3 amerikkalaista kirjailijaa – Mailer

[Kovat kundit eivät tanssi: esipuhe]

Kansi: Kauko Allén.

Oi niin, Mailer ajatteli kauppakadun vilahdellessa bussin ikkunan ohi kovemmalla vauhdilla kuin hevosen rivakka ravi, niin, siunattu olkoon Fitzgerald selkeän säkeensä vuoksi – ja miksi tuo pitkä, pimeä yö, niin miksi tosiaan, loppujen lopuksi? ja wolfe oli kuollut liian varhain ja Hemingway oli itsemurhaaja – kuinka paljon syyllisyyden tunnetta kantoikaan hyvä kirjailija harteillaan – se kävi yhä pahemmaksi. Tiedonvälityksen voiman kasvaessa vastuu kansakunnan kasvattamisesta huuhteli jalkoja, uuden vastuun uusi tulva-aalto, ja ihminenhän on loppujen lopuksi ryhtynyt kirjailijaksi löytääkseen suojaisen paikan, jossa olisi turvassa – vastuu kuului mahtipontisille ja virkamiehille; kirjailijat olivat syntyneet löytämään iloa. Perustelu oli vanha ja hän oli kyllästynyt siihen – hän oli kerran kirjoittanut hyvän esseen siitä, ettei yhdenkään huomattavan amerikkalaisen kirjailijan ollut onnistunut kirjoittaa ainoatakaan huomattavaa romaania, joka olisi tavoittanut myyntimenestysten listan ohi sen huomattavan osan amerikkalaista yleisöä, joka oli Hollywoodin, TV:n ja Timen aivopesemää.

- Norman Mailer vuonna 1968 Norman Mailerista Norman Mailerin dokumenttiromaanissa Yön armeijat.

Norman Maileriin voi suhtautua monella tavalla. Yhtä ainoaa oikeaa tapaa ei ole olemassa. Mailer on Yhdysvalloissa vähän samaa kuin Jörn Donner Suomessa, joskin mittakaava on kokonaan toinen. Mailerin kirjailijanura on komea ja säröjä täynnä. Hänen kirjalliset saavutuksensa limittyvät hänen yksityiselämänsä draamaan, josta hän on Strindbergin tavoin tehnyt julkista omaisuutta.

    Julkisen kuvan takana on ahkera kirjailija. Koska Mailerin tuotanto on niin ristiriitaista, moni-ilmeistä ja haastavaa, siihen on mahdoton tutustua yhden romaanin tai dokumentaarisen teoksen välityksellä. Niinpä tämä uusin romaani, ’Kovat kundit eivät tanssi' (1984), on yhtä hyvä tai huono tapa tutustua Norman Maileriin kuin mikä tahansa hänen teoksistaan. Se että kysymyksessä on ns. kovaksi keitetty trilleri helpottaa lukijan osaa: ’Kovia kundeja' voi lukea melkein kuin Hammettia, Chandleria tai Macdonaldia. Kuka tietää, kuinka monta dekkaria Mailer vielä kirjoittaakaan?

    ’Kovat kundit eivät tanssi' ei varmastikaan ole se »Suuri amerikkalainen romaani» jonka kirjoittamisesta Mailer on puhunut liian monta vuotta. Hän on puhunut aiheesta niin kauan ja niin hartaasti, että häntä on ryhdytty pilkkaamaan. Pilkkaajat eivät ole huomanneet, että kenties tämän kirjailijan koko tuotanto muodostaa »suuren amerikkalaisen romaanin», yhdessä, ei erikseen.

    Vuonna 1923 New Yorkissa syntynyt Mailer on kirjoittanut noin 25 teosta. Esikoisromaani 'Alastomat ja kuolleet (1948) teki nuoresta Mailerista »merkittävän kirjailijan». Tuskinpa toisesta tai mistään maailmansodasta on kirjoitettu 'Alastomia ja kuolleita' parempaa sotaromaania, mutta nuoren kirjailijan eteen tämä menestys pystytti melkeinpä ylittämättömien odotusten vuoren. Yhtä kaikki Mailer on kirjoittanut esikoisensa jälkeen useita merkittäviä teoksia, romaaneja ja esseekokoelmia. Näitä ovat mm. 'Hirvipuisto' (1955), Advertisements for Myself (1959), 'Yön armeijat' (1968), Miami and the Siege of Chicago (1968) ja The Idol and the Octobus (1968). Mutta hänen kynästään on toisaalta lähtenyt teoksia, jotka on voitu kuitata olankohautuksella. Niinpä saattaa osoittautua, että mielenkiintoisesta Barbary Shoresta (1951) ei sittenkään tule klassikkoa. 'Amerikkalainen tarina' (1965) on puolestaan huonoin romaani minkä kukaan merkittävä kirjailija on koskaan julkaissut.

    On siis arveltu, että ’Alastomien ja kuolleiden' menestys pudotti Mailerin polvilleen. Menestys oli enemmän kuin mitä kirjailijanurasta haaveillut, nuori, Harvardista valmistunut Mailer pystyi sulattamaan. Menestystä seuranneet »huonot romaanit» ja niiden tyly vastaanotto tekivät sitten kirjailijasta amerikkalaisen kulttuurin kauhukakaran.

    Mailer suunnitteli kirjoittavansa jättiläismäisen romaanisarjan Amerikasta. Katsokaas», Mailer sanoo, »Alastomien ja kuolleiden jälkeen ajattelin että kirjoittaisin mahtavan kollektiivisen romaanisarjan amerikkalaisesta elämästä. Yksi romaani käsittelisi ammattiliittoja, toinen pientä tai keskisuurta keskilännen kaupunkia. Mutta huomasin että en tiennyt mitään ammattiliitoista tai keskilännen kaupungeista eikä minulla ollut minkäänlaisia henkilöhahmoja jäljellä. Olin käyttänyt ne kaikki ’Alastomiin ja kuolleisiin'.»

    Vietnamin sodan vastaisia mielenosoituksia kuvaavassa loistavassa, Pulitzerin palkinnon saaneessa teoksessa 'Yön armeijat', jolle Mailer antoi alaotsikon »historia romaanimuodossa — romaani historian tapaan», Mailer tunnusti itseironian läpi, kuinka vaikeaa hänen oli selviytyä 50-luvun huonoista vuosista: »Mailer ei tiennyt halveksiko hän Lowellia siksi, että tämä näytteli suurta mestaria, vai ihailiko hän Lowellin taitoa näytellä osaansa. Mailer tiesi, ettei hänen omasta suuren mestarin muunnelmastaan ollut kilpasille. Kenenkään ei ollut edes pakko hyväksyä hänen muunnelmaansa. Huonojen arvostelujen tuska ei niinkään ollut kirvelyssä kuin siitä johtuvassa kasvavassa paineessa, joka kerääntyi vuosien mittaan kuin neste niveleen. Ihmiset jotka eivät olleet lukeneet tekijän kirjoja viiteentoista vuoteen arvelivat, etteivät he varmaankaan olleet menettäneet mitään arvokasta. Kätketty murhe, ei kovin viehättävä (sillä siinä oli sekaisin sappea ja korjaamattoman kirjallisen vääryyden katkeruutta), vapautui jostakin sydämen kammioista, ja Mailer tunsi polttavaa vihaa siksi että Lowellista pidettiin mutta hänestä ei. Hän tajusi silloin puhtaasti ja yllättäen kuinka paljon tunnetta, kuinka paljon yksinkertaista ja lapsenomaisen katkeraa surevaa tunnetta hän vuosien mittaan oli kätkenyt itseltään huonojen arvostelujen halveksimisen suojakilven taakse.»

    'Yön armeijassa’ Mailer kutsui itseään vasemmistolaiseksi konservatiiviksi. Se tarkoitti, että Mailer ei enää ollut yltiöpäinen hipster, ei »psyykkinen lainsuojaton». Vaikka hän ei vielä (kenties) kuulunutkaan establishmentiin, ei menisi monta vuotta ennen kuin hän aterioisi mieluusti sen ruokapöydässä. Samalla kun Mailer kesytti Amerikan radikaaleille ajatuksille myötämieliseksi, hänetkin kesytettiin.

    On jännittävää, kuinka rajusti Mailer oli amerikkalaisen kulttuurin avantgardea. Hän näki mitä tapahtuu, aavisti ja vaistosi. Richard Poirier on huomauttanut, että Mailer suunnistaa aina tulevaisuuteen, haluaa vaikuttaa historian kulkuun ja voimattomuutensakin tiedostaessaan tekee pyrkimyksestään ja voimattomuudestaan haasteen kirjalliselle työlleen. Niinpä Mailerin teoksista puuttuvatkin tavallisen elämän monet puolet: hän ei kuvaa lapsuuttaan eikä nuoruuttaan, kotilieden lämpöä, vaikka hänen taustansa olikin otollinen, vaikka hän kasvoikin hyvässä ja turvallisessa kodissa ja vaikka hänestä tulikin »kiltti ja ahkera» opiskelija, joka valmistui Harvardista ilmailualan insinööriksi.

    Mailer katsoi tulevaisuuteen, painoi korvansa yhteiskunnan jännittyneelle iholle ja kuunteli. Maineikas essee 'The White Negro' (1957) ennakoi paljossa sitä vallankumousta joka puhkesi kukkaan 60-luvulla. Tuon ajan kirjoituksissaan Mailer keräsi yhteen vastakulttuurin ainesosaset: anarkismin, sosialismin, pasifismin, eksistentialismin, humanismin, transkendentalismin, populismin ja mystisismin. »Miksi he eivät välittäneet Mailerista?, kyseli muuan kirjoittaja myöhemmin The Village Voicessa. »Mailerista joka saarnasi vallankumousta ennen kuin siitä tuli liike. Mailerista joka kutsui LBJ:tä hirviöksi jo silloin kun laskelmoivat liberaalit vielä kirjoittelivat tälle puheita. Mailerista joka oli kallellaan neekereihin, pilveen, Kuubaan, väkivaltaiseen eksistentialismiin ja hippihommaan jo silloin kun Uusi vasemmisto oli vasta pilkahdus C. Wright Millsin silmässä.»

    Mailer etsi ristiriitoja ja löysi niitä. Kenties siitä johtuu, että hänen romaaniensa ihmiset ovat aina »sodassa» toisiaan vastaan. Maileria eivät kiinnosta jähmeät rakenteet, ihmissuhteet joista puuttuu konflikti. Kenties tämä on Mailerin tapa ilmaista yhteiskunnallinen metafora myös fiktiossaan, ja ehkä tämä ikuisen konfliktin esittäminen saa hänen naispuoliset henkilönsä näyttämään vajavaisilta ja väärin kohdelluilta. Niin paljon kuin Mailerin romaanit antavatkin »tietoa» ihmisryhmien ja yksilöiden välisistä ristiriidoista, ne eivät kerta kaikkiaan anna juuri mitään naisten ja miesten välisistä suhteista. Käsillä olevassa ’Kovissa kundeissakin' keskeinen naishahmo on koko tarinan ajan poissa näyttämöltä. Kuva hänestä syntyy miesten mielessä ja miesten puheista.

    Mailerin poliittisesta ajatusmaailmasta ei aina tiedä mihin se tähtää. Mitä tämä vasemmistokonservatiivisuus oikeastaan on? Kirjoittaessaan hipeistä joskus 50-luvulla Mailer vertasi heitä Hollywoodin lännensankariin, jonka elämään kuuluu annos vaaraa ja väkivaltaa. Näistä ajatuksista Maileria kritisoitiin, aiheellisestikin. Risto Hannula kirjoitti v. 1962 koti-Suomessa Mailerista näin: »...lähtiessään luomaan uutta filosofiaansa Mailer sortuu hämyiseen ajatteluun, mystisismiin ja primitiivisyyden palvontaan, jotka eivät suinkaan ole niin uusia ilmiöitä kuin hän näyttää kuvittelevan. Enemmänkin: tuloksena on suunnaton paradoksi. Yksilön arvoa korostaessaan Mailer ei sittenkään pysty päätymään siihen selkeään, rehelliseen ja rikkaaseen elämänkäsitykseen, joka ilmeisesti on hänen tavoitteenaan, vaan ajautuu kohti uudenlaista diktatuuria, diktatuuria jonka valtiaana on hipster.»

    Kaaos, pahuus ja tuho ovat Mailerin tuotannon keskeisiä aihepiirejä. Mailerin suhtautumista väkivaltaan on moitittu vaarallisen naiiviksi. Kummalliselta tuntuukin, että Mailer puolustaa »pieniä sotia» luovuudelle välttämättömänä käyttövoimana. »Väkivalta on häviämässä elämästä», Mailer sanoi jokin aika sitten, ja samalla on häviämässä luovuus. Amerikkalainen elämä tuppaa tulla aina vain turvallisemmaksi.»

    Voi olla, että »kesytetty» Mailer ei tiedä mitä maailmassa tapahtuu, tai ehkä se ei kiinnosta häntä. Hän kirjoitti giganttisen romaanin 'Muinaiset illať (1983) paetakseen vanhaan Egyptiin modernista Amerikasta. » Tämä aika ei kiinnosta minua», Mailer tunnustaa. »Saatamme päätyä entropiaan. Yksi asia, mikä minua huolettaa, on maailman muuttuminen aina vain kammottavammaksi.»

    Mutta ’Kovat kundit eivät tanssi' on kuitenkin paluu nykyaikaan. Eikä tätä romaania voi edes pitää täysin lohduttomana ja vieraantuneena. Se että Mailer kirjoittaa Hammettin, Chandlerin ja Spillanen jalanjäljillä on kyllä hämmentävää. Pitääkö tämäkin kokea. Jospa Mailerin suuri amerikkalainen romaani tarkoittaakin »ensimmäistä suurta realistista dekkaria»? ’Kovat kundit ei ole se dekkari, mutta ehkä Mailerin seuraava kirja, kuka ties. Tällään on selvää, että Hammett tai Chandler eivät olisi koskaan voineet kirjoittaa yhtä rivosti ja vapautuneesti huumausaineista tai homoista kuin Mailer. Mailer on hävytön, mystinen, naiivi — tässäkin romaanissa.

    Kyösti Salovaara

- - -

Norman Mailer: Kovat kundit eivät tanssi. (Tough Guys Don’t Dance, 1984.) Suom. Arto Häilä. Esipuhe Kyösti Salovaara. WSOY, 1986.

Tämä on "esipuhetrilogian" toinen osa. Ensimmäinen osa 3 amerikkalaista kirjailijaa - Roth julkaistiin 1.7.2021.

Piilokuva: Missä Norman luuraa?

Kirjaa ei voi lukea kahteen kertaan

Nostalgia tekee häijyä

Kerran luettuun kirjaan pitää kai suhtautua niin kuin Tom Wolfe suhtautui kotiin palaamiseen. Tai niin kuin Herakleitos suhtautui aikaan.

     Wolfe sanoi ettei ihminen oikeastaan voi koskaan palata kotiin. Herakleitos puolestaan väitti, ettei ihminen voi astua samaan jokeen kahta kertaa.

     Stephen Hawking muotoili asian toteamalla, että aika kulkee vain yhteen suuntaan, entropiaan päin. Kun kahvikuppi putoaa lattialle ja särkyy, se on palautumaton prosessi.  Kuppia, sen äskettäistä hetkeä, ei saa takaisin sirpaleita liimaamalla.

     Edellä sanottu on helppo ymmärtää intuitiivisesti.

     Olen jossakin ja joskus tai useasti, kertonut että kun kuljen juuri leikatun ruohokentän ohi ja haistan ruohon tuoksun, muistiin palaa välähdyksenä lapsuuden jalkapallokenttä (nykyinen Arto Tolsa areena) Kotkassa, illan mukava hetki kun me pojat pelaamme jalkapalloa, kohta isäni viheltää minut kotiin syömään; ja ohikiitävänä tunteena saatan tavoittaa myös tuolla hetkellä mielessäni olleet odotukset, tulevaisuuden unelmat ja pelot.

     En siis muista vain jotain tiettyä hetkeä vaan myös kaiken kuvitellun, mitä päässäni silloin oli.

     Muistikuva häviää yhtä nopeasti kuin se ilmestyi.

     Tämä on nostalgiaa. Siksi se tekee kipeää. Et muista pelkästään menneisyyttäsi vaan myös tulevaisuutesi kuvitelmat ja haaveet menneisyydessä.

Siksi on mielenkiintoista kun joku nuorempi ihminen lukee nyt kirjan, jonka minä olen lukenut kauan sitten. Tai katsoo elokuvan, jonka minä näin teini-iässä. Ja kirjan luettuaan tai elokuvan katsottuaan kertoo miltä tuntui.

     Yhtä vaikeaa kuin on kävellä tunteettomana leikatun ruohikon ohitse, on lukea uudestaan kauan sitten lukemani kirja tai juttu siitä tässä hetkessä yhdistämättä sitä aikaisempaan kokemukseen. Mennyttä ei ole pakeneminen. Muistikuvia ei voi pyyhkiä pois.  

     Helsingin Sanomissa Mikko-Pekka Heikkinen kirjoitti viime sunnuntaina, etteivät Sean Conneryn Bond-leffat tunnu juuri miltään. Nuori mies pettyi niihin, vaikka kuinka yritti tavoittaa Conneryn karisman.

     Conneryn Bondit eivät muistuta Heikkiselle nostalgiasta, niin kuin ne muistuttavat meille jotka elimme yhteistä hetkeä, josta nuo elokuvat syntyivät. Heikkinen on taatusti oikeassa väittäessään, etteivät Bond-filmit olleet (eivät ole) kummoisiakaan taideteoksia, mutta toisaalta hänen on mahdoton päästä yhtä sensitiivisen kokemuksen sisään kuin esimerkiksi minulla niistä on.

     Ja se kokemus sumentaa objektiivisen (tunteettoman, rationaalisen) arviointikyvyn. Connery ei ole minulle vain muuan Bond-elokuvan sankari vaan kokonainen 60-luku. Nuoruuteni vuosikymmen.

Nyt siis on mahdoton lukea kirjaa samalla tavalla kuin luin sen vaikkapa vuonna 1972; maaliskuussa tuona vuonna kirjoitin Demariin poleemisen puolustuspuheen Risto Jarvan elokuvalle Kun taivas putoaa, kesäkuussa aloitin ohjelmointiharjoittelijana Lauttasaaressa, heinäkuussa tapasin tulevan vaimoni Tervasaaren aitassa. Tuona kesänä ajoin joka päivä työpäivän päätyttyä bussilla Lauttasaaresta Vanhan Kahvilaan lukemaan päivän lehdet. Lehtiä lukiessa join pari lasia valkoviiniä tai vermuttia. Leo Lindsten istui kahvilan nurkassa samettiblazerissa. Minäkin hankin mustan samettisen pikkutakin.

     Samaan kahvilaan ei voi istahtaa kahta kertaa. Samaa lasia ei voi täyttää toista kertaa. Samaa viiniä ei voi nauttia uudestaan.

     Mutta sitäkin mielenkiintoisempaa on kun joku tekee sen nyt ensimmäisen kerran; lukee kirjan tai katsoo elokuvan. Vailla nostalgian kipeän häijyä kosketusta.

     Niin kuin Jokke Kirjanurkassaan kirjoittaessaan Philip Rothin romaanista Meidän jengi (1971, suomennos 1972) ja Norman Mailerin dokumenttiromaanista Yön armeijat (1968). Jokke näkee teosten arvon: ”Sekä Mailerin Yön armeijat että Rothin Meidän jengi ovat kuitenkin äärimmäisen tärkeitä teoksia.”

     Teokset ovat Jokken mielestä osin vanhentuneita, eikä hän pysty tavoittamaan niitä ympäröivän yhteiskuntahetken kiihkoa. Teoksissa vilisevät referaatit hetkeensä ovat muuttuneet merkityksettömiksi, käsittämättömiksi ja osin yhdentekeviksi. Silloinen liioittelu, jota molemmat kirjailijat harrastivat, ei enää puraise nuorempaa nykyhetkessä elävää suomalaista lukijaa.

     Tästä huolimatta Mailerilla ja Rothilla on myös Jokken lukukokemuksessa paikkansa:

     ”Mailer oli minulle ehkä liian akateeminen ja sisäänpäin lämpiävä, Roth taas lämmitteli liikaa kertojamopoansa, joka kulki ja karkaili liian pitkälle toisiin sfääreihin. Mopo oli ilmeisesti liian viritetelty, ja nyt aika on ajanut molempien teosten ohi. Jos pitäisi jomman kumman teoksia lukea valitsisin Rothin. Nämä molemmat kirjat ovat kannanottoja maailmaan ja sen menoon, joka on koettu huonoksi.”

Syksyllä 2012 on mahdoton tavoittaa sitä torjutun mutta hillittömän seksin kaipuun yhteiskuntaa missä Philip Roth julkaisi kohuromaaninsa Portnoyn tauti (1969) tai ylipolitisoitunutta, hippien ja huumeiden, feministien ja pasifistien 60-lukua jossa Norman Mailer kirjoitti dokumentaarisen, Vietnamin sodan vastaisia mielenosoituksia kuvaavan Yön armeijat.

     Kun kirjoitin esipuheen Rothin romaaniin Väärin ymmärretty mies (1981, suomennos 1982), punoin yhteen Rothin uran lankoja sanomalla, että Rothin kirjailijanura Portnoyn taudin jälkeen näyttää jatkuvalta anteeksipyynnöltä tuon romaanin herättämälle kohulle. Voisiko olla, että Roth kirjoitti ajassaan liian suuren romaanin? Sen (tai peniksen) varjoa oli mahdoton paeta. Pitäisikö myös tänään kysyä, että räpiköikö Roth vieläkin Portnoyn taudin purkamassa kulttuurisessa spermassa?

     Hieman samanlaista epäilin Mailerille tapahtuneen. Vuonna 1986 sanoin romaanin Kovat kundit eivät tanssi (alkuteos 1984) esipuheessa, että Mailerin esikoisromaani Alastomat ja kuolleet (1948) iski nuoren kirjailijan polvilleen. Hän ei koskaan toipunut komean sotaromaaninsa loistavasta vastaanotosta, ja sen jälkeisten ”huonojen” kirjojen tyly vastaanotto teki hänestä amerikkalaisen kirjallisuuden kauhukakaran.

     Mailer puhui paljon ”suuren amerikkalaisen romaanin” kirjoittamisesta, mutta se jäi häneltä kirjoittamatta. Mailer teki omasta elämästään fiktion kun ei muuten saanut maksetuksi arkipäivän laskuja.

     Sekä Rothin että Mailerin varhaisen tuotannon arvioimista hankaloittaa sekin, että molemmat kirjailijat kävivät teoksisaan hurjaa taistelua ympäröivän yhteiskunnan sovinnaisuutta ja normatiivisuutta vastaan.

     He huutavat, kiroilevat, pilkkaavat, paljastavat, ovat ilkeitä ja häijyjä, kostavat sanan sanasta, pilkan pilkasta, vittuilun vittuilusta, ja näin tehdessään luovat proosaa joka väistämättä vaimenee oman aikansa kohinan vaimennuttua. Historian myötä puberteettimainen älykkökiukku muuttuu sovinnaiseksi ja hieman käsittämättömäksi.

     Ymmärtääkseni Rothin tai Mailerin provokatiivisen aseman ja problemaattisuuden heidän omassa ajassaan, minun pitäisi astua jokeen jota ei enää ole olemassakaan, palata kotiin jossa en ole koskaan ollut, juoda kupista joka särkyi ajat sitten.

Kauniit mutta kadotukseen tuomitut

Aika on kriitikoista julmin

Nyt en puhu ihmisistä vaan kirjoista, vaikka myös kirjoista puhuminen on puhetta ihmisestä.

     Viime talvena poimin kirjahyllystäni Victor Bridgesin jännitysromaanin Vihreä saari ja lueskelin sitä yölampun valossa. Romaani oli leppoisa ja vähän melodramaattinen niin kuin englantilaisilla jännäreillä oli joskus tapana olla. Uhkaa on ilmassa, vaikka se usein jää toteutumatta, pelättyä pelkoa. Sitä paitsi Essexin rantamaisemien kuvailu sujuu kirjailijalta, kuka hän sitten olikin, mainiosti. Maisemaan ja ihmisiin on helppo tykästyä.

     Gummerus julkaisi Vihreän saaren vuonna 1943. Sen nimiölehdellä lukee, että kyseessä on suomennos, mutta suomentajaa ei mainita.

     Tämä epäilytti hetken. Jospa tässä onkin vain Outsiderin tai vastaavan kirjailijan teos, johon ”suomennos” on merkitty harhautukseksi.

     No, kyllä kai Wikipediasta asia selviää, ajattelin.

     Sieltä löytyi yksi lause:

     ”Victor Bridges (1878–1972) was a prolific British author.”

     Sen lisäksi luetellaan koko joukko teoksia ja mainitaan muutama linkki lähteisiin. Lukemani kirja saattaisi olla Greensea Island: A Mystery of the Essex Coast. Romaani on ilmestynyt vuonna 1922.

     Kaunis mutta kadotukseen tuomittu?

Aika on siis kriitikoista julmin, julmempi kuin huhtikuu.

     Jos Bridges on joskus ollut niin suosittu kirjailija, että häntä on käännetty myös suomeksi, jopa aikana jolloin paperista oli kova puute, miksei Wikipedia tiedä hepusta mitään?

     Onneksi historiaan on muitakin lähteitä kuin hatara muisti ja Wikipedia. Hyllyssäni on 1500 sivuinen John M. Reillyn toimittama ensyklopedia Twentieth Century Crime and Mystery Writers (1980), jonka tilasin syksyllä 1981 Akateemisen kirjakaupan kautta. Maksoi muuten 316 markkaa, noin 132 euroa nykyrahassa. Huh!

     Reillyn kirjasta käy ilmi, että Bridges (oik. George de Freyne) on ollut erittäin suosittu viihdekirjailija Englannissa vuosina 1910-1950. Hänen romaaniensa maisemat Essexissa ja Suffolkissa olivat oma brandinsa englantilaisessa viihdekirjallisuudessa. Kaikille tuttu paikka kaihota. Hakusana-artikkelin kirjoittaja (Harald Curjel) vertaa Bridgesin romaanien taitavasti ja eloisasti punottuja juonia John Buchanin jännärien tyyliin. ”Kaikki sivuhenkilöt, jopa koirat, on kuvattu ihastuttavasti ja he tuntuvat meistä yhtä todellisilta kuin oikeat ihmiset.”

     Bridges ei ole ainoa ”hyvä” kirjailija, joka katoaa historian hämärään.

En väitä että aika tekisi vääryyttä unohtaessaan, priorisoidessaan, valikoidessaan kirjoja, tarinoita, ihmisiä vuosien saatossa, kannatellessaan joitakuita ajan virrassa ja antaessaan toisten upota kulttuurin sedimentteihin.

     Mutta sattumanvaraiselta ja julmalta ajan harjoittama kriitikontoimi tuntuu. Kuka tai ketkä se oikeastaan on?

     Poikavuosieni suosikkikirjailijoita olivat mm. Edgar Wallace, Peter Cheyney ja Mickey Spillane. Luin myös David Humen (oik. John Victor Turner) Cardby-dekkareita. Lukemani kirjat kirjoitettiin suunnilleen maailmansotien välisenä aikana, mutta vielä 50-60-luvuilla niistä otettiin Suomessa uusia painoksia.

     Ei ehkä sen jälkeen.

     Radiosta kuunneltiin 50-luvulla Sasu Haapasta, joka käheällä äänellä luki Wallacen Sandi-kirjoja – Sandi ja Bosambo, valkoinen herra Afrikassa ja hänen viekas mutta valloittava neekeriystävänsä. Kielenkäyttöä ja asenteita jotka eivät nykypäivänä läpäisi Yleisradion tasapuolista (tasareikäistä) moraalisiivilää.

     Onko jotakin menetetty kun Edgar Wallace ja Peter Cheyney hautautuvat pohjasedimenttiin?

     Tuskinpa, mutta romanttinen muisto lapsuudesta ja kirjallisuuden kokemuksesta silti säilyy. Kunnes sekin häviää.

Aika on armoton kriitikko.

     Miksi?

     Keitä ne ovat jotka kuljettavat klassikoita veneellään kulttuurin virrassa? Voiko heiltä kysyä? Vaatia perusteluita? Saako äänestykseen osallistua? Onko palkintoja luvassa?

     Kun vene uhkaa vajota liian syvälle, virtaan viskotaan yhdentekeviksi havaitut romaanit, jotka vielä äsken tuntuivat tärkeiltä kuljettaa eteenpäin.

     Selailin Raoul Palmgrenin (1912-95) artikkelikokoelmaa Tekstejä nuoruuden vuosikymmeneltä (1980). Vuonna 1935 nuori Palmgren teilasi Kirjallisuuslehdessä neljä uutuusromaania otsikoiden juttunsa provosoivasti näin: ”Pikkuporvarillinen yhteiskuntaromaani”.

     Palmgren arvosteli seuraavat romaanit: Laiva on lastattu (Martti Merenmaa), Puolitie (Väinö Voipio), Ehkä me vielä jaksamme nousta (Aaro Murros) ja Ei pidä ajatella (Valentin eli Ensio Rislakki).

     Kirjailijoiden nimet tuntuvat tutulta, mutta romaanit taitavat olla hyvässä turvassa kulttuurin sedimenteissä. Pitäisikö ne kaivaa ylös tutkittavaksi? Olisiko niillä jotain annettavaa meille nyt vuonna 2012?

     Ne eivät paljon antaneet marxilaista kriitiikkiä kirjoittavalle Palmgrenille, mutta jospa niistä nyt löytyisi jotakin.... luettavaa.

Jack London (1876-1916) oli hetken maailman tunnetuimpia kirjailijoita, sosialisti, evolutionisti, utopisti, juoppo, naistenmies, journalisti, seikkailija ja myytintekijä. Hän rakensi omasta elämästään myytin.

      Toinen maailmansota romahdutti ihmisten uskon sosialismiin ja yli-ihmisajatteluun. Londonista elämäkerran 1970-luvulla kirjoittaneen Andrew Sinclairin (Jack, 1978) mukaan sekä Londonia seuraava kirjailijapolvi että kirjallisuudentutkijat tarkoituksella unohtivat Londonin vaikutuksen amerikkalaiseen kirjallisuuteen.

     Sinclair sanoo, että London loi mielikuvan sankarillisesta machokirjailijasta joka muutti elämänsä fiktioksi ja teki fiktiostaan elämänsä. Hänen kirjailijamalliaan jäljitelleet kirjailijat eivät tunnustaneet esikuvan vaikutusta. Ei Ernest Hemingway jonka kirjoittamiseen Jack Londonin Alaska vaikutti enemmän kuin Gertrude Steinin Pariisi; ei John Dos Passos, John Steinbeck eikä Jack Kerouac jotka jatkoivat samalla amerikkalaisen kulkurin, ”hobon” tiellä jota London pioneerina vaelsi; ei Norman Mailer vaikka oli paljossa velkaa Londonille, joka ensimmäisenä toi ammattinyrkkeilyn sekä fiktioon että journalismiin.

     Mutta Jack London tuli takaisin 1960-luvulla. Silloin myös kirjallinen eliitti löysi hänet. Lukijat eivät  koskaan kadottaneetkaan sankariaan, sillä Londonin teoksia julkaistiin ympäri maailmaa koko ajan uusina painoksina.

     Kulttuurin sedimentistä voi siis pullahtaa takaisin pinnalle, ainakin hetkeksi. Ehkä 1960-luvun yhteiskunnallisuus, kapinallisuus ja heräävät luontoliikkeet löysivät Jack Londonin kirjoituksissa keskustelun sytykettä. Siitä huolimatta kannattaa muistaa ettei London ollut luontokirjoittaja vaan yhteiskuntakirjoittaja, joka vei ihmisen luontoon paljastaakseen ihmisten välisen konflitkin eikä vain tai edes etupäässä ihmisen ja luonnon välistä konfliktia.

Julma kriitikko. Aika. Kriitikoista julmin.

     Lohduttavaa on, että nykyhetkessä vain nykyhetki merkitsee. Tulevaisuutta ei ole eikä sitä tarvitse ajatella. Menneisyys kannattaa tosin pitää mielessä. Hupsu se kirjailija joka kirjoittaessaan miettii miten klassikko kirjoitetaan.

     Ei sitä kukaan tiedä.

     Victor Bridgesillä, Väinö Voipiolla, Martti Merenmaalla, Aaro Murroksella ja Ensio Rislakilla oli varmaankin ”tärkeää” sanottavaa ja he sanoivat sen. Heidän aikalaisensa kuulivat mitä he sanoivat. Se riittää, siinä on kyllin. Kaikki muu on sattumaa, hyvää tuuria, historian oikkuja ja mielenliikkeitä. Ja sittenkin... arvokas säilyy, pysyy hengissä, muuttuu ja muuttaa maailmaa. Ainakin optimisesti ajatellen.

     Kaksikymmentäyksivuotias Raoul Palmgren pohti vuonna 1933 Tulenkantajissa kirjailijan, yhteiskunnan ja taiteen merkitystä, vaatimuksia yhteiskunnalliselle kirjallisuudella ja kirjallisuuskritiikille.

     Palmgren huomautti, että kun maailma ympärillä on kaaoksessa ja todellisuus järkkyy, kirjailijoista joko tulee porvariston hovinarreja tai katkeroituneita kapinallisia, jotka asettuvat koko yhteiskuntaa vastaan.

     Nuori kirjallisuuskriitikko vaati, että taideteoksen esteettisen muodon ja laadun lisäksi pitää olla myös eettinen kriteeri ja laatu.

     ”Kun kysytään”, Palmgren kirjoitti, ”kumpaa taide on, fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu, emme voi väittää, että se on vain joko toista tai toista, sillä se on ollut ja on oleva kumpaakin, mutta me väitämme, että sen yhä kasvavassa määrässä täytyy olla edellistä: fanfaari joukkojen edessä. Elämä yhteiskunnallistuu, yksilö yhteiskunnallistuu, yhteiskunta tarvitsee kirjailijaa ja myös kirjailija yhteiskuntaa.”

     Nuori mies kirjoitti komeasti. Hän oivalsi missä ajassa elettiin, mitä oli tulossa, mihin virta oli kääntymässä.

     Mutta osasiko Palmgren sittenkään ennustaa meidän aikaamme asti? Olisiko ennustaminen ollut edes mahdollista? Onko kirjallisuus nykyään minkäänlainen fanfaari minkäänlaisten joukkojen edessä? Vai onko se enemmän hopeahuilu, jota sulosointuihin tottuneet hyvinvaltion ”itsekkäät” ja ”narsistiset” yksilöt hyvinvoivasti lämpöisissä huoneissaan kuuntelevat?

     Sitä paitsi, mihin tarkoitukseen fanfaari pitäisi puhaltaa?

     Palatakseni sivuraiteelta valtatielle: pakinani tarkoitus on vihjata että kirjailijan valitsemasta aiheesta, tyylistä tai genrestä ei riipu tuleeko hänestä ja hänen romaanistaan klassikkko. Yhteiskunnallinen fanfaari ja hopeahuilu ovat yhtä hyviä ja yhtä huonoja aseita taistelussa ajan julmaa kriitikkoa vastaan.

     Aika voittaa, painaa parrelleen.