Pako nykyaikoihin

[”modernin” kantapäillä]

                                                                    Kyösti Salovaara, Malagan automuseo, 2016.

”Me julistamme, että maailma on rikastunut uudella kauneusarvolla – nopeudella. Ulvova auto, joka kiitää kuin luoti, on kauniimpi kuin 'Samotrakelainen Nike'.”

           F-T. Marinetti, 1909.

Pakinan otsikko haastaa ristiriidallaan, ainakin minut.

    Miksi puhua nykyajoista eikä nykyajasta? Ei kai voi olla kuin yksi nykyaika. Se mikä on nyt eikä kohta, nyt eikä äsken.

    Mitä järkeä on laittaa ”moderni” lainausmerkkeihin? Mitä sillä yritetään viestittää? Sitäkö että moderni jäi eiliseen ja siksi sen kantapäille on vaikea päästä vai sitä, että moderni ei olekaan muuta kuin tavanomainen nykyisyys joten kantapäiden etsiminen on mahdotonta.

    ”Kuinka voi iloita maailmasta”, Franz Kafka kysyi, ”paitsi jos pakenee sen luo?”

    Tarkoittiko Kafka että ihminen pakenee itseään mennessään ulos, maailmaan? Tai vielä syvällisemmin: tunteellista ihmistä ei ole ennen kuin tämä "pakenee" itseään muiden pariin!

    ”Pakenin 'tuhatjärviä' ja raikkaita havumetsiä ja aaltoilevia päivänkakkaraniittyjä löytääkseni bensiinisäiliöitä, nostorana- ja savupiippuaarnioita ja asfalttimaanteitä”, kirjoitti Olavi Paavolainen essee- ja pakinakokoelmassa Nykyaikaa etsimässä vuonna 1929 vierailtuaan pari vuotta aikaisemmin Euroopassa. ”Pakenin lannan ja vastakynnetyn mullan tuoksua löytääkseni savun ja kivihiilenmurskan lemun. Pakenin 'hurskasta kurjuutta' löytääkseni työmiehiä, jotka omistivat Citroënin ja osaavat algebraa.”

    Paavolainen lähti etsimään ”nykyaikaa” ja löysi monta. Hän pakeni ja löysi modernin ILON, ihmisen tekemän konkreettisen, sähköisen, nopean ja betonisen ja lasin säihkyvässä rujoudessa kauniin maailman.

Nykyaikoja olikin monta, yhtä aikaa rinnakkain, konkreettisesti ja mielikuvituksessa.

    Kun Nykyaikaa etsimässä ilmestyi neljäntenä painoksena 1990, sen esipuheessa lainattiin Pertti Lassilaa jonka mukaan teoksen nimessä näkyy ajan suhteellisuus: ”Maailmassa ja ihmisten tietoisuudessa on rinnan useita aikakausia. Se mikä Paavolaiselle oli jo nykyaikaa, oli monille hän aikalaisilleen kaukaista tulevaisuutta.”

    Paavolaisen esseet ”purevat” lukijan hermoa tänäänkin, sillä nykyihminen on niin turtunut teknologiseen hyvinvointiinsa, kalujen ja vehkeiden runsauteen ettei hänen suustaan pääse ILON kiljahduksia kun hän ostaa uuden älypuhelimen, tabletin tai 55 tuumaisen telkkarin.

    Ei, nykyajan urbaani eläjä seikkailee teknisten vehkeiden kimaltavassa viidakossa häpeillen, salaten kaikenlaisen nautinnon ja mielihyvän mitä tekniikka tarjoaa. Nykyihminen kaihoaa entistä, vaikka ei entisessä haluaisikaan asua; hän puhuu halveksien betonitaloista ja downsizing turbomoottoreista; hän ostaa kuin salaa lentolipun etelään tai Pariisiin eikä innostu mistään, paitsi sitten kun menee metsään ja on halaavinaan puuta puoli minuuttia, jonka jälkeen voi, luonnon kokemuksen vavahduttamana palata kaupunkiin – häpeämään teknistä hyvinvointiaan.

    Paavolainen ja hänen aikalaisensa rakastuivat ihmisen tekemään maailmaan:

    ”Romantiikan tunnuskuva ei ole enää salaisessa varjostossa kasvava sininen kukka eikä korkeassa yksinäisyydessä kaarteleva kotka, vaan

kokonaisen maanosan halki kiitävä Pacific-veturi tai tarkasti määrättyä reittiään kulkeva Junkers-lentokone.”

    Paavolainen lainasi Jean Cocteuta, joka huudahti: ”Sähkölamppu on uusi orkidea!”

    Missä onkaan se suomalainen nykyruno joka rakastuu led-lampun sähköä säästävään valoon? Missä säkeet astianpesukoneen vapauttavasta murinasta?

    Pariisista Paavolainen löysi betonista rakennetun kirkon: ”Puu ja kivi olivat liiaksi aikaanvieviä rakennusaineita, ja niin päätettiin rakentaa kirkko rautabetonista. Se on halpaa, nopeaa käsitellä, ikuisesti kestävää ja ennen kaikkea – modernia! Kirkko rautabetonista – miksikä ei, kuten reklaamitulista säteilevä biografiteatteri ja rahankilinän täyttämä tavaratalo, kuten vihellyksistä ja melusta kaikuva rautatieaseman jättiläishalli!”

    Ja samaan aikaan, samoina vuosina Mika Waltari hurmaantui vauhdista ja keinotekoisesta maailmasta yhtä lailla. Hän kirjoitti runon junasta joka päivin ja öin halkoo Eurooppaa: ”... jyskiväin vaunujen edessä / jättiläisveturi, / radan varrella lennätinlankojen laulu.”

    Tänään kaikki on langatonta: 3g, 4G ja kohta jo viisigee eikä kukaan kirjoita siitä laulua!

”Suurkaupungin houraileva uni”, Waltari kirjoitti vuonna 1928. ”Teräskukkia, betonia, ammoniakkia. / Villin ihana olet, / lasiverhossa, / käärmejuovaisin valoin. / Sadan miljoonan sielun / lumottu houre: / teräskukkia auringonverkkojen alla.”

    Modernin kantapäillä läähättää sovinnainen, tympääntynyt, kaiken nähnyt nykyihminen joka ei pysty tajuamaan mikä ero on ulkohuussilla ja älypuhelimella. Eikä mikään riitä, vaikka nykyisestäkään ei osaa ILOITA eikä RIEMUITA.

    Helsingin Sanomien taloustoimitus oli laatinut muhkean artikkelikokonaisuuden Nokian noususta ja tuhosta. Yhdelle aukeamalle oli kuvattu kaikki tai melkein kaikki Nokian kännykkämallit – huikaiseva kuva josta jokainen suomalainen löysi itsensä, ei vain yhden kerran vaan monta.

    Kerrankin teknologinen avantagarde iski Suomen maailmaan, pois lannan tuoksusta ja pajupuskien katveesta eikä Suomi eikä edes Nokian johto tajunnut että mistä se oikeastaan johtui, miksi yht'äkkiä oltiin edelläkävijoitä – niin kuin Jorma Ollila nyt tunnustaa.

    Nykyaikoja on monta, yhtä aikaa.

    Katsopa jotakin seuruetta kahvilassa. Jokaisella on kännykkä kädessä, sitä näpytellään ja luetaan: ollaan koko ajan läsnä ja muualla, joten ajan merkitys katoaa ja lopulta huudahdamme: Einsteinin suhteellisuusteoriai ei voi pitää paikkaansa!

    Mehän ollaan kaikkialla yhtä aikaa!

Ollakseni modernin kantapäillä dokumentoin tähän teknologisen historiani.

    En ole yksityiskohdista, täsmällisistä vuosista tietenkään aivan varma mutta suunnilleen näin maailma on osaltani kulkenut. En yritä kuvata viimeisen 70 vuoden kehitystä kokonaisuudessaan vaan poimin mieleen tulevia ja muistissa olevia käännekohtia.

    Tämä on minun historiani vehkeiden ja koneiden evoluutiossa:

    2010: Älypuhelin.

    2005: Digikamera.

    2002: Tallentava digiboksi.

    2001: DVD-soitin. 

    1996: Ensimmäinen kännykkä.

    1990: Henkilökohtainen tietokone kotona.

    1988: CD-soitin.

    1984: Firman sähköposti (saattoi alkaa aikaisemmin). Henkilökohtainen tietokone työpaikalla.

    1983: Ensimmäinen lentomatka - Nizzaan.

    1982: Videonauhuri.

    1981: Siirtyminen päätteen käyttöön työpaikallani (reikäkortit historiaan).

    1980: Ensimmäinen oma auto, keltainen rättisitikka.

    1975: Järjestelmäkamera.

    1974: Väritelkkari, 21 tuumaa.

    1973: Sähkökirjoituskone. Ensimmäiset stereot.

    1972: Ensimmäiset kirjoittamani tietokoneohjelma vakituisessa palkkatyössä - Valtion tietokonekeskus, Helsinki.
    1971: Ensimmäinen kirjoittamani tietokoneohjelma palkkatyössä - kesäharjoittelijana Enso Gutzeitin paperitehtaalla, Kotka.

    1968: Ensimmäinen itse kirjoitettu tietokoneohjelma - Helsingin yliopistossa.

    1967: Ensimmäinen vinyylilevysoitin. Kelanauhuri.

    1965: Isäni ensimmäinen auto, työsuhde Austin Mailer. Samana vuonna ajoin ajokortin.

    1964: Mustavalkotelkkari Salovaaran perheeseen. Kaitafilmikamera.

    1961: Keskuslämmitys Museokadulle, Kotkassa. Ensimmäinen transistorimatkaradio.

    1958: Sisä-WC. Tiilinen ulkohuussi purettiin. Jääkaappi.

    1957: Lankapuhelin. Pölynimuri.

    1954: Sähköhella.

    1952: Ensimmmäinen polkupyöräni - kaksipyöräinen, Ruotsista ostettu.

    1947: Minä synnyin ja silloin kotona oli Hornyphon putkiradio (huom. ei oheisessa kuvassa), veivattava His Master's Voice grammari ja paljon kirjoja.

Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi paetessaan sen tykö?

    Kuinka voi iloita modernista?

    Miten sen kannoille pääsee?

    Vai: olisiko viisaampaa pysähtyä?

    Jos kulkee rivakasti ja sitten pysähtyy, hiki alkaa valua.

    Nykyaikojen reunalla sininen taivas!

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2015.

________________________________________________________________

Deutsches Technikmuseum Berlin: Lentäjäjuliste.

Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.

Anni Lassila: "Hämmästyimme itsekin että onnistuimme". Helsingin Sanomat, 12.6.2016.

Olavi Paavolainen: Nykyaikaa etsimässä. 1929. 4.p. esipuhe Ritva Hapuli, Katriina Mäkinen, Paula Paavolainen, Kari Immonen. Otava, 1990.

Mika Waltari: Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. Toim. Ritva Haavikko. WSOY, 1979.