Saako päivänsankaria potkia päähän?

 [Sean Connery, 90]

Kuvakaappaus elokuvasta Dr. No. MGM, 1962
Sean Connery ensimmäisessä Bond-kohtauksessa. Hän on 
juuri sanonut elokuvahistorian kuuluisimmat sanat:
Bond, James Bond.

Mutta ennen kaikkea Bond oli osa uutta sukupolvea – ensin Elviksen ja sitten pian Beatlesin ja John F. Kennedyn sukupolvea.

    - Nigel Cawthorne: A brief guide to James Bond. 2012.

Bond näki onnen naisena, jota piti joko hellästi kosiskella tai ottaa raa’asti itselleen, mutta koskaan sitä ei pitänyt aktiivisesti myötäillä tai tavoitella. Hän oli kyllä riittävän rehellinen myöntääkseen, ettei vielä koskaan ollut joutunut kärsimään korttien tai naisten tähden. Jonakin päivänä, tämän tosiasian hän hyväksyi, joko rakkaus tai onni saisi hänet vielä polvilleen. Kun se aika koittaisi, hän tiesti että häneenkin painettaisiin tuo kohtalokas kysymysmerkki, jonka hän niin usein erotti muissa, lupaus maksusta ennen kuin oli hävinnytkään: oman erehtyväisyytensä hyväksyminen.

    -Ian Fleming: Casino Royale. 1953. Risto Raition suomennos 2003.

Tämmöisiä aikoja, kaikenlaisia tapoja! Sileitä ja rosoisia, kunniallisia ja pahempia, julkisia ja yksityisiä mutta yhtä kaikki yhteisiä, kulttuuria reunalta toiselle.

    Jalkapalloa seuraavat ovat pitkään katsoneet pelien välissä ”mainoksia”, joissa kehoitetaan vastuullisuuteen, toisen ihmisen ja pelaajan kunnioittamiseen. Jokaisen pelaajan paidassa lukee ”Respect”!

    Pelaajia ei arvioida värin eikä sukupuolisten mieltymyksien kautta; pelaaja voi olla pitkä tai pätkä, lihaa syövä hemmo tai ruohoa pureskeleva macho, mutta oleellista on hänen taitonsa kentällä eikä se mitä kotioloissa tapahtuu. Kun pelaajaa taklataan – joskus väärinkin – se kuuluu pelin sisäiseen logiikkaan eikä lainkaan siihen millaisia yksilöitä, ihmisiä, taklaaja ja taklattu ovat viheriöiden takaisessa todellisuudessa.

    Meillä on tapana toistaa klisee: kuolleista ei saa puhua pahaa.

    Vai pitääkö täsmentää, että meillä oli tapana sanoa ettei kuolleista puhuta pahaa?

    Näinä aikoina kuolleista saa puhua pahaa. Joskus tuntuu, että heistä pitää puhua pahaa, jos kuollut sattuu olemaan erilainen ihminen ajatuksiltaan ja tavoiltaan kuin muistokirjoituksen kirjoittaja.

    Skottinäyttelijä Sean Connery – ensimmäinen James Bond – täytti viime viikolla 90 vuotta. Luin kahdesta eri lehdestä syntymäpäiväjutun. Englantilaisessa lehdessä keskityttiin hänen uraansa taiteilijana. Espanjalaisessa lehdessä Conneryn persoona asetettiin kyseenalaiseksi hänen yksityiselämäänsä liittyvien ilkeiden ”juorujen” perusteella.

    Sananvapauteen kuuluu oleellisesti vapaus sanoa. Silti tulee miettineeksi, miksi joku kirjoittaa syntymäpäiväjutun haukkuakseen päivänsankarin lyttyyn. Onko tämä uusi muoto eräänlaista negatiivista emansipaatiota? Ihmisiä jaetaan hyviin pahoihin, ei etnisesti vaan näiden yksityiselämän ja henkilökohtaisten tapojen perusteella.

Peter Bradshaw, The Guardianin johtava filmikriitikko ja Esquire-lehden toimittaja suhtautui Sean Conneryyn filmihullun vakavuudella ja hartaudella. Häntä ei kiinnostanut Conneryn yksityiselämä, ei se oliko kaverista tullut liian rikas tai pöyhkeilevä, vaan se kuinka hienoissa ja erilaisissa rooleissa älykäs näyttelijä on urallaan esiintynyt.

    Bradshawin lyhyehkö artikkeli Sean Connery 90: vaarallisen viettelevä maskuliinisuuden ikoni julkaistiin Guardianissa viime viikon tiistaina Conneryn syntymäpäivänä.

    Connerystä tehtiin ensimmäisen Bond-elokuvan Salainen agentti ja tri No sankari vuonna 1962, vastoin kirjailijan toiveita. ”Se saakelin rekkakuski”, Ian Flemingin kerrotaan tokaisseen valinnasta kuultuaan. Hän olisi halunnut Bondin rooliin sivistyneen David Nivenin.

    Bradshaw korostaa Conneryn työväenluokan taustaa. Elokuvan ohjaajan piti opettaa Connery tavoille, pukeutumaan ja sytyttämään tupakka niin kuin hienot ihmiset pukeutuvat ja tupakkansa sytyttävät. Connery oppi, mutta hän esilläolossaan on koko ajan kosolti itsenironiaa ja huumoria. Katsoja on huomaavinaan Conneryn ihmettelevän jatkuvasti, että mihin kaikkeen entisen autokuskin ja kehonrakentajan pitää ryhtyä ja häntä huvittaa, että hän pystyy esiintymään täysin taustalleen vastakohtaisessa roolissa.

    Conneryn itseironinen ja huvittunut asenne tulee läpi, tekee mieli väittää, lähes kaikissa hänen elokuvarooleissaan.

    Näyttelijän habituksen taustaa voi toki liioitella, mutta Bradshawin mielestä sekä Alfred Hitchcock että Sidney Lumet tajusivat että Conneryn komean hahmon takaa kurkki tuo realistinen elämäntausta, vaaran viehätys ja jopa julmuuden mahdollisuus. Samaan aikaan kun Connery nitisti Bond-elokuvissa kepeästi vihollisia ja vietteli huolettomasti vastaan sattuvat naiset, hän Hitchcockin Marniessa ja Lumetin Kukkulassa oli kokonaan toisenlainen mieshahmo, ilman sivistyksen pintasilausta, julma ja brutaali.

    Connery ei onnekseen – tai katsojien onneksi – jumittunut Bondin rooliin vaan teki aktiiviurallaan (noin sadassa elokuvassa) todella erilaisia ja eri kokoisia rooleja. Kun etsin kuvia tähän pakinaan, katsoin Richard Brooksin filmin Wrong Is Right (1982, suom. Kamera käy – Tapa!). Charles McCarryn romaaniin perustuvassa filmissä Connery esittää kyynistä tv-reportteria, jonka päätehtävänä on ”näytellä” uutishaukkaa - sillä hän on taustaltaan näyttelijä, mutta myös rekkakuski ja maitomies ja mitä tahansa.

    Wrong Is Right voisi hyvin olla faktinen kuvaus nykyhetkestä, Donald Trumpin Amerikasta, missä Conneryn esittämä reportteri työskentelisi Fox-kanavalla! Ja Connery on ironisessa roolissaan upea saatellessaan humoristisesti yhteen työväenluokan taustansa ja Bond-menneisyytensä.

Wrong Is Right. Columbia Pictures, 1982.
Sean Connery tv-reportterina, joka luo uutisia.
Kamera käy: Toimikaa!

Viime viikon tiistaina, Conneryn syntymäpäivänä, Natalia Méndez Aparicio julkaisi pahansuovan syntymäpäiväjutun El País-lehdessä otsikolla Sean Connery, miesikoni joka ei olisi menestynyt 21. vuosisadalla.

    Otsikon idea on falski ja harhainen, mutta ei siitä sen enempää. Ehkä älykkyys ei sisälly Méndez Aparicion journalistin työkalupakkiin. Hän näyttää kirjoittavan elokuvatähtien ja ja julkkiksien elämästä laatulehteen laatujuoruillen. Kiinnostavaa kuitenkin on, että Natalia Méndez Aparicio kirjoitti elokuun alussa imelän jutun Sanna Marinista tämän mentyä naimisiin ”entisen jalkapalloilijan kanssa”.

    Kirjoittaessaan 90 vuotta täyttävästä Connerystä madridilainen Méndez Aparicio poimi taitavasti Conneryn elämästä pikkuasioita, joita voi paheksua, vaikka Conneryä ei olekaan syytetty eikä tuomittu. Toimittajan kritiikin perustana oli Conneryn ensimmäisen vaimon katkeruus.

    Paheksua paheksumatta, moittia moittimatta, ilkeillä ilkeilemättä – tuollainen journalismi vaatii kirjoittajalta taitoa kirjoittaa, valita todellisuudesta sopivia asioita ja unohtaa kokonaisuus, esimerkiksi ne noin sata elokuvaa joissa Connery esiintyi.

    Niinpä toimittaja paheksui myös Conneryn ”isänmaallisuutta”, sitä että Connery kannattaa Skotlannin itsenäisyyttä. Miksi tätä piti paheksua? No, tietysti siksi että Madridista maailmaa katsellessa Skotlannin itsenäisyysliike muistuttaa liikaa Katalonian liikehdintää. En minäkään kannata Katalonian itsenäisyyttä, mutta on mahdoton ymmärtää miten Skotlannin itsenäistymisen kannattaminen tekee Connerystä huonon ihmisen ja kelvottoman taiteilijan.

    Kun Natalia Méndez Aparicio kirjoitti Suomen pääministeristä, hän hehkutti kuinka Marin on edistyksellinen, ympäristömielinen, feministi ja sukupuolivähemmistöjen puolustaja – ilmeisesti kaikkea sellaista mitä Connery ei Méndez Aparicion mielestä ole. Ironista on, että Méndez Aparicio kertoi, kuinka Marin puolusti työväenluokan taustaansa ja sieltä ponnistamista pääministeriksi, mutta se että skotlantilaisesta työläisnuorukaisesta tuli menestyvä (ja kuten monet sanovat ammatillisesti älykäs) näyttelijä ja rikas mies, oli Méndez Apariciolle punainen vaate; Connery käyttäytyi hänen mielestään väärin asumalla loistohuvilassa Marbellan lähellä ja pelatessa golfia Puerto Banuksen takaisilla viheriöillä, siitä puhumattakaa että Conneryllä oli rahaa ostaa huvila Bahamasaarilta.

    Sanna Marin on sankari kohotessaan sosiaalisessa asemassa, Connery sovinistiretku.

    Näin tämä keskustelu nykyään sujuu. ”Respect” ei pääse sitä sotkemaan.

From Russia with Love. MGM, 1963.
James Bond Istanbulissa - vaarallinen herrasmies?

Saako sanoa mitä haluaa sanoa?

    Tietysti saa. Pitää sanoa kaikki mikä tuntuu tähdelliseltä. Ei kannata vaieta.

    Saa myös olla vihainen. Provokaatiokin on sallittua.

    Mutta saako kuolleista puhua pahaa? Onko se sivistynyttä puhetta? Täytyykö syntymäpäiväsankaria potkia päähän, jos sankarin naama ei miellytä eikä sankarin tavoista pidä tai ole samaa mieltä? Vai olisiko sivistyneempää vaieta kun naapurin olemus pistää vihaksi?

    Tässä kaikessa hyvä ja paha, kunnioitus ja viha ovat veteen piirrettyä. Jos tuota häilyvää viivaa ei näe tai ei halua nähdä, asialle ei voi mitään. Ihminen on omillaan ihmetellessään veteen piirrettyä viivaa.

    Loppujen lopuksi perusasia on ilmiselvä. Sananvapaus on demokratian voima. Erimielisyys ei ole paheksuttavaa. Sanon tämän uudestaan. Sadannen kerran.

    ”Vapaus on sitä, että voin puolustaa omistani poikkeavia käsityksiä”, kirjoitti Albert Camus vuonna 1945, ”vieläpä silloinkin, kun niitä esiintyy sellaisessa yhteiskunnassa tai maailmassa, jonka hyväksyn. Vapaus on sitä, että voin myöntää vastustajan olevan oikeassa.”

    Vaaditaan vahvaa luonnetta ja aitoa nöyryyttä myöntää erehtyneensä.

Wrong Is Right. Columbia Pictures, 1982.
Maailmasta tulee uutinen 
vasta kun uutinen luodaan.
Siihen tarvitaan reportteri.

Kirjaa ei voi lukea kahteen kertaan

Nostalgia tekee häijyä

Kerran luettuun kirjaan pitää kai suhtautua niin kuin Tom Wolfe suhtautui kotiin palaamiseen. Tai niin kuin Herakleitos suhtautui aikaan.

     Wolfe sanoi ettei ihminen oikeastaan voi koskaan palata kotiin. Herakleitos puolestaan väitti, ettei ihminen voi astua samaan jokeen kahta kertaa.

     Stephen Hawking muotoili asian toteamalla, että aika kulkee vain yhteen suuntaan, entropiaan päin. Kun kahvikuppi putoaa lattialle ja särkyy, se on palautumaton prosessi.  Kuppia, sen äskettäistä hetkeä, ei saa takaisin sirpaleita liimaamalla.

     Edellä sanottu on helppo ymmärtää intuitiivisesti.

     Olen jossakin ja joskus tai useasti, kertonut että kun kuljen juuri leikatun ruohokentän ohi ja haistan ruohon tuoksun, muistiin palaa välähdyksenä lapsuuden jalkapallokenttä (nykyinen Arto Tolsa areena) Kotkassa, illan mukava hetki kun me pojat pelaamme jalkapalloa, kohta isäni viheltää minut kotiin syömään; ja ohikiitävänä tunteena saatan tavoittaa myös tuolla hetkellä mielessäni olleet odotukset, tulevaisuuden unelmat ja pelot.

     En siis muista vain jotain tiettyä hetkeä vaan myös kaiken kuvitellun, mitä päässäni silloin oli.

     Muistikuva häviää yhtä nopeasti kuin se ilmestyi.

     Tämä on nostalgiaa. Siksi se tekee kipeää. Et muista pelkästään menneisyyttäsi vaan myös tulevaisuutesi kuvitelmat ja haaveet menneisyydessä.

Siksi on mielenkiintoista kun joku nuorempi ihminen lukee nyt kirjan, jonka minä olen lukenut kauan sitten. Tai katsoo elokuvan, jonka minä näin teini-iässä. Ja kirjan luettuaan tai elokuvan katsottuaan kertoo miltä tuntui.

     Yhtä vaikeaa kuin on kävellä tunteettomana leikatun ruohikon ohitse, on lukea uudestaan kauan sitten lukemani kirja tai juttu siitä tässä hetkessä yhdistämättä sitä aikaisempaan kokemukseen. Mennyttä ei ole pakeneminen. Muistikuvia ei voi pyyhkiä pois.  

     Helsingin Sanomissa Mikko-Pekka Heikkinen kirjoitti viime sunnuntaina, etteivät Sean Conneryn Bond-leffat tunnu juuri miltään. Nuori mies pettyi niihin, vaikka kuinka yritti tavoittaa Conneryn karisman.

     Conneryn Bondit eivät muistuta Heikkiselle nostalgiasta, niin kuin ne muistuttavat meille jotka elimme yhteistä hetkeä, josta nuo elokuvat syntyivät. Heikkinen on taatusti oikeassa väittäessään, etteivät Bond-filmit olleet (eivät ole) kummoisiakaan taideteoksia, mutta toisaalta hänen on mahdoton päästä yhtä sensitiivisen kokemuksen sisään kuin esimerkiksi minulla niistä on.

     Ja se kokemus sumentaa objektiivisen (tunteettoman, rationaalisen) arviointikyvyn. Connery ei ole minulle vain muuan Bond-elokuvan sankari vaan kokonainen 60-luku. Nuoruuteni vuosikymmen.

Nyt siis on mahdoton lukea kirjaa samalla tavalla kuin luin sen vaikkapa vuonna 1972; maaliskuussa tuona vuonna kirjoitin Demariin poleemisen puolustuspuheen Risto Jarvan elokuvalle Kun taivas putoaa, kesäkuussa aloitin ohjelmointiharjoittelijana Lauttasaaressa, heinäkuussa tapasin tulevan vaimoni Tervasaaren aitassa. Tuona kesänä ajoin joka päivä työpäivän päätyttyä bussilla Lauttasaaresta Vanhan Kahvilaan lukemaan päivän lehdet. Lehtiä lukiessa join pari lasia valkoviiniä tai vermuttia. Leo Lindsten istui kahvilan nurkassa samettiblazerissa. Minäkin hankin mustan samettisen pikkutakin.

     Samaan kahvilaan ei voi istahtaa kahta kertaa. Samaa lasia ei voi täyttää toista kertaa. Samaa viiniä ei voi nauttia uudestaan.

     Mutta sitäkin mielenkiintoisempaa on kun joku tekee sen nyt ensimmäisen kerran; lukee kirjan tai katsoo elokuvan. Vailla nostalgian kipeän häijyä kosketusta.

     Niin kuin Jokke Kirjanurkassaan kirjoittaessaan Philip Rothin romaanista Meidän jengi (1971, suomennos 1972) ja Norman Mailerin dokumenttiromaanista Yön armeijat (1968). Jokke näkee teosten arvon: ”Sekä Mailerin Yön armeijat että Rothin Meidän jengi ovat kuitenkin äärimmäisen tärkeitä teoksia.”

     Teokset ovat Jokken mielestä osin vanhentuneita, eikä hän pysty tavoittamaan niitä ympäröivän yhteiskuntahetken kiihkoa. Teoksissa vilisevät referaatit hetkeensä ovat muuttuneet merkityksettömiksi, käsittämättömiksi ja osin yhdentekeviksi. Silloinen liioittelu, jota molemmat kirjailijat harrastivat, ei enää puraise nuorempaa nykyhetkessä elävää suomalaista lukijaa.

     Tästä huolimatta Mailerilla ja Rothilla on myös Jokken lukukokemuksessa paikkansa:

     ”Mailer oli minulle ehkä liian akateeminen ja sisäänpäin lämpiävä, Roth taas lämmitteli liikaa kertojamopoansa, joka kulki ja karkaili liian pitkälle toisiin sfääreihin. Mopo oli ilmeisesti liian viritetelty, ja nyt aika on ajanut molempien teosten ohi. Jos pitäisi jomman kumman teoksia lukea valitsisin Rothin. Nämä molemmat kirjat ovat kannanottoja maailmaan ja sen menoon, joka on koettu huonoksi.”

Syksyllä 2012 on mahdoton tavoittaa sitä torjutun mutta hillittömän seksin kaipuun yhteiskuntaa missä Philip Roth julkaisi kohuromaaninsa Portnoyn tauti (1969) tai ylipolitisoitunutta, hippien ja huumeiden, feministien ja pasifistien 60-lukua jossa Norman Mailer kirjoitti dokumentaarisen, Vietnamin sodan vastaisia mielenosoituksia kuvaavan Yön armeijat.

     Kun kirjoitin esipuheen Rothin romaaniin Väärin ymmärretty mies (1981, suomennos 1982), punoin yhteen Rothin uran lankoja sanomalla, että Rothin kirjailijanura Portnoyn taudin jälkeen näyttää jatkuvalta anteeksipyynnöltä tuon romaanin herättämälle kohulle. Voisiko olla, että Roth kirjoitti ajassaan liian suuren romaanin? Sen (tai peniksen) varjoa oli mahdoton paeta. Pitäisikö myös tänään kysyä, että räpiköikö Roth vieläkin Portnoyn taudin purkamassa kulttuurisessa spermassa?

     Hieman samanlaista epäilin Mailerille tapahtuneen. Vuonna 1986 sanoin romaanin Kovat kundit eivät tanssi (alkuteos 1984) esipuheessa, että Mailerin esikoisromaani Alastomat ja kuolleet (1948) iski nuoren kirjailijan polvilleen. Hän ei koskaan toipunut komean sotaromaaninsa loistavasta vastaanotosta, ja sen jälkeisten ”huonojen” kirjojen tyly vastaanotto teki hänestä amerikkalaisen kirjallisuuden kauhukakaran.

     Mailer puhui paljon ”suuren amerikkalaisen romaanin” kirjoittamisesta, mutta se jäi häneltä kirjoittamatta. Mailer teki omasta elämästään fiktion kun ei muuten saanut maksetuksi arkipäivän laskuja.

     Sekä Rothin että Mailerin varhaisen tuotannon arvioimista hankaloittaa sekin, että molemmat kirjailijat kävivät teoksisaan hurjaa taistelua ympäröivän yhteiskunnan sovinnaisuutta ja normatiivisuutta vastaan.

     He huutavat, kiroilevat, pilkkaavat, paljastavat, ovat ilkeitä ja häijyjä, kostavat sanan sanasta, pilkan pilkasta, vittuilun vittuilusta, ja näin tehdessään luovat proosaa joka väistämättä vaimenee oman aikansa kohinan vaimennuttua. Historian myötä puberteettimainen älykkökiukku muuttuu sovinnaiseksi ja hieman käsittämättömäksi.

     Ymmärtääkseni Rothin tai Mailerin provokatiivisen aseman ja problemaattisuuden heidän omassa ajassaan, minun pitäisi astua jokeen jota ei enää ole olemassakaan, palata kotiin jossa en ole koskaan ollut, juoda kupista joka särkyi ajat sitten.