Paikan nimi: Pernoo

[”kylmäverisesti”]

Kyösti Salovaara, 2022.
Kymijoen maisema Kotkan Pernoossa
Myllykosken yläpuolella nyt.
Juuri mikään ei ole muuttunut 60 vuodessa, paitsi että
tänään vesi on kirkasta ja puhdasta lohenkin nousta.
Vedenjakaja sijaitsee tuolla ylhäällä missä metsät näyttävät yhtyvän.

En enää nähnyt kaupunkeja, maisemia enkä muistomerkkejä enemmän tai vähemmän miellyttävien taulujen sarjana, josta ne olisi voinut leikata sieltä täältä, niin kuin samasta kankaasta, vaan niistä tuli kaikista perinpohjin erilaisia ja aavistamattomia kokonaisuuksia, joita mieleni janosi tutkimaan oppiakseni ne tuntemaan. Nimeltä mainittuina ne muuttuivat, kuten ainakin elävät olennot, vielä äärettömän paljon yksilöllisimmiksi! Sanat antavat esineistä ja ajatuksista pienen, selvän ja kaavamaisen kuvan niin kuin ne, joita ripustetaan koulujen seinille, jotta lapset saisivat jonkinlaisen käsityksen höyläpenkistä, linnusta, muurahaispesästä ja saman eläinlajin toisiaan muistuttavista edustajista. Mutta erisnimet antavat henkilöistä – ja kaupungeista, niin että totumme pitämään niitä yksilöllisinä, henkilöitten tapaan ainutlaatuisina – sekavan kuvan, joka saa nimistä, niitten reippaista tai synkistä soinnuista värinsä, johon ne peittyvät kokonaan, niin kuin kauttaaltaan siniset tai punaiset mainokset, joita painettaessa käytetyn menetelmän rajoitusten takia tai piirtäjän oikusta eivät ainoastaan ole taivas ja maa, vaan myös veneet, kirkko ja ohikulkijat ovat joko sinisiä tai punaisia.

- Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (2). Swannin tie. Swannin rakkaus. Paikannimet: nimi. Suom. Inkeri Tuomikoski. Otava, 1977.

Ollakseni rehellinen en varastanut pakinan aihetta Marcel Proustin romaanista.

    Yhtä lailla selvää on, ettei Proust saanut yllä olevaan lainaukseen ideaa tästä pakinasta, jota ei ole vielä olemassakaan.

    Proustin ajatus paikannimistä, siitä että kun paikalla on erisnimi se alkaa elää uudella tavalla, kuulostaa kiehtovalta. Että siitä tulee kokonainen elämäntilanteen ”maalaus”, väritys joka kuvastaa ihmisen tunteellista suhdetta juuri tuohon paikkaan, jolle on annettu nimi.

    Siitäkö johtuu, että romaanikirjailijat antavat fiktiivisillekin paikoille, kylille ja kaupungeille ja joille ja vuorille nimen? Nimetty kaupunki on vakuuttavampi kuin että kaupunkia sanoisi vain kaupungiksi. Mutta herättääkö fiktiivinen kaupunki koskaan samanlaisia mielleyhtymiä kuin oikea kaupunki?

    Romaanin lukijana olen sitä sorttia, että vierastan fiktiivisiä paikkoja, vaikka ne kuinka muistuttaisivat todellisia paikkoja. Tämä voi olla puute tai pelkästään mielikuvituksen kapeutta. Joskus kyllä mietin, että kirjailijat käyttävät fiktiivisiä paikannimiä laiskuuttaan. Kun ei mene tutustumaan ”oikeaan” paikkaan, sen voi korvata sepitteellä ja kuvailla millaiseksi tahansa.

Elämämme on paikkoja. Toisissa ollaan pitkään, joissakin pistäydytään. Sitten ovat nuo kiehtovat tai pelottavat romaanien ja elokuvien ”paikat”, joihin tekee mieli, mutta joihin harvoin pääsee.

    Viime perjantaina ajoimme Sutelan Prisman lähellä olevan ympyrän kautta kohti Kotkan hautausmaata. Ympyrästä lähtee tie pohjoiseen. Tienviitassa lukee Pernoo.

    Mitä jos kävisi Pernoossa?

    Hautausmaalta palatessa, takaisin Helsinkiin ajettaessa, käännyimme Sutelan ympyrästä pohjoiseen. Siitä on Pernooseen kymmenkunta kilometriä.

    Vanhempani ostivat mökkipahaisen (ilman tontin omistusta) Pernoosta eräältä tutulta 1960-luvun alussa. Punaiseksi maalattu lautamökki sijaitsi joen rannalla keinotekoisella törmällä, joka oli syntynyt kun viereistä koskea perattiin tukinuittoon sopivaksi. Koski, nimeltään Myllykoski ja sen päävirta Torminvirta, aloittaa Pernoonkoskien sarjan Kymijoen Langinkosken haaran yläpäässä. Pernoonkoskia suunniteltiin aikoinaan voimalaitoksien käyttöön.

    Mökkimme kohdalla joki oli leveä; siinä juoksi puolet Kymijoesta. Muutama kilometri mökiltä pohjoiseen Kymijoki haarautui Ahvenkoskelle. Haarautumiskohtaa sanoimme Vedenjakajaksi.

    Pernoon mökillä vietin lähes kaikki vapaa-ajat kesäisin aina tuonne 1980-luvun alkuun asti. 1970-luvun alussa mökkiä kohennettiin, kun sain Kutsetin atk-osaston kesäharjoittelijana halvalla puutavaraa Norjan sahalta.

    Pernoo oli yksi elämäni paikoista vuoteen 2003 saakka. Silloin mökkipaikkamme luovutettiin maanomistajaisännälle, joka rakensi paikalle komeampia vuokramökkejä. Nyt, viime perjantaina ajoimme tuonne Pernoon "paikkaan". Otimme kuvia laiturilta, samalta kohdalta rannasta missä omakin laiturimme aikanaan sijaitsi.

    Pitkästä aikaa: Paikan nimi: Pernoo.

    Iskikö tunteet sydämeen?

S.I. 2022.
Kirjoittaja "kylmäverisesti" Pernoossa viime perjantaina,
 nostalgian laineita pelkäämättä.

Raili Salovaara, 1978.
Kesällä ongittiin... mutta
kevätlomalla 1978 viljeltiin myös henkeä.
Tässä tunnelmaisessa Railin pastellityössä
minä rakennan Pernoossa 
 artikkelia Yhdysvaltain kirjallisuudesta WSOY:n
Spectrum tietosanakirjaan.

R.S. 1973.
Kirjoittaja joella n. 50 vuotta sitten.
Tuolloin Pernoo kuului Kymin kuntaan.
Katselen yläjuoksun suuntaan Torminvirran reunalla,
mökkimme sijaitsi n. 150 metrin päässä katseen suuntaan.

Ei, eivät iskeneet.

    Olen yllättynyt kuinka ”kylmäverisesti” pystyn vuosien päästä kokemaan elämäni paikat, vaikka niissä olisi kohdannut kuinka suuria tunteita tahansa, ja vaikka ne olisivat elämän tosihetkellä tuntuneet kaikelta mitä ihmisellä on.

    Kylmäverisyys ei johdu siitä, että elämä elämäni paikoissa olisi ollut kurjaa tai ikävää. Päinvastoin, niissä elämäni on ollut pääosin erittäin mukavaa, miellyttävää, jopa suurenmoista rakkaitten ihmisten seurassa.

    Ehkä juuri siksi tärkeässä paikassa pidättelee tunteitaan. Niihin syöksyminen saattaisi olla liian rankkaa. Tässä iässä edessäpäin aukeaa lyhyt polku, ehkä pari sataa metriä kun taas taaksepäin näkyy katuja ja teitä kymmeniä ja kymmeniä kilometrejä, eikä niille kilometreille palaaminen ei ole helppoa, paitsi kliinisesti tarkastellen, kylmäverisesti muutoksia kirjaten.

    Luulen tietäväni mistä nostalgian raskaus johtuu.

    Joskus juuri leikatun nurmikon tuoksu herättää niin voimakkaan muistikuvan, että se ahdistaa: Olen potkimassa jalkapalloa nurmikentällä Museokadun lähellä. Pelaamme poikien kanssa. Tiedän että kohta kuulen isäni vihellyksen: hän on palannut töistä ja on ruoka-aika. Ja eikö ensi viikolla olla menossa mökille? Kalastamaan, onkimaan, istumaan iltaa nuotiolla. Ja syksyllä pitää päättää mitä alan opiskelemaan, ehkä lukiossa, kenties jotakin sen jälkeen. Saa nähdä mahdunko luokan koripallojoukkeeseen. Riipuu Sahiluoman Veijosta. Osaa pelata. Luokanvalvoja vaihtuu, vähän pelottaa.

    Tarkoitan edellisellä, että muistikuva ei koskaan käsittele pelkästään menneisyyttä, vaan sen mukana mieleen tulvivat tuolloin päässä olleet ajatukset tulevaisuudesta: unelmat, suuret ja pienet. Aivoista ei mikään katoa - ei edes aikanaan koetut unelmat ja haaveet. Jokaisessa muistikuvassa on myös sen hetkinen tulevaisuus läsnä.

    Nostalgia ”koskee” siksi, että muistikuva esittää ne muut mahdollisuudet, jotka elämän toteutunut polku on ohittanut. Jokaisessa elämänhetkessä polkuja on edessäpäin useita, takana vain se yksi jota on kulkenut.

Mitä Pernoossa tehtiin?

    Siellä oli kolme keskeistä harrastusta: Onkiminen. Onkiminen. Onkiminen.

    Siinä ohessa, koska siellä aina kuljettiin soutuveneellä, joen rikas elämänpiiri tuli tutuksi. Vedenjakajan maisema oli kuin Amazonilta jokeen laskeutuvine pensaineen. Ei ollut asutusta eikä juuri kesämökkejäkään, koska maisema joen deltassa oli matalaa ja soista.

    Kymijoki oli 1960-luvulla pahoin saastunut. Puunjalostusteollisuus laski jokeen kuitujätettä, joka kesäisin mätäni tyvenissä paikoissa. Mutta päältä katsoen joki oli upea ja kaunis.

    Pernoossa näin lintuja joita en ollut ennen nähnyt enkä sen jälkeenkään.

    Kahlaajista punajalkaviklo ja metsäviklo olivat tuommoisia uusia tuttavuuksia. Vedenjakajalla olen nähnyt korean kuningaskalastajan ja yhden kerran kuullut kuhankeittäjän. Taivaanvuohien, lehtokurpan ja rantasipien äänet kuuluivat joella jokapäiväiseen äänimaisemaan. Kerran velipojan kanssa suon reunassa hiivittiin hyvin lähelle kehrääjää. Piti saada valokuva. Jussi otti kuvia, minä kirjoitin impressioita Eteenpäin-lehteen. Samalla suolla pesi tuolloin kalasääski, siihen aikaan harvinaisempi kuin nykyään.

    Mökillä oltiin koko ajan ulkona. Pienessä mökissä nukuttiin ja sateella pidettiin sadetta. Yleensä ruokailut ja kahvit toimitettiin ulkosalla, joen virratessa vuolaana jalkojen juurella. Iltaisin joen musta magia nuotiotulen loisteessa oli näytelmä josta ei saanut katsettaan irti.

    Vaikka Kymijoki näytti lempeältä, melkein kuin järveltä, sen virran voiman tajusi vasta kun meni uimaan. Kokematon kävijä ajatteli näyttävänsä uimataitonsa pulahtaesaan laiturin päästä jokeen: me pojat naureskelimme rannalla seuratessamme kuinka uimari ei liikkunut lainkaan eteenpäin, tuskin pysyi paikallaan vaikka uimaliikkeet olivat ylpeän voimakkaita.

Paikan nimi: Pernoo.

   Mitäpä jos alkaisi kirjoittaa pakinoita oman elämänsä paikoista?

   Ottaisiko hermoon? Koskisiko sydämeen? Veisikö jalat alta?

   Pakinoiden otsikoita tyyliin:

     Kotka: Museokatu 13.

     Kallio: Josafatinkatu.

     Tapiola: Jalmarintie.

     Leppävaara: Miekka.

     Tapiola: Itätuulenkuja.

     Soukka: Miniatontie.

     Pukinmäki: Tapperinkuja.

     Malmi: Malmin raitti.

     Torreblanca: Calle Orquídea.

Kyösti Salovaara, 1973.
Illalla usva leviää suolta joen ylle.
Vedenjakaja häipyy usvaan.
Tyynen pinnan alla vuolaat voimat merta kohti.

3 amerikkalaista kirjailijaa – Chandler bonuksena

[Esipuhe Raymond Chandlerin romaaniin Syvä uni]

"Syvän unen" ensimmäisen  englantilaisen painoksen
 kansipaperi Lontoossa maaliskuussa 1939.
Kuva Matthew J. Bruccolin teoksesta
Raymond Chandler A Descriptive Bibliography.
University of Pittsburgh Press 1979.

Hard-boiled -dekkarien lukijat ryhmittyvät kahteen joukkueeseen. Dashiell Hammettiin niukkaan ja eleettömään proosaan ihastuneet eivät voi ymmärtää, miksi Raymond Chandlerin romanttista ja idealistista kertojan ääntä tulisi ylistää. Chandlerin ironian ja sarkasmien lumoamat jäävät puolestaan kylmäksi lukiessaan Hammettin tarinoita, joista vuosien saatossa on jäljellä vain lauseiden ja virkkeiden kuori, ikään kuin niiden sisällys olisi kuivunut ravinnon puutteessa. Hammettin ja Chandlerin jälkeisten kirjailijoiden tuotanto ei aiheuta samanlaista vastakkainasettelua. Ross Macdonaldista, Robert B. Parkerista ja Elmore Leonardista saa tykätä yhtä aikaa. On kohtuullisen turvallista ajatella, että kiista Hammettin ja Chandlerin ”paremmuudesta” on ratkaisematon; että kirjallisuuden kentällä tällaisella pisteyttämisellä ei ole käyttöä. Yksi pitää Hammettista, toinen Chandlerista ja sillä hyvä.

- Kyösti Salovaara esseessä Yksi aika, kaksi miestä Keijo Kettusen toimittamassa teoksessa Varjomiehen jäljillä - Dashiell Hammett 100 vuotta. Suomen dekkariseura, 1994.

Matti Louhen kansi Syvän unen
 3. suomalaiseen painokseen 1978.
Ensimmäinen painos ilmestyi 1965.

Tulevaisuus, nykyhetki ja mennyt ovat hiuksia kädelläni.

    Raymond Chandler: Taide (1909)

Nuori Raymond Chandler, Bloomsburyssa asuva kirjallisuusmies, man of letters, kirjoitti vuonna 1911 esseen »merkittävästä sankarista».

    »Me emme välitä vähääkään hänen vaatteistaan», Chandler kirjoitti, »emme hänen tavoistaan emme hänen menneisyydestään emme hänen teoistaan; tässä suhteessa olemme kaikkisietäviä. Mutta yhtä häneltä vaadimme: hänen pitää olla merkittävä mies. »

    Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, kun väliin oli jäänyt valtameri ja valtamerellinen kokemuksia, Chandler toi kirjallisuuteen oman sankarinsa, joka sanoo 'Syvän unen' alkusivulla: »Olin siisti, puhdas, sileäleukainen ja selvä, ja minusta oli aivan samantekevää tiesikö joku sen vai ei.» Philip Marlowe oli merkittävä mies. Kuinka monta sellaista tapaa elämässään?

    Chandler kirjoitti seitsemän romaania. Kun esikoisteos 'Syvä uni' ilmestyi vuonna 1939 hän oli kuudennellakymmenennellään. Varhaisessa runossa, vuodelta 1909, Chandler oli kuvannut maailman ruusutarhaksi; ruusujen juuret ovat syvällä helvetissä, niiden kukat kohoavat taivaaseen, ja niiden piikit ovat pitkiä ja kuolettavia. Hänen proosansa toistaa tämän runoasuun verhotun näkemyksen maailman ristiriitaisuudesta.

    ’Syvä uni', 'Näkemiin, kaunokaiseni' (1940), 'Vanha kultaraha' (1942), 'Nainen järvessä' (1943), 'Pikkusisko' (1949), 'Pitkät jäähyväiset' (1953) ja 'Vuosien varjo' (1958) loivat voimakasvärisen kuvan koreasta Kaliforniasta, aikakaudesta ja epätoivosta. Tässä kirjallisessa maalauksessa, Chandlerin 'pentimentissä', on barokkimaista tunnelmaa, valoa ja varjoja ja draamaa, komediaa ja murhenäytelmää. Chandlerin melodraama, salapoliisiromaani, on koristeellinen, satiirinen ja ironinen. Hänen visionsa on elävä ja aistivoimainen; se on tulvillaan kuolemaa.

    Elokuvaohjaaja Billy Wilder sanoo, että Raymond Chandler on ainoa kirjailija, joka proosaan on tavoittanut Kalifornian atmosfäärin. Englantilainen kirjailija J. B. Priestley on puolestaan sanonut, että Chandler pelkisti kimaltavan kalifornialaisen näyttämön paljaaksi epätoivoksi, tyhjiksi pulloiksi ja kasoiksi tupakan tumppeja merkityksettömien neonvalojen alapuolella. Chandler oli muukalainen neonviidakon satumaassa.

    Chandler saapui Kaliforniaan 1910-luvun alkupuolella ja löysi ystäväpiirin, jolla oli tapana kokoontua kuuntelemaan musiikkia ja keskustelemaan kirjallisuudesta. Ryhmä kutsui itseään Optimisteiksi; ryhmään kuului mm. hienostunut konserttipianisti Julian Pascal ja tämän vaimo Cissy. Cissy oli opiskellut musiikkia ja, huhujen mukaan, toiminut nuoruudessaan alastonmallina; nuoruudenkuvassa hän näyttää hyvin kauniilta ja romanttiselta.

    ’Pikkusiskossa’ Chandler antaa Marlowen muistella vuosisadanvaihteen Los Angelesia: »Silloin täällä oli ilmasto, josta nyt pidetään suurta ääntä. Ihmiset pitivät tapana nukkua kuisteilla. Pienet ryhmät, jotka pitivät itseään älymystönä, nimittivät sitä Amerikan Ateenaksi. Eihän se ollut sitä, mutta ei se liioin ollut neonvalojen valaisema slummikaan.» 1940-luvulle tultaessa kaikki on muuttunut, latistunut, kuollut: »Ei näkynyt kuuta, ei näkynyt liikettä. Tuskin kuuli rantatyrskyn kohinan. Ei tuntunut mitään hajua. Ei lainkaan meren karkeaa ja rajua tuoksua. Kalifornian merenrantaa. Kaliforniaa, tavaratalovaltiota. Enemmän kaikkea kuin missään muualla ja kaikkein parasta kaikkea sitä, mikä ei ole mitään.»

    Chandler oli amerikkalainen ja englantilainen; hän piti itseään englantilaisena. Hän inhosi ja rakasti Los Angelesia. Kaupunki oli äiti ja huora. Chandler tunsi olevansa maanpakolainen, maanpaossa rakastamaansa Englantia, nuoruutensa Englantia. Hän kirjoitti runon »ei mistään» ('Nocturne from Nowhere', 1932) ja tunnustaa siinä maanpakolaisuutensa: »Ei ole toista niin kaunista maata / kuin Englanti jonka kuvan tavoitan yön tunteina / täältä loistavasta ja lohduttomasta maasta / maanpaostani ja kauhustani.»

    Kodittomuus ja kosmopoliittisuus olivat hyvä lähtökohta kirjailijan työlle. Hänen elämäänsä ne eivät helpottaneet. Frank MacShane, Chandler-elämäkerran kirjoittaja, sanoo että Chandler käyttää Englannin-englannin lauserakennetta ja pääasiassa amerikkalaista sanastoa. »Chandlerin proosa ei ole koskaan ikävystyttävää koska hän taitaa kadenssin ja rytmin. Se ei ole koskaan kuivaa koska hänen kielensä on niin tuoretta. Tämä tyyli on hänen henkilökohtaisen historiansa luonnollinen tuote. » Ja Chandler itse arveli, että tyyli on arvokkainta mitä kirjailija voi luoda.

    Chandler syntyi 23. heinäkuuta v. 1888 Chicagossa. Hänen vanhempansa olivat irlantilaisia. Isä hylkäsi perheen; myöhemmin Chandler väitti isäänsä »täydelliseksi siaksi» ja sanoi eläneensä isän alkoholismin varjossa.

    Äiti muutti pojan kanssa sukulaisten luokse Lontooseen vuonna 1896. Raymond pääsi hyvätasoiseen Dulwich Collegeen; C. S. Forester ja P. G. Wodehouse ovat käyneet samaa koulua. Chandler sai klassisen ja humanistisen koulutuksen. Hän kasvoi matriarkaalisessa kodissa, oli perheen ainoa mies. Dulwichissa opetettiin, että kunnon mies kykenee ymmärtämään mikä on hyvää, ja alistamaan luonteensa huonot puolet hyville. Ei ole vaikea havaita, että Chandlerin Marlowe noudattaa tätä public schoolin käyttäytymiskoodia. Marlowe, kovaksi keitetty amerikkalainen yksityisetsivä, on 'kunniallinen koulupoika’.

    Koulun jälkeen Chandler kierteli Eurooppaa, oli lyhyen aikaa valtion virassa ja pääsi sitten Daily Expressiin toimittajaksi. Omien sanojensa mukaan hän eksyi jokaisella jutuntekomatkalla, oli huonoin toimittaja mitä lehdellä on koskaan ollut ja erotettiin. Hänestä tuli free-lance kulttuurikirjoittaja. Vuosina 1908–1912 Chandler sai julkaistuksi kaksikymmentäseitsemän runoa, seitsemän esseetä ja kourallisen arvosteluja. Nuori Chandler ei ollut kypsä kirjailijaksi.

    Mutta tulevan kirjailijan älyllinen ja esteettinen pohja sijoittuu Edvardin ajan Englantiin. Vuonna 1912 Chandler kirjoitti realismista: »Me olemme kaikki realisteja toisinaan, aivan kuten me toisinaan olemme sensualisteja, toisinaan valehtelijoita ja toisinaan pelkureita. (...) Idealistilla on oltava jonkinlainen näkemys ja ihanne, realistille riittää mekaanisesti uurastava silmä. Realismi on kaikista taiteen muodoista helpointa koska kaikista mielenlaaduista ikävystyttävä on yleisin. (...) Niille, jotka sanovat että onhan taiteilijoita, realisteja joiden tuotanto ei ole rumaa eikä tylsää eikä tuskaisaa, voi jokainen, joka on kävellyt tavallisella kaupunginkadulla juuri kun hämärtää ja lamput syttyvät, vastata että sellaiset taiteilijat eivät ole realisteja vaan rohkeimpia idealisteja, sillä he jalostavat alhaisen maagiseksi visioksi ja luovat tomusta ja tuhkasta puhdasta kauneutta.»

    Kiistäessään realismin Chandler itse asiassa kiistää naturalismin. Hänellä on runoilijan näkemys; Chandler vaatii, että taideteos on enemmän kuin maailma, josta se syntyy. Taideteoksen on synnyttävä miljööstään, mutta sen on näytettävä, että kukkulan takana on jotakin parempaa. Tämä näkemys selittää kuinka Chandlerin romaanien runollinen realismi syntyi.

    Chandler palasi Yhdysvaltoihin vuonna 1912. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen äiti muutti poikansa luo Los Angelesiin. Sotaan Chandler oli osallistunut kanadalaisessa joukko-osastossa.

    1920-luvun alkupuolella Chandler meni naimisiin Cissy Pascalin kanssa; tämä oli eronnut miehestään. Chandlerin äiti vastusti avioliittoa koska Cissy oli 18 vuotta vanhempi kuin Raymond; häät pidettiin kaksi viikkoa sen jälkeen kun Chandlerin äiti oli kuollut.

    Avioliitosta tuli lapseton. Cissy kuoli joulukuussa 1954 ja Chandler kirjoitti: »Kolmekymmentä vuotta, kymmenen kuukautta ja neljä päivää hän oli elämäni valo, koko kunnianhimoni. Mitä teinkään, oli vain tulta hänelle, hänen käsiensä lämmittämiseksi.» Kovin auvoisia nämä kolmekymmentä vuotta eivät kuitenkaan olleet.

    Onnistuminen ja epäonnistuminen – Chandlerin elämän voima ja vastavoima!

    Nuori Chandler onnistui ja epäonnistui lontoolaisena kirjallisuusmiehenä. Keski-ikäinen Chandler onnistui ja epäonnistui kalifornialaisena liikemiehenä, hänestä tuli öljy-yhtiön johtaja ja häntä sanottiin neroksi. Hän menetti paikkansa juomisen takia vuonna 1932. 1940-luvulla Chandler menestyi Hollywoodissa käsikirjoittajana, mutta tämäkin elämänvaihe päättyi epäonnistumiseen ja katkeraan pettymykseen.

    »Tietenkin Marlowe on epäonnistuja, ja hän tietää sen», Chandler sanoi romaaniensa kertojaminästä. »Mutta monet hyvistä miehistä ovat epäonnistuneet koska heidän erityislahjansa eivät ole sopineet heidän aikaansa ja paikkaansa. Arvelen että me kaikki olemme epäonnistujia pitkän päälle, muuten meillä olisi toisenlainen maailma kuin meillä nyt on.»

    Chandlerin ensimmäinen salapoliisikertomus ilmestyi Black Mask -lehdessä vuonna 1933. 30-luvulla hän kirjoitti parisenkymmentä rikoskertomusta. Salapoliisilukemistot rajasivat tarkoin kirjoittajiensa esteettiset ulottuvuudet; Chandler kehittyi kirjailijana ja hänen kirjailijanlaatunsa vaati laajempaa ilmaisumuotoa. Sen tarjosi salapoliisiromaani.

    Chandler sijoitti itsensä Dashiell Hammettin, Ernest Hemingwayn, Theodore Dreiserin, Ring Lardnerin, Carl Sandburgin ja Sherwood Andersonin kirjalliseen perinteeseen. Perinne oli yhteinen, Chandlerin tyyli hänen omansa: se yhdisti englantilaisen ja amerikkalaisen. Philip Marlowessa on englantilaista herrasmiestä, ritaria, Galahadia. Toisaalta Marlowe on Amerikan kirjallisuuden yksinäisten sankarien jälkeläinen, Fenimore Cooperin Natty Bumpposta lähtien. Chandlerin sankarilla on sama nimi kuin Joseph Conradin Marlowilla. Tämä voi olla sattumaa. Ja sattumalta hänellä on sama nimi kuin Christopher Marlowella, Shakespearen aikalaisrunoilijalla ja näytelmäkirjailijalla. Yhtä kaikki 'Pitkissä jäähyväisissä' Chandler lainaa kolmirivisen katkelman Christopher Marlowen näytelmästä Doctor Faustus.

    Teoksissaan Chandler arvostelee miljöötään; maailmaa missä laki on siellä mistä sen ostaa. Mutta hän tekee myös pilaa tästä maailmasta, on lähes anarkistisen hauska. Joskus Chandler pilailee kirjoittamistapansa kustannuksella. Hän tiesi ylikäyttävänsä kliseitä. Chandler ihmetteli, että aikalaiset eivät tahtoneet huomata hänen teostensa burleskia viritystä. MacShane vertaa chandleresqueta romaania restauraatioajan komediaan; tärkeintä ei ole draaman juoni vaan elämän kuvaus, joka rakennetaan huumorilla ja henkilöillä. Toisaalta MacShane sijoittaa Chandlerin Dickensin ja Swiftin väliin: »(...) hänen koominen visionsa ei ole niin laaja kuin Dickensin eikä hänen satiirinsa ole yhtä katkeraa kuin Swiftillä. Hän on jossakin välimaastossa, intellektuelli, joka on myös tunteiden mies. Tästä syystä hänen Marlowensa on sekä älyniekka että tunteilija.»

    »Minulle Marlowe on Amerikan henki», Chandler sanoi. Marlowessa on karkeaa realismia, rahvaanomaisuutta, nokkeluutta, tunteellisuutta, valtamerellinen slangia ja odottamattoman paljon herkkätunteisuutta. Jean-Paul Sartre on sanonut, että sankarit ovat ansaan joutuneita vapauksia, niin kuin me kaikki olemme. »Ei ole mahdollista valita aikaansa, mutta on pakko valita itsensä omassa ajassaan», Sartre sanoo. Marlowe on valinnut itsensä maailmassaan: »Olen romanttinen sielu, Bernie. Kuulen äänen huutavan yössä ja menen katsomaan mikä hätänä» ('Pitkät jäähyväiset').

    Pinnallista sosiaalisuutta pursuavan yhteisön sydämessä Chandler ja hänen vaimonsa elivät omaa yksinäistä, erakkomaista elämäänsä. Chandler oli ujo ja epävarma mies, sisäänpäin kääntynyt intellektuelli. ’Pikkusiskossa’ Marlowe toistaa kirjailijan sivullisuutta ja ahdistusta: »Olin tyhjä mies. Minulla ei ollut kasvoja, ei tarkoitusta, ei persoonallisuutta, tuskin nimeäkään. (...) Anna puhelimen soida, anna! Anna, että joku soittaa ja yhdistää minut takaisin ihmisten rotuun.»

    »Tärkeää ja merkityksellistä taidemuotoa ei olekaan; on vain taidetta ja sitäkin äärimmäisen vähän», Chandler sanoo esseessä ’Se murhaa joka osaa' ('The Simple Art of Murder', 1944). Väline ei ratkaise taitelijan arvoa; hyvä taiteilija tekee käyttämästään välineestä hyvän.

    Chandler uskoi, että kirjailija voi tekstissään ilmaista runollisia ja taiteellisia sävyjä ilman että ne vaivaavat puolikirjallista lukijaa, joka ei välttämättä etsi tai halua lukemastaan tällaisia sävyjä; ja kuitenkin lukija, ehkä vain alitajuisesti, ymmärtää ja hyväksyy nämä sävyt. Chandlerin käsitys taideteoksesta on parhaassa mielessä demokraattinen. Siinä otetaan huomioon sekä kirjailija että lukija. On helppo olla älykäs vaikeasti ja elitistisesti; on helppo unohtaa lukija.

    F. Scott Fitzgeraldin tavoin Chandler on tyyliniekka. Hänen proosansa saattaa tuntua petollisen helpolta lukea; kirjailijan ääni, sanoma, on tekstin syvärakenteessa ja sen voi ottaa vastaan tai ohittaa. Tyylinäyte Chandlerin atmosfäärisestä realismista: »(...) mutta kanjonin puolella ne olivat suuria hiljaisia kartanoita, joita ympäröi kolmen metrin muurit ja taivutetusta raudasta tehdyt portit ja koristeelliset pensasaidat; ja sisäpuolella, jos yleensä joku pääsi sinne, oli auringonpaistetta, joka oli aivan erityistä merkkiä, hyvin rauhallista, erityisiin äänitiiviisiin päällyksiin pakattua, yksin omaan yläluokan tarpeisiin» ('Näkemiin, kaunokaiseni').

    »Kaikessa mitä voidaan nimittää taiteeksi on ainesosana lunastus, pelastus», Chandler kirjoitti. »Se saattaa olla puhdas murhenäytelmä jos on kysymys varsinaisesta tragediasta, se saattaa olla sääliä tai ironiaa, ja se voi olla pääpukarin raaka nauru.» Jos muuta pelastusta ei ole näköpiirissä sellaiseksi käy kirjailijan tyyli, kaunis ja muotoiltu kieli, joka tuo häivähdyksen paremmasta, inhimillisemmästä ja jostakin arvokkaammasta: »Kaikki oli yötä, pehmeää ja hiljaista. Kuutamo oli kylmä ja selkeä, niin kuin oikeudenmukaisuus, josta uneksimme, mutta jota emme tapaa» ('Vanha kultaraha').

    Chandler uskoi melodraamaansa: pätevän kirjailijan käsissä salapoliisiromaanista saattoi tehdä oikeata kirjallisuutta. Ei ole kehnoa kirjallisuudenlajia, on vain kehnoja kirjailijoita. Tässä kohden on paradoksaalista, että samalla kun Chandler osoitti että salapoliisiromaani ei ole triviaalikirjallisuutta hän kirjoitti itseään yhä etäämmälle salapoliisikertomuksesta. 'Syvä uni' kasvoi melko suoraan halpojen salapoliisilukemistojen sivuilta; se on vauhdikas ja kovaksi keitetty ja tiheäjuoninen, aivan kuten Dashiell Hammettin romaanit. Näkemiin, kaunokaiseni' on jo erilainen: »shakespearelainen melodraama». 'Vanha kultaraha’on fitzgeraldmaisen särkyvästi vedenkirkas – jos nyt jostakin kirjasta voi tällaista sanoa. 'Pikkusisko’ syntyi murrosvaiheessa; Chandler oli täynnä Hollywoodia eikä juuri välittänyt salapoliisikertomuksesta. 'Pitkät jäähyväiset’ on laaja, monisyinen ja kunnianhimoinen romaani; se on salapoliisiromaanin muotoinen vain koska kirjailijan aikaisemmat romaanit olivat olleet salapoliisiromaaneja.

    »Tästä lähtien aion kirjoittaa mitä haluan sillä tavalla kuin haluan», Chandler sanoi vuonna 1950. Kun 'Pitkät jäähyväiset' oli valmis Chandler sanoi, että hän ei enää välittänyt oliko mysteeri, ongelma, vedenpitävä vaan »ihmisistä, tästä oudosta korruptoidusta maailmasta, jossa elämme, ja siitä kuinka mies, joka yrittää olla rehellinen, näyttää lopussa joko tunteilijalta tai pelkästään typerykseltä».

    »Lavastus, näytelmä on ainoa, mitä on jäljellä», Chandler kirjoittaa 'Pitkissä jäähyväisissä', ja muuan romaanin henkilö sanoo: »Elämän murhenäytelmä ei ole siinä, että kauniit asiat kuolevat nuorena, vaan siinä, että ne kasvavat vanhoiksi ja alhaisiksi.»

    Marlowen kaltaiselle miehelle ei tuntunut olevan sijaa modernissa yhteiskunnassa; hän kuului menneisyyteen tai tulevaisuuteen. » Aika ja paikka ja lemmitty, ei koskaan kaikki yhdessä», Marlowe siteeraa Browningia – »runoilijaa, ei pistoolia» — teoksessa 'Pikkusisko’. »Pidän konservatiivisesta ilmapiiristä, menneisyyden tunnusta», Chandler sanoi eräässä kirjeessä, »pidän kaikesta siitä, mitä menneiden sukupolvien amerikkalaisten oli tapana lähteä etsimään Euroopasta, mutta en kuitenkaan siedä, että minkäänlaiset säännöt sitovat minua.»

    Chandler oli kirjailija ja taiteilija; kirjoittaminen oli hänelle elämä ja hän sanoi kirjoittavansa tyyliä, ei tarinoita. »Kuinka voi vihata kirjoittamista?» Chandler kysyy kirjeessä englantilaiselle kustantajalleen. »Mitä siinä on vihattavaa? Yhtä hyvin voisi sanoa, että joku pitää puiden pilkkomisesta tai talon siivoamisesta, mutta vihaa auringonpaistetta tai yötuulen henkäystä tai kukkien nuokkumista tai kastetta ruohikossa tai lintujen laulua. Kuinka voi vihata taikavoimaa, joka tekee kappaleesta tai lauseesta tai vuoropuhelusta tai kuvauksesta jotakin, joka on luonteeltaan uudesti luotua ? »

    »Minulla on tunne, että pohjimmiltaan hän on aika surullinen ja yksinäinen mies », Chandler sanoi Somerset Maughamista, ja hän olisi saattanut aivan yhtä hyvin kuvata omaa elämäänsä.

    'Nokturnissa ei mistään' Chandler haluaa päästä takaisin (haaveiden) suurenmoiseen tulevaisuuteen; se ei olisi se menneisyys, jota ei ole koskaan ollutkaan, silti se on täydellisesti kadotettu. Romaaneissaan Chandler kykeni hallitsemaan unelman ja pettymyksen välisen ristiriidan. Hänen proosansa elinvoima on paljolti tulosta tästä ristiriidasta; Chandlerin moraalinen satu on kuin paha uni, joka ennustaa tulevaisuuden. Tulevaisuus on tässä.

    Omassa elämässään Chandler ei kuitenkaan pystynyt hyväksymään unelmien ja todellisuuden varjomaista pakoa toistensa luota. Pettymys oli katkeraa; nuoruuden unelmat eivät kuolleet vaan vanhenivat osaksi likaista maailmaa. Muuan katkelma 'Vanhassa kultarahassa' on kuin suurentava vesipisara kirjoittajansa elämästä ja työstä kirjoittajana, epäonnistumisesta ja onnistumisesta: »Minulla oli hupsu tunne nähdessäni talon katoavan, ikään kuin olisin kirjoittanut runon ja runo olisi ollut jokseenkin hyvä ja minä olisin kadottanut sen mielestäni, enkä muistaisi sitä koskaan enää.»

    Raymond Chandler kuoli La Jollassa, pienessä Tyynen meren rantakaupungissa, joka sijaitsee Los Angelesin ja San Diegon välisellä rantaviivalla, 26. pnä maaliskuuta 1959. Muutamaa vuotta ennen kuolemaansa hän oli kirjoittanut: »Olen elänyt elämäni kynnyksellä, jonka takana ei ole mitään.»

    Kyösti Salovaara

----

Raymond Chandler: Syvä uni. (The Big Sleep, 1939.) Suom. Seppo Virtanen. Esipuhe Kyösti Salovaara. WSOY, kolmas painos, 1978. 

Tämä on bonusjuttu amerikkalaisten kirjailijoiden "esipuhetrilogiaan". Ensimmäinen osa 3 amerikkalaista kirjailijaa - Roth julkaistiin 1.7.2021. Toinen osa 3 amerikkalaista kirjailijaa – Mailer ilmestyi 8.7.2021. Kolmantena julkaisin 15.7.2021 esipuheen John Updiken romaaniin Noidat otsikolla 3 amerikkalaista kirjailijaa - Updike.

"Hard-boiled -dekkarien lukijat
ryhmittyvät kahteen joukkueeseen.
 Dashiell Hammettiin niukkaan
 ja eleettömään proosaan ihastuneet
 eivät voi ymmärtää, miksi
Raymond Chandlerin romanttista
ja idealistista kertojan ääntä tulisi ylistää."

Syvä uni onkin Hammett-joukkueen 
suosikki Chandlerin romaaneista.
Toinen joukkue, romantikot ja idealistit,
pitää Pitkiä jäähyväisiä
Chandlerin mestariteoksena.
Esipuheen kirjoittaja pukeutuu
jälkimmäisen joukkueen pelipaitaan.
Pitkät jäähyväiset julkaistiin
Suomessa 1956. Kannen suunnitteli
Heikki Ahtiala.

.

Nostalgiaa

[redillä]

Pamir ja Herzogin Cecilie Kotkan satamassa 1933.
Kuva: Osmo Salovaara (?).

Jostakin syystä sanoihin ja lauseisiin tarttuu symboliikkaa.

    Pitäisikö katsoa peiliin?

    Panee havaijipaidan päälle ryhtyäkseen kirjoittamaan. Löytääkseen uusia ajatuksia. Mutta ne kääntyvät taaksepäin.

    Uusi on vanhaa.

    Nostalgia tihkuu läpi. Viikonloppu Kotkassa, Meripäivät 2017, 200 000 ihmistä joista valtamedia ei paljon kirjoita. Kaakon kulmalla eletään omaa elämää, hieman itseensä sulkeutunutta.

    Kun 1980-luvulla istuttiin Meripäiviä Metsolan Aikamiespoikien kaljateltassa Keskuskadun lehmusten alla ja kuunnelttiin kun joku veisasi Juha Vainion lauluja, ei oikein tajuttukaan kuinka rauhallisia tuon kolkan ihmiset ovat. Samoina kesinä Hangossa regatat aiheuttivat ratkaisemattomia ongelmia.

    Kotkalainen ironia on kohtuuton: kuinka noin suuren kansainvälisen sataman väki saattoi olla itseensä käpertyvää?

Etsii kirjahyllystä Lillian Hellmanin muistelmateoksen Pentimento. Se löytyy helposti, nopeammin kuin mihin Google pystyy.

    Kirjat kun ovat nyt hyllyssä täysin aakkosissa, Jaakon avustuksella sinne vietynä, oikeaan paikkaan aseteltuina.

    Lehdessä lukee etteivät kirjahyllyt kuulu enää olohuoneisiin. Saman toki huomaa kun selailee sisustuslehtiä.

    Ei tarvitse tavallisenkaan ihmisen pyrkiä osoittamaan sivistystä kirjahyllyllä. Ehkä se olikin tekopyhää. Tai sitten pelkkä unelma.

    Hiljainen tieto huutaa.

    Turha pullikoida kehitystä vastaan. Kirjat katoavat vähitellen.

    Vielä hetken niihin saa tukeutua.

    Vertauskuvat tihkuvat nostalgiaa.

Hellmanin ajatus oli, että hänen muistelmissaan erilaiset ihmiset ja heidän pyrkimyksensä tulevat esille kuin ikääntyvässä maalauksessa, jossa vähitellen paljastuu taiteilijan aikomukset ja piiloon

                                                                                S.I. 2017.
Minä ja Ruotsinsalmi -
lapsuuden meri.

jätetyt viivat ja värit. Monien kerrosten yhtä aikaisesta kuvasta syntyy uudenlainen kuva, pentimento, ei ihan totta mutta ei valhettakaan.

    Ihminen muistaa paljon, monta asiaa väärin ja kuvittelee että muistaa omia kokemuksiaan vaikka toistaakin muitten kertomaa.

    Sanon suoraan: en tiedä mitkä asiat tässä ovat totta, mitkä kuviteltua ja mikä tarinaa perheen piiristä, vuosien varjosta eikä se varjo enää ylety kovin kauas.

    Otetaanpa vaikkapa pakinan johdantokuva.

    Luulen tietäväni, että isäni Osmo Salovaara otti valokuvan harvinaisesta kohtaamisesta Kotkan sataman redillä 1930-luvun alussa. Kaksi ahvenanmaalaisen varustajan Gustaf Eriksonin nelimastoparkkia osui yhtä aikaan Kotkaan. Taka-alalla on Pamir ja etualalla komea Herzogin Cecilie.

    Kuva oli meillä kotona kirjoituspöydällä suurennettuna kehyksissa. (Nykyään olen sen kadottanut.)

    Seitsemänkymmentäluvun vaihteessa se julkaistiin teoksessa Kotkalainen kirja, josta olen sen nyt skannannut tähän juttuun. Kirjan mukaan valokuva on vuodelta 1933. Mitään tekijätietoja kirjassa ei mainita. En voi olla täysin varma, että tämä Pamirin ja Herzogin Cecilien kuva on juuri se isäni ottama, mutta tiedän että johonkin julkaisuun tuo isäni ottama kuva aikanaan kopioitiin.

    Oletan siis asioita, kehrään muistikuvia, kuvitelmia.

    Kotkalainen kirja tehtiin Eteenpäin -lehdessä vuonna 1972, kirjapainon työhuonekunnan talkoovoimin. Isäni oli siihen aikaan yrityksen toimitusjohtaja.

    Kirjan mottona on hieman pahaenteinen lainaus Kotkan kaupungin historiasta vuodelta 1904:

    ”On vaikea ennustaa, miten kaupunki tulevaisuudessa tulee kehittymään. Jatkuvan edistymisen edellytykset ovat epäilemättä olemassa. Tuleva kehitys riippuu kuitenkin paitsi hyvästä asemasta ja hyvistä liikeneuvoista, myös kaupunkimme asukkaiden toimintakyvystä.”

Olisiko niin, että karjalaisuuden ja savolaisuuden integraatio tuotti sitten jossain määrin toimintakyvyttömän kotkalaisen kulttuurin? Ei voi yhtä aikaa suuntautua ulospäin ja sisäänpäin. Siitä syntyy "Kotkan poikii ilman siipii"!

    Suuret purjelaivat olivat nyt Meripäivillä hetken Kotkassa.

    Aikanaan ne vierailivat usein kaupungissa, odottivat redillä pääsyä satamalaituriin tai sitten niitä lastattiin redillä, jos laiturissa ei ollut riittävästi tilaa.

    Herzogin Cecilie upposi kuvanottohetkestä muutaman vuoden päästä Devonin edustalla. Pamir upposi 1950-luvulla.

    Isäni valokuva-albumissa on muutamia kuvia suuren purjealuksen täkiltä. Olisivatko ne Herzogin Cecilielta? Siellä on myös pari kuvaa jossa on taustalla palmuja, joten ne eivät ainakaan ole isäni ottamia.

    Mutta voi hyvin uskoa, että Osmo vieraili nelimastoparkilla sen ollessa Kotkassa, sillä naapurin poika Apon Olli työskenteli Herzogin Ceciliella merimiehenä. Muistan kuinka hän kertoili pelastumisestaan Devonin karilleajon jälkeen Englannin rannikolla.

    Viisikymmentäluvulla isäni ja Olli pelasivat shakkia pukeutuneena ruskeisiin tupakkatakkeihin. Siihen aikaan Olli oli palomies ja isäni kirjapainomies.

    Mutta muistanko todella oikein? Purjehtiko Olli tuolla laivalla?

    Shakkia he pelasivat yhtä kaikki.

    Sitäkin saattaisi ihmetellä millä kameralla isäni on (olisi) noita kuvia ottanut. Valokuva-albumissa kuitenkin kuvia on, monta ja toinenkin kuva Herzogin Ceciliesta.

                                                  Kyösti Salovaara, 2017.
"Raana" ja hollantilainen Morgenster.

Nostalgia tihkuu läpi kuin huokoisesta paperista.

    Paperitehtaan piipussa on yhä Enso Gutzeitin tähti.

    Kantasatamassa vierailevien purjeveneitä vahtivat vanhat nosturit eli ”raanat” kuin lastia turhaan kurkotellen. Menneisyys läikähtää tunteen kiloon.

    Kun ”raanamiehet” 50- ja 60-luvulla pelasivat puulaakipelejä Urheilukeskuksen hiekkakentällä, siinä oli vastustaja helisemässä. Nimittäin suuri osa KTP:n mestaruussarjapelaajista teki päivätyötään satamassa nosturinkuljettajina.

    Noita pelejä oli hauska katsoa. Rennosti syntyi maaleja, tiuhaan. Ei ollut samanlaisia paineita kuin mestaruussarjapeleissä viereisellä ruohokentällä, jota nykyään kutsutaan Arto Tolsa -areenaksi.

    Kun me pojat pelailimme ruohokentän reunalla, keskemmälle ei aina päästy kuluttamaan nurmea - kentänhoitajat olivat kovaa porukkaa - kaupungilla sijaitsevan kirkon tornista saattoi tarkistaa kellonajan.

    Siihen aikaan lapsilla ei ollut kelloa ranteessa.

    Eikä kännykkää taskussa.

    Mutta pallo oli yhtä pyöreä kuin tänään.

                                                                                               Kyösti Salovaara, 2017.
Ilkka Vainio Juha Vainio -palkinnonjakotilaisuudessa
 Kotkan torilla perjantaina 14.7.2017.

Yöllä Ilkka Vainio vetää absurdin shown Janus Hanskin kanssa Kairon terassilla. Surrealismi on huipussaan kun ”Ile” pistää väen huutamaan ”kooteepeetä” kolmeen kertaan.

    Me olemme toisen polven taiteilijoita, Vainio toistaa itseironisesti.

    Äitinsä, niin Ilkka kertoo, oli huippu-uimari, joka lopetti uimisen tavattuaan Juhan – sen jälkeen vain siittiöt pääsivät uimaan. Riemuissaan Vainio vetäisee myös komean Veteranolaulun, samoille härille omistettuna joista kirjoitin pari viikkoa sitten Välimerellä.

    Iltapäivällä Vainio oli jakamassa vuotuista Juha Vainio -palkintoa Juha Tapiolle. Seuraavan päivän iltana kirkkokonsertissa. Koripallo taisi jäädä väliin, koska kaupunki unohti koritelineet varastoon.

    Aurinko paistaa, jopa risukasaan.

    Kun on lapsi, se paistaa aina.

    Kummallinen muistikuva viisikymmentäluvun puolivälistä. Olemme kenties noin 7-9 vuotiaita, me Museokadun pojat. Joku tulee kertomaan että Junnu on Mansikkalahdessa.

    Kipitämme katsomaan. Siellähän ”teini-ikäisten” nuorten porukka istuskelee uimarannan lähellä kalliolla, Junnu keskipisteessä.

    Mikä tässä sitten on kummallista?

    No se, että mistä me silloin tiesimme että Juha Vainiosta oli tulossa, vuosien päästä ”merkkimies”. Ilmeisesti Junnulla oli jo silloin jotakin taskuissaan, ehkä hän oli ”kunnostautunut” jossakin, luonut paikallista legendaa.

    Kun en tässä nyt pysty tarkistamaan, niin olisiko Juha Vainio jo silloin saanut kannuksia Fennian Keisarikunnasta? Jos, niin mistä me sen tiesimme ja mitä se meille merkitsi?

Sunnuntaina purjelaivat lähtevät satamasta merelle.

    Nostalgia on kuin pentimento, nykyhetken ja menneisyyden viivojen ja värien uudesti luoma tunnepiirros.

    Kävelen talojen ohi menneisyyteni läpi eikä sanoilla ole kilpeä vastustaa kaipuuta, jota ei oikeastaan ole olemassa enää.

    Vieras kulkee kadulla.

    Nupukivet huokailevat ajan hikeä.

    Mereltä tuulee, viileä henkäys, etäällä Suursaaren silhuetti.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.
Venäläinen Mir jättää
Ruotsinsalmen taistelujen maiseman taakseen.

______________________________

Kirjaa ei voi lukea kahteen kertaan

Nostalgia tekee häijyä

Kerran luettuun kirjaan pitää kai suhtautua niin kuin Tom Wolfe suhtautui kotiin palaamiseen. Tai niin kuin Herakleitos suhtautui aikaan.

     Wolfe sanoi ettei ihminen oikeastaan voi koskaan palata kotiin. Herakleitos puolestaan väitti, ettei ihminen voi astua samaan jokeen kahta kertaa.

     Stephen Hawking muotoili asian toteamalla, että aika kulkee vain yhteen suuntaan, entropiaan päin. Kun kahvikuppi putoaa lattialle ja särkyy, se on palautumaton prosessi.  Kuppia, sen äskettäistä hetkeä, ei saa takaisin sirpaleita liimaamalla.

     Edellä sanottu on helppo ymmärtää intuitiivisesti.

     Olen jossakin ja joskus tai useasti, kertonut että kun kuljen juuri leikatun ruohokentän ohi ja haistan ruohon tuoksun, muistiin palaa välähdyksenä lapsuuden jalkapallokenttä (nykyinen Arto Tolsa areena) Kotkassa, illan mukava hetki kun me pojat pelaamme jalkapalloa, kohta isäni viheltää minut kotiin syömään; ja ohikiitävänä tunteena saatan tavoittaa myös tuolla hetkellä mielessäni olleet odotukset, tulevaisuuden unelmat ja pelot.

     En siis muista vain jotain tiettyä hetkeä vaan myös kaiken kuvitellun, mitä päässäni silloin oli.

     Muistikuva häviää yhtä nopeasti kuin se ilmestyi.

     Tämä on nostalgiaa. Siksi se tekee kipeää. Et muista pelkästään menneisyyttäsi vaan myös tulevaisuutesi kuvitelmat ja haaveet menneisyydessä.

Siksi on mielenkiintoista kun joku nuorempi ihminen lukee nyt kirjan, jonka minä olen lukenut kauan sitten. Tai katsoo elokuvan, jonka minä näin teini-iässä. Ja kirjan luettuaan tai elokuvan katsottuaan kertoo miltä tuntui.

     Yhtä vaikeaa kuin on kävellä tunteettomana leikatun ruohikon ohitse, on lukea uudestaan kauan sitten lukemani kirja tai juttu siitä tässä hetkessä yhdistämättä sitä aikaisempaan kokemukseen. Mennyttä ei ole pakeneminen. Muistikuvia ei voi pyyhkiä pois.  

     Helsingin Sanomissa Mikko-Pekka Heikkinen kirjoitti viime sunnuntaina, etteivät Sean Conneryn Bond-leffat tunnu juuri miltään. Nuori mies pettyi niihin, vaikka kuinka yritti tavoittaa Conneryn karisman.

     Conneryn Bondit eivät muistuta Heikkiselle nostalgiasta, niin kuin ne muistuttavat meille jotka elimme yhteistä hetkeä, josta nuo elokuvat syntyivät. Heikkinen on taatusti oikeassa väittäessään, etteivät Bond-filmit olleet (eivät ole) kummoisiakaan taideteoksia, mutta toisaalta hänen on mahdoton päästä yhtä sensitiivisen kokemuksen sisään kuin esimerkiksi minulla niistä on.

     Ja se kokemus sumentaa objektiivisen (tunteettoman, rationaalisen) arviointikyvyn. Connery ei ole minulle vain muuan Bond-elokuvan sankari vaan kokonainen 60-luku. Nuoruuteni vuosikymmen.

Nyt siis on mahdoton lukea kirjaa samalla tavalla kuin luin sen vaikkapa vuonna 1972; maaliskuussa tuona vuonna kirjoitin Demariin poleemisen puolustuspuheen Risto Jarvan elokuvalle Kun taivas putoaa, kesäkuussa aloitin ohjelmointiharjoittelijana Lauttasaaressa, heinäkuussa tapasin tulevan vaimoni Tervasaaren aitassa. Tuona kesänä ajoin joka päivä työpäivän päätyttyä bussilla Lauttasaaresta Vanhan Kahvilaan lukemaan päivän lehdet. Lehtiä lukiessa join pari lasia valkoviiniä tai vermuttia. Leo Lindsten istui kahvilan nurkassa samettiblazerissa. Minäkin hankin mustan samettisen pikkutakin.

     Samaan kahvilaan ei voi istahtaa kahta kertaa. Samaa lasia ei voi täyttää toista kertaa. Samaa viiniä ei voi nauttia uudestaan.

     Mutta sitäkin mielenkiintoisempaa on kun joku tekee sen nyt ensimmäisen kerran; lukee kirjan tai katsoo elokuvan. Vailla nostalgian kipeän häijyä kosketusta.

     Niin kuin Jokke Kirjanurkassaan kirjoittaessaan Philip Rothin romaanista Meidän jengi (1971, suomennos 1972) ja Norman Mailerin dokumenttiromaanista Yön armeijat (1968). Jokke näkee teosten arvon: ”Sekä Mailerin Yön armeijat että Rothin Meidän jengi ovat kuitenkin äärimmäisen tärkeitä teoksia.”

     Teokset ovat Jokken mielestä osin vanhentuneita, eikä hän pysty tavoittamaan niitä ympäröivän yhteiskuntahetken kiihkoa. Teoksissa vilisevät referaatit hetkeensä ovat muuttuneet merkityksettömiksi, käsittämättömiksi ja osin yhdentekeviksi. Silloinen liioittelu, jota molemmat kirjailijat harrastivat, ei enää puraise nuorempaa nykyhetkessä elävää suomalaista lukijaa.

     Tästä huolimatta Mailerilla ja Rothilla on myös Jokken lukukokemuksessa paikkansa:

     ”Mailer oli minulle ehkä liian akateeminen ja sisäänpäin lämpiävä, Roth taas lämmitteli liikaa kertojamopoansa, joka kulki ja karkaili liian pitkälle toisiin sfääreihin. Mopo oli ilmeisesti liian viritetelty, ja nyt aika on ajanut molempien teosten ohi. Jos pitäisi jomman kumman teoksia lukea valitsisin Rothin. Nämä molemmat kirjat ovat kannanottoja maailmaan ja sen menoon, joka on koettu huonoksi.”

Syksyllä 2012 on mahdoton tavoittaa sitä torjutun mutta hillittömän seksin kaipuun yhteiskuntaa missä Philip Roth julkaisi kohuromaaninsa Portnoyn tauti (1969) tai ylipolitisoitunutta, hippien ja huumeiden, feministien ja pasifistien 60-lukua jossa Norman Mailer kirjoitti dokumentaarisen, Vietnamin sodan vastaisia mielenosoituksia kuvaavan Yön armeijat.

     Kun kirjoitin esipuheen Rothin romaaniin Väärin ymmärretty mies (1981, suomennos 1982), punoin yhteen Rothin uran lankoja sanomalla, että Rothin kirjailijanura Portnoyn taudin jälkeen näyttää jatkuvalta anteeksipyynnöltä tuon romaanin herättämälle kohulle. Voisiko olla, että Roth kirjoitti ajassaan liian suuren romaanin? Sen (tai peniksen) varjoa oli mahdoton paeta. Pitäisikö myös tänään kysyä, että räpiköikö Roth vieläkin Portnoyn taudin purkamassa kulttuurisessa spermassa?

     Hieman samanlaista epäilin Mailerille tapahtuneen. Vuonna 1986 sanoin romaanin Kovat kundit eivät tanssi (alkuteos 1984) esipuheessa, että Mailerin esikoisromaani Alastomat ja kuolleet (1948) iski nuoren kirjailijan polvilleen. Hän ei koskaan toipunut komean sotaromaaninsa loistavasta vastaanotosta, ja sen jälkeisten ”huonojen” kirjojen tyly vastaanotto teki hänestä amerikkalaisen kirjallisuuden kauhukakaran.

     Mailer puhui paljon ”suuren amerikkalaisen romaanin” kirjoittamisesta, mutta se jäi häneltä kirjoittamatta. Mailer teki omasta elämästään fiktion kun ei muuten saanut maksetuksi arkipäivän laskuja.

     Sekä Rothin että Mailerin varhaisen tuotannon arvioimista hankaloittaa sekin, että molemmat kirjailijat kävivät teoksisaan hurjaa taistelua ympäröivän yhteiskunnan sovinnaisuutta ja normatiivisuutta vastaan.

     He huutavat, kiroilevat, pilkkaavat, paljastavat, ovat ilkeitä ja häijyjä, kostavat sanan sanasta, pilkan pilkasta, vittuilun vittuilusta, ja näin tehdessään luovat proosaa joka väistämättä vaimenee oman aikansa kohinan vaimennuttua. Historian myötä puberteettimainen älykkökiukku muuttuu sovinnaiseksi ja hieman käsittämättömäksi.

     Ymmärtääkseni Rothin tai Mailerin provokatiivisen aseman ja problemaattisuuden heidän omassa ajassaan, minun pitäisi astua jokeen jota ei enää ole olemassakaan, palata kotiin jossa en ole koskaan ollut, juoda kupista joka särkyi ajat sitten.