torstai 30. kesäkuuta 2016

Todellisuus ja ”todellisuus”

[objektiivisen subjektiivista]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Ajankuvaa 1935: Lentävä kuolema.

Tiedän.
    Kierrän kehää pääsemättä asioiden ytimeen, ympyrän keskelle.
    Otsikossa voisi lukea yhtä hyvin ”Todellisuus ja fiktio” tai ”Todellisuus ja kieli”. Nyt valittu tuntuu riittävän hämärältä; voi kirjoittaa mitä mieleen tulee eikä joudu vastuuseen siitä mitä ei osaa sanoa.
    Sanotusta on aina vastuussa, tietenkin.
    Mutta tämä kiehtoo, tämä todellisuus ja miten siitä syntyy toinen ”todellisuus” kirjoissa ja kansissa. Kirjat syntyvät todellisuudesta kielen avulla. Kirjat ovat todellisuutta, mutta mitä romaanin ”todellisuus” lopulta on, sitä on hankalampi määritellä.
    Voi siis kysyä, että mitä ”todellisuutta” romaani kuvastaa; pitäisikin kysyä mikä on sen suhde oikeaan, konkreettiseen todellisuuteen, mutta en uskalla. En uskalla kysyä suoraan, vaan ainoastaan viittauksenomaisesti. Tässä jos missä kysymys on jo melkein vastaus.
    Kehää ei pidä kiertää loputtomiin, niin kuin muuan Fred Vargasin henkilö muistuttaa. Jos ajatus jää kiertämään kehää (maksimi on seitsemän kierrosta), "lopulta työntyy maahan kuin ruuvi. Ja siinä sitä sitten ollaan jumissa."
    Ajatellaan vaikkapa jotakin rakennusta lavean aukion keskellä. Kiertämällä aukiota, rakennuksesta saa eri kohdilta erilaisen käsityksen ja näistä käsityksistä voi päätellä millaisesta rakennuksesta on kysymys, vaikka jokainen tajuaa, että tietääkseen kaiken pitäisi uskaltautua talon luo, avata ovi ja mennä sisään.


Potkaisen ajatuksen liikkeelle Sofi Oksasen kolumnista, jossa hän otti kiivaasti (ja aika sovinnaisesti) kantaa yliopistojen kirjallisuudenlaitosten puolesta. Oksanen korosti kirjallisuudentutkimuksen ja kirjallisuuden opetuksen tieteellistä legitimiteettiä. ”Miksi suomalaisuuden perusta, kirjallisuus, on yhtäkkiä yliopistoille ongelma?” Oksanen kysyi Suomen Kuvalehdessä.
    Oksasta harmitti, että kirjallisuuden kaltaisia aineita pidetään harrastuksena, ei tieteenä. Samalla, kun hän oli huolissaan kansan lukutaidon heikkenemisestä, hän korosti että lukutaito on edellytys kriittiselle ajattelulle ja empatiakyvyn kasvattamiselle.
    Tästä on helppo olla samaa mieltä.
    Mutta mitä tekemistä yliopistojen luovan kirjoittamisen kursseilla tai estetiikan opinnoilla on kansalaisten lukutaidon, kriittisen ajattelun tai empatiaan oppimisen kanssa? Tyly vastaus kuuluu, että tuskin mitään. Jos ihminen oppii vasta kaksikymppisenä yliopistolla empaattiseksi, peli on jo menetetty. Oksanen sekoitti pienen eliitin (yliopistossa kirjallisuutta opiskelevien) edun suuren enemmistön arkeen, jossa lukeminen tai lukemattomuus ei johdu siitä mitä yliopistossa opetetaan.
    Kun Oksanen haaveilee, että yliopistojen kirjallisuudenlaitoksilta valmistuisi opettajia, jotka opettavat peruskoululaiset lukemaan hyvää kirjallisuutta, voi vain todeta, että naiivi saa olla eikä sellainen naiivius tietenkään ole pahaksi tässä maailmassa.
    Peruskoululaiset voidaan hyvinkin ”pakottaa” oppimaan matematiikkaa, fysiikkaa, kieliä ja jopa historiaa, mutta että he ”oppisivat” (mitä se sitten onkaan) lukemaan fiktiota tai edes haluamaan fiktion lukemista, on mission impossible - paitsi Pohjois-Koreassa, mutta siellä kaikki onkin fiktiota.


Tarkoituksena ei kuitenkaan ole mollata Sofi Oksasen kirjallisuudenopetuksen puolustuspuhetta. Jos kirjailija ei uskoisi kirjallisuuden jalostavaan vaikutukseen, kuka sitten?
    Mutta hänen artikkelinsa johtaa miettimään mitä romaanit oikeastaan ovat ja kun ovat jotakin, miten niiden lukeminen edellyttää. Sattumalta luin juuri Agatha Christien dekkarin Lentävä kuolema vuodelta 1935 ja tarkastelemalla tätäkin romaania, joka ei ole mikään merkkiteos eikä edes Christien laajan tuotannon huippua, tajuaa hyvin kuinka monia asioita fiktio, romaani esittää, tuo näkyville.
    Jos puhutaan yhteiskunnallisesta kaunokirjallisuudesta tai realistisesta romaanista, tuskinpa kukaan ottaa Agatha Christietä esille. Kun Christien muistiinpanoja tutkinut John Curran pohtii Christien jatkuvaa suosiota, hän toteaa ettei kukaan muu rikoskirjailija ole osannut lajiaan yhtä hyvin ja yhtä pitkään kuin Christie; ”kenestäkään muusta ei ole haastamaan Christien yhdistelmää luettavuutta, juonenpunontaa, reilua peliä ja tuotteliaisuutta”.
    Hieman oikaisten voi sanoa, että Curranin mielestä Christien kirjailijanuran salaisuus on dekkarin ulkoisen muodon, kielen ja juonenrakentamisen mestarillisessa toteutuksessa eikä niinkään siinä mitä hänen romaaninsa kuvaavat. Toisin sanoen oleellista ei ole todellisuus vaan ”todellisuus”.
    Onkohan näin?
    Olen itse joskus, monestikin, sanonut itselleni ja toistanut sen jopa ääneen, että Christie on tietoisempi yhteiskunnasta ja ihmisten elämästä kuin mitä yleensä sanotaan ja väitetään.


Yleensä romaanissa, melkein jokaisessa, on aika ja paikka joka määrittelee tarinan tai kertomuksen ihmiset, tai toisinpäin: ihmiset määrittelevät ajan ja paikan. Ihmisten välillä on kiinteitä tai löyhiä - yksityisiä tai yhteiskunnallisia - suhteita ajassa ja paikassa.
    Tästä jo huomaa, että osatakseen lukea romaania, pitäisi tietää maantiedosta, kaupunkiarkkitehtuurista ja kulkuneuvoista jotakin. Lentävässä kuolemassa Pariisista Etelä-Lontooseen lentävällä matkustajalentokoneella on tärkeä tehtävä murhan tapahtumapaikkana ja yhtä tärkeä tehtävä sen selvittämisessä. Curranin teoksessa kerrotaan, että Christie laati hyvin tarkan kuvauksen muistikirjaansa tuon ajan lentokoneen matkustamosta, ja sehän oli hyvin erilainen kuin tänään. Christie sommitteli henkilöilleen realistisen asettelun fiktiivisen lentokoneen matkustamossa.
    Jos siis haluaisi tehdä tiedettä siitä mitä Christie kirjoittaa, ei riittäisi tutkia romaanin rakennetta, luettavuutta ja juonta, vaan pitäisi syventyä vuonna 1935 käytössä olleen lentokaluston laatuun ja kulkuominaisuuksiin.
    Tässä romaanissa Hercule Poirot tekee tutkimuksiaan Lontoossa, Englannin maaseudulla ja Pariisissa. Muutamalla vedolla miljöön kuvaus alkaa elää, joten paikan olemuksen selvittäminen on tieteellisesti haastavaa. Kysymyksen voisi asettaa myös näin: Kuinkakohan paljon Christien suosion takana on lopulta taito kuvata realistisesti, tosin hyvin niukoin vedoin oikeaa todellisuutta?
    Mutta tuohonkaan kysymykseen ei saa vastausta lukemalla romaania romaanina vaan pitäisi selvittää oikean todellisuuden rakennetta ja sitten ehkä, jos osaisi, sen suhdetta romaanin ”todellisuuteen”. Koska jokaisessa romaanissa, ainakin jokaisessa dekkarissa, nykyhetkessä tapahtuvalla on juuret menneisyydessä, myös sitä, historiaa tulisi opiskella, joten kirjallisuudenlaitokselta tulisi poiketa myös historianlaitokselle, sen jälkeen kun on teknillisessä korkeakoulussa opiskellut lentotoimintaan liittyvää fysiikkaa ja vähän arkkitehtuuria.
    Niin kuin ilmeistä on, romaanin lukemisen oppiminen alkaa tuntua työläältä tehtävältä.


Christie sijoittaa muutamalla yksityiskohdalla romaanin tapahtuma-ajan 1930-luvulle.
    Romaanin aikalaislukijalta edellytettiin jonkinmoista yleisisivistystä tietääkseen mitä nuo pienet ankkurit tarkoittivat, kuten Stavisky-skandaali Ranskassa, Garbo ja Hepburn Hollywoodissa tai uuden psykoanalyysin ja psykiatrian läpimurto ihmisen ajattelun ja sielun ymmärtämiseksi.
    Nykylukija ei ehkä osaa panna merkille modernin psykonanalyysin osuutta (koska nykyään melkein kaikki on psykoanalyysiä), ja toisaalta luulen että useimmille lukijoille Alexandre Stavisky on täysin tuntematon herra; Googlettamalla toki saa selville mistä on kysymys, mutta...
    Tässäkin korostuu, että kirjaa lukeakseen täytyy tietää oikeasta todellisuudesta valtavasti jos siitä, lukemisesta ja romaanista aikoo tehdä tiedettä.
    Jäljellä ovat vielä ihmiset, romaanin henkilöt.
    Epämääräinen mielikuva Christien romaanien eskapistisesta maailmasta saattaa johtaa harhaan, sillä vaikka Christie ei ole sosiaalinen realisti eikä yhteiskunnallinen näkijä, ei kukaan voi kiistää etteikö hän osaisi kuvata ihmisiään vakuuttavasti ja ”realistisesti”. Se että hän ei kuvaa palvelijoiden ja työntekijöiden maailmaa, ei tarkoita etteikö kuva ylemmän keskiluokan elämästä olisi jopa kirpeän terävä. Christie kuvaa ihmisten tapoja melkein häijyn humoristisesti, mutta ei vaadi että tuollaisten ihmisten pitäisi ryhtyä muuttamaan maailmaa – ja miksi pitäisi kun heillä näyttää menevän muutenkin hyvin.
    On oikeastaan jännittävää ja mielenkiintoista tajuta, että viimeistään 1960-luvulla eräänlainen vasemmistolainen ajatus kirjallisuuden tehtävästä muutti myös kirjallisuuskäsitteet siihen ajatteluun sopivaksi. Tämän ajattelun mukaan yhteiskunnallisen romaani edellyttää aina, että köyhät ja kipeät, alemmissa sosiaaliluokissa elävät ihmiset kuvataan kapinallisina sankareina tai yhteiskunnan hyvintoimeentulevien ihmisten uhreina, eikä ole mahdollista kirjoittaa yhteiskunnallista romaania varakkaista ja terveistä ihmisistä ellei heidän elämäänsä esitetä kyseenalaisessa valossa.
    Edellisen toteamuksen jälkeen ei ehkä kannata väittää, että Agatha Christie olisi ”oikealla” tavalla tietoinen yhteiskunnasa josta hän kirjoitti, ja ainakin pitää muistuttaa, että kuvauksen kohteena oli hyvin kapea otos yhteiskunnasta. Jos siis haluaa oppia lukemaan kirjallisuutta tieteellisessä katsannossa, on mentävä sosiologian laitokselle vähintään pariksi vuodeksi. Tilastotieteen sivuaineopintojakin suositellaan.
    Mutta...
    Keskinkertaisenakin romaanina Lentävä kuolema todistaa, että Christie pystyy luomaan uskottavia henkilöhahmoja. Dekkareista paljon kirjoittanut ja myös niitä itse kirjoittanut H.R.F. Keating onkin todennut, että Christien romaanien ansiona on hänen henkilöiden tavanomaisuus. Tätä tavanomaisuutta, tavallisuutta vasten Christie sitten loi äärimmäisen epätavallisia juonikuvioita.
    Joten, vaikka Christie kuvasi vain hyvin toimeentulevia ja usein jopa joutilaita ihmisiä, hänen kuvaamansa ihmiset olivat tavallisia ihmisiä ja, niin kuin Keating sanoi, hän pystyi kuvamaan juuri heidät niin selkeästi ja asianmukaiseti että jokainen lukija tajuaa millaisista ihmisistä on kysymys.


                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

Tämän jälkeen, edellä olevan luettuaan, joku  sanoo että olen aivan väärillä jäljillä liittäessäni romaanien ”todellisuuden” näin vahvasti siihen oikeaan todellisuuteen missä romaanit kirjoitetaan.
    Monien mielestä romaanilla on siis oma sisäinen maailma, jota ei pidä selittää ulkoisen maailman rakenteella, tavoilla eikä arvoilla. Ja juuri sitä romaanin itsenäistä, ulkoisesta maailmasta riippumatonta maailmaa kirjallisuudenlaitoksilla tutkitaan ja sen sisäisen maailman muotoa opiskellaan.
    Hyvä on. Ehkäpä näin on, mutta jos näin on, ei kirjallisuuden tutkimisesta ja sen lukemisen opettelusta voi olla mitään hyötyä empaattisuuteen tai kriittisyyteen opettelemisessa. Jos romaanin aihe ja "sanoma", sen luoma kuva oikeasta todellisuudesta ei ole tutkimisen arvoista, ei kirjallisuudella voi olla sellaista merkitystä kuin Oksanen haluaa sille antaa.
    Toisaalta: ymmärrämme (tai meidän tulisi ymmärtää) hyvin, että romaanit eivät ole ”tieteellinen” selitys todellisuudesta, vaikka ne kuinka liittyisivät konkreettiseen todellisuuteen. Ei voi sanoa että romaani on oikeassa tai väärässä; se vain on.
    John Carey ottaa taiteen olemuksen väärästä tulkinnasta esimerkiksi Iris Murdochin väitteen, jolla Murdoch uskotteli, että hyvä taide näyttää meille, kuinka vaikeaa on paljastaa se miten erilaiselta maailma näyttää, jos siitä luo objektiivisen näkemyksen taideteokseen.
    Carey sanoo, että Murdoch ei ymmärrä mitä objektiivisuus tieteessä tarkoittaa: ”Ovatko El Grecon tai Rubensin tai Turnerin maalaukset objektiivisia? Tai Miltonin tai Popen tai Blaken runous? Tai Swiftin tai Dickensin tai Kafkan fiktio? Jos taiteilijoiden näkemykset olisivat objektiivisia, eivätkö ne muistuttaisi toisiaan enemmän? Eivätkö ne, itse asiassa, olisi täsmälleen samoja, niin kuin kemiallinen kaava, joka todella esittää objektiivisen otannan maailmasta?”
    Tällaista objektiivisuutta onkin turha lähteä opiskelemaan kirjallisuudenlaitokselle; kannattaa mennä kemianlaitokselle.
    Mutta ihminen haluaa tutkia sitäkin mitä ei voi tutkia.
    Koska pidän itsekin sanoilla ja niiden merkityksellä leikkimisestä, ymmärrän mainiosti jos joku leikkii niillä ihan tosissaan ollakseen vaikkapa kirjallisuuden tutkija.
    Alex Matsonin teoria romaanin muodosta on tällainen vakava yritys määritellä mahdoton, kiehtovan kaunis teoria vaikka sitä ei ymmärrä ja vaikka sitä, sen metodia ei pysty hyväksikäyttämään, paitsi siinä mielessä että sanoilla saa sanotuksi jotakin ”todellisuudesta”, joka ei ole samaa kuin todellisuus.
    Matson kirjoittaa teoksessaan Romaanitaide, että jos romaania katsoo muotona eikä sisältönä, ei ajatuksena eikä tunteena, saattaa tulla aivan uudenlaisiin tuloksiin. ”Tauluakin voidaan katsella kahdella eri tavalla”, Matson sanoi: ”Voidaan katsella mitä se esittää, ja voidaan myös katsella sen muotoa, nähdä taulu tauluna. Tässä tapauksessa ei liene erimielisyyttä siitä, kumpi katselemistapa on oikea: taulun taidearvo on sen muodossa eikä siinä mitä se esittää, Mutta koska romaanikin on taideteos, niin senkin olemus liittyy lähemmin sen muotoon kuin siihen, mitä tuo muoto esittää.”
    Matson jatkoi, että vaikka tajuammekin romaanin muodon ajatuksena, se on silti muotoa.
    Tietenkään Matson eikä kukaan muu ole pystynyt määrittelemään mikä jonkin romaanin muoto on tieteellisessä mielessä. Jos se olisi mahdollista, jos jokaisella romaanilla olisi yksikäsitteinen ”muoto”, kuin kemian kaava, voitaisiin eri puolilla maailmaa kirjallisuudenlaitoksissa antaa laudaturopiskelijoille tehtäväksi määritellä ja kuvata vaikkapa Lentävän kuoleman muoto. Ja tuloksena pitäisi olla - jos muodon määrittely on objektiivisesti mahdollista - täsmälleen yksi ja vain yksi kuvaus ja määritys tehtiinpä tuo määritys missä tahansa, kenen toimesta tahansa ja milloin tahansa.


Annetaan vielä sana Agatha Christielle tai paremminkin hänen romaanissaan Lentävä kuolema esiintyvälle salapoliisikirjailijalle:
    ”Eihän salapoliisijutulta vaaditakaan, että se muistuttaisi todellisia oloja. Päinvastoin... Kirjassaan voi panna murhan kenenkä syyksi tahansa, mutta todellisessa elämässähän se on todellinen ihminen.”
    Kaunokirjallisuutta lukevan on selviydyttävä haastavasta kaksinaisuudesta: On todellisuus ja romaanin ”todellisuus” yhä hyvin kuin on ihminen ja taideoksen ”ihminen”.
    Kaksinaisuuden havaitsemista vaikeuttaa se ettemme aina itsekään tiedä milloin puhumme todellisuudesta ja milloin ”todellisuudesta”.

Kansi: Toivo Fahlenius.

John Carey: What Good Are the Arts? Faber and faber, 2005.
Agatha Christie: Lentävä kuolema. (Death in the Clouds, 1935.) Suom. tuntematon. WSOY, 1959.
John Curran: Agatha Christien salaiset muistikirjat. (Agatha Christie's Secret Notebooks, 2009.) Suom. Risto Raitio. Paasilinna, 2010.
Alex Matson: Romaanitaide. 3.p Tammi, 1969.
Sofi Oksanen: Suomalainen kulttuuri on olemassaolomme perusta. Kirjallisuudella on valtava merkitys kriittisen ajattelun ja maailmankuvan kehittymiselle. Suomen Kuvalehti, 23.6.2016.
John M. Reilly (toim.): Twentieth-Century Crime and Mystery Writers. The Macmillan Press, 1980.
Fred Vargas: Hyisiä aikoja. (Temps glaciaires, 2015.) Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2016.

19 kommenttia:

  1. HYvä kolumni (taas kerran).

    Itse olen pitänyt (kriitikoiden vastalauseista huolimatta) Lentävää kuolemaa kelpo dekkarina, joka tosin johtunee siitä, että se oli lapsena toinen Agtahan dekkarin jonka luin (ABC-murhat oli ensimmäinen), ja siitä saadaankin aasinsilta tähän lukemisasiaan.

    Äidinkielen opettajan tehtävä on kaiketi opettaa lapsia lukemaan ja kirjoittamaan suomea, ja opettaa kielen perusrakennetta. Faktan erottaminen fktiosta on tärkeää, kuten faktan erottaminen mielipiteestä, minusta kannanotto äidinkielen yliopisto-opetuksen puolesta on mielipide, pitää muistaa, että myös ikäluokat pienenevät. Hyvä, jos yläkoulussa luetaan kaunokirjallisuutta. Pidän äidinkielen opetusta koulussa tärkeimpänä aineena matematiikan ohella, mutta myös muut aineet kuten kielet, yhteiskunnalliset ja luonnontieteelliset aineet ovat tärkeitä. Sekalaiseen työuraani kuuluu kyllä myös sijaisena olo myös yläkoulussa. Tällöin ehkä suhtautuu realistisemmin siihen mikä olisi teoriassa hyvä tehdä ja mikä on oikeasti mahdollista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jokke!

      Niinpä - kun kansakoulussa aikanaan oli "laskentoa" ja lukemista, mitäpä muuta lapsi tarvitsikaan. No, yritettiin sitä myös laulaa ja leikkiä (semmoinenkin aine taisi olla), oppia uskontoa ja tehdä käsitöitä (siis jopa virkata).

      Kaikki alkaa lukemisesta ja laskemisesta - ja kaikki taitaa myös niihin palautua. Ei kai tietokonetta tai kännykkää pysty käyttämään, jos ei osaa lukea. Harmi kyllä jotkut ajattelevat ettei sen enempää tarvitsekaan osata lukea, kunhan vain osaa antaa riittäviä komentoja laitteelleen.

      Erottelu faktan ja fiktion suhteen kannattaa todella tehdä. Fiktio on se päällimmäinen hyvä (vähän kuin rusina pullassa), jonka alapuolella, tukirakenteena pitäisi olla monen eri yhteiskunta- ja luonnontieteen osa-alueen osaaminen ja osaaminen syntyy vain osaamalla lukea, ymmärtämällä mitä lukee.

      Poista
  2. Kyösti, olet sitä mieltä, että peruskoululaista ei voi opettaa lukemaan fiktiota. Minä taas ajattelen, että voi ja pitää. Katsos, kun moni ei itse l ö y d ä kirjoja. Johdatellaanhan me lapset myös matematiikkaan, historiaan, eri urheilulajeihin ja kokkaamiseen.

    Nykyään jo alakoulussa on lukupasseja, joihin merkitään luetut kirjat, ja ihan pienetkin pitävät kirjaesitelmiä. Oma pojanpoika teki, olikohan tokaluokkalaisena, esitelmän sarjakuvaromaanista Timi Möhläri ja vähän myöhemmin Paten päiväkirjoista.
    Kouluissa käy myös kirjavinkkareita. Inkeroisten yhteiskoulussa, yläluokilla, oli kirjavinkkarina Kouvolan Teatterin näyttelijä Arimo Haltsonen, hyvä tyyppi. Hän luki jotain nuorisokirjaa jännittävään kohtaan, siis näytteli sitä, ja lopetti kuin seinään, piti tauon ja sanoi:"Löydät tämän kirjastosta." Seurasin valvovana opettajana nuorten ilmeitä, unohtivat pitää yllä välinpitämätöntä rooliaan.
    On niin paljon kaikkea, mikä viihdyttää lasta helpommin kuin kirja, varsinkin jos ihan tekninen lukutaitokin on vielä heikko.

    Minulla oli yliopistossa yhtenä sivuaineena yleinen kirjallisuustiede ja estetiikka, opettajana Yrjö Sepänmaa, joka oli silloin nuoruuttaan epävarma, lähes saman ikäinen kuin me opiskelijat. Kyllä siinäkin oppi monenlaista, melkeinpä enemmän kuin kasvatustieteen perusopinnoissa.

    Minusta yliopistoissa pitäisi olla kirjailijaksi opettamista, kuten esim. USA:ssa on ollut kauan. Meillä se on aika haparoivaa.
    Kyllä kirjailijaksi opettamista pitää olla, jos näyttelijäksikin opetetaan. Koulutus on tietysti vain alku, mutta se voi olla hyvä alku.

    En tiedä, millaista Jyväskylän opetus on ollut enkä muista lukeneeni Oksasen juttua. Siinä on ehkä eri näkökulma tähän kuin minulla.

    Turun yliopistossa on ainakin luovan kirjoittamisen opetusohjelma, jossa opiskellaan ammattimaista kirjoittamista. Kannatan tällaisia opintoja.

    Kovasti ihmiset osallistuvat eri tahojen järjestämille kirjoittajakursseille, joiden taso vaihtelee. Monella on Suomessa edelleen hinku kirjailijaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pointtini on (yritti olla) ettei pidä kuvitella, että kaikki koululaiset voitaisiin pakottaa lukemaan kaunokirjallisuutta ja olen sitä mieltä edelleen ettei pidäkään pakottaa. Sen sijaan laskemiseen ja lukemiseen ylipäätään pitää pakottaa ja myös yhteiskunnan tuntemiseen (siis esimerkiksi historian tuntemiseen).

      En tiedä - onkohan tätä kukaan tutkinut - onko koululaitos ohjannut kirjallisuuden pariin yhtäkään tai kuinka monta sellaista ihmistä joka ei ole ryhtynyt omasta halustaan lukemaan? Kaikki tuntemani ihmiset, jotka lukevat, vanhemmat ja nuoremmat ovat ryhtyneet kaunokirjallisuuden lukijoiksi koulusta huolimatta ja useimpien kokemus koulun kirjallisuudenopetuksesta on ollut vastenmielinen tai erittäin vastenmielinen.

      Riippuu tietysti opettajista... mutta jotakin yleispätevää tällä tuntemuksella täytyy olla. Johtuisiko se siitä, että koulussa ei koskaan voida esitellä kirjallisuutta monipuolisesti - on romaani joka kiinnostaa minua, toinen romaani joka kiinnostaa sinua jne, ja on aivan kohtuutonta jos minut pakotetaan nuorena lukemaan kirja, joka ei kerta kaikkiaan vastaa tempperamenttiani vaikka joku toinen olisi siitä kuinka kiinnostunut.

      Muiden aineiden, laskeminen fysiikka, biologia ja kemia jne kohdalla tällaista ongelmaa ei ole, koska nehän vain neutraalisti kuvaavat maailmaa, objektiivisesti ja täsmällisesti. Objektiiviseen oppilaat voidaan "pakottaa" mutta ei fiktiiviseen. Näin ajattelen ja olen Jokken kanssa samaa mieltä, että fakta ja fiktio kannattaa opetuksessa erottaa ja että edellinen on tärkeämpää kuin jälkimmäinen ja itse asiassa jälkimmäisen edellytys.

      Tietysti voin olla väärässä. Ehkä mitään ehdotonta "totuutta" ei tässä asiassa ole eikä voi olla.

      Katselin äsken vakavan EU-keskustelun ryhmäpuheenvuoroja eduskunnassa. Pisti silmään se että noin 9/10 kansanedustajasta - ikään, puolueeseen, sukupuoleen riippumatta - näpytteli älypuhelimiaan ja tablettejaan eikä kukaan heistä keskittynyt kuuntelemaan puheenvuoroja.

      Kauheaa! Tässä siis eliitin mallia nuorisolle, jolle koululuokkaan tuodaan vastaavat vehkeet iloksi ja nautinnoksi. Ei tarvitse keskittyä mihinkään - paitsi itseensä.

      Yliopistojen osaa luovan kirjoittamisen opettamisessa en ole koskaan ymmärtänyt. Pitääkö olla ylioppilas oppiakseen kirjoittamaan? Miten Pekkanen, Linna ja Päätalo oppivat kirjoittamaan kun eivät olleet luovan kirjoittamisen kurssilla ylipistossa? No, monenlaista apua tietenkin saivat, Linna taisi saada pakinassa siteeratulta Matsonilta.

      Mutta eikö yliopistossa sitten pitäisi olla myös luovan futiksen, jääkiekon ja koripallon kursseja? Jne. Kuka meistä on sanomaan, että romaanin lukeminen on jollekulle nuorelle tärkeämpi asia kuin oppia vaikkapa mestarijalkapalloilijaksi?

      Poista
    2. Kyösti, tässä kommentissasi, sen neljännessä kappaleessa faktasta ja fiktiosta olet varmaan kirjoittanut länsimaisen sivilisaation peruslauseet.

      Taitaa silti olla niin, että ensin tulevat ihmiselle, lapsena, havainnot ja yritykset, sitten pitkä fiktiovaihe eikä ulkopuolisella taida olla niistä kunnon käsitystä. Ihmettelemme vain kuinka lapsi elää kuvitelmien maailmassa, luo omaa maailmaansa. Tässä on usein fiktio etualalla ja ehkä sellaisena pysyykin ihmisen eliniän ajan. Siihen ei varmaan saa liian aikaisin pakolla puuttua mutta tietysti tulee aika faktojen seurata unelmia ja aika jolloin nämä kaksi joutuvat vaihtamaan paikkaa ja sekin, että tätä paikanvaihtoa ihmisen on tahdon voimalla pystyttävä itse säätelemään jotta pystyisi hallitsemaan todellisuutta. hh

      .. niin, onkohan kansamme edustajilla tahto hiukan hukassa ;-)

      Poista
    3. Hyvin kuvaat elämänkaaren; voisiko tästä vetää todella laajan kaaren, ajatuksen, että elämä alkaa fiktiona ja loppuu fiktioon ja siinä välissä on selkeitä hetkiä jolloin todellisuuden tajuaa niin kuin se on?

      Joskus sanotaan että lapsi on kaikista luovin olento. Sehän ei oikeastaan pidä paikkaansa,koska koko lähimaailma on lapselle käsittämätöntä, eräällä tavalla fiktioa. Luovuus, niin kuin sitä kannattaa ajatella, on todellisuuden tajuamisesta syntyvää uutta: insinööri keksii miten polttomoottorista luonnonlakien rajoissa saa enemmän tehoa vähemmällä polttoaineella, maata viljelevä keksii kuinka pelto pitää hoitaa uudella idealla niin, että tarvitaan mahdollisimman vähän lannoitteita, taidemaalari oivaltaa kuinka tutun maiseman voi kuvata niin että jokainen maiseman sata kertaa nähnyt pysähtyy sitä katsomaan uudella tavalla, jne.

      Eräänlainen paradoksi: luovuuttaa ei ole siellä missä todellisuutta, faktoja ei tunneta.

      Poista
  3. Juu, tuo on ihan totta, että lasta tulkitaan luovaksi siinäkin, missä hän vain opettelee ymmärtämään ympäristöään. Se opetteleminen tuottaa aikuisen mielestä herttaisia väärinkäsityksiä ja ihmeellistä "avantgardea". Lapsi osaa myös viihdyttää yleisöään eli tekee sitä hassua mistä palkitaan.

    Ei nykyään koulussa lapsia pakoteta lukemaan samaa kirjaa. He lukevat omia valitsemiaan kirjoja. Viimeisinä työvuosinani tytöt esittelivät minulle monesti aarteenaan Deborah Spungenin kirjoittamaa kirjaa Nancy, jossa Deborah kirjoittaa oman tyttärensä vaikeasta elämästä punkyhtye Sex Pistolsin basistin Sid Viciousin tyttöystävänä. Tästä huumeentäyteisestä, vaarallisesta elämästä he laativat kirjoituksia äidinkielen opettajalleen. Ei kouluissa siis lueta paljon Kalevalaa (jotain pätkiä kyllä), vaan nuorten kirjoja ja näytteitä eri tekstilajeista. periaate on, että kunhan lukisivat. Olen joskus jopa ajatellut, että jokin klassikko voisi olla paikallaan, mutta ei se onnistu.

    Minä pidin kirjallisuuden opetuksesta. Nyt olen poikkeus sinun otannassasi! Suunnittelin jopa äidinkielen opettajan tai lastenkirjailijan uraa.

    Ehkä Pekkanen ja kumppanit olisivat kirjoittaneet vieläkin paremmin ja kirjoittaminen olisi ollut heille helpompaa, jos olisivat saaneet opetusta.

    Älylaitteet ovat varmaan tulleet jäädäkseen, ei voi mitään. Monet kirjoittavat niillä muistiinpanoja tai etsivät lisätietoa juuri kuulemastaan. En minäkään pidä tästä koneihmisilmiöstä. Oletetaan, että ihminen voi keskittyä moneen yhtä aikaa, olla läsnä sekä ihmisten että koneen kanssa.
    Viimeisimmissä englannin kielen opetussuuunnitelmissa, mitä itse olin toteuttamassa, vaadittiin korkeimpaan arvosanaan, että kuultua kieltä on pystyttävä ymmärtämään myös hälyssä ja häirittynä. Tämä peruskoulun yläluokilla! Siis huono äänitys tarkoituksella, koska isossa työpaikassakin on monenlaista ääntä, ja juuri kun olet nenä kiini älylaitteessa joku sanoo olkasi takana tärkeän asian. Myös lentoterminaalitilanne oli esillä. Eihän niistä kuulutuksista saa aina selvää, mutta minusta laitteita pitää kehittää eikä valmentaa ihmiselle jotain yli-ihmisen aisteja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin jo miettimässä tätä asiaa: miksi en "hyväksy" sitä että joku vanhempi - opettaja, opetushallitus, viranomainen - päättää nuoren, kasvavan lapsen puolesta mitä kaunokirjallisuutta hänen tulisi lukea.

      Kun natsi-Saksassa kiellettiin tiettyjä romaaneja, onko yhtään soveliaampaa, että viranomainen kertoo mitä pitää lukea?

      Intuitioni on vahva, mutta pystynkö perustelemaan kantaani.

      Päädyin siihen että jokaisella ihmisellä, lukijalla on henkilökohtainen side siihen mitä hän lukee - tai jättää lukematta.

      Se on vähän kuin ihastumista tai rakastumista - tai sitten silkkaa vihaa. Silkkaa vihaakin voi käyttää hyväkseen, jos on kriitikko, niin kuin minä, mutta ei joku 13 vuotias teini-ikäinen.

      Jos pakotetaan lukemaan joku romaani, se on vähän samaa kuin vanhemmat pakottavat lapsensa naimisiin jonkun kanssa, josta tämä ei pidä, rakastumisesta puhumattakaan, lainkaan.

      Sanot että jokainen saa lukea mitä haluaa. Mitä sitten "opetetaan"? Sitäkö että saa lukea mitä haluaa? Miten sitä voi opettaa?

      En sanonut etteivät ko. herrat saaneet apua kirjoittamiseen vaan että heidän ei tarvinnut mennä yliopistoon oppiakseen kirjoittamaan. Ehkä nykyajan kaunokirjallisuus on niin sovinnaisen keskinkertaista juuri sen takia että kaikki (melkein) kirjailijat ovat saaneet oppinsa yliopistossa. Kirjoittamista voi toki opetella, mutta ei elämää elämättä sitä.

      Jos luet Pekkasta tai Linnaa, tuskin pystyt näyttämään niitä lauseita joissa yliopiston luovan kirjoittamisen kurssi olisi voinut parantaa itse kirjoittamista. Maailman hahmottaminen on toinen juttu.

      Itse ajattelen, enkä välttämättä ajattele oikein, että yliopiston tehtävänä on ylisummaan tutkia sitä mikä on "totuus". Perustavalla tavalla. Ilman edes välittömän hyödyn tavoittamista.

      Koska kaunokirjallisuudessa kaikki on yhtä totta tai valhetta, sen, kaunokrijallisuuden, tutkimien ei voi olla yliopiston päätehtävä. Ja jos pitäisi rahapulassa valita kirjallisuudenlaitoksen ja matematiikan laitoksen väliltä, luonnollisesti valitsisin matematiikan. Vaikka itse luenkin mieluummin dekkareita kuin ratkaisen matemaattisia tehtäviä.

      No, tästä saa hyvällä mielellä olla toistakin mieltä.

      Poista
    2. Minä olen ajatellut aina opettamisesta, että se on tiedon, taiteen ja taidon äärelle saattamista ja innostamista. Jos oppilas innostuu, niin häntä ei pidättele mikään. Mutta jos ei innsotu, niin mukana voi olla pinemmälläkin panoksella.

      Äidinkielen ja kirjallisuuden opetussuunnitelmia löytyy netistä. Tavoitteet on moninaiset. Viime vuosina on lisätty ja korostettu mm. ilmaisutaidon ja medialukutaidon osuutta. Tässä pitäisi nyt olla ko. aineen opettaja selittämässä, mutta kerron, mitä olen huomannut sivusta seuranneena.

      Joitain osa-alueita: kielioppi, oikeinkirjoitus, eri tekstityyppeihin tutustuminen, puhutun kielen moninaisuuteen tutustuminen (asiakieli, murteet), pariesitelmät, erilaiset kirjalliset harjoitukset (ennen oli vain outo kirjoitus nimeltä 'aine'), asiakirjoitus, luova kirjoitus, tutkielmat, kirjallisuuden genret, omavalintaisen kirjan lukeminen ja siitä vinkkaaminen toisille, ohjelmien valmistaminen koulun juhliin, lehdistövierailut, lukuvinkkarien vierailut, teatterissa käynnit, elokuva eri tavoin käsiteltynä. Ja varmaan paljon muuta.

      Kirjojen lukeminen on siis aika vähällä sekä peruskoulussa että lukiossa. Sille ei ole omaa ainetta, vaan se on osana yhdistelmäainetta äidinkieli ja kirjallisuus, joka sisältää tietoa, taitoa ja taidetta.
      Suomalaisella opettajalla on vapaus valita, mitä hän painottaa. Tämä on hyvä. Opettaja voi ottaa oppilaan ja ryhmän vahvuudet huomioon. Olen vieraillut kouluissa muutamissa maissa, joissa on paljon byrokraattisempaa. Ranskassa ja Englannissa esim. mennään tiukassa ohjauksessa ja luetaan klassikoita. Se voi olla tervanjuontia murrosikäiselle.

      Olen kerran äidinkielen sijaisena saanut ohjeen kirjoituttaa yleisönosastokirjoituksia, joita sitten luettiin ja kommentoitiin. Lopputunnista luimme vielä oppikirjasta kaunokirjallisia tekstejä, joissa asia koettiin jonkin aistin kautta, ja oppilaat alkoivat kirjoittaa koulumatkastaan näkö tai kuulohavaintojen kautta. Läksyksi tuli viimeistellä kirjoitus kotona. Minusta tämä oli oivallista kirjallisuuden opetusta, vaikka minä en tietenkään osannut viedä tuntia kuten oma opettaja olisi sen tehnyt.

      Minäkin olen sitä mieltä, että jokaisella on henkilökohtainen suhde siihen, mitä hän lukee.
      Olen myös sitä mieltä, että koululla ei ole siihen mitään sanomista. Koulu tykkää, jos oppilas lukee, mutta jos ei, niin koulu ymmärtää, että hän on hyvä jossain muussa tai jos ei ole hyvä missään, niin koulu ymmärtää senkin ja toivoo, että hän olisi hyvä ihminen.

      Ihan rehellisesti Kyösti olen kokenut näin. Sinun muistosi ovat oppikoulusta. Oppikouluissakin oli eroja. Ja peruskoulu on kyllä ihan eri koulu.

      Poista
    3. Unohdin tuosta ainakin väittelyn. Kouvolastakin on lukiolaisia osallistunut väittelykilpailuihin. Tietysti tarvitaan muiden aineiden tietoja. Oppilaat valmistautuvat seuraamalla ajankohtaisia asioita mediassa. Pitää kuitenkin tietää, mitä väittely on ja harjoitella sitä. Joillain poliitikoistamme on väittelyn taito, toisilla ei.

      Se, että kouluissa saa lukea nuorten kirjoja, on kehittänyt tätä genreä. Olen hämmästynyt monien nuorten kirjojen tasosta.

      Poista
    4. Juuri noin, asiaa puhut.

      Ehkäpä anglosaksisissa maissa, kouluissa, opetetaan enemmän tuota väittelyn taitoa, siis sitä että osaa sanoa oman mielipiteensä eikä loukkaannu siitä että joku toinen on toista mieltä.

      Melkein ihaillen (tai no, ihaillen) luen nyt Brexitin jälkeen The Guardianista tai BBC:ltä teräviä, monet asiat kriittisessä valossa esittäviä puheenvuoroja. Tietysti meilläkin sellaisia on, mutta harvakseen. Tällä viikolla Paavo Raution kolumni Hesarissa oli yksi semmoinen.

      Luulen, en tiedä, että kouluissa voisi/pitäisi olla paljon enemmän tunteja suomalaiselle kulttuurille, siis kirjallisuudelle ja elokuvalle ja musiikille, jolloin voitaisiin lukea ei vaan kymmenen kirjaa vaan sata vaikka kolmessa vuodessa.

      Mutta moinen tuntuu mahdottomalta - mitä siitä tulisi jos koululaiset katselisivat pitkin päivää elokuvia!

      Silloin kun kävin Kotkassa lyseota, kaupungissa teatteria johti Raoul af Hällström (mistä Wikipedia on täysin tietämätön) ja hänhän oli Moliere-tuntija vailla vertaa. Joten meidät vietiin kerran vuodessa katsomaanjotakin Molierin näytelmää eivätkä ne avautuneet millään lailla. Harmi etteivät opettajat silloin yrittäneetkään selittää mitä me olimme olleet katsomassa.

      Poista
  4. Tämä on erittäin tärkeä aihe ja mielenkiintoinen keskustelu.

    Voiko kirjallisuutta ja kirjoittamista opettaa? Voi, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Tekniikkaa, hyviä käytäntöjä ja sellaista. Voidaan näyttää mikä tekee hyvästä kirjallisuudesta niin hyvää, johonkin pisteeseen saakka, mutta kyllä siihen aina jokin mysteeri jää. Ja henkilökohtainen maku.

    Pitääkö koululaisia pakottaa lukemaan kirjoja? Ainakin heille voi avata ovia siihen suuntaan, näyttää mahdollisuuksia. Nykyaikana, jolloin nuorilla on niin paljon erilaisia vapaa-ajan mahdollisuuksia, toivon että jokaiselle kaltaiselleni ihmiselle annetaan mahdollisuus löytää kirjallisuus. Minulle se tuli jo kotoa, ei koulusta, mutta kaikkien pitäisi saada sytyke jostain. Jos ei kiinnosta niin sitten ei.

    Eri asia on sitten kielen kaikkinainen käyttäminen ja ymmärtäminen. Sitä pitää takoa jokaiseen pieneen päähän, sillä sitä elämässä tarvitaan. Kieli on väline kaikkeen muuhun.

    Pidän kovasti siitä, miten Kyösti nostaa korkeakirjallisissa piireissä väheksytyistä Agatha Christien kirjoista esiin piirteitä, joita niissä ei yleensä nähdä. Christie kun sentään teki nuoreen minuun tavattoman suuren vaikutuksen. Ja osaltaan viitoitti tietä kirjallisuuden maailmaan.

    VastaaPoista
  5. Vimma! Se, että on sanottavaa, jonka haluaa kertoa kaikille. Olisiko tämä se, mikä erottaa hyvän kirjoittajan kirjailijasta? Kirjoittamisen tekniikoita voi opiskella ja ne ovat apuna sanottavan "uloshengittämiseen", mutta sanomisen halua ei saa mistään kurssilta.

    Minusta kaikki Kyöstin blogikirjoitukset ovat viimeisteltyjä tasokkaita kirjallisia, filosofisia ja/tai yhteiskunnallisa esseitä. En ole monesti lukenut kirjoja, joihin hän viittaa, mutta nautin tekstistä ja sen herättämistä ajatuksista.
    Monesti olen myös saanut Kyöstiltä kimmokkeen jonkin kirjan lukemiseen.

    Kiitos Kyösti harvinaisen tasokkaasta blogistasi!
    Ja hyvä, ettet julkaise useammin kuin kerran viikossa. Näissä kirjoituksissasi on pureskeltavaa koko viikoksi.

    Pekka, oletko se Pekka Turunen, joka on valokuvannut mm. Pohjois-Karjalan ihmisiä? Jos, niin olisinko voinut nähdä kuviasi Berliinissä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole valokuvaaja Pekka Turunen, mutta olen luonnollisesti noteerannut täyskaimani ansiokkaan toiminnan.

      Poista
  6. Jäin vielä miettimään tätä kaikkea... jatkuvaa ihmettelyä sen suhteen missä todellisuus muuttuu "todellisuudeksi" ja että missä fiktio palautuu osaksi todellisuutta, kaikkineen.

    Nyt kun eilisen auringonpaisteen jälkeen, taivaalla kulkee tummia pilviä, päädyn lainaamaan Kafkaa:

    "Oikea tie kulkee nuoran ylitse, joka ei ole jännitetty korkealle, vaan hivenen maanpinnan yläpuolelle. Se näyttää määrätyn pikemminkin aiheuttamaan kompastelua kuin kuljettavaksi."

    Se mikä Kafkalta jäi sanomatta, on että vasta kompastuttuaan tietää miltä maanpinta tuntuu.

    VastaaPoista
  7. Ja täältä tullaan taas! Mieleeni jäi pyörimään lapsen luovuus ja se, kun toteat tuolla aiemmin keskustelussa, että lapsi ei oikeastaan luo uutta, kuten taidemaalari, joka näkee todellisuuden uudella tavalla ja toteuttaa näkemänsä maalauksissaan.
    Lapsi on todellakin maailmassamme alien tai kuin toisesta kulttuurista tuleva maahanmuuttaja. Lapsi järjestää näkemäänsä outoa maailmaa ajatuksiksi, joissa on joskus sellaisia oivalluksia, mitä tottunut ja turtunut aikuinen ei ole huomannut. Eikö siis myös tällainen uusi näkemys ole luova siinä missä ammattiajattelijan, filosofin tai aforistikon samaan päätyvä päättely? Eräässä kirjassa, johon oli kerätty lasten päätelmiä oli mm ajasta näin: "Aika on kiirettä varten/ Aika on sitä varten, että tietää, onko myöhässä vai ehtinyt." Joidenkin lasten maalauksissa on myös esim. värit usein kuvaamassa jotain muuta todellisuutta kuin silmin havaittava, siis uusi näkemys, m u s t a aurinko nousee -tyyliin. Aikuinen irrottautuu sovinnaisuuksista luodakseen uutta, mutta lapsella niitä ei vielä ole, joten hänellä voi tulla ikään kuin vahingossa luovaa taidetta.

    Tuo viimeinen ajatuksesi kompastumisesta ja maanpinnasta on sellainen, minkä myös juuri lapsi voisi oivaltaa.
    - Tartteekko aina kaatuilla ja rönytä?
    - Enhän minä muuten tiedä miltä maanpinta tuntuu.

    Hyvä ajatus, varsinkin lasten kasvatukseen. Kompastelu on suositeltavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, varmaankin lapsikin on "luova" tai joskus kaikki mitä tekee on sellaista, arvaamatonta ja siisnä mielessä uutta, jopa luovaa.

      Koko sana "luovuus" sinänsä on ärsyttävä - ja sen voi käsittää niin monella tavalla ettei jäljelle jää mitään. Mutta sellaisiahan monet "sanat" tuppaavat olemaan!

      Poista
    2. Se mitä me pidämme lapsen luovuutena on, luulen, jo jotain osaavan lapsen innostumista ja paneutumista, "joo mä laitan ton vielä tohon ja sit …, kato Ukki .., mm-mmm, tai vaikka …, mmm-m, ja vielä, kato!

      Tässä ajattelen tyttären tytärtä ja enempi kuvittelen sen ajatuksia. Usein se ei sano mitään, tekee vain. Tuloksista sitten näkee ne ajatukset.

      Näinhän tuo lienee aikuisenkin laita, suunnittelee ehkä etukäteen, kokeilee, hyväksyy ja hylkää mutta lopulta innostus on se mikä tekee autuaaksi, niin, ja Vincentistä suuren. Tai hetkeksi monista nuorista suomalaisista jotka sata vuotta sitten kävivät Bretagnessa kokemassa maalarin vapauden. Pitää siis osata! hh

      Poista