Viisikymmentä ja yksi

[älä kerro kaikkea]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Jalkapallobalettia Malagassa.
Kenttää on pidettävä kuin kukkaa kämmenellä
myös pelin aikana, puoliajalla.

Jos haluat kirjoittaa tarinan ihmisen elämästä, muista että sinun pitää jättää pois jotakin; että kaikkea ei kannata kertoa.

    Juonellisen tarinan idea on kokonaisuuden valhe, yhtenäisyys joka ei ole yhtenäisyyttä. Hyvä tarina tuntuu uskottavalta, vaikka siitä puuttuu paljon.

    Ihmisen mielikuvitus rakastaa selityksiä, syiden ja seurauksien vuorottelua vaikka niitä ei oikeassa elämässä olisikaan.

    Edellä sanottu ei ole minun keksimääni eikä ajattelemaani. Otin vauhtia tähän päivään Aristoteleen runousopista. Jos yrittää kirjoittaa yhden ihmisen tarinan, siitä ei saa yhtenäistä, sanoo Aristoteles, jos ottaa kaiken mukaan, sillä ”yhdenkin ihmisen kohdalle sattuu lukematon määrä tapauksia, joista ei muodostu minkäänlaista kokonaisuutta”. Homeros oli muita etevämpi ja osasi jättää Odysseuksen elämän tapahtumista paljon pois. Hän sommitteli kaiken yhden tapauksen ympärille ja niin syntyi ikimuistettavan tarinan juoni.

    Huomenna perjantaina, jos Jumala ja Ranskan konservatiivinen ammattiyhdistysliike niin suovat, Pariisissa avataan jalkapallon EM-kilpailu, Euro 2016. Tulevien pelien tarinaa ei ole kirjoitettu etukäteen, ei edes tähtiin, mutta jälkeenpäin Ranskan futiskisoista kirjoitetaan monta tarinaa, uljasta ja surkeaa. Noissa tarinoissa yhteinen ja yksilöllinen lomittuvat monella tavalla.

    Globaalissa maailmassa melkein kaikki on yhteistä, myös tunteet.

Jalkapallo ja maailma, toinen toisiaan!

    Modernia jalkapalloa, tyyleineen ja taktiikoinen ei kai voi selittää ilman kenttää ympäröivää maailmaa. Hienovaraisempi ja auki jäävä kysymys kuuluu: Voiko maailman selittää ilman jalkapalloa?

    Jalkapallon ja yhteiskunnan suhteesta kirjan kirjoittanut Franklin Foer totesi, että vaikka jalkapallo ei olekaan Bachia eikä Buddhaa, niin usein se koetaan voimakkaammin kuin uskonto ja sillä on yhtä lailla yhteisön jäseniä yhdistävä ja sen perinteitä vaaliva merkitys.

    Tarinat ovat todellisuutta voimakkaampia.

    Foer sanoo, että Francon diktatuurin aikana Athletic Bilbaon ja Real Sociedadin joukkueet, pelit, olivat ainoa paikka missä baskimaan asukkaat saattoivat ilmaista olevansa ylpeitä kulttuuristaan joutumatta vankilaan.

    Jalkapalloon – ja kaiketi moneen muuhunkin yhteiskunnalliseen ilmiöön – liittyvät tarinat ovat niin voimakkaita, että ne alkavat elää omaa elämäänsä, kuin myytit ja legendat.

    FC Barcelonan (Barçan) ja Real Madridin välinen tarina on tällainen yksinkertaistus, kuten Sid Lowe sanoo näiden seurojen historiaa tarkastelevassa kirjassaan. Tarinan voi tiivistää vastinpareihin: Barça demokraatteja, Madrid fasisteja; Barça kansalaissodan häviäjiä, Madrid sodan voittajia ja sortajia; Barça vasemmalla, Madrid oikealla; Barça hyvä, Madrid paha.

    Tarina ei synny ilman kertojaa. Niinpä tässäkin tarvittiin vasemmistolaisia kirjailijoita ja taiteilijoita luomaan FC Barcelonan ”myytti”. Lowen mukaan barcelonalainen kirjailija ja toimittaja Manuel Vázquez Montalbán oli keskeinen hahmo kun tätä tarinaa hyvästä Barcelonasta ryhdyttiin kirjoittamaan. Montalbán julkaisi vuonna 1969 Triunfo-lehdessä artikkelin Barça! Barça! Barça! - ja siitä se alkoi.

    Mès que en club! Enemmän kuin joukkue!

    Tätä slogania on sittemmin toistettu ikään kuin Montalbánia lainaten, vaikka Montalbán kieltää olevansa hokeman isä.

    Barcelonan äänen kuulee myös hollantilaisen, Barçassa pelanneen ja sitä myöhemmin valmentaneen, tänä keväänä kuolleen jalkapallotaiturin Johan Cruyffin sanoissa: ”Barcelona ei ole vain jalkapalloseura, se on yhteisö. Francon aikaan, tai ehkä jo aiemmin, se oli eräänlainen protesti; jokainen saattoi kuulua seuraan, olla mukana liikkeessä.”

Suuressa maailmassa tarinat ovat suuria, komeita. Pienessä maassa kerrotaan pieniä tarinoita, vaatimattomia.

    Kotkassa pelattiin muutama Helsingin olympialaisten futismatsi. Olin viisivuotias ja osa peleistä katsottiin naapuritalon takavintin pienestä ikkunasta, mutta yhtä peliä, olisiko ollut Egyptin, pääsin lastenlipulla katsomaan kentän päätyyn, Tupakkavuoren rinteelle, mäntyjen siimekseen.

    En muista pelistä mitään, mutta tuntuu uskomattomalta, että viisivuotias poika päästettiin yksin jalkapallomaaottelua katsomaan.

    Saatan tietysti muistaa väärin. Kuvat ovat kuin pentimentossa, päällimmäisen kuvan alta näkyy taiteilijan aikaisemman maalauksen viivat ja värit. Historia on läpinäkyvien kerroksien tarina. Täysin totta tai pelkästään sinne päin.

    Mutta jo aikaisemmin, tämänkin muistan, äitini teki valkoisesta kankaasta rintaani hakaneuloilla kiinnitettävän lapun: Siinä oli numero 9 ja teksti "Mauri Vanhanen". Tai ehkä siinä luki Muke Vanhanen, Kotkan Työväen Palloilijoiden (KTP) jykevän ja kulmikkaan keskushyökkääjän mukaan.

    Yhtä kaikki, kun juoksin pallon perässä pihalla Muke Vanhasena, olin edellä aikaani. Sittemmin kaikkiin jalkapallopaitoihin ympäri maailmaa ilmestyi pelaajan numeron lisäksi myös hänen nimensä.

Pelasin KTP:n junioreissa muutaman vuoden, B:ssä ja A:ssa.

    Kerran, kesällä 1963 tai 64, olimme pelimatkalla Tampereella tai Valkeakoskella samalla bussilla kuin mestaruusarjajoukkue. Oman pelimme tulosta en muista, mutta edustusjoukkue hävisi omansa, Tampereen Palloilijoille tai Hakalle.

    Bussissa kotimatkalla ihmettelin ettei ykkösjoukkueen pelaajia tuntunut tappio harmittavan lainkaan. Kun pääsimme Hämeenlinnaan, Erkki Rahikka, KTP:n kovaotteinen vasen puolustaja, kurvasi bussin jonkun ravintolan eteen ja miehet pääsivät muutamalle oluelle. Se tuntui tärkeämmältä kuin juuri pelattu peli. Rahikka teki kai keikkahommia Vilkkaalle; KTP pääsi halvemmalla ja Rahikka sai pelimatkalta palkkaa.

    No, ehkäpä kotkalaisille amatööripelaajille jalkapallo olikin pääasiassa eräänlaista vapautumista arkipäivän työelämästä. 60-luvun suomalaisen mestaruussarjatason joukkueen ”ammattilaisuutta” kuvastaa hyvin KTP:n edustusjoukkueen avauskokoonpanon ammattiprofiili vielä vuodelta 1968: kokeilumies, työmies, opiskelija, hitsaaja, putkiasentaja, asevelvollinen, apurullamies, opiskelija, opiskelija, viilaaja, viilaaja, tullivartija, nosturinkäyttäjä.

    Kesällä 1964 olin ensimmäisessä kesätyöpaikassani Lohja-Kotkan paperitehtaalla (Raf. Haarla Oy) Hovinsaarella, polkupyörämatkan päässä kotoa Museokadulta. Siellä työmiehet pelailivat ruokatunnilla futista ja uskaltauduin mukaan, vaikka olinkin hyvin ujo. Pelaajista yksi pelasi Kotkan Jäntevän Suomensarjajoukkueessa vasemman puolustajan paikkaa.

    Jossain vaiheessa kesää teimme pelimatkan Lohjalle, sisartehtaan joukkuetta vastaan.

    Pelin jälkeen syötiin päivällinen lohjalaisessa ravintolassa.

    Vastapäätäni istui muuan Valkekoskelta Lohjalle muuttanut entinen Hakan mestaruussarjatason pelaaja. Kun kävi ilmi, että pelasin KTP:ssa enkä juonut ruoan yhteydessä viiniä enkä olutta, kaveri ryhtyi ihmettelemään, että eihän kukaan KTP:ssä pelaava voi olla raitis. Hän kertoi anekdootin kotkalaisesta Pentti Tähtisestä, KTP:n mainiosta maalivahdista, joka pelasi yhden kauden Valkeakoskella. Maajoukkuepeleistä huolimatta Tähtisellä oli ”lempinimi” Seula.

    Tuon kesän Hakassa pelatessaan, niin Lohjalla kerrottiin, Tähtinen asui veneen alla, muiden hamppareiden tavoin.

    Muistikuvat on pentimentossa toisensa peittäviä värejä, päällekkäisiä kuvia kuin harhaan vetäistyjä viivoja.

Viimeinen muistikuvani Arto Tolsasta lienee keväältä 1982.

    Tolsa oli palannut Kotkaan Belgiasta onnistuneen kymmenvuotisen ammattilaisuran jälkeen. 80-luvun taitteessa hän oli KTP:n tukiranka, libero joka osasi tehdä maaleja. Tolsa lähti Belgiaan keskushyökkääjänä ja palasi puolustajana.

       Osmo Salovaara, 1966.
Arto Tolsa.

    Tuona keväisenä päivänä, taisi olla lauantai, sateli hiljakseen räntää. Olin käymässä Kotkassa Museokadulla vanhempieni luona. Lähdin sitten päiväkävelylle ja ohitin läheisen jalkapallokentän. Räntäsateessa hiekkakenttä näytti autiolta ja surulliselta.

    Sitten tajusin että keskiympyrän paikkeilla verkkareihin pukeutunut Tolsa harjoitteli yksikseen pallon kanssa, pomputteli räntäsateessa. Aivan kuin hän olisi vaistomaisesti ajautunut keskiympyrän tienoille, keskushyökkääjän tontille, sinne mistä ura maailmalle alkoi.

    Kesällä 1982 Tolsan hermot eivät pitäneet. Pelit jäivät vähälle, vai pelasiko hän vain yhden ottelun?

    Muutama vuosi ennen kuin Tolsa lähti Belgiaan, KTP:llä oli peli Lahden Reipasta vastaan. Naapurin poika tunsi erään Mallasjuoman jakelukuskin ja pääsimme jakeluautolla katsomaan peliä Lahteen.

    Tolsa pelasi laiskasti, KTP hävisi.

    Paluumatkan Kotkaan istuimme pakettiauton tavaratilassa, kaljakorien seurassa. Tolsa tuli mukaan ja istui tietysti ohjaamossa. Hänelle annettiin takaosasta täysi kori olutta.

    Kun pääsimme Kotkan keskustaan, Tolsa poistui autosta ryhdikkäänä, suorin askelin. Juotu olut ei häneen vaikuttanut, vaikka kori oli nyt tyhjä.

    Tätä jäin ihmettelemään moneksi vuodeksi.

    Arto Tolsa kuoli neljäkymmentäkolmevuotiaana 1989.

Tarinoita on monenlaisia, hilpeitä ja surullisia eikä kaikkeen kannata uskoa mitä kuulee.

    On hienoa ja tyypillistä ajatella, että FC Barcelona oli keskeinen kulttuurinen voima Francon diktatuurin vastustamisessa, mutta todellisuus saattaa olla monisyisempi. Kun Franco kuoli, Barcelona voitti seuraavan 16 vuoden aikana vain yhden kerran Espanjan Liigan mestaruuden. Kaikki ei ollutkaan politiikkaa!

    Jotkut pelaajat elävät kiihkeiden taiteilijoiden tavoin upeiden voittojen ja traagisten häviöiden syövyttävässä ristitulessa. Englannin joukkueessa pelaa tulevina viikkoina Leicester Cityn loistava hyökkääjä Jamie Vardy, jonka tarina muistuttaa Tolsan tarinaa: katupojasta prinssiksi. Vardyn tarinan huipennusta emme vielä tiedä; huhutaan että hän siirtyy Arsenaliin ja tarinan loppu voi hänen kohdallaan olla onnellisempi kuin Arto Tolsan tarinassa.

    Sain juuri luetuksi Yrsa Steniuksien koskettavan elämäkerran Kunnes siipi murtuu Jussi Björlingistä. Tässä teoksessa Stenius yrittää tosissaan, taiteilijan alkoholiongelmaa romantisoimatta mutta myös moralisoimatta, pohtia mikä ajoi Björlingin välillä ja toistuvasti juomaan itsensä melkein hengiltä ja hetkittäin pilaamaan loistavan uransa huippukohdat.

    Stenius lainaa P.O. Enquistia, jonka mielestä taiteilijan luomisprosessi muistuttaa simpukan sisällä olevan hiekanjyvän hiertävää vaikutusta: … jonka ympärille simpukka kutoo yhä paksumman helmiäisvaipan. Hiekkajyvä on totuus, helmiäisvaippa syntyy kuvitelmista, jotka kudotaan totuuden peittämiseksi. Hänellä taide muistuttaa elämänvalhetta, jota pohjimmaisena oleva totuus elättelee.”

    Ihmisen sisällä on totuuden hiekanjyvä, joka hiertää eikä sitä totuutta kukaan, paitsi ehkä taiteilija, pääse näkemään.

    ”Yksi asia on uskoakseni suhteellisen varma”, Stenius analysoi. ”Suurta taidetta tuskin luo taiteilija, joka ei uskalla lähestyä sitä, mikä hänen sisäisessä kokemusmaailmassaan on vaikeinta ja vaikeimmin tavoitettavaa, eikä asettua sen käytettäväksi. Taiteesta ei koskaan tule oikein suurta, ellei se ole merkki jostakin niin polttavan persoonallisesta, ettei kukaan voi sitä väistää... Jos taustana pidetään analyysiä taiteilijantyöstä eräänlaisena kaksintaisteluna, jossa on voitettava niin paljon sisimmässämme piilevää, ei ole vaikeaa ymmärtää, että taitelijat kaipaavat huumausta. Juopumus rauhoittaa ja turruttaa mutta se myös kiihottaa, ja juuri sitähän taiteilija tavoittelee.”

    Saattaa olla ylitulkintaa vetäistä Steniuksen taiteilija-analyysistä suora viiva huippujalkapalloilijan elämään ja toimintaan vihreällä kentällä, mutta viivan vetäiseminen houkuttaa. Ovatko suuret persoonallisuudet, taiteessa ja jalkapallokentällä aina yksilöitä, joiden on taisteleva sielussa hiertävän ”totuuden” hiekanjyvän syövyttävää vaikutusta vastaan?

Tarinoilla on onnelliset loppunsa.

    Ranskassa pelataan tulevina viikkoina 51 ottelua.

    Kun ne on pelattu, tiedetään voittaja.

    Pieniä sankaruuksia syntyy. Joku epäonnistuu.

    Onko Espanjasta yhä voittajaksi? Barcelonan ja Madridin tarinaan

     Kyösti Salovaara, 2016.
Heinäkuussa 2008 "kadulta" ostamani
"voitonpaita" haalistuu seinällä -
voitot eivät haalistu!

sisältyvästä vastakkainasettelusta huolimatta, Espanjan viime vuosien voittoisat maajoukkueet on koottu pääasiassa noiden seurojen pelaajista.

    No, sekin on tiedossa että esimerkiksi 70-luvulla Barçan ja Real Madridin pelaajat kävivät keskinäisen pelin (El Clásicon) jälkeen yhdessä drinkillä. Sitä ei muistella julkisessa tarinassa, koska tarinan pitää esittää roisto ja sankari, jos ei muuten niin kuvan kontrastin vuoksi.

    Tänä vuonna Espanjan maajoukkueessa on pelaajia monipuolisemmin La Ligasta. Siitä huolimatta vedonlyöjän kannattaisi miettiä, vaikuttaako katalonilaispelaajien tuki Katalonian itsenäisyysliikkeelle koko maajoukkueen henkeen ja tuloksellisuuteen.

    Mutta kukaan ei ole voittaja ennen kuin on voittanut.

    Kenties Puola yllättää tai Englanti, jonka sanotaan hylänneen perinteinen puolustamisen taiteensa ja keskittyvän nyt pelaamisen tyyliin – tuoko pallonhallinnan tyyli tulosta? Mutta Saksahan voittaa aina, eikö? Eikä juuri missään tuiki tähtiä niin tiheässä kuin Belgian maajoukkueessa. Sitä paitsi, isäntämaa Ranska lienee karkottanut joukkueesta ristiriitoja lietsoneet pelaajat katsomoon.

    Vapaus, veljeys, futis!

    Näinä päivinä vihreiden kenttien tarinalta odotetaan tyyliä.

____________________________________________________________________

Aristoteles: Runousoppi. Suom. Pentti Saarikoski. Otava 1967, 1977.

Franklin Foer: How Soccer Explains the World – An Unlikely Theory of Globalisation. Harper Perennial, 2005.

Jukka Joutsi: Kotkan ´vihreävalkoista' jalkapallohistoriikkia. 2015.

Sid Lowe: Fear and Loathing in La Liga – Barcelona vs. Real Madrid. Yellow Jersey Press, 2013.

Yrsa Stenius: Kunnes siipi murtuu – Jussi Björlingin taru. Suom. Risto Hannula. Tammi, 3.p, 2004.