Viisikymmentä ja yksi

[älä kerro kaikkea]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Jalkapallobalettia Malagassa.
Kenttää on pidettävä kuin kukkaa kämmenellä
myös pelin aikana, puoliajalla.

Jos haluat kirjoittaa tarinan ihmisen elämästä, muista että sinun pitää jättää pois jotakin; että kaikkea ei kannata kertoa.

    Juonellisen tarinan idea on kokonaisuuden valhe, yhtenäisyys joka ei ole yhtenäisyyttä. Hyvä tarina tuntuu uskottavalta, vaikka siitä puuttuu paljon.

    Ihmisen mielikuvitus rakastaa selityksiä, syiden ja seurauksien vuorottelua vaikka niitä ei oikeassa elämässä olisikaan.

    Edellä sanottu ei ole minun keksimääni eikä ajattelemaani. Otin vauhtia tähän päivään Aristoteleen runousopista. Jos yrittää kirjoittaa yhden ihmisen tarinan, siitä ei saa yhtenäistä, sanoo Aristoteles, jos ottaa kaiken mukaan, sillä ”yhdenkin ihmisen kohdalle sattuu lukematon määrä tapauksia, joista ei muodostu minkäänlaista kokonaisuutta”. Homeros oli muita etevämpi ja osasi jättää Odysseuksen elämän tapahtumista paljon pois. Hän sommitteli kaiken yhden tapauksen ympärille ja niin syntyi ikimuistettavan tarinan juoni.

    Huomenna perjantaina, jos Jumala ja Ranskan konservatiivinen ammattiyhdistysliike niin suovat, Pariisissa avataan jalkapallon EM-kilpailu, Euro 2016. Tulevien pelien tarinaa ei ole kirjoitettu etukäteen, ei edes tähtiin, mutta jälkeenpäin Ranskan futiskisoista kirjoitetaan monta tarinaa, uljasta ja surkeaa. Noissa tarinoissa yhteinen ja yksilöllinen lomittuvat monella tavalla.

    Globaalissa maailmassa melkein kaikki on yhteistä, myös tunteet.

Jalkapallo ja maailma, toinen toisiaan!

    Modernia jalkapalloa, tyyleineen ja taktiikoinen ei kai voi selittää ilman kenttää ympäröivää maailmaa. Hienovaraisempi ja auki jäävä kysymys kuuluu: Voiko maailman selittää ilman jalkapalloa?

    Jalkapallon ja yhteiskunnan suhteesta kirjan kirjoittanut Franklin Foer totesi, että vaikka jalkapallo ei olekaan Bachia eikä Buddhaa, niin usein se koetaan voimakkaammin kuin uskonto ja sillä on yhtä lailla yhteisön jäseniä yhdistävä ja sen perinteitä vaaliva merkitys.

    Tarinat ovat todellisuutta voimakkaampia.

    Foer sanoo, että Francon diktatuurin aikana Athletic Bilbaon ja Real Sociedadin joukkueet, pelit, olivat ainoa paikka missä baskimaan asukkaat saattoivat ilmaista olevansa ylpeitä kulttuuristaan joutumatta vankilaan.

    Jalkapalloon – ja kaiketi moneen muuhunkin yhteiskunnalliseen ilmiöön – liittyvät tarinat ovat niin voimakkaita, että ne alkavat elää omaa elämäänsä, kuin myytit ja legendat.

    FC Barcelonan (Barçan) ja Real Madridin välinen tarina on tällainen yksinkertaistus, kuten Sid Lowe sanoo näiden seurojen historiaa tarkastelevassa kirjassaan. Tarinan voi tiivistää vastinpareihin: Barça demokraatteja, Madrid fasisteja; Barça kansalaissodan häviäjiä, Madrid sodan voittajia ja sortajia; Barça vasemmalla, Madrid oikealla; Barça hyvä, Madrid paha.

    Tarina ei synny ilman kertojaa. Niinpä tässäkin tarvittiin vasemmistolaisia kirjailijoita ja taiteilijoita luomaan FC Barcelonan ”myytti”. Lowen mukaan barcelonalainen kirjailija ja toimittaja Manuel Vázquez Montalbán oli keskeinen hahmo kun tätä tarinaa hyvästä Barcelonasta ryhdyttiin kirjoittamaan. Montalbán julkaisi vuonna 1969 Triunfo-lehdessä artikkelin Barça! Barça! Barça! - ja siitä se alkoi.

    Mès que en club! Enemmän kuin joukkue!

    Tätä slogania on sittemmin toistettu ikään kuin Montalbánia lainaten, vaikka Montalbán kieltää olevansa hokeman isä.

    Barcelonan äänen kuulee myös hollantilaisen, Barçassa pelanneen ja sitä myöhemmin valmentaneen, tänä keväänä kuolleen jalkapallotaiturin Johan Cruyffin sanoissa: ”Barcelona ei ole vain jalkapalloseura, se on yhteisö. Francon aikaan, tai ehkä jo aiemmin, se oli eräänlainen protesti; jokainen saattoi kuulua seuraan, olla mukana liikkeessä.”

Suuressa maailmassa tarinat ovat suuria, komeita. Pienessä maassa kerrotaan pieniä tarinoita, vaatimattomia.

    Kotkassa pelattiin muutama Helsingin olympialaisten futismatsi. Olin viisivuotias ja osa peleistä katsottiin naapuritalon takavintin pienestä ikkunasta, mutta yhtä peliä, olisiko ollut Egyptin, pääsin lastenlipulla katsomaan kentän päätyyn, Tupakkavuoren rinteelle, mäntyjen siimekseen.

    En muista pelistä mitään, mutta tuntuu uskomattomalta, että viisivuotias poika päästettiin yksin jalkapallomaaottelua katsomaan.

    Saatan tietysti muistaa väärin. Kuvat ovat kuin pentimentossa, päällimmäisen kuvan alta näkyy taiteilijan aikaisemman maalauksen viivat ja värit. Historia on läpinäkyvien kerroksien tarina. Täysin totta tai pelkästään sinne päin.

    Mutta jo aikaisemmin, tämänkin muistan, äitini teki valkoisesta kankaasta rintaani hakaneuloilla kiinnitettävän lapun: Siinä oli numero 9 ja teksti "Mauri Vanhanen". Tai ehkä siinä luki Muke Vanhanen, Kotkan Työväen Palloilijoiden (KTP) jykevän ja kulmikkaan keskushyökkääjän mukaan.

    Yhtä kaikki, kun juoksin pallon perässä pihalla Muke Vanhasena, olin edellä aikaani. Sittemmin kaikkiin jalkapallopaitoihin ympäri maailmaa ilmestyi pelaajan numeron lisäksi myös hänen nimensä.

Pelasin KTP:n junioreissa muutaman vuoden, B:ssä ja A:ssa.

    Kerran, kesällä 1963 tai 64, olimme pelimatkalla Tampereella tai Valkeakoskella samalla bussilla kuin mestaruusarjajoukkue. Oman pelimme tulosta en muista, mutta edustusjoukkue hävisi omansa, Tampereen Palloilijoille tai Hakalle.

    Bussissa kotimatkalla ihmettelin ettei ykkösjoukkueen pelaajia tuntunut tappio harmittavan lainkaan. Kun pääsimme Hämeenlinnaan, Erkki Rahikka, KTP:n kovaotteinen vasen puolustaja, kurvasi bussin jonkun ravintolan eteen ja miehet pääsivät muutamalle oluelle. Se tuntui tärkeämmältä kuin juuri pelattu peli. Rahikka teki kai keikkahommia Vilkkaalle; KTP pääsi halvemmalla ja Rahikka sai pelimatkalta palkkaa.

    No, ehkäpä kotkalaisille amatööripelaajille jalkapallo olikin pääasiassa eräänlaista vapautumista arkipäivän työelämästä. 60-luvun suomalaisen mestaruussarjatason joukkueen ”ammattilaisuutta” kuvastaa hyvin KTP:n edustusjoukkueen avauskokoonpanon ammattiprofiili vielä vuodelta 1968: kokeilumies, työmies, opiskelija, hitsaaja, putkiasentaja, asevelvollinen, apurullamies, opiskelija, opiskelija, viilaaja, viilaaja, tullivartija, nosturinkäyttäjä.

    Kesällä 1964 olin ensimmäisessä kesätyöpaikassani Lohja-Kotkan paperitehtaalla (Raf. Haarla Oy) Hovinsaarella, polkupyörämatkan päässä kotoa Museokadulta. Siellä työmiehet pelailivat ruokatunnilla futista ja uskaltauduin mukaan, vaikka olinkin hyvin ujo. Pelaajista yksi pelasi Kotkan Jäntevän Suomensarjajoukkueessa vasemman puolustajan paikkaa.

    Jossain vaiheessa kesää teimme pelimatkan Lohjalle, sisartehtaan joukkuetta vastaan.

    Pelin jälkeen syötiin päivällinen lohjalaisessa ravintolassa.

    Vastapäätäni istui muuan Valkekoskelta Lohjalle muuttanut entinen Hakan mestaruussarjatason pelaaja. Kun kävi ilmi, että pelasin KTP:ssa enkä juonut ruoan yhteydessä viiniä enkä olutta, kaveri ryhtyi ihmettelemään, että eihän kukaan KTP:ssä pelaava voi olla raitis. Hän kertoi anekdootin kotkalaisesta Pentti Tähtisestä, KTP:n mainiosta maalivahdista, joka pelasi yhden kauden Valkeakoskella. Maajoukkuepeleistä huolimatta Tähtisellä oli ”lempinimi” Seula.

    Tuon kesän Hakassa pelatessaan, niin Lohjalla kerrottiin, Tähtinen asui veneen alla, muiden hamppareiden tavoin.

    Muistikuvat on pentimentossa toisensa peittäviä värejä, päällekkäisiä kuvia kuin harhaan vetäistyjä viivoja.

Viimeinen muistikuvani Arto Tolsasta lienee keväältä 1982.

    Tolsa oli palannut Kotkaan Belgiasta onnistuneen kymmenvuotisen ammattilaisuran jälkeen. 80-luvun taitteessa hän oli KTP:n tukiranka, libero joka osasi tehdä maaleja. Tolsa lähti Belgiaan keskushyökkääjänä ja palasi puolustajana.

       Osmo Salovaara, 1966.
Arto Tolsa.

    Tuona keväisenä päivänä, taisi olla lauantai, sateli hiljakseen räntää. Olin käymässä Kotkassa Museokadulla vanhempieni luona. Lähdin sitten päiväkävelylle ja ohitin läheisen jalkapallokentän. Räntäsateessa hiekkakenttä näytti autiolta ja surulliselta.

    Sitten tajusin että keskiympyrän paikkeilla verkkareihin pukeutunut Tolsa harjoitteli yksikseen pallon kanssa, pomputteli räntäsateessa. Aivan kuin hän olisi vaistomaisesti ajautunut keskiympyrän tienoille, keskushyökkääjän tontille, sinne mistä ura maailmalle alkoi.

    Kesällä 1982 Tolsan hermot eivät pitäneet. Pelit jäivät vähälle, vai pelasiko hän vain yhden ottelun?

    Muutama vuosi ennen kuin Tolsa lähti Belgiaan, KTP:llä oli peli Lahden Reipasta vastaan. Naapurin poika tunsi erään Mallasjuoman jakelukuskin ja pääsimme jakeluautolla katsomaan peliä Lahteen.

    Tolsa pelasi laiskasti, KTP hävisi.

    Paluumatkan Kotkaan istuimme pakettiauton tavaratilassa, kaljakorien seurassa. Tolsa tuli mukaan ja istui tietysti ohjaamossa. Hänelle annettiin takaosasta täysi kori olutta.

    Kun pääsimme Kotkan keskustaan, Tolsa poistui autosta ryhdikkäänä, suorin askelin. Juotu olut ei häneen vaikuttanut, vaikka kori oli nyt tyhjä.

    Tätä jäin ihmettelemään moneksi vuodeksi.

    Arto Tolsa kuoli neljäkymmentäkolmevuotiaana 1989.

Tarinoita on monenlaisia, hilpeitä ja surullisia eikä kaikkeen kannata uskoa mitä kuulee.

    On hienoa ja tyypillistä ajatella, että FC Barcelona oli keskeinen kulttuurinen voima Francon diktatuurin vastustamisessa, mutta todellisuus saattaa olla monisyisempi. Kun Franco kuoli, Barcelona voitti seuraavan 16 vuoden aikana vain yhden kerran Espanjan Liigan mestaruuden. Kaikki ei ollutkaan politiikkaa!

    Jotkut pelaajat elävät kiihkeiden taiteilijoiden tavoin upeiden voittojen ja traagisten häviöiden syövyttävässä ristitulessa. Englannin joukkueessa pelaa tulevina viikkoina Leicester Cityn loistava hyökkääjä Jamie Vardy, jonka tarina muistuttaa Tolsan tarinaa: katupojasta prinssiksi. Vardyn tarinan huipennusta emme vielä tiedä; huhutaan että hän siirtyy Arsenaliin ja tarinan loppu voi hänen kohdallaan olla onnellisempi kuin Arto Tolsan tarinassa.

    Sain juuri luetuksi Yrsa Steniuksien koskettavan elämäkerran Kunnes siipi murtuu Jussi Björlingistä. Tässä teoksessa Stenius yrittää tosissaan, taiteilijan alkoholiongelmaa romantisoimatta mutta myös moralisoimatta, pohtia mikä ajoi Björlingin välillä ja toistuvasti juomaan itsensä melkein hengiltä ja hetkittäin pilaamaan loistavan uransa huippukohdat.

    Stenius lainaa P.O. Enquistia, jonka mielestä taiteilijan luomisprosessi muistuttaa simpukan sisällä olevan hiekanjyvän hiertävää vaikutusta: … jonka ympärille simpukka kutoo yhä paksumman helmiäisvaipan. Hiekkajyvä on totuus, helmiäisvaippa syntyy kuvitelmista, jotka kudotaan totuuden peittämiseksi. Hänellä taide muistuttaa elämänvalhetta, jota pohjimmaisena oleva totuus elättelee.”

    Ihmisen sisällä on totuuden hiekanjyvä, joka hiertää eikä sitä totuutta kukaan, paitsi ehkä taiteilija, pääse näkemään.

    ”Yksi asia on uskoakseni suhteellisen varma”, Stenius analysoi. ”Suurta taidetta tuskin luo taiteilija, joka ei uskalla lähestyä sitä, mikä hänen sisäisessä kokemusmaailmassaan on vaikeinta ja vaikeimmin tavoitettavaa, eikä asettua sen käytettäväksi. Taiteesta ei koskaan tule oikein suurta, ellei se ole merkki jostakin niin polttavan persoonallisesta, ettei kukaan voi sitä väistää... Jos taustana pidetään analyysiä taiteilijantyöstä eräänlaisena kaksintaisteluna, jossa on voitettava niin paljon sisimmässämme piilevää, ei ole vaikeaa ymmärtää, että taitelijat kaipaavat huumausta. Juopumus rauhoittaa ja turruttaa mutta se myös kiihottaa, ja juuri sitähän taiteilija tavoittelee.”

    Saattaa olla ylitulkintaa vetäistä Steniuksen taiteilija-analyysistä suora viiva huippujalkapalloilijan elämään ja toimintaan vihreällä kentällä, mutta viivan vetäiseminen houkuttaa. Ovatko suuret persoonallisuudet, taiteessa ja jalkapallokentällä aina yksilöitä, joiden on taisteleva sielussa hiertävän ”totuuden” hiekanjyvän syövyttävää vaikutusta vastaan?

Tarinoilla on onnelliset loppunsa.

    Ranskassa pelataan tulevina viikkoina 51 ottelua.

    Kun ne on pelattu, tiedetään voittaja.

    Pieniä sankaruuksia syntyy. Joku epäonnistuu.

    Onko Espanjasta yhä voittajaksi? Barcelonan ja Madridin tarinaan

     Kyösti Salovaara, 2016.
Heinäkuussa 2008 "kadulta" ostamani
"voitonpaita" haalistuu seinällä -
voitot eivät haalistu!

sisältyvästä vastakkainasettelusta huolimatta, Espanjan viime vuosien voittoisat maajoukkueet on koottu pääasiassa noiden seurojen pelaajista.

    No, sekin on tiedossa että esimerkiksi 70-luvulla Barçan ja Real Madridin pelaajat kävivät keskinäisen pelin (El Clásicon) jälkeen yhdessä drinkillä. Sitä ei muistella julkisessa tarinassa, koska tarinan pitää esittää roisto ja sankari, jos ei muuten niin kuvan kontrastin vuoksi.

    Tänä vuonna Espanjan maajoukkueessa on pelaajia monipuolisemmin La Ligasta. Siitä huolimatta vedonlyöjän kannattaisi miettiä, vaikuttaako katalonilaispelaajien tuki Katalonian itsenäisyysliikkeelle koko maajoukkueen henkeen ja tuloksellisuuteen.

    Mutta kukaan ei ole voittaja ennen kuin on voittanut.

    Kenties Puola yllättää tai Englanti, jonka sanotaan hylänneen perinteinen puolustamisen taiteensa ja keskittyvän nyt pelaamisen tyyliin – tuoko pallonhallinnan tyyli tulosta? Mutta Saksahan voittaa aina, eikö? Eikä juuri missään tuiki tähtiä niin tiheässä kuin Belgian maajoukkueessa. Sitä paitsi, isäntämaa Ranska lienee karkottanut joukkueesta ristiriitoja lietsoneet pelaajat katsomoon.

    Vapaus, veljeys, futis!

    Näinä päivinä vihreiden kenttien tarinalta odotetaan tyyliä.

____________________________________________________________________

Aristoteles: Runousoppi. Suom. Pentti Saarikoski. Otava 1967, 1977.

Franklin Foer: How Soccer Explains the World – An Unlikely Theory of Globalisation. Harper Perennial, 2005.

Jukka Joutsi: Kotkan ´vihreävalkoista' jalkapallohistoriikkia. 2015.

Sid Lowe: Fear and Loathing in La Liga – Barcelona vs. Real Madrid. Yellow Jersey Press, 2013.

Yrsa Stenius: Kunnes siipi murtuu – Jussi Björlingin taru. Suom. Risto Hannula. Tammi, 3.p, 2004.

Pimeyden ruhtinas

[Pääpalloja]

                                                                    SALOVAARA
Arto Tolsa - keskushyökkääjä, libero.

Selitystä voi etsiä monesta.

    Kirjoista löytää selityksiä elämälle ja luonnolle, pysyvälle ja vaihtuvalle, ainutkertaiselle ja toistuvalle, sille mitä voi ennustaa.

    Atomien ja hiukkasten maailmaa ei kuolevainen näe. Pitäisikö se, kvanttimaailma uskoa? Tarvitaan kenties niin monta ulottuvuutta selittämään pieni ja suuri ettei laskuissa pysy.

    Jalkapalloa pelataan kolmessa ulottuvuudessa, neljättä unohtamatta.

    Kaikessa rajallisuudessaan – tai juuri siksi – jalkapallossa voi nähdä ihmisten elämän vertauskuvan, tai muutaman sellaisen. Jalkapallopeli koostuu liikkeestä, johon vaikuttaa vastustajan pelaajien asema ja liike ja kaiken taustalla on strategia miten voitto saavutetaan ja taktiikka mitä juuri tässä pelissä pitää tehdä voittaakseen, ainakin yhdellä maalilla.

    Jalkapallo muistuttaa oikeaa elämää siksi, että siinä otetaan koko ajan huomioon pelikentällä liikkuvat ja peliin vaikuttavat muut pelaajat. Tätä peliä, niin kuin ei yhteiskuntapeliäkään voi pelata yksin. ”Yhteiskuntapeli” varustetaan tässä yhteydessä lainausmerkeillä.

Viime vuosina voitollinen strategia – vai onko se taktiikkaa – jalkapallokentillä on perustunut pallon hallintaan; se joukkue voittaa joka pitää palloa hallussaan enimmän osan pelistä, tai tarkemmin sanottuna se kumman joukkueen pelaajat koskettelevat palloa keskenään suomatta vastustajalle pelivälineen koskettelun mahdollisuutta.

    Aikaisemmin englantilaisessa pelityylissä pyrittiin pallo saamaan nopeasti vastustajan rankkarialueelle tai sinne päin, koska maalit tehdään maalin läheltä, ei kaukaa. Yksinkertaista matematiikkaa.

    Barcelonan pallonhallintapelin ollessa vahvimmillaan, koko joukkue puolusti prässäten jo vastustajan maalin tuntumassa; kun pallo riistettiin heti boxin tuntumassa, oltiin jo maalintekotilanteessa. Pyrittiin siis samaan kuin aikaisemmin pitkän pallon pelissä mutta eri keinolla.

    ”Ilman palloa et voi voittaa”, sanoi Ajaxissa ja Barcelonassa pelannut ja valmentanut Johan Cruyff. ”Jos pallo on meillä, he eivät voi tehdä maalia.”

    Pallon hallitsemisen, pallosta pitämisen pelityyliä sanotaan barcajax-peliksi, koska sen perusta luotiin Amsterdamin Ajaxissa ja jalostettiin Barcelonassa, mistä se on sitten levinnyt kaikkialle, ei vähiten FC Barcelonassa vaikuttaneiden pelaajien ja valmentajien mukana.

    Aluksi puhuttiin totaalisesta jalkapallosta; sen luojina pidetään englantilaista Vic Buckinghamia ja hollantilaista Rinus Michelsiä.

Elävä systeemi kehittyy.

    Tiedämme että barcajax-pelityyli on viime vuosina kärsinyt myös tappioita. Barcelona häviää pelejä, Espanja jäi MM-kisoissa alkulohkoon. Entisen Barcelona-pelaajan ja -valmentajan Pep Guardiolan valmentama Bayern München on toki Saksassa ylivoimainen mutta ei välttämättä Euroopan kentillä. Sekin on selvää ettei ole yhtä monoliittista barcajax-pelityyliä vaan kosolti vaihtelua, samanlaisuutta erilaisuudessa, yksilöllisyyttä yhteisessä.

    Pelinhallintaa, pallolla pelaamista sanotaan ”valon peliksi”. Valon peli kohtaa joskus voittamattoman pimeyden pelin – pelitavan jossa odotetaan että palloa pelaava joukkue tekee virheen. Vetäytyminen on hyökkäykseen varautumista. Puolustaminen sabotoi vastustajan pelin. Sekin on tarkoitus.

    Valon pelin tuhoavaksi ”pimeyden ruhtinaaksi” kutsutaan portugalilaista José Mourinhoa, joka nykyään valmentaa Chelseaa; tai ainakin Jonathan Wilson kutsui loistavassa jalkapalloesseessään The Guardianissa viime viikolla (23.4). Wilsonin artikkelin otsikko kertoi asian ytimen: ”José Mourinho, the anti-Barcelona, stands alone in modern football”.

    Wilsonin mukaan Mourinho paljasti kyynisen pelityylinsä armottomuuden äskettäisessä pelissä Manchester Unitedia vastaan. Chelsea piti palloa vain 28 % peliajasta ja voitti tekemällä yhden vastahyökkäysmaalin.

    Mourinho on varovaisella vastahyökkäyspelillään barcelonalaisen pelityylin ulkopuolinen, lainsuojaton, eräänlainen pimeyden ruhtinas. Mutta ironia tai paradoksi tässä Mourinhon pelityylissä on, että vaikka hän valmentajana vastustaa pallonhallintapeliä, hän antaa palloa pitävän vastustajan määritellä pelin luonteen. Pallonhallintaa noudattava barcajax joukkue sanelee Mourinhon joukkueelle miten toimia, mihin vetäytyä, miten minimoida epäonnistumisen riski.

    Vai onko niin, että Mourinhon on nimenomaan taisteltava Barcelonaa vastaan eikä niinkään sen pelityylistä kirvonneita monia erilaisia tyylejä vastaan? Barcelona, Mourinhon entinen seuraa uhkaa yhä sokaisevalla valolla pimeyden ruhtinasta. Hän kääntää katseen siitä pois.

    Sillä Mourinho ei voi mitään tosiasialle, että keskimäärin barcajax-peli on voittoisempaa kuin hänen edustamansa ”pimeän peli”, vaikka hän saakin loistavista pelaajista koostuvan Chelsean yhä uudestaan kukistamaan tylsännäköisellä, varovaisella ja kyynisellä pelityylillä vastustajansa.

    Pimeyden ruhtinas ei perusta estetiikkaan vaan tulokseen.

    Mourinho korostaa rationaalisesti voiton ensisijaisuutta. Oikeastaan muuta ei olekaan, Mourinhon mielestä. Tyylipisteitä ei jaeta. Mutta jos jalkapallosta muokkaantuu pelkästään pimeyden peli, viitsiikö sitä kukaan ajan mittaan katsella?

    Voitto ilman tyyliä – mitä se on?

Jonathan Wilson lainasi esseessään José Mourinhosta elämäkerran kirjoittanutta Diego Torresia, joka kokosi yhteen Mourinhon pelityylin seitsemän kulmakiveä. Kaikessa yksinkertaisuudessaan pimeyden ruhtinaan pelistrategia pyyhkii hymyn romantikon kasvoilta. Näin voitat Mourinhon teeseillä:

1. Se voittaa joka tekee vähiten virheitä.

2. Jalkapallo suosii sitä, joka saa vastustajan tekemään enemmän virheitä.

3. Kun pelaat vieraissa, sen sijaan että yrittäisit olla ylivoimainen, on parempi rohkaista vastustajaa virheisiin.

4. Se jolla on pallo, todennäköisesti tekee virheen.

5. Se joka luopuu pallonhallinnasta, vähentää mahdollisuutta virheeseen.

6. Palloa pitävä pelkää.

7. Siksi palloton on vahvempi.

    Kun edelliset ”ohjeet” lukee, tajuaa välittömästi että tässä puhutaan muustakin kuin jalkapallosta.

    Mourinhon ”peliohjetta” voi käyttää yhteiskunnassa melkein kaikkialla, missä pyritään (kilvoittelemalla) johonkin ja missä pyrkijöitä on usempia kuin yksi. Pimeyden ruhtinaan ohjeet sopivat esimerkiksi politiikkaan, yhteiskuntapeliin.

    Kun luin Jonathan Wilsonin artikkelin tuoreeltaan viime torstaina, se kolahti ahaa-elämyksenä puiseen päähäni. Samana iltana kirjoitin kommentin Helsingin Sanomien Perässähiihtäjä-blogiin, jossa politiikan toimittaja Unto Hämäläinen taitavasti houkuttelee politiikasta kiinnostuneita ajankohtaiseen debattiin.

    Nyt aiheena oli SDP:n tukala asema vaalihäviön hetkellä, sen jälkeen. Niinpä kierrätin Diego Torresin Mourinho-teesejä kommenttiini näin: ”Tänään sitten SDP keskittyy vain puolustamaan saavutettua olotilaa – ja tietysti sen puolustaminen on järkevää. Mutta jos ihmisille ei luvata mitään muuta kuin puolustustaistelua, se ei todellakaan vetoa kehenkään. Puolustamalla ei pärjää – paitsi José Mourinho jonka joukkue pyrkii vain siihen että vastustaja tekee virheen. Politiikassa se ei riitä. Pallo pitää myös pitää hallussa, sillä pitää pelata.”

    Väitteeni ettei pelkkä puolustaminen riitä poliitiikassa, ei ehkä ole aivan totta. Käydyissä vaaleissa Juha Sipilän keskustapuolue ratsasti voittoon katselemalla kuinka edellinen hallitus teki virheitä, pallon hallinnasta riippumatta tai juuri sen tähden. Puolustauduttiin koskematta palloon, pelivälineeseen.

    Mutta Mourinho-teesit eivät kolahtaneet pelkästään minun päähäni, sillä seuraavana päivänä (24.4) Marina Hyde kirjoitti The Guardianissa sikäläisestä vaalitaistelusta otsikolla ”Controlled, defensive and risk-averse: this is the José Mourinho election”. Hyde kertoi hämmästyneensä havaitessaan, että modernin vaalitaistelun periaatteet oli jo koodattu Mourinhon taktisiin askelmerkkeihin.

    Hyde kyllä huomautti, että kun Mourinholla on erinomainen joukkue toteuttamaan varovaisen voittamisen taktiikkaa, englantilaisilta puolueilta tuollainen taitava joukkue puuttuu.

Johan Cruyff sanoi, että ”jalkapallo on peli, jota pelataan aivoilla”. Pep Guardiola puolestaan viittasi totaaliseen jalkapalloon: ”Me pelaamme vasemmistolaista jalkapalloa. Kaikki tekevät kaikkea.”

    Onkohan tuossa ja jo aikaisemmin Cruyffin ja Guardiolan suulla sanottu kaikki mitä tarvitaan, jos on tarkoitus ymmärtää modernia maailmaa? Tai ainakin modernia jalkapalloa. Muistaen että pimeyden ruhtinaat yrittävät käyttää hyväksi aktiivisen toimijan ensimmäistä virheitä. He odottavat oikeaa hetkeä iskeä.

    Guardiolan ajatuksesta tulee mieleen Karl Marxin utopia, missä työnjako ei enää määrää ihmisen asemaa eikä hänen mahdollisuuttaan osallistua ja toimia vaikkapa taiteilijana.

    Kaikki tekevät kentällä kaikkea, puolustajat hyökkäävät ja hyökkääjät puolustavat, keskikenttämiehet rakentavat peliä hyökkäämällä tai prässäämällä. Futiskentän dynamiikkaa hahmotteleva Pep Guardiola ei ehkä ajatellut Marxia puhuessaan totaalisesta peliin osallistumista. Mutta jos hän olisi ajatellut, hän olisi muistanut ainakin atavistisesti nämä lauseet:

    ”Joka tapauksessa kommunistinen yhteiskuntajärjestys poistaa taiteilijan alistumisen nurkakuntaiseen ja kansalliseen rajoittuneisuuteen, joka kokonaan aiheutuu työjaosta, samoin kuin taiteilijan sulkeutumisen jonkin taidelajin piiriin, jolloin hän esiintyy pelkkänä taidemaalarina, kuvanveistäjänä jne., niin että jo pelkkä hänen ammattinsa nimi riittää ilmaisemaan hänen ammattikehityksensä rajoittuneisuutta ja hänen riippuvuuttaan työnjaosta. Kommunistisessa yhteiskunnassa ei ole taidemaalareita vaan pelkkiä ihmisiä, jotka muun ohessa harjoittavat maalaustaidetta.”

    Marx ja Friedrich Engels kuulostavat tässä romantikoilta, joiden ennustus renessanssimaisesta tulevaisuudesta meni pieleen. Kenties se johtui siitä, että utopia on aina lopulta totalitäärinen; siinä ei ole sijaa toisinajattelijoille, dynaamiselle muutokselle, aidolle yhteiskuntapelille.

    Mutta modernin jalkapallon kehityksen nämä herrat ennustivat mainiosti, vaikka eivät jalkapallosta mitään tienneet.

                                                                    SALOVAARA
Arto Tolsa ja Kalervo Paananen maajoukkueen harjoituksissa
noin vuonna 1965 Kotkan urheilukeskuksessa.
1960-luvulla pelisysteemit muuttuivat.
KTP:ssä Tolsa pelasi keskushyökkääjänä, Paananen tukimiehenä.
Belgiassa Tolsasta tuli libero, vapaa puolustaja joka
osallistuu myös hyökkäyksiin.
HJK:ssakin pelannut Paananen oli tuon aikakauden
 tyypillinen tukimies,
nykyään puhutaan keskikenttämiehistä.
Liberoista kuuluisin lienee Bayern Münchenin Franz Beckenbauer.

Lähteitä:

Chris Anderson ja David Sally: Numeropeli. Suom. Juha Sainio. HS Kirjat 2013.

Marx – Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolomainen. Edistys 1974.

www.theguardian.com/uk.

Mestarien liigan ensimmäiset semifinaaliottelut:

Juventus - Real Madrid 5.5.2015. TV2 klo 21:35.

Barcelona - Bayern München 6.5.2015. MTV Max klo 21:05.

Valon ja pimeyden peli

[”Ilman palloa et voi voittaa.”]

Arto Tolsa harjoittelee maajoukkueen kanssa Kotkassa noin vuonna 1966.
Kuvakaappaus Osmo Salovaaran ottamasta kaitafilmistä.

Joskus 50-luvun loppupuolella kävin laiskasti KTP:n harjoituksissa; en päästäkseni pelaamaan juniorijoukkueissa vaan päästäkseni pelaamaan jalkapalloa.

     Laiskasti kävimme harjoituksissa siksi, että meillä oli erinomainen mahdollisuus pelailla muutenkin, itseksemme pihan poikien kesken, ja sitä paitsi Urheilukeskuksen kentät olivat kivenheiton päässä. Usein pelasimme hiekkakentän reunalle jätetyillä nurmikkokaistoilla.

     KTP:n harjoituksista jäi mieleen Arto Kormu, joka muutamaa vuotta myöhemmin ryntäsi jalkapalloväen tietoisuuteen Arto Tolsana, isokokoisena, taitavana ja hieman oikukkaana keskushyökkääjänä. Arto oli minua muutamaa vuotta vanhempi. Se että noin kaksitoistavuotias Arto jäi mieleen, on täytynyt johtua siitä, että hänen lahjakkuutensa oli jo silloin yleisessä tiedossa.

     Kuusikymmentäluvun lopulla Tolsa siirtyi Belgiaan ammattilaiseksi. Siellä keskushyökkääjästä tehtiin puolustaja, libero joka varmistaa ettei puolustuksen heikoin lenkki tuhoa joukkueen peliä. Liberolla oli vapaus myös hyökätä, ja Suomeen palattuaan Tolsa teki puolustajana paljon maaleja.

     Chris Andersonin ja David Sullyn mielenkiintoisessa teoksessa Numeropeli – Luulet ymmärtäväsi jalkapalloa, mutta et tiedä siitä mitään (HS kirjat 2013. Suom. Juha Sainio. Alkuteos The Numbers Game, Why Everything You Know About Football is Wrong, 2013.) jalkapalloa luonnehditaan valon ja pimeyden peliksi. Se tarkoittaa, että moderni jalkapallo käy jatkuvaa taistelua hyökkäävän pelin ja puolustavan pelin välillä. Hyökkäys ja maalit ovat kiehtovia, valon peli. Puolustaminen, vastustajan pelin pilaaminen on pimeyden peliä, sietämätöntä mutta välttämätöntä menestyksen kannalta.

     Arto Tolsan urassa toteutuivat pelin molemmat sävyt, valo ja pimeys.

     Traagista tietysti on, että hänen yksityiselämänsä jäljitteli pelin äärivärejä; hän ei kestänyt elämää vaan kuoli 43 vuotiaana.

     Nykyisin Kotkassa pelataan jalkapallo-otteluja Arto Tolsa areenalla.

Jalkapallo on kiehtova peli, jota voi katsoa mistä näkökulmasta tahansa. Se on pienoismalli yhteiskunnasta; se kuvastaa yhteiskuntien ja kultturien muuttumista. Monet organisaatiot toimivat kuin jalkapallojoukkue.

     Kilpailuna, voittamisen pelinä jalkapallo houkuttelee laatimaan teorioita oikeasta pelityylistä, voittajista ja menestyjistä, mutta mitään ”oikean pelityylin” ja ”voittajan” kaavaa ei ole olemassa. Maalit ratkaisevat.

     Amerikkalainen Franklin Foer tarkasteli jalkapalloa yhteiskunnallisena ilmiönä ajatuksia herättävässä kirjassaan How Soccer Explains the world - an [unlikely] theory on globalization, 2004. (Suomennettu nimellä Jalkapallon maailmanselitys). Samalla kun jalkapallo on kuvastanut kansallisia ja paikallisia kulttuurieroja ja kiivastakin paikallisen identiteetin itseilmaisua, se on laajemmassa mielessä seurannut uskontojen ja poliittisten aatteiden kehittymistä maailman muuttuessa.

     Tietenkään jalkapallo ei ole samaa kuin Bach tai Budhalaisuus, Foer sanoo, mutta siinä on usein enemmän tunnetta kuin uskonnossa. Ja sillä on yhtä tärkeä merkitys yhteisön kulttuuriperinnössä kuin uskonnolla.

     Uskonnot ovat hiipuneet, toisin kuin jalkapallon suosio. Mutta kenties myös kenttien reunoilta fanaattisin tunne on lientynyt? Money talks? Paikallisuuden tilalla on kosmopoliittisuus.

     Tuntuu ihmeelliseltä, että Yhdysvalloissa on rankasti vastustettu (eurooppalaisen) jalkapallon rantautumista Pohjois-Amerikkaan.
     Muuan kirjoittaja väitti, että jalkapallon vihaaminen on amerikkalaisempaa kuin omenapiirakka tai pickupilla ajeleminen. Kun tunnettu konservatiivi, entinen Buffalon Billsin pelinrakentaja Jack Kemp yritti estää eurooppalaisen jalkapallon suosimista kotimaassaan, hän vetosi nuorisoon sanomalla, että amerikkalainen jalkapallo edustaa demokratiaa, kapitalismia kun taas eurooppalainen jalkapallo kuuluu sosialismiin.

     Kempiltä ja kumppaneilta jäi huomaamatta, että jalkapalloa ei pelattu juuri koskaan loisteliaasti sosialistisissa yhteiskunnissa. Totalitaarinen järjestelmä on myrkkyä sekä luovalle jalkapallolle että salapoliisikirjallisuudelle.

     Harvapa meistä tietää, että lontoolaisseura Tottenhamin menneisyys liittyy juutalaisuuteen. Seuran kannattajajoukon tunnushuudot kertovat yhä tästä menneisyydestä.

     Kun saksalainen Jürgen Klinsmann pelasi 90-luvulla Tottenhamissa, kannattajat lauloivat yhdessä:

Chim-chiminee, chim-chiminee

Chim-chim churoo

Jürgen was a German

But now he's a Jew.

Chelsean kannattajat – vaikka heissä oli yhtä lailla juutalaisia kuin Tottenhamillakin – kehittivät vastatoimena vihalaulun paikallisvastustajalleen tähän tyyliin:

Hitler's gonna gas'em again

We can't stop them

The Yids from Tottenham

tai näin

”Gas a Jew, Jew, Jew,

put him in the oven

cook him through.”

     Foerin kirja muistuttaa, että jalkapallon avulla syrjityt ryhmät ovat pyrkineet valoon; se on eräänlaista hyväksyttyä kapinaa, niin kuin oli baskijoukkueille ja katalonialaiselle Barcelonalle Francon ajan Espanjassa.

     Ensi lauantaina Lissabonissa ratkaistaan Mestarien liigan tämänvuotinen voittaja. Kentälle saapuu Madridista kaksi joukkuetta, joiden sanotaan kuvastavan espanjalaista yhteiskuntaa: eliitin Real Madrid ja työläisten kannattama Atlético Madrid.

     Atléticon ”kapinallisuus” ja anti-francolaisuus saattaa olla myytti, mutta se tuo peliin oman jännitteensä. Atlético voitti jo Espanjan mestaruuden; onko argentiinalaisen ”kovanaaman” Diego Simeonen valmentamasta joukkueesta myös Euroopan mestariksi? Samalla kysytään, onko Atléticon suoraviivainen ja aggressiivinen pelityyli jotakin uutta, jotakin mikä lopettaa barcelonaisen pelityylin missä palloa rakastetaan niin ettei siitä malteta luopua edes maalia tehdäkseen. Ja pitäisikö tässä myös nähdä väliaikatulos Espanjan valtion dilemmassa: Madridin keskusvalta vs. separistinen Katalonia?

Saksalaissyntyisen Chris Andersonin ja amerikkalaisen David Sallyn Numeropeli perustuu valtavan suureen numerolliseen analyysin jalkapallopelin ”lainalaisuuksista”.

     Anderson on yhteiskuntatieteilijä, Sally taloustieteilijä ja molemmilla on taustana urheiluharrastus jalkapallon tai baseballin parissa.

     Numeropeli kumoaa monia myyttejä.

     Esimerkiksi sen että kulmapotkun seurauksena syntyy usein maali tai sen että tehtyään maalin joukkue on haavoittuvainen ja kokee usein takaiskun. Kulmapotkusta on siis hyvin harvoin hyötyä, joten niihin ei kannattaisi pyrkiä eikä katsojien niille hurrata. Sekin kumotaan, että manageria vaihtamalla joukkue alkaa pärjätä paremmin; se pärjäisi muutenkin, koska kaikki palautuu keskiarvoaan kohti.

     Mitä enemmän Anderson ja Sally tilastoja ja numeerisia analyyseja tutkivat, sitä vakuuttuneemmiksi he tulevat nykyjalkapallon menestyksen avaimesta: se joka pitää palloa mahdollisimman paljon, menestyy. ”Ilman palloa ei voi voittaa”, sanoi hollantilainen mestaripelaaja ja valmentaja Johan Cruyff. ”Jos pallo on meillä, he eivät voi tehdä maalia.”

Kannen suunnittelu:
Sami Valtere, Jukka Pylväs.

     Anderson ja Sally ovat tutkineet mitä Cruyffin ajatus käytännössä oikeastaan tarkoittaa. Ja päätyneet siihen, että kaikki ylimpien liigatasojen pelaajat osaavat syöttää pallon teknisesti yhtä hyvin. Huipputasolla tekninen suoritus ei erota hyvää joukkuetta huonommasta. Oleellista ei ole pallon pitäminen pelaajan hallussa, sillä yhden pelin aikana pallo on pelaajalla keskimäärin vain 53,4 sekuntia ja keskimäärin pelaaja juoksee pallon kanssa vain noin 191 metriä, kun hän muuten pelin aikana juoksee jopa 11 kilometriä!
     Oleellista on, että pallo kiertää pelaajalta toiselle.

     Ja silloin kysymys ei olekaan ”potkun laadusta” vaan siitä, että hyvät pelajaat osaavat etsiytyä oikeaan paikkaan, mihin on helppo syöttää; ja että palloa pitävä pelaaja näkee pelikentän asetelmat ja pelaajan, jolle on helppo syöttää. Pallo on kyllä menestyvän joukkueen hallussa pitkän ajan, mutta ei kenelläkään yksittäisellä pelaajalla. Modernin jalkapallon menestyksen salaisuus kiteytyy tähän:

     ”Hallussapidossa on kysymys kyvykkyydestä, ja se on pääasiassa kykyä luoda helppoja syöttötilanteita, sen sijaan että pelaajat joutuisivat toimimaan vastustajan luoman paineen alaisina, jolloin heidän toimintavaihtoehtonsa ovat vain rajalliset. Ja se tarkoittaa sitä, että kauden mittaan voitolle pääsevät ne joukkueet, jotka hellivät palloa ja jotka tietävät miten se tehdään.”

     Tuon luettuaan on helppo ymmärtää miksi esimerkiksi Jari Litmanen on niin loistava jalkapalloilija.

Jalkapallo on myyttien ja epämääräisten kuvitelmien peli, joka tihkuu vahvoja tunteita. Asiantuntijoita riittää jokaiseen katsomoon.

     Numeropelissä todistetaan, että keskimäärin yksittäisessä pelissä puolet menestyksestä perustuu taitoon ja puolet onneen. Siitä johtuu, että veikkaus- ja vedonlyöntitoimistoilla menee hyvin.

     Jalkapallo on myös heikoimman lenkin peliä. Heikoimman pelaajan vaihtaminen parempaan tuottaa paljon suuremman hyödyn kuin parhaan pelaajan vaihtaminen vielä parempaan, mutta suurseurat, esimerkiksi Real Madrid tai jopa Barcelona näyttävät käyttäytyvän päinvastaisella tavalla. Huippuhyökkääjiä vaihdetaan suurella rahalla vielä ”huipumpiin”. Puolustajiin panostaminen ei ole ”jalkapalloseksikästä”, vaikka sillä saavutettaisiin (kenties) suurin hyöty.

     Kun puolustuspeliä aikanaan kehitettiin, syntyi ns. liberopuolustaja, jonka tehtävänä on paikata muiden puolustajien virheitä; libero oli ikään kuin varapuolustaja joukkueen huonoimmalle lenkille. Yleensä heikot lenkit ovat puolustajia, sillä puolustajan virhe on kohtalokkaampi kuin hyökkääjän tekemä virhe.

     Tänään, niin kuin Anderson ja Sally sanovat ja numeroin todistavat, hyökkäys- ja puolustuspeli ovat tasapainossa ja se näkyy pelien keskimääräissä maaliluvuissa.

     Maali on jalkapallopelissä harvinainen tapahtuma, ainutkertainen sattuma ja siksi se tekee pelistä kiehtovan ja arvaamattoman.

     Pitkän aikaa näytti, että puoluspelin kehittyessä (varsinkin 60-luvulla) maalit kuihtuvat jalkapallosta kokonaan pois, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Pelissä on löytynyt tasapaino valon ja pimeyden välillä ja se tarkoittaa, että peleissä syntyy keskimäärin 2,6 maalia. Tämä tilastollinen trendi on pysynyt samansuuntaisena viimeisten kolmen vuosikymmenen ajan.

     Pallon pitäminen omalla joukkueella luo menestystä.

     Englantilainen vanha pelityyli – pitkä pallo ja kaikki perään – ei nykyään johda kummoisenkaan tulokseen. Jalkapalloa kannattaa pelata maata pitkin eikä summittaisilla ilmakeskityksillä, sillä, niin kuin maineikas valmentaja Brian Clough on todennut: ”Jos Jumala olisi tarkoittanut, että jalkapalloa pitäisi pelata ilmassa, hän olisi istuttanut nurmea taivaalle.”

     Tietysti voi ja saa harrastaa sissijalkapalloa tarkoituksenaan tuhota palloa "rakastavan" joukkueen peli.

     Englantilaisella Stokella oli takavuosina tämmöinen sissitaktiikka.

     Kun pelissä pallo on yleensä pelattavana noin 65 minuuttia, Stoke kehitti erikoistilanteisiin liittyvän viivyttelyn. Usein sen peleissä palloa pelattiin vain 42 minuuttia, koska aikaa kulutettiin sivurajaheiton valmisteluun tai vapaapotkun antamiseen. Stoke teki maalinsa useammin erikoistilanteista kuin mikään muu joukkue ja tavallaan se piti palloa hallussaan vaikka ei sillä pelannutkaan. Mutta ei pelannut vastustajakaan!

Sitaatit ovat kirjoitetun elämän suola.

     Pep Guardiola: ”Me pelaamme vasemmistolaista jalkapalloa. Kaikki tekevät kaikkea.”

     Johan Cruyff: ”Sattuma on loogista.”

     Richard Williams: ”Jalkapallo on maalikilpailu, ei estetiikkakilpailu.”

     Thierry Henry: ”Joskus jalkapallossa on tehtävä maaleja.”

     Johan Cruyff: ”Jalkapallo on peli, jota pelataan aivoilla.”

     Nereo Rocco: ”Potkikaa kaikkea, mikä liikkuu; jos se on pallo, aina parempi.”

     Sepp Herberger: ”Pallo on pyöreä, jotta pelin suunta voi muuttua.”

     Koska pallo on pyöreä ja koska puolet pelistä perustuu sattumaan ja onneen tai onnen menettämiseen, kannattaa ensi lauantaina tälläytyä telkkarin ääreen ja katsoa millä taktiikalla, miten puolustaen, miten hyökäten ja millaisilla syötöillä Real Madrid ja Atlético Madrid mittaavat modernin jalkapallon mahdollisuuksia Lissabonin illassa.

     Tällä hetkellä kukaan meistä ei tiedä mihin pallo lauantaina pyörii!

     Mutta se pyörii, taatusti.

     Valon ja pimeyden taistellessa voitosta.

Mestarien liigan loppuottelu Real Madrid – Atlético Madrid lauantaina 24.5 Lissabonissa: Yle TV2 klo 21.00; MTV Sport2 klo 21.35