Nostalgiaa

[redillä]

Pamir ja Herzogin Cecilie Kotkan satamassa 1933.
Kuva: Osmo Salovaara (?).

Jostakin syystä sanoihin ja lauseisiin tarttuu symboliikkaa.

    Pitäisikö katsoa peiliin?

    Panee havaijipaidan päälle ryhtyäkseen kirjoittamaan. Löytääkseen uusia ajatuksia. Mutta ne kääntyvät taaksepäin.

    Uusi on vanhaa.

    Nostalgia tihkuu läpi. Viikonloppu Kotkassa, Meripäivät 2017, 200 000 ihmistä joista valtamedia ei paljon kirjoita. Kaakon kulmalla eletään omaa elämää, hieman itseensä sulkeutunutta.

    Kun 1980-luvulla istuttiin Meripäiviä Metsolan Aikamiespoikien kaljateltassa Keskuskadun lehmusten alla ja kuunnelttiin kun joku veisasi Juha Vainion lauluja, ei oikein tajuttukaan kuinka rauhallisia tuon kolkan ihmiset ovat. Samoina kesinä Hangossa regatat aiheuttivat ratkaisemattomia ongelmia.

    Kotkalainen ironia on kohtuuton: kuinka noin suuren kansainvälisen sataman väki saattoi olla itseensä käpertyvää?

Etsii kirjahyllystä Lillian Hellmanin muistelmateoksen Pentimento. Se löytyy helposti, nopeammin kuin mihin Google pystyy.

    Kirjat kun ovat nyt hyllyssä täysin aakkosissa, Jaakon avustuksella sinne vietynä, oikeaan paikkaan aseteltuina.

    Lehdessä lukee etteivät kirjahyllyt kuulu enää olohuoneisiin. Saman toki huomaa kun selailee sisustuslehtiä.

    Ei tarvitse tavallisenkaan ihmisen pyrkiä osoittamaan sivistystä kirjahyllyllä. Ehkä se olikin tekopyhää. Tai sitten pelkkä unelma.

    Hiljainen tieto huutaa.

    Turha pullikoida kehitystä vastaan. Kirjat katoavat vähitellen.

    Vielä hetken niihin saa tukeutua.

    Vertauskuvat tihkuvat nostalgiaa.

Hellmanin ajatus oli, että hänen muistelmissaan erilaiset ihmiset ja heidän pyrkimyksensä tulevat esille kuin ikääntyvässä maalauksessa, jossa vähitellen paljastuu taiteilijan aikomukset ja piiloon

                                                                                S.I. 2017.
Minä ja Ruotsinsalmi -
lapsuuden meri.

jätetyt viivat ja värit. Monien kerrosten yhtä aikaisesta kuvasta syntyy uudenlainen kuva, pentimento, ei ihan totta mutta ei valhettakaan.

    Ihminen muistaa paljon, monta asiaa väärin ja kuvittelee että muistaa omia kokemuksiaan vaikka toistaakin muitten kertomaa.

    Sanon suoraan: en tiedä mitkä asiat tässä ovat totta, mitkä kuviteltua ja mikä tarinaa perheen piiristä, vuosien varjosta eikä se varjo enää ylety kovin kauas.

    Otetaanpa vaikkapa pakinan johdantokuva.

    Luulen tietäväni, että isäni Osmo Salovaara otti valokuvan harvinaisesta kohtaamisesta Kotkan sataman redillä 1930-luvun alussa. Kaksi ahvenanmaalaisen varustajan Gustaf Eriksonin nelimastoparkkia osui yhtä aikaan Kotkaan. Taka-alalla on Pamir ja etualalla komea Herzogin Cecilie.

    Kuva oli meillä kotona kirjoituspöydällä suurennettuna kehyksissa. (Nykyään olen sen kadottanut.)

    Seitsemänkymmentäluvun vaihteessa se julkaistiin teoksessa Kotkalainen kirja, josta olen sen nyt skannannut tähän juttuun. Kirjan mukaan valokuva on vuodelta 1933. Mitään tekijätietoja kirjassa ei mainita. En voi olla täysin varma, että tämä Pamirin ja Herzogin Cecilien kuva on juuri se isäni ottama, mutta tiedän että johonkin julkaisuun tuo isäni ottama kuva aikanaan kopioitiin.

    Oletan siis asioita, kehrään muistikuvia, kuvitelmia.

    Kotkalainen kirja tehtiin Eteenpäin -lehdessä vuonna 1972, kirjapainon työhuonekunnan talkoovoimin. Isäni oli siihen aikaan yrityksen toimitusjohtaja.

    Kirjan mottona on hieman pahaenteinen lainaus Kotkan kaupungin historiasta vuodelta 1904:

    ”On vaikea ennustaa, miten kaupunki tulevaisuudessa tulee kehittymään. Jatkuvan edistymisen edellytykset ovat epäilemättä olemassa. Tuleva kehitys riippuu kuitenkin paitsi hyvästä asemasta ja hyvistä liikeneuvoista, myös kaupunkimme asukkaiden toimintakyvystä.”

Olisiko niin, että karjalaisuuden ja savolaisuuden integraatio tuotti sitten jossain määrin toimintakyvyttömän kotkalaisen kulttuurin? Ei voi yhtä aikaa suuntautua ulospäin ja sisäänpäin. Siitä syntyy "Kotkan poikii ilman siipii"!

    Suuret purjelaivat olivat nyt Meripäivillä hetken Kotkassa.

    Aikanaan ne vierailivat usein kaupungissa, odottivat redillä pääsyä satamalaituriin tai sitten niitä lastattiin redillä, jos laiturissa ei ollut riittävästi tilaa.

    Herzogin Cecilie upposi kuvanottohetkestä muutaman vuoden päästä Devonin edustalla. Pamir upposi 1950-luvulla.

    Isäni valokuva-albumissa on muutamia kuvia suuren purjealuksen täkiltä. Olisivatko ne Herzogin Cecilielta? Siellä on myös pari kuvaa jossa on taustalla palmuja, joten ne eivät ainakaan ole isäni ottamia.

    Mutta voi hyvin uskoa, että Osmo vieraili nelimastoparkilla sen ollessa Kotkassa, sillä naapurin poika Apon Olli työskenteli Herzogin Ceciliella merimiehenä. Muistan kuinka hän kertoili pelastumisestaan Devonin karilleajon jälkeen Englannin rannikolla.

    Viisikymmentäluvulla isäni ja Olli pelasivat shakkia pukeutuneena ruskeisiin tupakkatakkeihin. Siihen aikaan Olli oli palomies ja isäni kirjapainomies.

    Mutta muistanko todella oikein? Purjehtiko Olli tuolla laivalla?

    Shakkia he pelasivat yhtä kaikki.

    Sitäkin saattaisi ihmetellä millä kameralla isäni on (olisi) noita kuvia ottanut. Valokuva-albumissa kuitenkin kuvia on, monta ja toinenkin kuva Herzogin Ceciliesta.

                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
"Raana" ja hollantilainen Morgenster.

Nostalgia tihkuu läpi kuin huokoisesta paperista.

    Paperitehtaan piipussa on yhä Enso Gutzeitin tähti.

    Kantasatamassa vierailevien purjeveneitä vahtivat vanhat nosturit eli ”raanat” kuin lastia turhaan kurkotellen. Menneisyys läikähtää tunteen kiloon.

    Kun ”raanamiehet” 50- ja 60-luvulla pelasivat puulaakipelejä Urheilukeskuksen hiekkakentällä, siinä oli vastustaja helisemässä. Nimittäin suuri osa KTP:n mestaruussarjapelaajista teki päivätyötään satamassa nosturinkuljettajina.

    Noita pelejä oli hauska katsoa. Rennosti syntyi maaleja, tiuhaan. Ei ollut samanlaisia paineita kuin mestaruussarjapeleissä viereisellä ruohokentällä, jota nykyään kutsutaan Arto Tolsa -areenaksi.

    Kun me pojat pelailimme ruohokentän reunalla, keskemmälle ei aina päästy kuluttamaan nurmea - kentänhoitajat olivat kovaa porukkaa - kaupungilla sijaitsevan kirkon tornista saattoi tarkistaa kellonajan.

    Siihen aikaan lapsilla ei ollut kelloa ranteessa.

    Eikä kännykkää taskussa.

    Mutta pallo oli yhtä pyöreä kuin tänään.

                                                                                               Kyösti Salovaara, 2017.
Ilkka Vainio Juha Vainio -palkinnonjakotilaisuudessa
 Kotkan torilla perjantaina 14.7.2017.

Yöllä Ilkka Vainio vetää absurdin shown Janus Hanskin kanssa Kairon terassilla. Surrealismi on huipussaan kun ”Ile” pistää väen huutamaan ”kooteepeetä” kolmeen kertaan.

    Me olemme toisen polven taiteilijoita, Vainio toistaa itseironisesti.

    Äitinsä, niin Ilkka kertoo, oli huippu-uimari, joka lopetti uimisen tavattuaan Juhan – sen jälkeen vain siittiöt pääsivät uimaan. Riemuissaan Vainio vetäisee myös komean Veteranolaulun, samoille härille omistettuna joista kirjoitin pari viikkoa sitten Välimerellä.

    Iltapäivällä Vainio oli jakamassa vuotuista Juha Vainio -palkintoa Juha Tapiolle. Seuraavan päivän iltana kirkkokonsertissa. Koripallo taisi jäädä väliin, koska kaupunki unohti koritelineet varastoon.

    Aurinko paistaa, jopa risukasaan.

    Kun on lapsi, se paistaa aina.

    Kummallinen muistikuva viisikymmentäluvun puolivälistä. Olemme kenties noin 7-9 vuotiaita, me Museokadun pojat. Joku tulee kertomaan että Junnu on Mansikkalahdessa.

    Kipitämme katsomaan. Siellähän ”teini-ikäisten” nuorten porukka istuskelee uimarannan lähellä kalliolla, Junnu keskipisteessä.

    Mikä tässä sitten on kummallista?

    No se, että mistä me silloin tiesimme että Juha Vainiosta oli tulossa, vuosien päästä ”merkkimies”. Ilmeisesti Junnulla oli jo silloin jotakin taskuissaan, ehkä hän oli ”kunnostautunut” jossakin, luonut paikallista legendaa.

    Kun en tässä nyt pysty tarkistamaan, niin olisiko Juha Vainio jo silloin saanut kannuksia Fennian Keisarikunnasta? Jos, niin mistä me sen tiesimme ja mitä se meille merkitsi?

Sunnuntaina purjelaivat lähtevät satamasta merelle.

    Nostalgia on kuin pentimento, nykyhetken ja menneisyyden viivojen ja värien uudesti luoma tunnepiirros.

    Kävelen talojen ohi menneisyyteni läpi eikä sanoilla ole kilpeä vastustaa kaipuuta, jota ei oikeastaan ole olemassa enää.

    Vieras kulkee kadulla.

    Nupukivet huokailevat ajan hikeä.

    Mereltä tuulee, viileä henkäys, etäällä Suursaaren silhuetti.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Venäläinen Mir jättää
Ruotsinsalmen taistelujen maiseman taakseen.

______________________________