Kirjaa ei voi lukea kahteen kertaan

Nostalgia tekee häijyä

Kerran luettuun kirjaan pitää kai suhtautua niin kuin Tom Wolfe suhtautui kotiin palaamiseen. Tai niin kuin Herakleitos suhtautui aikaan.

     Wolfe sanoi ettei ihminen oikeastaan voi koskaan palata kotiin. Herakleitos puolestaan väitti, ettei ihminen voi astua samaan jokeen kahta kertaa.

     Stephen Hawking muotoili asian toteamalla, että aika kulkee vain yhteen suuntaan, entropiaan päin. Kun kahvikuppi putoaa lattialle ja särkyy, se on palautumaton prosessi.  Kuppia, sen äskettäistä hetkeä, ei saa takaisin sirpaleita liimaamalla.

     Edellä sanottu on helppo ymmärtää intuitiivisesti.

     Olen jossakin ja joskus tai useasti, kertonut että kun kuljen juuri leikatun ruohokentän ohi ja haistan ruohon tuoksun, muistiin palaa välähdyksenä lapsuuden jalkapallokenttä (nykyinen Arto Tolsa areena) Kotkassa, illan mukava hetki kun me pojat pelaamme jalkapalloa, kohta isäni viheltää minut kotiin syömään; ja ohikiitävänä tunteena saatan tavoittaa myös tuolla hetkellä mielessäni olleet odotukset, tulevaisuuden unelmat ja pelot.

     En siis muista vain jotain tiettyä hetkeä vaan myös kaiken kuvitellun, mitä päässäni silloin oli.

     Muistikuva häviää yhtä nopeasti kuin se ilmestyi.

     Tämä on nostalgiaa. Siksi se tekee kipeää. Et muista pelkästään menneisyyttäsi vaan myös tulevaisuutesi kuvitelmat ja haaveet menneisyydessä.

Siksi on mielenkiintoista kun joku nuorempi ihminen lukee nyt kirjan, jonka minä olen lukenut kauan sitten. Tai katsoo elokuvan, jonka minä näin teini-iässä. Ja kirjan luettuaan tai elokuvan katsottuaan kertoo miltä tuntui.

     Yhtä vaikeaa kuin on kävellä tunteettomana leikatun ruohikon ohitse, on lukea uudestaan kauan sitten lukemani kirja tai juttu siitä tässä hetkessä yhdistämättä sitä aikaisempaan kokemukseen. Mennyttä ei ole pakeneminen. Muistikuvia ei voi pyyhkiä pois.  

     Helsingin Sanomissa Mikko-Pekka Heikkinen kirjoitti viime sunnuntaina, etteivät Sean Conneryn Bond-leffat tunnu juuri miltään. Nuori mies pettyi niihin, vaikka kuinka yritti tavoittaa Conneryn karisman.

     Conneryn Bondit eivät muistuta Heikkiselle nostalgiasta, niin kuin ne muistuttavat meille jotka elimme yhteistä hetkeä, josta nuo elokuvat syntyivät. Heikkinen on taatusti oikeassa väittäessään, etteivät Bond-filmit olleet (eivät ole) kummoisiakaan taideteoksia, mutta toisaalta hänen on mahdoton päästä yhtä sensitiivisen kokemuksen sisään kuin esimerkiksi minulla niistä on.

     Ja se kokemus sumentaa objektiivisen (tunteettoman, rationaalisen) arviointikyvyn. Connery ei ole minulle vain muuan Bond-elokuvan sankari vaan kokonainen 60-luku. Nuoruuteni vuosikymmen.

Nyt siis on mahdoton lukea kirjaa samalla tavalla kuin luin sen vaikkapa vuonna 1972; maaliskuussa tuona vuonna kirjoitin Demariin poleemisen puolustuspuheen Risto Jarvan elokuvalle Kun taivas putoaa, kesäkuussa aloitin ohjelmointiharjoittelijana Lauttasaaressa, heinäkuussa tapasin tulevan vaimoni Tervasaaren aitassa. Tuona kesänä ajoin joka päivä työpäivän päätyttyä bussilla Lauttasaaresta Vanhan Kahvilaan lukemaan päivän lehdet. Lehtiä lukiessa join pari lasia valkoviiniä tai vermuttia. Leo Lindsten istui kahvilan nurkassa samettiblazerissa. Minäkin hankin mustan samettisen pikkutakin.

     Samaan kahvilaan ei voi istahtaa kahta kertaa. Samaa lasia ei voi täyttää toista kertaa. Samaa viiniä ei voi nauttia uudestaan.

     Mutta sitäkin mielenkiintoisempaa on kun joku tekee sen nyt ensimmäisen kerran; lukee kirjan tai katsoo elokuvan. Vailla nostalgian kipeän häijyä kosketusta.

     Niin kuin Jokke Kirjanurkassaan kirjoittaessaan Philip Rothin romaanista Meidän jengi (1971, suomennos 1972) ja Norman Mailerin dokumenttiromaanista Yön armeijat (1968). Jokke näkee teosten arvon: ”Sekä Mailerin Yön armeijat että Rothin Meidän jengi ovat kuitenkin äärimmäisen tärkeitä teoksia.”

     Teokset ovat Jokken mielestä osin vanhentuneita, eikä hän pysty tavoittamaan niitä ympäröivän yhteiskuntahetken kiihkoa. Teoksissa vilisevät referaatit hetkeensä ovat muuttuneet merkityksettömiksi, käsittämättömiksi ja osin yhdentekeviksi. Silloinen liioittelu, jota molemmat kirjailijat harrastivat, ei enää puraise nuorempaa nykyhetkessä elävää suomalaista lukijaa.

     Tästä huolimatta Mailerilla ja Rothilla on myös Jokken lukukokemuksessa paikkansa:

     ”Mailer oli minulle ehkä liian akateeminen ja sisäänpäin lämpiävä, Roth taas lämmitteli liikaa kertojamopoansa, joka kulki ja karkaili liian pitkälle toisiin sfääreihin. Mopo oli ilmeisesti liian viritetelty, ja nyt aika on ajanut molempien teosten ohi. Jos pitäisi jomman kumman teoksia lukea valitsisin Rothin. Nämä molemmat kirjat ovat kannanottoja maailmaan ja sen menoon, joka on koettu huonoksi.”

Syksyllä 2012 on mahdoton tavoittaa sitä torjutun mutta hillittömän seksin kaipuun yhteiskuntaa missä Philip Roth julkaisi kohuromaaninsa Portnoyn tauti (1969) tai ylipolitisoitunutta, hippien ja huumeiden, feministien ja pasifistien 60-lukua jossa Norman Mailer kirjoitti dokumentaarisen, Vietnamin sodan vastaisia mielenosoituksia kuvaavan Yön armeijat.

     Kun kirjoitin esipuheen Rothin romaaniin Väärin ymmärretty mies (1981, suomennos 1982), punoin yhteen Rothin uran lankoja sanomalla, että Rothin kirjailijanura Portnoyn taudin jälkeen näyttää jatkuvalta anteeksipyynnöltä tuon romaanin herättämälle kohulle. Voisiko olla, että Roth kirjoitti ajassaan liian suuren romaanin? Sen (tai peniksen) varjoa oli mahdoton paeta. Pitäisikö myös tänään kysyä, että räpiköikö Roth vieläkin Portnoyn taudin purkamassa kulttuurisessa spermassa?

     Hieman samanlaista epäilin Mailerille tapahtuneen. Vuonna 1986 sanoin romaanin Kovat kundit eivät tanssi (alkuteos 1984) esipuheessa, että Mailerin esikoisromaani Alastomat ja kuolleet (1948) iski nuoren kirjailijan polvilleen. Hän ei koskaan toipunut komean sotaromaaninsa loistavasta vastaanotosta, ja sen jälkeisten ”huonojen” kirjojen tyly vastaanotto teki hänestä amerikkalaisen kirjallisuuden kauhukakaran.

     Mailer puhui paljon ”suuren amerikkalaisen romaanin” kirjoittamisesta, mutta se jäi häneltä kirjoittamatta. Mailer teki omasta elämästään fiktion kun ei muuten saanut maksetuksi arkipäivän laskuja.

     Sekä Rothin että Mailerin varhaisen tuotannon arvioimista hankaloittaa sekin, että molemmat kirjailijat kävivät teoksisaan hurjaa taistelua ympäröivän yhteiskunnan sovinnaisuutta ja normatiivisuutta vastaan.

     He huutavat, kiroilevat, pilkkaavat, paljastavat, ovat ilkeitä ja häijyjä, kostavat sanan sanasta, pilkan pilkasta, vittuilun vittuilusta, ja näin tehdessään luovat proosaa joka väistämättä vaimenee oman aikansa kohinan vaimennuttua. Historian myötä puberteettimainen älykkökiukku muuttuu sovinnaiseksi ja hieman käsittämättömäksi.

     Ymmärtääkseni Rothin tai Mailerin provokatiivisen aseman ja problemaattisuuden heidän omassa ajassaan, minun pitäisi astua jokeen jota ei enää ole olemassakaan, palata kotiin jossa en ole koskaan ollut, juoda kupista joka särkyi ajat sitten.