Paikan nimi: Pernoo

[”kylmäverisesti”]

Kyösti Salovaara, 2022.
Kymijoen maisema Kotkan Pernoossa
Myllykosken yläpuolella nyt.
Juuri mikään ei ole muuttunut 60 vuodessa, paitsi että
tänään vesi on kirkasta ja puhdasta lohenkin nousta.
Vedenjakaja sijaitsee tuolla ylhäällä missä metsät näyttävät yhtyvän.

En enää nähnyt kaupunkeja, maisemia enkä muistomerkkejä enemmän tai vähemmän miellyttävien taulujen sarjana, josta ne olisi voinut leikata sieltä täältä, niin kuin samasta kankaasta, vaan niistä tuli kaikista perinpohjin erilaisia ja aavistamattomia kokonaisuuksia, joita mieleni janosi tutkimaan oppiakseni ne tuntemaan. Nimeltä mainittuina ne muuttuivat, kuten ainakin elävät olennot, vielä äärettömän paljon yksilöllisimmiksi! Sanat antavat esineistä ja ajatuksista pienen, selvän ja kaavamaisen kuvan niin kuin ne, joita ripustetaan koulujen seinille, jotta lapset saisivat jonkinlaisen käsityksen höyläpenkistä, linnusta, muurahaispesästä ja saman eläinlajin toisiaan muistuttavista edustajista. Mutta erisnimet antavat henkilöistä – ja kaupungeista, niin että totumme pitämään niitä yksilöllisinä, henkilöitten tapaan ainutlaatuisina – sekavan kuvan, joka saa nimistä, niitten reippaista tai synkistä soinnuista värinsä, johon ne peittyvät kokonaan, niin kuin kauttaaltaan siniset tai punaiset mainokset, joita painettaessa käytetyn menetelmän rajoitusten takia tai piirtäjän oikusta eivät ainoastaan ole taivas ja maa, vaan myös veneet, kirkko ja ohikulkijat ovat joko sinisiä tai punaisia.

- Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä (2). Swannin tie. Swannin rakkaus. Paikannimet: nimi. Suom. Inkeri Tuomikoski. Otava, 1977.

Ollakseni rehellinen en varastanut pakinan aihetta Marcel Proustin romaanista.

    Yhtä lailla selvää on, ettei Proust saanut yllä olevaan lainaukseen ideaa tästä pakinasta, jota ei ole vielä olemassakaan.

    Proustin ajatus paikannimistä, siitä että kun paikalla on erisnimi se alkaa elää uudella tavalla, kuulostaa kiehtovalta. Että siitä tulee kokonainen elämäntilanteen ”maalaus”, väritys joka kuvastaa ihmisen tunteellista suhdetta juuri tuohon paikkaan, jolle on annettu nimi.

    Siitäkö johtuu, että romaanikirjailijat antavat fiktiivisillekin paikoille, kylille ja kaupungeille ja joille ja vuorille nimen? Nimetty kaupunki on vakuuttavampi kuin että kaupunkia sanoisi vain kaupungiksi. Mutta herättääkö fiktiivinen kaupunki koskaan samanlaisia mielleyhtymiä kuin oikea kaupunki?

    Romaanin lukijana olen sitä sorttia, että vierastan fiktiivisiä paikkoja, vaikka ne kuinka muistuttaisivat todellisia paikkoja. Tämä voi olla puute tai pelkästään mielikuvituksen kapeutta. Joskus kyllä mietin, että kirjailijat käyttävät fiktiivisiä paikannimiä laiskuuttaan. Kun ei mene tutustumaan ”oikeaan” paikkaan, sen voi korvata sepitteellä ja kuvailla millaiseksi tahansa.

Elämämme on paikkoja. Toisissa ollaan pitkään, joissakin pistäydytään. Sitten ovat nuo kiehtovat tai pelottavat romaanien ja elokuvien ”paikat”, joihin tekee mieli, mutta joihin harvoin pääsee.

    Viime perjantaina ajoimme Sutelan Prisman lähellä olevan ympyrän kautta kohti Kotkan hautausmaata. Ympyrästä lähtee tie pohjoiseen. Tienviitassa lukee Pernoo.

    Mitä jos kävisi Pernoossa?

    Hautausmaalta palatessa, takaisin Helsinkiin ajettaessa, käännyimme Sutelan ympyrästä pohjoiseen. Siitä on Pernooseen kymmenkunta kilometriä.

    Vanhempani ostivat mökkipahaisen (ilman tontin omistusta) Pernoosta eräältä tutulta 1960-luvun alussa. Punaiseksi maalattu lautamökki sijaitsi joen rannalla keinotekoisella törmällä, joka oli syntynyt kun viereistä koskea perattiin tukinuittoon sopivaksi. Koski, nimeltään Myllykoski ja sen päävirta Torminvirta, aloittaa Pernoonkoskien sarjan Kymijoen Langinkosken haaran yläpäässä. Pernoonkoskia suunniteltiin aikoinaan voimalaitoksien käyttöön.

    Mökkimme kohdalla joki oli leveä; siinä juoksi puolet Kymijoesta. Muutama kilometri mökiltä pohjoiseen Kymijoki haarautui Ahvenkoskelle. Haarautumiskohtaa sanoimme Vedenjakajaksi.

    Pernoon mökillä vietin lähes kaikki vapaa-ajat kesäisin aina tuonne 1980-luvun alkuun asti. 1970-luvun alussa mökkiä kohennettiin, kun sain Kutsetin atk-osaston kesäharjoittelijana halvalla puutavaraa Norjan sahalta.

    Pernoo oli yksi elämäni paikoista vuoteen 2003 saakka. Silloin mökkipaikkamme luovutettiin maanomistajaisännälle, joka rakensi paikalle komeampia vuokramökkejä. Nyt, viime perjantaina ajoimme tuonne Pernoon "paikkaan". Otimme kuvia laiturilta, samalta kohdalta rannasta missä omakin laiturimme aikanaan sijaitsi.

    Pitkästä aikaa: Paikan nimi: Pernoo.

    Iskikö tunteet sydämeen?

S.I. 2022.
Kirjoittaja "kylmäverisesti" Pernoossa viime perjantaina,
 nostalgian laineita pelkäämättä.

Raili Salovaara, 1978.
Kesällä ongittiin... mutta
kevätlomalla 1978 viljeltiin myös henkeä.
Tässä tunnelmaisessa Railin pastellityössä
minä rakennan Pernoossa 
 artikkelia Yhdysvaltain kirjallisuudesta WSOY:n
Spectrum tietosanakirjaan.

R.S. 1973.
Kirjoittaja joella n. 50 vuotta sitten.
Tuolloin Pernoo kuului Kymin kuntaan.
Katselen yläjuoksun suuntaan Torminvirran reunalla,
mökkimme sijaitsi n. 150 metrin päässä katseen suuntaan.

Ei, eivät iskeneet.

    Olen yllättynyt kuinka ”kylmäverisesti” pystyn vuosien päästä kokemaan elämäni paikat, vaikka niissä olisi kohdannut kuinka suuria tunteita tahansa, ja vaikka ne olisivat elämän tosihetkellä tuntuneet kaikelta mitä ihmisellä on.

    Kylmäverisyys ei johdu siitä, että elämä elämäni paikoissa olisi ollut kurjaa tai ikävää. Päinvastoin, niissä elämäni on ollut pääosin erittäin mukavaa, miellyttävää, jopa suurenmoista rakkaitten ihmisten seurassa.

    Ehkä juuri siksi tärkeässä paikassa pidättelee tunteitaan. Niihin syöksyminen saattaisi olla liian rankkaa. Tässä iässä edessäpäin aukeaa lyhyt polku, ehkä pari sataa metriä kun taas taaksepäin näkyy katuja ja teitä kymmeniä ja kymmeniä kilometrejä, eikä niille kilometreille palaaminen ei ole helppoa, paitsi kliinisesti tarkastellen, kylmäverisesti muutoksia kirjaten.

    Luulen tietäväni mistä nostalgian raskaus johtuu.

    Joskus juuri leikatun nurmikon tuoksu herättää niin voimakkaan muistikuvan, että se ahdistaa: Olen potkimassa jalkapalloa nurmikentällä Museokadun lähellä. Pelaamme poikien kanssa. Tiedän että kohta kuulen isäni vihellyksen: hän on palannut töistä ja on ruoka-aika. Ja eikö ensi viikolla olla menossa mökille? Kalastamaan, onkimaan, istumaan iltaa nuotiolla. Ja syksyllä pitää päättää mitä alan opiskelemaan, ehkä lukiossa, kenties jotakin sen jälkeen. Saa nähdä mahdunko luokan koripallojoukkeeseen. Riipuu Sahiluoman Veijosta. Osaa pelata. Luokanvalvoja vaihtuu, vähän pelottaa.

    Tarkoitan edellisellä, että muistikuva ei koskaan käsittele pelkästään menneisyyttä, vaan sen mukana mieleen tulvivat tuolloin päässä olleet ajatukset tulevaisuudesta: unelmat, suuret ja pienet. Aivoista ei mikään katoa - ei edes aikanaan koetut unelmat ja haaveet. Jokaisessa muistikuvassa on myös sen hetkinen tulevaisuus läsnä.

    Nostalgia ”koskee” siksi, että muistikuva esittää ne muut mahdollisuudet, jotka elämän toteutunut polku on ohittanut. Jokaisessa elämänhetkessä polkuja on edessäpäin useita, takana vain se yksi jota on kulkenut.

Mitä Pernoossa tehtiin?

    Siellä oli kolme keskeistä harrastusta: Onkiminen. Onkiminen. Onkiminen.

    Siinä ohessa, koska siellä aina kuljettiin soutuveneellä, joen rikas elämänpiiri tuli tutuksi. Vedenjakajan maisema oli kuin Amazonilta jokeen laskeutuvine pensaineen. Ei ollut asutusta eikä juuri kesämökkejäkään, koska maisema joen deltassa oli matalaa ja soista.

    Kymijoki oli 1960-luvulla pahoin saastunut. Puunjalostusteollisuus laski jokeen kuitujätettä, joka kesäisin mätäni tyvenissä paikoissa. Mutta päältä katsoen joki oli upea ja kaunis.

    Pernoossa näin lintuja joita en ollut ennen nähnyt enkä sen jälkeenkään.

    Kahlaajista punajalkaviklo ja metsäviklo olivat tuommoisia uusia tuttavuuksia. Vedenjakajalla olen nähnyt korean kuningaskalastajan ja yhden kerran kuullut kuhankeittäjän. Taivaanvuohien, lehtokurpan ja rantasipien äänet kuuluivat joella jokapäiväiseen äänimaisemaan. Kerran velipojan kanssa suon reunassa hiivittiin hyvin lähelle kehrääjää. Piti saada valokuva. Jussi otti kuvia, minä kirjoitin impressioita Eteenpäin-lehteen. Samalla suolla pesi tuolloin kalasääski, siihen aikaan harvinaisempi kuin nykyään.

    Mökillä oltiin koko ajan ulkona. Pienessä mökissä nukuttiin ja sateella pidettiin sadetta. Yleensä ruokailut ja kahvit toimitettiin ulkosalla, joen virratessa vuolaana jalkojen juurella. Iltaisin joen musta magia nuotiotulen loisteessa oli näytelmä josta ei saanut katsettaan irti.

    Vaikka Kymijoki näytti lempeältä, melkein kuin järveltä, sen virran voiman tajusi vasta kun meni uimaan. Kokematon kävijä ajatteli näyttävänsä uimataitonsa pulahtaesaan laiturin päästä jokeen: me pojat naureskelimme rannalla seuratessamme kuinka uimari ei liikkunut lainkaan eteenpäin, tuskin pysyi paikallaan vaikka uimaliikkeet olivat ylpeän voimakkaita.

Paikan nimi: Pernoo.

   Mitäpä jos alkaisi kirjoittaa pakinoita oman elämänsä paikoista?

   Ottaisiko hermoon? Koskisiko sydämeen? Veisikö jalat alta?

   Pakinoiden otsikoita tyyliin:

     Kotka: Museokatu 13.

     Kallio: Josafatinkatu.

     Tapiola: Jalmarintie.

     Leppävaara: Miekka.

     Tapiola: Itätuulenkuja.

     Soukka: Miniatontie.

     Pukinmäki: Tapperinkuja.

     Malmi: Malmin raitti.

     Torreblanca: Calle Orquídea.

Kyösti Salovaara, 1973.
Illalla usva leviää suolta joen ylle.
Vedenjakaja häipyy usvaan.
Tyynen pinnan alla vuolaat voimat merta kohti.