Pimeyden ruhtinas

[Pääpalloja]

                                                                    SALOVAARA
Arto Tolsa - keskushyökkääjä, libero.

Selitystä voi etsiä monesta.

    Kirjoista löytää selityksiä elämälle ja luonnolle, pysyvälle ja vaihtuvalle, ainutkertaiselle ja toistuvalle, sille mitä voi ennustaa.

    Atomien ja hiukkasten maailmaa ei kuolevainen näe. Pitäisikö se, kvanttimaailma uskoa? Tarvitaan kenties niin monta ulottuvuutta selittämään pieni ja suuri ettei laskuissa pysy.

    Jalkapalloa pelataan kolmessa ulottuvuudessa, neljättä unohtamatta.

    Kaikessa rajallisuudessaan – tai juuri siksi – jalkapallossa voi nähdä ihmisten elämän vertauskuvan, tai muutaman sellaisen. Jalkapallopeli koostuu liikkeestä, johon vaikuttaa vastustajan pelaajien asema ja liike ja kaiken taustalla on strategia miten voitto saavutetaan ja taktiikka mitä juuri tässä pelissä pitää tehdä voittaakseen, ainakin yhdellä maalilla.

    Jalkapallo muistuttaa oikeaa elämää siksi, että siinä otetaan koko ajan huomioon pelikentällä liikkuvat ja peliin vaikuttavat muut pelaajat. Tätä peliä, niin kuin ei yhteiskuntapeliäkään voi pelata yksin. ”Yhteiskuntapeli” varustetaan tässä yhteydessä lainausmerkeillä.

Viime vuosina voitollinen strategia – vai onko se taktiikkaa – jalkapallokentillä on perustunut pallon hallintaan; se joukkue voittaa joka pitää palloa hallussaan enimmän osan pelistä, tai tarkemmin sanottuna se kumman joukkueen pelaajat koskettelevat palloa keskenään suomatta vastustajalle pelivälineen koskettelun mahdollisuutta.

    Aikaisemmin englantilaisessa pelityylissä pyrittiin pallo saamaan nopeasti vastustajan rankkarialueelle tai sinne päin, koska maalit tehdään maalin läheltä, ei kaukaa. Yksinkertaista matematiikkaa.

    Barcelonan pallonhallintapelin ollessa vahvimmillaan, koko joukkue puolusti prässäten jo vastustajan maalin tuntumassa; kun pallo riistettiin heti boxin tuntumassa, oltiin jo maalintekotilanteessa. Pyrittiin siis samaan kuin aikaisemmin pitkän pallon pelissä mutta eri keinolla.

    ”Ilman palloa et voi voittaa”, sanoi Ajaxissa ja Barcelonassa pelannut ja valmentanut Johan Cruyff. ”Jos pallo on meillä, he eivät voi tehdä maalia.”

    Pallon hallitsemisen, pallosta pitämisen pelityyliä sanotaan barcajax-peliksi, koska sen perusta luotiin Amsterdamin Ajaxissa ja jalostettiin Barcelonassa, mistä se on sitten levinnyt kaikkialle, ei vähiten FC Barcelonassa vaikuttaneiden pelaajien ja valmentajien mukana.

    Aluksi puhuttiin totaalisesta jalkapallosta; sen luojina pidetään englantilaista Vic Buckinghamia ja hollantilaista Rinus Michelsiä.

Elävä systeemi kehittyy.

    Tiedämme että barcajax-pelityyli on viime vuosina kärsinyt myös tappioita. Barcelona häviää pelejä, Espanja jäi MM-kisoissa alkulohkoon. Entisen Barcelona-pelaajan ja -valmentajan Pep Guardiolan valmentama Bayern München on toki Saksassa ylivoimainen mutta ei välttämättä Euroopan kentillä. Sekin on selvää ettei ole yhtä monoliittista barcajax-pelityyliä vaan kosolti vaihtelua, samanlaisuutta erilaisuudessa, yksilöllisyyttä yhteisessä.

    Pelinhallintaa, pallolla pelaamista sanotaan ”valon peliksi”. Valon peli kohtaa joskus voittamattoman pimeyden pelin – pelitavan jossa odotetaan että palloa pelaava joukkue tekee virheen. Vetäytyminen on hyökkäykseen varautumista. Puolustaminen sabotoi vastustajan pelin. Sekin on tarkoitus.

    Valon pelin tuhoavaksi ”pimeyden ruhtinaaksi” kutsutaan portugalilaista José Mourinhoa, joka nykyään valmentaa Chelseaa; tai ainakin Jonathan Wilson kutsui loistavassa jalkapalloesseessään The Guardianissa viime viikolla (23.4). Wilsonin artikkelin otsikko kertoi asian ytimen: ”José Mourinho, the anti-Barcelona, stands alone in modern football”.

    Wilsonin mukaan Mourinho paljasti kyynisen pelityylinsä armottomuuden äskettäisessä pelissä Manchester Unitedia vastaan. Chelsea piti palloa vain 28 % peliajasta ja voitti tekemällä yhden vastahyökkäysmaalin.

    Mourinho on varovaisella vastahyökkäyspelillään barcelonalaisen pelityylin ulkopuolinen, lainsuojaton, eräänlainen pimeyden ruhtinas. Mutta ironia tai paradoksi tässä Mourinhon pelityylissä on, että vaikka hän valmentajana vastustaa pallonhallintapeliä, hän antaa palloa pitävän vastustajan määritellä pelin luonteen. Pallonhallintaa noudattava barcajax joukkue sanelee Mourinhon joukkueelle miten toimia, mihin vetäytyä, miten minimoida epäonnistumisen riski.

    Vai onko niin, että Mourinhon on nimenomaan taisteltava Barcelonaa vastaan eikä niinkään sen pelityylistä kirvonneita monia erilaisia tyylejä vastaan? Barcelona, Mourinhon entinen seuraa uhkaa yhä sokaisevalla valolla pimeyden ruhtinasta. Hän kääntää katseen siitä pois.

    Sillä Mourinho ei voi mitään tosiasialle, että keskimäärin barcajax-peli on voittoisempaa kuin hänen edustamansa ”pimeän peli”, vaikka hän saakin loistavista pelaajista koostuvan Chelsean yhä uudestaan kukistamaan tylsännäköisellä, varovaisella ja kyynisellä pelityylillä vastustajansa.

    Pimeyden ruhtinas ei perusta estetiikkaan vaan tulokseen.

    Mourinho korostaa rationaalisesti voiton ensisijaisuutta. Oikeastaan muuta ei olekaan, Mourinhon mielestä. Tyylipisteitä ei jaeta. Mutta jos jalkapallosta muokkaantuu pelkästään pimeyden peli, viitsiikö sitä kukaan ajan mittaan katsella?

    Voitto ilman tyyliä – mitä se on?

Jonathan Wilson lainasi esseessään José Mourinhosta elämäkerran kirjoittanutta Diego Torresia, joka kokosi yhteen Mourinhon pelityylin seitsemän kulmakiveä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan pimeyden ruhtinaan pelistrategia pyyhkii hymyn romantikon kasvoilta. Näin voitat Mourinhon teeseillä:

1. Se voittaa joka tekee vähiten virheitä.

2. Jalkapallo suosii sitä, joka saa vastustajan tekemään enemmän virheitä.

3. Kun pelaat vieraissa, sen sijaan että yrittäisit olla ylivoimainen, on parempi rohkaista vastustajaa virheisiin.

4. Se jolla on pallo, todennäköisesti tekee virheen.

5. Se joka luopuu pallonhallinnasta, vähentää mahdollisuutta virheeseen.

6. Palloa pitävä pelkää.

7. Siksi palloton on vahvempi.

    Kun edelliset ”ohjeet” lukee, tajuaa välittömästi että tässä puhutaan muustakin kuin jalkapallosta.

    Mourinhon ”peliohjetta” voi käyttää yhteiskunnassa melkein kaikkialla, missä pyritään (kilvoittelemalla) johonkin ja missä pyrkijöitä on usempia kuin yksi. Pimeyden ruhtinaan ohjeet sopivat esimerkiksi politiikkaan, yhteiskuntapeliin.

    Kun luin Jonathan Wilsonin artikkelin tuoreeltaan viime torstaina, se kolahti ahaa-elämyksenä puiseen päähäni. Samana iltana kirjoitin kommentin Helsingin Sanomien Perässähiihtäjä-blogiin, jossa politiikan toimittaja Unto Hämäläinen taitavasti houkuttelee politiikasta kiinnostuneita ajankohtaiseen debattiin.

    Nyt aiheena oli SDP:n tukala asema vaalihäviön hetkellä, sen jälkeen. Niinpä kierrätin Diego Torresin Mourinho-teesejä kommenttiini näin: ”Tänään sitten SDP keskittyy vain puolustamaan saavutettua olotilaa – ja tietysti sen puolustaminen on järkevää. Mutta jos ihmisille ei luvata mitään muuta kuin puolustustaistelua, se ei todellakaan vetoa kehenkään. Puolustamalla ei pärjää – paitsi José Mourinho jonka joukkue pyrkii vain siihen että vastustaja tekee virheen. Politiikassa se ei riitä. Pallo pitää myös pitää hallussa, sillä pitää pelata.”

    Väitteeni ettei pelkkä puolustaminen riitä poliitiikassa, ei ehkä ole aivan totta. Käydyissä vaaleissa Juha Sipilän keskustapuolue ratsasti voittoon katselemalla kuinka edellinen hallitus teki virheitä, pallon hallinnasta riippumatta tai juuri sen tähden. Puolustauduttiin koskematta palloon, pelivälineeseen.

    Mutta Mourinho-teesit eivät kolahtaneet pelkästään minun päähäni, sillä seuraavana päivänä (24.4) Marina Hyde kirjoitti The Guardianissa sikäläisestä vaalitaistelusta otsikolla ”Controlled, defensive and risk-averse: this is the José Mourinho election”. Hyde kertoi hämmästyneensä havaitessaan, että modernin vaalitaistelun periaatteet oli jo koodattu Mourinhon taktisiin askelmerkkeihin.

    Hyde kyllä huomautti, että kun Mourinholla on erinomainen joukkue toteuttamaan varovaisen voittamisen taktiikkaa, englantilaisilta puolueilta tuollainen taitava joukkue puuttuu.

Johan Cruyff sanoi, että ”jalkapallo on peli, jota pelataan aivoilla”. Pep Guardiola puolestaan viittasi totaaliseen jalkapalloon: ”Me pelaamme vasemmistolaista jalkapalloa. Kaikki tekevät kaikkea.”

    Onkohan tuossa ja jo aikaisemmin Cruyffin ja Guardiolan suulla sanottu kaikki mitä tarvitaan, jos on tarkoitus ymmärtää modernia maailmaa? Tai ainakin modernia jalkapalloa. Muistaen että pimeyden ruhtinaat yrittävät käyttää hyväksi aktiivisen toimijan ensimmäistä virheitä. He odottavat oikeaa hetkeä iskeä.

    Guardiolan ajatuksesta tulee mieleen Karl Marxin utopia, missä työnjako ei enää määrää ihmisen asemaa eikä hänen mahdollisuuttaan osallistua ja toimia vaikkapa taiteilijana.

    Kaikki tekevät kentällä kaikkea, puolustajat hyökkäävät ja hyökkääjät puolustavat, keskikenttämiehet rakentavat peliä hyökkäämällä tai prässäämällä. Futiskentän dynamiikkaa hahmotteleva Pep Guardiola ei ehkä ajatellut Marxia puhuessaan totaalisesta peliin osallistumista. Mutta jos hän olisi ajatellut, hän olisi muistanut ainakin atavistisesti nämä lauseet:

    ”Joka tapauksessa kommunistinen yhteiskuntajärjestys poistaa taiteilijan alistumisen nurkakuntaiseen ja kansalliseen rajoittuneisuuteen, joka kokonaan aiheutuu työjaosta, samoin kuin taiteilijan sulkeutumisen jonkin taidelajin piiriin, jolloin hän esiintyy pelkkänä taidemaalarina, kuvanveistäjänä jne., niin että jo pelkkä hänen ammattinsa nimi riittää ilmaisemaan hänen ammattikehityksensä rajoittuneisuutta ja hänen riippuvuuttaan työnjaosta. Kommunistisessa yhteiskunnassa ei ole taidemaalareita vaan pelkkiä ihmisiä, jotka muun ohessa harjoittavat maalaustaidetta.”

    Marx ja Friedrich Engels kuulostavat tässä romantikoilta, joiden ennustus renessanssimaisesta tulevaisuudesta meni pieleen. Kenties se johtui siitä, että utopia on aina lopulta totalitäärinen; siinä ei ole sijaa toisinajattelijoille, dynaamiselle muutokselle, aidolle yhteiskuntapelille.

    Mutta modernin jalkapallon kehityksen nämä herrat ennustivat mainiosti, vaikka eivät jalkapallosta mitään tienneet.

                                                                    SALOVAARA
Arto Tolsa ja Kalervo Paananen maajoukkueen harjoituksissa
noin vuonna 1965 Kotkan urheilukeskuksessa.
1960-luvulla pelisysteemit muuttuivat.
KTP:ssä Tolsa pelasi keskushyökkääjänä, Paananen tukimiehenä.
Belgiassa Tolsasta tuli libero, vapaa puolustaja joka
osallistuu myös hyökkäyksiin.
HJK:ssakin pelannut Paananen oli tuon aikakauden
 tyypillinen tukimies,
nykyään puhutaan keskikenttämiehistä.
Liberoista kuuluisin lienee Bayern Münchenin Franz Beckenbauer.

Lähteitä:

Chris Anderson ja David Sally: Numeropeli. Suom. Juha Sainio. HS Kirjat 2013.

Marx – Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolomainen. Edistys 1974.

www.theguardian.com/uk.

Mestarien liigan ensimmäiset semifinaaliottelut:

Juventus - Real Madrid 5.5.2015. TV2 klo 21:35.

Barcelona - Bayern München 6.5.2015. MTV Max klo 21:05.