmettelemään.

    Päiväkirjoissaan – jotka on kirjoitettu ajassaan, ei jälkikäteen – Tuomioja on harvinaisen suorasanainen. Hän ei juuri kehu ketään, ei aina itseäänkään. Demaripuolueesta tuntuu löytyvän lähinnä ääliöitä ja oikeistolaisia älykääpiöitä. Suurinta sympatiaa Tuomioja tuntee vihreitä kohtaan, kirjoitteleepa heille jopa ohjelmaluonnoksia – toki SDP:n johdon tietäen ja luvalla.

    Jos tähän asti lukemastani (olen nyt syksyssä 1996) yrittää etsiä sankareita, niin sellaiseksi käynee Osmo Soininvaara. Jompi kumpi onkin väärässä puolueessa – Osmo tai Erkki.

    ”Roistoja” ja epäpäteviä poliitikkoja löytyy kaikista raoista. He eivät pääse Tuomiojan inholta pakoon.

    Rehellisyys maan perii. Kohta seisova härkä istahtaa.

    Tuomioja oli keskeisessä roolissa vetämässä Martti Ahtisaarta presidentiksi. Muutamaa päivää ennen vaaleja Tuomioja huokaisee helpotuksesta. Kävipä vaaleissa miten tahansa, hän pääsee Ahtisaaresta eroon, ei tarvitse olla enää tuon miehen kanssa missään tekemisissä.

    Ahtisaari ei siis vastannut Tuomiojan ajatusta hyvästä presidentistä. Hän ajatteli lähes kaikessa eri tavalla kuin Tuomioja, ja sehän Tuomiojan maailmassa on suurin virhe mihin kanssaihminen voi syyllistyä.

    Miksi Tuomioja sitten auttoi Ahtisaarta?

    Siksi että hän halusi katkaista Kalevi Sorsan presidentintien. Sorsan vastustaminen oli suurempi arvo kuin Ahtisaaren kannattaminen.

    Kun nuoret demarikansanedustajat vaalien 1995 jälkeen kummastelevat miksi heidän ihanteensa Tuomioja ei ota merkittävämpää roolia puolueen johdossa, Tuomioja masentuu. Mitä häneltä odotetaan? Miksi hänen pitäisi astua etunenään, johtoon? Mutta kun häntä ei valita Lipposen leikkaushallitukseen ministeriksi, Tuomioja masentuu taas ja vittuuntuu: monet epäpätevät ajavat hänen ohitseen, miksi häntä ei huomata?

    Tuomiojalla on kaksi mielenasentoa: vitutus ja masennus.

Niin rankasti kuin Tuomioja moittiikin (muita) poliitikkoja ajattelukyvyn puutteesta, ei poliittisissa päiväkirjoissa oikeastaan ole yhtään Tuomiojankaan (uutta) ajatusta.

    Kummallista!

    Tuomioja kyllä reagoi herkästi ja kiukkuisesti, mutta ei pysähdy itse ajattelemaan tai filosofoimaan. Muita hän moittii kvasifilosofoinnista, mutta ei yritä edes sitä.

    Onko Tuomiojalla ”ajatuksia”?

    Vaikea sanoa, en tiedä. Jos on, hän piilottaa ne taitavasti.

    Vähän väliä Tuomioja tunnustautuu holhousdemariksi. Vaikka hän päiväkirjojen vuosina melkein joka päivä syö lounasta, illallista tai päivällistä - henkilösuhteiden hoitoa, poliittisten tuulten haistelua, poliittisten vastustajien arviointia, juonittelua, lobbareiden kuuntelua - jossakin helsinkiläisessä laaturavintolassa eikä kai sylje lasiin, ja vaikka pilaakin tovereilta ilon juomalla kaakaota kun menee näiden kanssa kiihkeiden neuvottelujen lomassa Kappeliin oluelle, niin yhä uudestaan hän moittii muita ihmisiä ilonpidosta. Taitaa tapahtua Dublinissa, missä Tuomioja aamulenkillä kuulee jostakin irkkupubista remakkaa puheensorinaa: tätä ilonpitoa (joka toisaalta houkuttelee luokseen) Tuomioja juoksuvauhtia kiihdyttäessään paheksuu perin juurin.

    Tuomiojan henkilön kummallisin ristiriita onkin yhtä aikaisessa suvaitsevaisuudessa ja holhoushalussa. Hän ei jostakin syystä halua sallia muille sitä mistä itse kaikin siemauksin elämässään nauttii (toki masentuneena ja vittuuntuneena).

    Tulee mieleen, että tämän Tuomiojan pimeiden ajatusten dilemma leimaa nykyään koko demaripuoluetta (ja miksei myös vihreitä, vassareista puhumattakaan). Moraalinen tuohtumus on muuttunut järjestelmäkritiikksi. Jos esimerkiksi presidenttiehdokas Tuula Haatainen saisi päättää diktaattorina, niin yksityiset kauppaliikkeet ja supermarketit kiellettäisiin ensi vuonna ja niiden tilalle perustettaisiin yksi valtion asuste- ja kenkäkauppa ja yksi kunnan ruokakauppa, jotka kilpailisivat asiakkaista kassajonon pituudella. Mitä pitempi jono, sen parempi kauppa.

    Markkinatalous on demareille nykyään ”perkele”, jonka nimeä ei pidä ääneen mainita. Paholainen se taitaa olla myös perustuslakifundamentalisteille. Ilmeseisti julkinen talous ei saa olla tehokasta, koska tehokas talous loukkaa köyhien ja kipeiden ihmisoikeutta. Miten - sitä yliopiston juristit eivät osaa sanoa.
    Yhtä kaikki Tuomiojan poliittiset päiväkirjat valottavat hienosti ja rehellisesti demarien (ja yleensä vasemmiston) dilemmaa: ole liberaali mutta älä päästä kansalaisia sitovaa liekaa kovin löysälle.

Lueskelen Erkki Tuomiojan poliittisia päiväkirjoja rannalla auringon paistaessa ja aaltojen kohistessa rauhoittavasti.

    Poliittinen Suomi on kaukana, poliittinen mielenmaisema lähellä.

    Jos joku (suomalainen) ohikulkija näkee kirjani rantapedillä, hän saattaa huudahtaa hämmästyksestä. Mitä ihmettä! Kuka hemmetti lukee Tuomiojaa Välimerellä!

    Käsittämätöntä!

    Kun Dan Brown julkaisi menestysteoksensa vuonna 2003, niin monta vuotta sen jälkeen näki ihmisten rannoilla, junissa, odotushalleissa ja kaikenlaisessa julkisessa tilassa lukevan Da Vinci -koodia häpeilemättä. Se oli romaani joka ostettiin lukemista varten – ei hyllyn tai yöpöydän koristukseksi.

    Isäni muuten "opetti" minulle Veteranon keväällä 1985 Palmassa. Olin silloin 38 vuotias, joten opetus lienee moraalisesti hyväksyttävää. Nykyään tuota brandya ei saa läheskään kaikista kahviloista. Ajat muuttuvat. Ja maut.

    Jos Erkki Tuomioja nyt näkisi (tai tietäisi), että hänen poliittisia päiväkirjojaan luetaan Torreblancan piitsillä, mitä hän ajattelisi? Miten suhtautuisi tähän asiantilaan?

    Masentuisi? Vittuuntuisi?

    Vai hämmästyisi tajutessaan, että istuva härkä seisoo.

                                                                           Kyösti Salovaara, 2017.

____________________________