torstai 6. heinäkuuta 2017

Istuva härkä

[seisoo]

                                                                          Kyösti Salovaara, 2017.


Sanoista syntyy mielikuvia.
    Mielikuvilla synnytetään arvailuja, uskomuksia, epäilyjä - siis poliittisia ja yhteiskunnallisia johtopäätöksiä joita sanotut faktat eivät suorastaan perustele. Mielikuvatkin ovat eräänlaista ”totuuden jälkeistä aikaa”, mutta niiden perkaaminen on paljon työläämpää kuin faktavirheiden etsiminen.
    Mielikuva on katsojan ja lukijan päässä. Sinne ei pääse.
    Laki on niin kuin se luetaan, tavattiin ennen sanoa.
    Istuva härkä ei seiso.
    Perustuslakia ei tarvitse edes lukea eikä tulkita, koska se on kaiken sanottavan tuolla puolen. Kiveen hakattu on hakattu.


Päätön otsikkoni ei tullut mieleen siouxien päälliköstä. Epälooginen ajatus (onko sellaisia?) viehättää.
    Muutama viikko sitten El Pais -lehdessä oli juttu Osbornen viinitalon härkäsymbolista. Jokainen Espanjassa liikkunut on sen nähnyt, vaikka ei ehkä tiedäkään mihin se pitäisi yhdistää. Sehän ei suoranaisesti liity härkätaisteluihin vaan erääseen brandymerkkiin, siis espanjalaiseen ”konjakkiin”.
    Vuonna 1956 Cádizin lähellä, El Puerto de Santa Mariassa sijaitsevassa Osbornen vinitalossa päätettiin että Veterano-brandy tarvitsee logon. Sen suunnittelu annettiin kaupungin omalle pojalle Manuel Prietolle.
    Ensimmäiset peltiset härät ilmestyivät maanteiden reunoille toukokuussa 1957. Siis 60 vuotta sitten. Neljämetrisen härän kyljessä luki suurin kirjaimin Veterano.
    Muutamaa vuotta myöhemmin liikenneviranomaiset kielsivät härkämainokset teiden reunasta. Osbornessa tähän vastattiin rakentamalla 14 metrisiä härkiä ja viemällä ne riittävän etäälle tiestä viranomaisilta ”turvaan”. Yleensä härkä katselee ohikulkevaa liikennettä kukkulan laelta. Sieltä näkee kauas, siellä tulee nähdyksi
    Vuonna 1988 viranomaiset kielsivät alkoholin mainostamisen härän kyljessä. Espanjalaisen kulttuuriperinnön ikoniksi kasvanut Osbornen Veterano-härkä oli vaarassa. Ensi hätään brandyn nimi poistettiin härän kupeesta. Kymmenkunta vuotta myöhemmin korkein oikeus pelasti härän myöntämällä, että sillä on esteettistä arvoa espanjalaisen kulttuuriperinteen symbolina.
    Anekdootin mukaan härän suunnitellut taidemaalari Prieto oli hieman katkera siitä, että ainoa mistä hänet tunnettiin, oli brandymainos teiden varsilla.


                                                     Kyösti Salovaara, 2017.


Istuva härkä seisoo tien varrella ja mielen perukoissa.
    Olen lueskellut, sanoisinko inhonsekaisella ihailulla Erkki Tuomiojan poliittisia päiväkirjoja. Ensimmäisessä teoksessa – Siinä syntyy vielä rumihia – käsitellään vuosia 1991-94 ja toisessa teoksessa – Luulin olevani aika piruileva – vuosia 1995-97. Teokset julkaisi Tammi ja ne toimitti Veli-Pekka Leppänen.
    Erkki Tuomioja täytti viime viikolla 71 vuotta.
    Onko hänen ärhäkkä roolinsa demarien virallisena vastarannankiiskenä lieventynyt aikuistumisen vuosina? En tiedä. Ehkä julkinen kuva on kuitenkin leppoisampi, sovittelevampi, vähemmän aggressiivinen. Sitä paitsi vastuullisilla tehtävillä - kaupunginjohtajana ja ministerinä - on ainakin ulkoisia särmiä hiova vaikutus. Mitä näsäviisaalle ja kiukuttelevalle pikkupojalle miehen sisällä on tapahtunut - vai onko tapahtunut mitään - sitä päiväkirjat eivät paljasta. Sitäkin voi miettiä, että kannattaako mielen primitiiviset kerrokset laittaa esille, sillä eikö meillä jokaisella ole ajatusten pimeä puoli, jota ei koskaan valaista sanoilla eikä teoilla?
    Päiväkirjoja lukiessa alkaa ihmetellä miksi Tuomioja on jatkanut poliitikon roolissa näin pitkään. Häntä kun potuttaa kaiken aikaa, vaikka Tuomioja itse käyttää voimakkaampaa ilmaisua. Jos Tuomioja ei jonakin päivänä ole ”vittuuntunut” puoluetovereihinsa, niin masentunut hän on joka tapauksessa.
    Tuomioja vastustaa…. joka päivä jotakin. Kauan sitten hän vastusti Vietnamin sotaa, kansainvälisiä öljy-yhtiöitä, Persian shaahia, eurooppalaista integraatiota, Kalevi Sorsaa, ydinvoimaa, EMUa ja tietenkin Paavo Lipposta – muutaman asian mainitakseni. "Ainoa rooli minunkaltaisellani ihmisellä voi olla jarrumiehen ja varoittajan oppositiorooli", Tuomioja tunnustaa syksyllä 1996 luettuaan Margaret Thatcherin muistelmia ja todetessaan ettei hänellä ole koskaan ollut samanlaista maailman muuttamisen varmaa visiota kuin mitä Thatcherillä oli.
    Hieman ristiriitaista on, että Tuomioja kunnioittaa kovan linjan torypoliitikkoa (vaikka ei tietenkään ajattele hänen tavallaan), mutta melkeinpä halveksii puoluetoveri Lipposta, jolla on Tuomiojan kaipaama vankkumaton visio - unelma viedä Suomi Eurooppaan ja rahaliittoon.    
   Oppositioroolin rinnalla Tuomioja on tutkinut historiaa; hän väitteli tohtoriksi Pekka Kuusi aiheenaan vuonna 1996.


                                      Kyösti Salovaara, 2017.


Mikä pistää miehen tikittämään?
    En tiedä, jään ihmettelemään.
    Päiväkirjoissaan – jotka on kirjoitettu ajassaan, ei jälkikäteen – Tuomioja on harvinaisen suorasanainen. Hän ei juuri kehu ketään, ei aina itseäänkään. Demaripuolueesta tuntuu löytyvän lähinnä ääliöitä ja oikeistolaisia älykääpiöitä. Suurinta sympatiaa Tuomioja tuntee vihreitä kohtaan, kirjoitteleepa heille jopa ohjelmaluonnoksia – toki SDP:n johdon tietäen ja luvalla.
    Jos tähän asti lukemastani (olen nyt syksyssä 1996) yrittää etsiä sankareita, niin sellaiseksi käynee Osmo Soininvaara. Jompi kumpi onkin väärässä puolueessa – Osmo tai Erkki.
    ”Roistoja” ja epäpäteviä poliitikkoja löytyy kaikista raoista. He eivät pääse Tuomiojan inholta pakoon.
    Rehellisyys maan perii. Kohta seisova härkä istahtaa.
    Tuomioja oli keskeisessä roolissa vetämässä Martti Ahtisaarta presidentiksi. Muutamaa päivää ennen vaaleja Tuomioja huokaisee helpotuksesta. Kävipä vaaleissa miten tahansa, hän pääsee Ahtisaaresta eroon, ei tarvitse olla enää tuon miehen kanssa missään tekemisissä.
    Ahtisaari ei siis vastannut Tuomiojan ajatusta hyvästä presidentistä. Hän ajatteli lähes kaikessa eri tavalla kuin Tuomioja, ja sehän Tuomiojan maailmassa on suurin virhe mihin kanssaihminen voi syyllistyä.
    Miksi Tuomioja sitten auttoi Ahtisaarta?
    Siksi että hän halusi katkaista Kalevi Sorsan presidentintien. Sorsan vastustaminen oli suurempi arvo kuin Ahtisaaren kannattaminen.
    Kun nuoret demarikansanedustajat vaalien 1995 jälkeen kummastelevat miksi heidän ihanteensa Tuomioja ei ota merkittävämpää roolia puolueen johdossa, Tuomioja masentuu. Mitä häneltä odotetaan? Miksi hänen pitäisi astua etunenään, johtoon? Mutta kun häntä ei valita Lipposen leikkaushallitukseen ministeriksi, Tuomioja masentuu taas ja vittuuntuu: monet epäpätevät ajavat hänen ohitseen, miksi häntä ei huomata?
    Tuomiojalla on kaksi mielenasentoa: vitutus ja masennus.


Niin rankasti kuin Tuomioja moittiikin (muita) poliitikkoja ajattelukyvyn puutteesta, ei poliittisissa päiväkirjoissa oikeastaan ole yhtään Tuomiojankaan (uutta) ajatusta.
    Kummallista!
    Tuomioja kyllä reagoi herkästi ja kiukkuisesti, mutta ei pysähdy itse ajattelemaan tai filosofoimaan. Muita hän moittii kvasifilosofoinnista, mutta ei yritä edes sitä.
    Onko Tuomiojalla ”ajatuksia”?
    Vaikea sanoa, en tiedä. Jos on, hän piilottaa ne taitavasti.
    Vähän väliä Tuomioja tunnustautuu holhousdemariksi. Vaikka hän päiväkirjojen vuosina melkein joka päivä syö lounasta, illallista tai päivällistä - henkilösuhteiden hoitoa, poliittisten tuulten haistelua, poliittisten vastustajien arviointia, juonittelua, lobbareiden kuuntelua - jossakin helsinkiläisessä laaturavintolassa eikä kai sylje lasiin, ja vaikka pilaakin tovereilta ilon juomalla kaakaota kun menee näiden kanssa kiihkeiden neuvottelujen lomassa Kappeliin oluelle, niin yhä uudestaan hän moittii muita ihmisiä ilonpidosta. Taitaa tapahtua Dublinissa, missä Tuomioja aamulenkillä kuulee jostakin irkkupubista remakkaa puheensorinaa: tätä ilonpitoa (joka toisaalta houkuttelee luokseen) Tuomioja juoksuvauhtia kiihdyttäessään paheksuu perin juurin.
    Tuomiojan henkilön kummallisin ristiriita onkin yhtä aikaisessa suvaitsevaisuudessa ja holhoushalussa. Hän ei jostakin syystä halua sallia muille sitä mistä itse kaikin siemauksin elämässään nauttii (toki masentuneena ja vittuuntuneena).
    Tulee mieleen, että tämän Tuomiojan pimeiden ajatusten dilemma leimaa nykyään koko demaripuoluetta (ja miksei myös vihreitä, vassareista puhumattakaan). Moraalinen tuohtumus on muuttunut järjestelmäkritiikksi. Jos esimerkiksi presidenttiehdokas Tuula Haatainen saisi päättää diktaattorina, niin yksityiset kauppaliikkeet ja supermarketit kiellettäisiin ensi vuonna ja niiden tilalle perustettaisiin yksi valtion asuste- ja kenkäkauppa ja yksi kunnan ruokakauppa, jotka kilpailisivat asiakkaista kassajonon pituudella. Mitä pitempi jono, sen parempi kauppa.
    Markkinatalous on demareille nykyään ”perkele”, jonka nimeä ei pidä ääneen mainita. Paholainen se taitaa olla myös perustuslakifundamentalisteille. Ilmeseisti julkinen talous ei saa olla tehokasta, koska tehokas talous loukkaa köyhien ja kipeiden ihmisoikeutta. Miten - sitä yliopiston juristit eivät osaa sanoa.
    Yhtä kaikki Tuomiojan poliittiset päiväkirjat valottavat hienosti ja rehellisesti demarien (ja yleensä vasemmiston) dilemmaa: ole liberaali mutta älä päästä kansalaisia sitovaa liekaa kovin löysälle.


Lueskelen Erkki Tuomiojan poliittisia päiväkirjoja rannalla auringon paistaessa ja aaltojen kohistessa rauhoittavasti.
    Poliittinen Suomi on kaukana, poliittinen mielenmaisema lähellä.
    Jos joku (suomalainen) ohikulkija näkee kirjani rantapedillä, hän saattaa huudahtaa hämmästyksestä. Mitä ihmettä! Kuka hemmetti lukee Tuomiojaa Välimerellä!
    Käsittämätöntä!
    Kun Dan Brown julkaisi menestysteoksensa vuonna 2003, niin monta vuotta sen jälkeen näki ihmisten rannoilla, junissa, odotushalleissa ja kaikenlaisessa julkisessa tilassa lukevan Da Vinci -koodia häpeilemättä. Se oli romaani joka ostettiin lukemista varten – ei hyllyn tai yöpöydän koristukseksi.
    Isäni muuten "opetti" minulle Veteranon keväällä 1985 Palmassa. Olin silloin 38 vuotias, joten opetus lienee moraalisesti hyväksyttävää. Nykyään tuota brandya ei saa läheskään kaikista kahviloista. Ajat muuttuvat. Ja maut.
    Jos Erkki Tuomioja nyt näkisi (tai tietäisi), että hänen poliittisia päiväkirjojaan luetaan Torreblancan piitsillä, mitä hän ajattelisi? Miten suhtautuisi tähän asiantilaan?
    Masentuisi? Vittuuntuisi?
    Vai hämmästyisi tajutessaan, että istuva härkä seisoo.


                                                                           Kyösti Salovaara, 2017.


____________________________



18 kommenttia:

  1. Ei sen enempää Tuomioja kuin Soininvaarakaan ole väärässä puolueessa. Puolueethan eivät ole erillisiä saaria, vaan niiden edustajat muodostavat joukkoja, jotka leikkaavat toisia vastaavia joukkoja (käyttääkseni nuoruuteni joukko-opin termejä).

    Mielenkiintoista on, että tällaisten poliitikkojen puoluevalinta olisi voinut mennä toisinkin. Siksikään en osaa kovin ankarasti moittia puoluetta vaihtavia. Tietysti täytyy myös todeta, että kahden joukon, sanotaan vaikka Sdp:n ja vihreiden, äärimmäiset laidat ovat melkoisen kaukana toisistaan. Mutta niinhän ovat laidat jo suurten puolueiden sisälläkin!

    VastaaPoista
  2. Taitaa olla hyvä analyysin alku sinulla tässä.
    Luin pari vuotta sitten ensimmäistä osaa hyvän matkaa mutta se osoittautui niin ankeaksi että kesken jäi. Ihmettelen juuri tätä Tuomiojan ankeutta (joka tulee usein ilmi hänen muuten niin hienoissa kirja-arvosteluissansakin) kun taustalla ovat Hella W:n ja Vappu-äidin, olkoonkin kompleksinen , niin kuitenkin elämänmyönteinen suhde ympäristöönsä. Vai oliko näin? .. Entä oman perheen puute? Mies tuntuu kovin yksinäiseltä.
    Jännää on tuo rinnastus Tuomioja - Soininvaara. Heillähän tuntuu molemmilla olevan vahva taipumus 'rakenteiden' väsäämiseen tai muuttamiseen. hh

    VastaaPoista
  3. Terveiset Torreblancan biitsille edelleen koleasta Suomesta, 13 astetta mittarissa ja hyinen tuuli. OLet valinnut oikean paikan!

    Tuo tarina härän takana on kiva. Ja Osbornen härkähän on ainoa mainos, joka saa olla tällä tavalla näkysällä, koska ei ole enää mainos. Onhan se aika tyylikäs.

    Hyvää rantalukemista sinulla, paitsi hankala kirja painonsa vuoksi, eikö vain. Siis fyysisen painon, varmaan sisällössäkin on painoa.

    hh: Tuomiojalla on pitkä ja tietääkseni hyvä avioliitto toimittaja Marja-Helena Rajalan kanssa, joka on sattumoisin lapsuudenystäväni, naaapurin likka. Tiemme erkanivat aikuistuessa. Käsittääkseni Tuomioja on lukutoukka, valitsee usein mieluummin seurakseen kirjan kuin ihmisen eli ei yksinäinen, vaan omasta halustaan mieluummin itsekseen kuin kokkareilla kuten vaimonsakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu Marjatta, tiesin tämän eli tarkoitin perheellä lapsiperhettä. Ajattelin myös sitä mahdollisuutta, että itsekseen olemisesta eli välttämättömyydestä (?) on tehty hyve mistä taas voi olla monenlaisia seurauksia. Omassa suvussani on ollut lapsettomia pariskuntia joista yksi joka johti vastaavan tapaiseen asetelmaan. Mutta nyt käy käsky keittiöstä joten "Jatkukoon päiväsi!"
      hh

      Poista
  4. Tässä tulee mieleen sellainenkin ajatus - olematta mitenkään syvällisesti perillä psykologiasta - että ihmisen voi määritellä (tai ihminen tulee määritellyksi) sen perusteella että: mitä hän tekee, mitä hän sanoo (puhuu, kirjoittaa jne) ja mitä hän sisimmässään ajattelee. Tuota viimeistähän kukaan ulkopuolinen ei pääse näkemään, joten se on aina sen varassa mitä ihminen kertoo ajatelleensa (siis itsesensuroitua puhetta).

    Luulen että jokaisella meistä on todella pimeitäkin ajatuksia, pelkoja, inhoja jne, mutta niitä ei oikeastaan ilmaista missään - ei edes yleensä päiväkirjoissa.

    Tässä Tuomioja kenties menee pidemmälle kuin muut; antaa kaiken tulla ulos (päiväkirjoihin).

    Edellisen perusteella ajattelen etteivät päiväkirjojen Tuomioja ole koko mies vaan, että koko mies on ihmisen kolme puolta yhdessä.

    Poliittiset päiväkirjat sinänsä antavat Tuomiojan elämästä hieman toispuolisen kuvan, koska julkaistuista päiväkirjoista on poistettu (melkein) kaikki perhe-elämää ja semmoista koskevat asiat. Eli on Tuomioja muutakin tehnyt kuin poliittista työtä.

    Joo, seinät korkealla ja katto levällään - vai miten se menikään tämä kuuluisa määrittely demaripuolueelle. Muut puolueet ovat nykyään melkein järjestään yhtä laveita, suuntaan jos toiseenkin.

    Ehkäpä koko puolujärjestelmä pitäisi uudistaa, mutta millaiseksi, sitä ei kai kukaan osaa sanoa. Ei somen "kaikki-ovat-oikeassa-omalla-äänellään" maallikaan houkuttele.

    Pakinaan voi lisätä, että vuoden 1997 aikana Tuomioja todella vakavasti harkitsi poliittisen turvapaikan hakemista vihreistä. Hän uhkasi äänestää EMUa vastaan ja sen jälkeen turvapaikkaa tarvitsisi. Miten sitten kävi, osittain sen tiedämme - miten Tuomioja äänesti, ei vielä käy selville näistä päivkirjoista.



    VastaaPoista
  5. Vielä Soininvaarasta ja Tuomiojasta, jotka molemmat ovat poliitikkoja, joita arvostan (sellaisiahan löytyy kaikista puolueista, kuten myös niitä vähemmän arvostettavia).

    En ole lukenut Tuomiojan päiväkirjoja, mutta ilmeisesti pitäisi. On ihailtavaa, että hän on avannut poliittista minäänsä näin rohkeasti. Samalla se tekee hieman surulliseksi. Miksi näinkin "hyvä" poliitikko lähinnä vastustaa, sen sijaan että hän rakentaisi? Miten pikkumaiseksi politikointi voikaan ihmisen tehdä?

    Pidän muuten tuollaisesta erilaisten ainesten yhdistelystä. Tuomiojan päiväkirjojen lukeminen jossain Espanjan auringon alla on sillä lailla eriparinen yhdistelmä, että se voi avata joitain uusia ajatuksia?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omaan makuuni sarjan ensimmäinen osa oli niin pikkutarkkaa kirjaamista, että se oli liikaa "matti meikäläiselle". Ymmärtääkseni tämä on Tuomiojalta tarkoituksellista. Hän, itsekin historiantutkijana ajattelee kollegoitaan joille tuo tulee olemaan oikein kätevää. Mikään Klingen päiväkirja tämä tietysti ei ole, diaari mieluumminkin (?). No, Kyösti osaa sanoa tarkemmin. hh

      Poista
    2. Kitos luottamuksesta, Hannu. En ehkä kuitenkaan pysty täyttämään sitä.

      Tuomioja sanoo ettei aikonut koskaan julkaista päiväkirjojaan, mutta ajatteli että niistä on hyötyä hänelle itselleen ja historiantutkijoille.

      Tässä sitten seisookin se todellinen kysymys: jos kirjoittaa tulevaisuuden tutkijoille, kuinka paljon se vaikuttaa kirjoitettuun? Vaikka Tuomioja tuntuu sanovan kaiken mieleen johtuvan, sanooko kuitenkaan?

      Jos kaikki Tuomiojan aikalaiset olisivat pitäneet yhtä tarkkoja "diaareja", silloin tutkijat voisivat aikanaan hykerrellä ja selvittää asioiden kulun.

      Kuitenkin, ilman sitäkin tietoa, tiedetään mitä lopulta tapahtui, mitä lakeja säädettiin jne. Kuinka paljon meidän täytyy tietää siitä miten paljon soudettiin ja huovattiin, kuka souti ja ken huopasi ja kuka kenties heilutti perämelaa vedessä ja välillä muiden pään päällä?

      Poista
  6. Juuri poliitikot kirjoittavat ja sanovat toisistaan hyvinkin pahasti, useat heistä. Se ikäänkuin kuuluu poliittiseen peliin ja työminään.

    Kirjailija Knausgårdia on syytelty paljastavasta autofiktiostaan, jossa hän käyttää ihmisistä heidän oikeita nimiään, mutta eihän se nyt ole yhtään mitään verrattuna siihen, miten raadollisesti poliitikot päiväkirjoissaan kirjoittavat toisistaan ja työn puitteissa tapaamistaan ihmisistä.

    Olen monesti ollut yllättynyt ja vähän Pekan tapaan myös pettynyt monen poliitikon muistelmatyylistä. Tulee mieleen, että hehän eivät ole kirjailijoita, ja kunnioitetaanko kustantamoissa heitä, niin, ettei puututa tyyliseikkoihin.

    VastaaPoista
  7. Etäisyyttä saa kun ottaa - tietysti vaikka kotonakin kun sulkee kaikki tuutit maailmaan, lähelle. Kaukana Suomesta huomaa paremmin asioiden suhteet. Luulen.

    Ei kustantamoissa poliitikkoja kunnioiteta, luulen, eivätkä he ole ainoita jotka kirjoittavat (kuka siis?) huonosti. Olisin ostanut jokin aika sitten Jukka Kekkosen kirjan Espanjan ja Suomen kansalaissotien vertailusta, mutta kun Hesarin arvostelija (johon uskoin) sanoi, että Kekkosen kieli on tolkuttoman huonoa, jätin ostamatta. Varsinkin kun tämä Kekkonen on niitä mielikuvatiedemiehiä jotka osaavat asetella faktat niin että syntyy (faktoista riippumaton) tietty poliittinen (aika jyrkkä vasemmistolainen) mielikuva. Tällä en tarkoita etteikö olisi mielenkiintoista lukea selviä mielipiteitä, vaan sitä että niitä ei saisi piilottaa mielikuvien taakse.

    Kun aikoinaan toimitin kaksi Kalevi Sorsan esseekokoelmaa, Otavan kustannustoimittaja narisi jatkuvasti: Miksi se ei kirjoita ihmisistä, miksi se ei hauku muita poliitikkoja, miksi sen pitää olla niin asiallinen?

    Kustantaja julkaisee sellaista mitä ihmiset haluavat lukea. Asiallisuus ei myy.

    Täällä etäällä ihmettelen, että miten ja miksi yksikään täysijärkinen ihminen lukee Iltasanomien tai Iltalehden juoruja julkkiksista. Ilmeisesti kuitenkin täysijärkiset lukevat. (Tissit on toinen juttu, järkisellekin.)

    Minkä sille voi että maailma ja media on niin tolkuttoman pinnallinen juttu?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikilla ei ilmeisesti ole henkilöä joka toimittaa. Eikä nöyryyttä luetuttaa esilukijoilla. En tarkoita Tuomiojaa, en ole lukenut hänen muistelmiaan.

      Kyösti, julkkiksista vielä kiinnostaakin lukea, oikeista julkkiksista, mutta kun nyt on niitä, jotka ovat tehneet itsestään julkkiksen menemällä johonkin kilpailuihin ja hankkimalla isot silikonitissit. Riittää kun poseeraa kiemurrellen S:n muodossa vartaloprofiilissa, rohkeasti, silloin on kiinnostava persoona.
      Tavis voi ryhtyä myös tubettamaan oamsta elämästään ja esittelemään siinä ohessa kaikkia tuotteita näkkileivästä intiimituottesiin - ja kas, julkkis on syntynyt, seuraajia tuhansia.

      Poista
    2. Niinpä, "oman elämänsä sankareita" piisaa ja netissä niitä syntyy.
      Ihminen on outo eläin!

      Poista
  8. Kyösti: yksityiskohta. Huushollin toinen ihminen sai kerran palkaksi työstään oppilailtaan pullollisen espanjalaista punaviiniä. Juotiin sitä, päivälliseksi, mutta pettymys oli suuri. Viini oli karvasta ja maku oli etikkainen. Pullossa roikkui juuri kuvan näköinen pikkuinen härkä. Se on yläkerrassa Windows-dinosauruksen vieressä. Kones toimii kun se ei ole yhteydessä nettiin.

    Silloin ajattelin että mainostavat niitä kammottavia härkätaisteluja. Toivon totisesti että ne saadaan lopetetuksi. En ollut ikinä kuullutkaan tuosta patsaasta.

    Minusta härkätaistelija on harvinaisen kaukana sankarista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ripsa (anteeksi Kyösti että menen väliin tässä), härkätaistelu on 'turhaa' ja ehkä väärää eläinrääkkäystä, ainakin meille ei-espanjalaislle, se on selvää.

      Mutta se sankaruus? Poikana retkeilin isäni kanssa tuolla Lohjan maastossa ja jouduimme kerran kulkemaan hevoshaan läpi. Haka oli pitkä ja kapea, liian kapea meille, ajattelin, ja vastaan laukkaavalle hevoselle! Oi, kyllä siinä pelotti kun tanner jymisi, "päälle se tulee" ajattelin eikä paljoa auttanut isän, hevosmiehen, rauhoittelu että "eihän se päälle tule, mahtuuhan tuosta!" Kuten kävikin, seuraa se polle vain halusi.

      Härkätaistelu on vanhaa traditiota, muistat varmaan minolaisen kulttuurin akrobaattikuvat joissa oleellinen osa oli härjillä. Juuria on espanjalaislla varmaan sieltä saakka ja siellä härkä ei tule kohti seuran vuoksi, ei, tappaminen silläkin on mielessä! Kyllä nuo toreadorit sankaruuden mitat ovat täyttäneet kun henkensä panevat alttiiksi.

      Viini oli varmaan Sangre de Toro'a, aikoinaan Suomessakin Espanjan nostalgian takia Alkoholiliikkeen valikoimiin otettua. Kun nyt katsoin luettelosta kuvaa niin härkä siitä on tipahtanut kyllä pois pullon kyljestä. Korkkivika jos oli etikkaista. Hannu

      Poista
  9. Hannu, sen minoslaisen labyrintin keskellä oli se härkä. Sitten sinne lähetettiin niitä nuoria flikkoja. Ja se yksi muisti ottaa lankakerän mukaansa.

    Ja sitten on niitä luolamaalausten alkuhärkiä. Luolamaalauksissa on varmaan se alku, koska siinä varmaan kerrotaan neandertalin ihmisten ja varhaisten homo sapiensien elämänehdoista. Sitä sanotaan että ne ehdot ovat olleet kiinni ilmastosta. Joskus oli ruokaa ja joskus ei.

    Tuskin tämän päivän Espanjassa tarvitaan härän verta sen toteamiseksi että ihmiset ovat vielä elossa. Mille jumalille niitä sitä paitsi uhrataan?

    VastaaPoista
  10. Noin varmaankin oli kuin Hannu sanoi - eipä espanjalaisia viinejä voi laadun puutteesta syyttää. Siitä kylläkin että siellä pullotetut ovat yleensä korkkikorkin kanssa joten noita makuvikoja tulee.

    Ripsa, Espanjassa monessa paikassa härkätaistelut on kielletty. Pari viikkoa sitten kuoli espanjalainen, baskimaalta kotoisin oleva härkätaistelija - Ranskassa!

    Yritin pakinassa sanoa että härkä on paljon enemmän espanjalaisuuden symboli kuin pelkän härkätaistelun. Eihän Suomen jääkiekkomaajoukkueen paidassa oleva leijonakaan viittaa (pelkästään) Sirkus Sariolaan - vai viittaako?

    Härkätaistelija on ihminen joka ihmisiä viihdyttääkseen menee äärirajoille, oman henkensä uhalla. Hemingwayllä on tästä kyllä aika hienoa tekstiä - ja viittaa samanlaiseen äärikokemukseen taiteilijoilla joiden henki ei ole sentään vaarassa.

    VastaaPoista
  11. Kyösti, heraldiikka on kyllä alue josta en tiedä yhtikäs mitään. Suomen leijona, esimerkiksi. Ei aavistustakaan.

    Viimeisen parin vuoden aikana on ollut hämmentävää lukea puhetta siitä, että Suomen leijona ja monet muut vaakunat ovat uhattuja, koska rasistit ovat ottaneet ne käyttönsä.

    Esimerkki: löysin kirpparilta hyvät välihousut, käsittääkseni jääkiekkoa kuvaava leijona yhdellä puolella. College-pöksyt ovat hyvää tekoa ja ovat kestäneet suunnilleen 10 vuotta kutistumatta ja hajoamatta. Mutta viimeisen parin vuoden aikana olen tuntenut tarvetta peittää sen leijonan kun menen ulos, koska se ei tunnu olevan enää minun. Siitä on tullut jonkun muun leijona.

    Jääkiekosta en pidä koska siinä tuntuu tulleen pääasiaksi vastapelaajien rusikoiminen. Sellaisessa ei ole mitään urheilijamaista. On kyllä oikein että sirkuksia kiellettiin ottamasta mukaan villieläimiä. Olen kerran nähnyt siinä Ateneumin nurkalla, takaosassa, venäläisiä, joilla oli kissoja temppuilemassa. Kissat tuntuivat pitävän siitä hommasta. Mutta ne ovatkin osin kyllä kesyja eläimiä. Ja siis tahtoessaan.

    En pysty lukemaan niitä Hemingwayn härkätaistelujuttuja. Se on hieno kirjailija kyllä muuten.

    VastaaPoista
  12. Härkätaistelukeskusteluun sananen minultakin. Näen härkätaistelun kuolevana kulttuurimuotona. Myös eläintarhat, delfinaariot ja Ripsan mainitsemat sirkuseläimet ovat kohta historiaa.
    Tämän ajan etiikkaa ei voi soveltaa entisaikoihin. Olen lukenut Hemingwayn kirjoja härkätaistelukohtauksineen. Tiedän, että härkätaistelut on nähty silloin eri tavalla kuin nyt. Olen käynyt katsomassa sekä vielä toimivia että museoina säilytettäviä areenoja. En ole halunnut kuitenkaan mennä näytöksiin. Tiedän, että en kokisi niissä mitään suurta. Aika on nyt eri.

    Suomen juhlavuosi on täyttänyt tehtävänsä, jos symbolit saadaan takaisin räyhäporukoilta oikeaan käyttöönsä.
    Vanhin poikani meni joskus teininä laittauttamaan olkavarteensa itse suunnittelemansa Väinämöisen hahmon. Viime aikoina hän on tuskaillut, kun on joutunut selittämään uimahallin saunassa häntä oudoksuen katsoville, että ei ole uusnatsi vaan kulttuuri-ihminen, joka arvostaa Kalevalaa.

    VastaaPoista