Todellisuus ja ”todellisuus”

[objektiivisen subjektiivista]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Ajankuvaa 1935: Lentävä kuolema.

Tiedän.

    Kierrän kehää pääsemättä asioiden ytimeen, ympyrän keskelle.

    Otsikossa voisi lukea yhtä hyvin ”Todellisuus ja fiktio” tai ”Todellisuus ja kieli”. Nyt valittu tuntuu riittävän hämärältä; voi kirjoittaa mitä mieleen tulee eikä joudu vastuuseen siitä mitä ei osaa sanoa.

    Sanotusta on aina vastuussa, tietenkin.

    Mutta tämä kiehtoo, tämä todellisuus ja miten siitä syntyy toinen ”todellisuus” kirjoissa ja kansissa. Kirjat syntyvät todellisuudesta kielen avulla. Kirjat ovat todellisuutta, mutta mitä romaanin ”todellisuus” lopulta on, sitä on hankalampi määritellä.

    Voi siis kysyä, että mitä ”todellisuutta” romaani kuvastaa; pitäisikin kysyä mikä on sen suhde oikeaan, konkreettiseen todellisuuteen, mutta en uskalla. En uskalla kysyä suoraan, vaan ainoastaan viittauksenomaisesti. Tässä jos missä kysymys on jo melkein vastaus.

    Kehää ei pidä kiertää loputtomiin, niin kuin muuan Fred Vargasin henkilö muistuttaa. Jos ajatus jää kiertämään kehää (maksimi on seitsemän kierrosta), "lopulta työntyy maahan kuin ruuvi. Ja siinä sitä sitten ollaan jumissa."

    Ajatellaan vaikkapa jotakin rakennusta lavean aukion keskellä. Kiertämällä aukiota, rakennuksesta saa eri kohdilta erilaisen käsityksen ja näistä käsityksistä voi päätellä millaisesta rakennuksesta on kysymys, vaikka jokainen tajuaa, että tietääkseen kaiken pitäisi uskaltautua talon luo, avata ovi ja mennä sisään.

Potkaisen ajatuksen liikkeelle Sofi Oksasen kolumnista, jossa hän otti kiivaasti (ja aika sovinnaisesti) kantaa yliopistojen kirjallisuudenlaitosten puolesta. Oksanen korosti kirjallisuudentutkimuksen ja kirjallisuuden opetuksen tieteellistä legitimiteettiä. ”Miksi suomalaisuuden perusta, kirjallisuus, on yhtäkkiä yliopistoille ongelma?” Oksanen kysyi Suomen Kuvalehdessä.

    Oksasta harmitti, että kirjallisuuden kaltaisia aineita pidetään harrastuksena, ei tieteenä. Samalla, kun hän oli huolissaan kansan lukutaidon heikkenemisestä, hän korosti että lukutaito on edellytys kriittiselle ajattelulle ja empatiakyvyn kasvattamiselle.

    Tästä on helppo olla samaa mieltä.

    Mutta mitä tekemistä yliopistojen luovan kirjoittamisen kursseilla tai estetiikan opinnoilla on kansalaisten lukutaidon, kriittisen ajattelun tai empatiaan oppimisen kanssa? Tyly vastaus kuuluu, että tuskin mitään. Jos ihminen oppii vasta kaksikymppisenä yliopistolla empaattiseksi, peli on jo menetetty. Oksanen sekoitti pienen eliitin (yliopistossa kirjallisuutta opiskelevien) edun suuren enemmistön arkeen, jossa lukeminen tai lukemattomuus ei johdu siitä mitä yliopistossa opetetaan.

    Kun Oksanen haaveilee, että yliopistojen kirjallisuudenlaitoksilta valmistuisi opettajia, jotka opettavat peruskoululaiset lukemaan hyvää kirjallisuutta, voi vain todeta, että naiivi saa olla eikä sellainen naiivius tietenkään ole pahaksi tässä maailmassa.

    Peruskoululaiset voidaan hyvinkin ”pakottaa” oppimaan matematiikkaa, fysiikkaa, kieliä ja jopa historiaa, mutta että he ”oppisivat” (mitä se sitten onkaan) lukemaan fiktiota tai edes haluamaan fiktion lukemista, on mission impossible - paitsi Pohjois-Koreassa, mutta siellä kaikki onkin fiktiota.

Tarkoituksena ei kuitenkaan ole mollata Sofi Oksasen kirjallisuudenopetuksen puolustuspuhetta. Jos kirjailija ei uskoisi kirjallisuuden jalostavaan vaikutukseen, kuka sitten?

    Mutta hänen artikkelinsa johtaa miettimään mitä romaanit oikeastaan ovat ja kun ovat jotakin, miten niiden lukeminen edellyttää. Sattumalta luin juuri Agatha Christien dekkarin Lentävä kuolema vuodelta 1935 ja tarkastelemalla tätäkin romaania, joka ei ole mikään merkkiteos eikä edes Christien laajan tuotannon huippua, tajuaa hyvin kuinka monia asioita fiktio, romaani esittää, tuo näkyville.

    Jos puhutaan yhteiskunnallisesta kaunokirjallisuudesta tai realistisesta romaanista, tuskinpa kukaan ottaa Agatha Christietä esille. Kun Christien muistiinpanoja tutkinut John Curran pohtii Christien jatkuvaa suosiota, hän toteaa ettei kukaan muu rikoskirjailija ole osannut lajiaan yhtä hyvin ja yhtä pitkään kuin Christie; ”kenestäkään muusta ei ole haastamaan Christien yhdistelmää luettavuutta, juonenpunontaa, reilua peliä ja tuotteliaisuutta”.

    Hieman oikaisten voi sanoa, että Curranin mielestä Christien kirjailijanuran salaisuus on dekkarin ulkoisen muodon, kielen ja juonenrakentamisen mestarillisessa toteutuksessa eikä niinkään siinä mitä hänen romaaninsa kuvaavat. Toisin sanoen oleellista ei ole todellisuus vaan ”todellisuus”.

    Onkohan näin?

    Olen itse joskus, monestikin, sanonut itselleni ja toistanut sen jopa ääneen, että Christie on tietoisempi yhteiskunnasta ja ihmisten elämästä kuin mitä yleensä sanotaan ja väitetään.

Yleensä romaanissa, melkein jokaisessa, on aika ja paikka joka määrittelee tarinan tai kertomuksen ihmiset, tai toisinpäin: ihmiset määrittelevät ajan ja paikan. Ihmisten välillä on kiinteitä tai löyhiä - yksityisiä tai yhteiskunnallisia - suhteita ajassa ja paikassa.

    Tästä jo huomaa, että osatakseen lukea romaania, pitäisi tietää maantiedosta, kaupunkiarkkitehtuurista ja kulkuneuvoista jotakin. Lentävässä kuolemassa Pariisista Etelä-Lontooseen lentävällä matkustajalentokoneella on tärkeä tehtävä murhan tapahtumapaikkana ja yhtä tärkeä tehtävä sen selvittämisessä. Curranin teoksessa kerrotaan, että Christie laati hyvin tarkan kuvauksen muistikirjaansa tuon ajan lentokoneen matkustamosta, ja sehän oli hyvin erilainen kuin tänään. Christie sommitteli henkilöilleen realistisen asettelun fiktiivisen lentokoneen matkustamossa.

    Jos siis haluaisi tehdä tiedettä siitä mitä Christie kirjoittaa, ei riittäisi tutkia romaanin rakennetta, luettavuutta ja juonta, vaan pitäisi syventyä vuonna 1935 käytössä olleen lentokaluston laatuun ja kulkuominaisuuksiin.

    Tässä romaanissa Hercule Poirot tekee tutkimuksiaan Lontoossa, Englannin maaseudulla ja Pariisissa. Muutamalla vedolla miljöön kuvaus alkaa elää, joten paikan olemuksen selvittäminen on tieteellisesti haastavaa. Kysymyksen voisi asettaa myös näin: Kuinkakohan paljon Christien suosion takana on lopulta taito kuvata realistisesti, tosin hyvin niukoin vedoin oikeaa todellisuutta?

    Mutta tuohonkaan kysymykseen ei saa vastausta lukemalla romaania romaanina vaan pitäisi selvittää oikean todellisuuden rakennetta ja sitten ehkä, jos osaisi, sen suhdetta romaanin ”todellisuuteen”. Koska jokaisessa romaanissa, ainakin jokaisessa dekkarissa, nykyhetkessä tapahtuvalla on juuret menneisyydessä, myös sitä, historiaa tulisi opiskella, joten kirjallisuudenlaitokselta tulisi poiketa myös historianlaitokselle, sen jälkeen kun on teknillisessä korkeakoulussa opiskellut lentotoimintaan liittyvää fysiikkaa ja vähän arkkitehtuuria.

    Niin kuin ilmeistä on, romaanin lukemisen oppiminen alkaa tuntua työläältä tehtävältä.

Christie sijoittaa muutamalla yksityiskohdalla romaanin tapahtuma-ajan 1930-luvulle.

    Romaanin aikalaislukijalta edellytettiin jonkinmoista yleisisivistystä tietääkseen mitä nuo pienet ankkurit tarkoittivat, kuten Stavisky-skandaali Ranskassa, Garbo ja Hepburn Hollywoodissa tai uuden psykoanalyysin ja psykiatrian läpimurto ihmisen ajattelun ja sielun ymmärtämiseksi.

    Nykylukija ei ehkä osaa panna merkille modernin psykonanalyysin osuutta (koska nykyään melkein kaikki on psykoanalyysiä), ja toisaalta luulen että useimmille lukijoille Alexandre Stavisky on täysin tuntematon herra; Googlettamalla toki saa selville mistä on kysymys, mutta...

    Tässäkin korostuu, että kirjaa lukeakseen täytyy tietää oikeasta todellisuudesta valtavasti jos siitä, lukemisesta ja romaanista aikoo tehdä tiedettä.

    Jäljellä ovat vielä ihmiset, romaanin henkilöt.

    Epämääräinen mielikuva Christien romaanien eskapistisesta maailmasta saattaa johtaa harhaan, sillä vaikka Christie ei ole sosiaalinen realisti eikä yhteiskunnallinen näkijä, ei kukaan voi kiistää etteikö hän osaisi kuvata ihmisiään vakuuttavasti ja ”realistisesti”. Se että hän ei kuvaa palvelijoiden ja työntekijöiden maailmaa, ei tarkoita etteikö kuva ylemmän keskiluokan elämästä olisi jopa kirpeän terävä. Christie kuvaa ihmisten tapoja melkein häijyn humoristisesti, mutta ei vaadi että tuollaisten ihmisten pitäisi ryhtyä muuttamaan maailmaa – ja miksi pitäisi kun heillä näyttää menevän muutenkin hyvin.

    On oikeastaan jännittävää ja mielenkiintoista tajuta, että viimeistään 1960-luvulla eräänlainen vasemmistolainen ajatus kirjallisuuden tehtävästä muutti myös kirjallisuuskäsitteet siihen ajatteluun sopivaksi. Tämän ajattelun mukaan yhteiskunnallisen romaani edellyttää aina, että köyhät ja kipeät, alemmissa sosiaaliluokissa elävät ihmiset kuvataan kapinallisina sankareina tai yhteiskunnan hyvintoimeentulevien ihmisten uhreina, eikä ole mahdollista kirjoittaa yhteiskunnallista romaania varakkaista ja terveistä ihmisistä ellei heidän elämäänsä esitetä kyseenalaisessa valossa.

    Edellisen toteamuksen jälkeen ei ehkä kannata väittää, että Agatha Christie olisi ”oikealla” tavalla tietoinen yhteiskunnasa josta hän kirjoitti, ja ainakin pitää muistuttaa, että kuvauksen kohteena oli hyvin kapea otos yhteiskunnasta. Jos siis haluaa oppia lukemaan kirjallisuutta tieteellisessä katsannossa, on mentävä sosiologian laitokselle vähintään pariksi vuodeksi. Tilastotieteen sivuaineopintojakin suositellaan.

    Mutta...

    Keskinkertaisenakin romaanina Lentävä kuolema todistaa, että Christie pystyy luomaan uskottavia henkilöhahmoja. Dekkareista paljon kirjoittanut ja myös niitä itse kirjoittanut H.R.F. Keating onkin todennut, että Christien romaanien ansiona on hänen henkilöiden tavanomaisuus. Tätä tavanomaisuutta, tavallisuutta vasten Christie sitten loi äärimmäisen epätavallisia juonikuvioita.

    Joten, vaikka Christie kuvasi vain hyvin toimeentulevia ja usein jopa joutilaita ihmisiä, hänen kuvaamansa ihmiset olivat tavallisia ihmisiä ja, niin kuin Keating sanoi, hän pystyi kuvamaan juuri heidät niin selkeästi ja asianmukaiseti että jokainen lukija tajuaa millaisista ihmisistä on kysymys.

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Tämän jälkeen, edellä olevan luettuaan, joku  sanoo että olen aivan väärillä jäljillä liittäessäni romaanien ”todellisuuden” näin vahvasti siihen oikeaan todellisuuteen missä romaanit kirjoitetaan.

    Monien mielestä romaanilla on siis oma sisäinen maailma, jota ei pidä selittää ulkoisen maailman rakenteella, tavoilla eikä arvoilla. Ja juuri sitä romaanin itsenäistä, ulkoisesta maailmasta riippumatonta maailmaa kirjallisuudenlaitoksilla tutkitaan ja sen sisäisen maailman muotoa opiskellaan.

    Hyvä on. Ehkäpä näin on, mutta jos näin on, ei kirjallisuuden tutkimisesta ja sen lukemisen opettelusta voi olla mitään hyötyä empaattisuuteen tai kriittisyyteen opettelemisessa. Jos romaanin aihe ja "sanoma", sen luoma kuva oikeasta todellisuudesta ei ole tutkimisen arvoista, ei kirjallisuudella voi olla sellaista merkitystä kuin Oksanen haluaa sille antaa.

    Toisaalta: ymmärrämme (tai meidän tulisi ymmärtää) hyvin, että romaanit eivät ole ”tieteellinen” selitys todellisuudesta, vaikka ne kuinka liittyisivät konkreettiseen todellisuuteen. Ei voi sanoa että romaani on oikeassa tai väärässä; se vain on.

    John Carey ottaa taiteen olemuksen väärästä tulkinnasta esimerkiksi Iris Murdochin väitteen, jolla Murdoch uskotteli, että hyvä taide näyttää meille, kuinka vaikeaa on paljastaa se miten erilaiselta maailma näyttää, jos siitä luo objektiivisen näkemyksen taideteokseen.

    Carey sanoo, että Murdoch ei ymmärrä mitä objektiivisuus tieteessä tarkoittaa: ”Ovatko El Grecon tai Rubensin tai Turnerin maalaukset objektiivisia? Tai Miltonin tai Popen tai Blaken runous? Tai Swiftin tai Dickensin tai Kafkan fiktio? Jos taiteilijoiden näkemykset olisivat objektiivisia, eivätkö ne muistuttaisi toisiaan enemmän? Eivätkö ne, itse asiassa, olisi täsmälleen samoja, niin kuin kemiallinen kaava, joka todella esittää objektiivisen otannan maailmasta?”

    Tällaista objektiivisuutta onkin turha lähteä opiskelemaan kirjallisuudenlaitokselle; kannattaa mennä kemianlaitokselle.

    Mutta ihminen haluaa tutkia sitäkin mitä ei voi tutkia.

    Koska pidän itsekin sanoilla ja niiden merkityksellä leikkimisestä, ymmärrän mainiosti jos joku leikkii niillä ihan tosissaan ollakseen vaikkapa kirjallisuuden tutkija.

    Alex Matsonin teoria romaanin muodosta on tällainen vakava yritys määritellä mahdoton, kiehtovan kaunis teoria vaikka sitä ei ymmärrä ja vaikka sitä, sen metodia ei pysty hyväksikäyttämään, paitsi siinä mielessä että sanoilla saa sanotuksi jotakin ”todellisuudesta”, joka ei ole samaa kuin todellisuus.

    Matson kirjoittaa teoksessaan Romaanitaide, että jos romaania katsoo muotona eikä sisältönä, ei ajatuksena eikä tunteena, saattaa tulla aivan uudenlaisiin tuloksiin. ”Tauluakin voidaan katsella kahdella eri tavalla”, Matson sanoi: ”Voidaan katsella mitä se esittää, ja voidaan myös katsella sen muotoa, nähdä taulu tauluna. Tässä tapauksessa ei liene erimielisyyttä siitä, kumpi katselemistapa on oikea: taulun taidearvo on sen muodossa eikä siinä mitä se esittää, Mutta koska romaanikin on taideteos, niin senkin olemus liittyy lähemmin sen muotoon kuin siihen, mitä tuo muoto esittää.”

    Matson jatkoi, että vaikka tajuammekin romaanin muodon ajatuksena, se on silti muotoa.

    Tietenkään Matson eikä kukaan muu ole pystynyt määrittelemään mikä jonkin romaanin muoto on tieteellisessä mielessä. Jos se olisi mahdollista, jos jokaisella romaanilla olisi yksikäsitteinen ”muoto”, kuin kemian kaava, voitaisiin eri puolilla maailmaa kirjallisuudenlaitoksissa antaa laudaturopiskelijoille tehtäväksi määritellä ja kuvata vaikkapa Lentävän kuoleman muoto. Ja tuloksena pitäisi olla - jos muodon määrittely on objektiivisesti mahdollista - täsmälleen yksi ja vain yksi kuvaus ja määritys tehtiinpä tuo määritys missä tahansa, kenen toimesta tahansa ja milloin tahansa.

Annetaan vielä sana Agatha Christielle tai paremminkin hänen romaanissaan Lentävä kuolema esiintyvälle salapoliisikirjailijalle:

    ”Eihän salapoliisijutulta vaaditakaan, että se muistuttaisi todellisia oloja. Päinvastoin... Kirjassaan voi panna murhan kenenkä syyksi tahansa, mutta todellisessa elämässähän se on todellinen ihminen.”

    Kaunokirjallisuutta lukevan on selviydyttävä haastavasta kaksinaisuudesta: On todellisuus ja romaanin ”todellisuus” yhä hyvin kuin on ihminen ja taideoksen ”ihminen”.

    Kaksinaisuuden havaitsemista vaikeuttaa se ettemme aina itsekään tiedä milloin puhumme todellisuudesta ja milloin ”todellisuudesta”.

Kansi: Toivo Fahlenius.

John Carey: What Good Are the Arts? Faber and faber, 2005.

Agatha Christie: Lentävä kuolema. (Death in the Clouds, 1935.) Suom. tuntematon. WSOY, 1959.

John Curran: Agatha Christien salaiset muistikirjat. (Agatha Christie's Secret Notebooks, 2009.) Suom. Risto Raitio. Paasilinna, 2010.

Alex Matson: Romaanitaide. 3.p Tammi, 1969.

Sofi Oksanen: Suomalainen kulttuuri on olemassaolomme perusta. Kirjallisuudella on valtava merkitys kriittisen ajattelun ja maailmankuvan kehittymiselle. Suomen Kuvalehti, 23.6.2016.

John M. Reilly (toim.): Twentieth-Century Crime and Mystery Writers. The Macmillan Press, 1980.

Fred Vargas: Hyisiä aikoja. (Temps glaciaires, 2015.) Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2016.