Kielen mieli

[juhannuskuplia]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2016.

Alan tähän tiistaina, kesän pisimpänä päivänä. Nyt vietettäisiin, jos vanhat merkit pitäisivät kutinsa, juhannusta mutta ei vietetä, koska ne eivät pidä.

    Olisihan mahdollista päätellä, että kun päivä on valoisin, silloin on juhannus.

    Mutta niinkin saattaisi ajatella, että kun on juhannus, päivä on pisimmillään.

    Koska näin nyt ei kuitenkaan ole, eikä noin voi ajatella, täytyy tyytyä katsomaan almanakasta milloin juhannus tulee ja milloin päivä laskee mailleen.

    Luonnolla on lakinsa, ihmisillä tapansa.

    Niitä yhdistää kieli, selitys.

Joskus tuntuu, että kieleen vajoaa kuin juoksuhiekkaan. Väitetään että siihen ei kuitenkaan huku, vaikka tarinoissa niin tapahtuu. Jännityksen kieli perustuu mahdottoman uskottavaan kuvailuun.

    Kieli ei tunne itseään. Jos tuntisi, se olisi jotakin enemmän, mutta mitä, sitä emme osaa ajatella. Se siis muistuttaa matemaattista todistusta, jota ei voi todistaa oikeaksi. Lauseen vahvuuteen pitää vain uskoa.

    Emme voi ajatella mitään epäloogista, koska silloin täytyisi ajatella epäloogisesti, sanoi Ludwig Wittgenstein.

    Tämä ei tunnu maallikosta uskottavalta väitteeltä, koska maailma on pullollaan järjettömiä ajatuksia, mutta se johtuukin siitä, että emme ymmärrä mistä Wittgenstein puhuu.

    Looginen ei ole järkevän synonyymi.

    Loogisuus on johdonmukaisuutta. Wittgensteinin mielestä kaikki ajateltavissa olevat lauseet ovat loogisia, mikä ei tarkoita että ne olisivat järkeviä. Loogisesti älyttömiä lauseita piisaa kun kurkistaa maailmalle. Maailma alkaa kun oven avaa ja menee ulos ja sulkee oven perässään.

    Minä käyn usein tarkistamassa, muutaman askeleen otettuani, että tulihan se suljetuksi. Yleensä tuli.

Jos sanat olisivat kaikille samaa merkitseviä eikä vain yhdessä sanottuja, maailmasta olisi helpompi puhua, väitellä ja sopia.

    Punarinta laulaa yhä, vastoin kesän kulumista syksyyn. Tämä sivuhuomautuksena. Sivuhuomautuksilla ajatus johdetaan toisaalle, pois siitä mitä halutaan sanoa.

    Otetaanpa sana tuottavuus. Mitä se tarkoittaa? Mitä se ei tarkoita?

    ”Tuottavuus-käsitteen merkityskin näytti olevan usein epäselvä”, kirjoitti Raimos Sailas kesäpäivän seisahtaessa Helsingin Sanomissa analysoidessaan kilpailukykykeskustelua. ”Se saatettiin sotkea esimerkiksi kannattavuuteen.”

    Tuottavuus on työpanoksen suhde saavutettuun tuotokseen. Se ei ole halpa hinta eikä kaunis kuori. Elintaso on tuottavuuden funktio. Joskus kylmää matematiikkaa on vaikea hyväksyä.

    Ihmiset osaavat lukea ja kirjoittaa, mutta kirjoitetun ymmärtäminen on monasti vaikeaa. Se johtuu siitä, että maailma on eri ihmisille erilainen, vaikka se objektina onkin yhteinen.

    En halua eksyttää, mutta kun luen että Kafkan mukaan ”kieltä voidaan käyttää aineellisen maailman ulkopuolella olevaan ainoastaan viittauksenomaisesti, mutta ei milloinkaan eikä lähestulkoonkaan sopimuksenomaisesti, koska se, aineellista maailmaa vastaavana, käsittelee vain omistusta ja tämän suhteita”, olen epätietoinen esittääkö Kafka marxilaisen tulkinnan kielestä vai wittgensteiniläisen.

    Onko kieli omistamista?

    Se joka omistaa kielen, hallitsee maailmaa, mutta ei Kafka noin kirjoittanut (Orwell kenties kirjoitti), vaan että kieli on aineellisen maailman kuva ja aineellinen maailma on pelkästään omistusta ja omistamisen suhteita.

    Tästä saattaisi hätäpäissään päätellä, että Kafkalla oli hyvin moderni käsitys kielestä ja sen suhteesta todellisuuteen; että kielen rakenne muistuttaa omistussuhteita.

    Niinhän se tekee!

Jos kielellä on mieli, se ei voi olla mieletöntä.

    ”Suomen kieli, Suomen mieli, / Niis' on suoja Suomenmaan: / Yksi kieli, yksi mieli..”, riimitteli A. Oksanen (Ahlqvist) ja vaikka tuo tuntuisi nyt mahtipontiselta ja entiseen aikaan, aikaan elettyyn kuuluvalta, ei runon ajatus ole minnekään kadonnut, liuentunut eikä pois pyyhkäisty.

    Kuunnelkaa (suomalaista) ulkopoliitiikan puhetta, niin ymmärrätte mitä runoilija tarkoitti. Seuratkaa Englannissa käytävää keskustelua Brexitistä ja Bremainista, niin ette ehkä ymmärrä mitään, siis kielestä, siitä kuka sen omistaa ja mikä mieli siinä piilee.

    Looginen Suomessa ja epälooginen Britianniassa ovat saman kolikon kääntöpuolia.

    Jos heität kolikkoa yhdeksän kertaa ja saat aina klaavan, niin uskotko että kymmenennellä kerralla tulee taatusti kruunu? Jos uskot, et tiedä miten todennäköisyys toimii, mutta saatat silti osua oikeaan.

    Sivumennen sanoen: kansakuntia ja kansojen välisiä yhteisöjä koskevia päätöksiä ei kannattaisi tehdä kolikkoa heittämällä.

    Tarvittiin ruotsalaiset Naantaliin rikkomaan suomalaisten syvä uni.

Pääministeri Stefan Löfven sanoi suoraan ettei Ruotsi ryhdy puolustusliittoon Suomen kanssa. Entinen puolustustusministeri Karin Enström ihmetteli miksi Suomi kutsuu Putinin kylään – Ruotsissa se ei olisi mahdollista.

    Siihen loppui dialogi Naantalissa.

    Alkoi suomalainen monologi. Valloilleen ja vapaaksi päästetty kieli kaapattiin takaisin. Kaikki suomalaiset vasemmalta oikealle, edestä taakse, alhaalta ylös, vanhasta nuoreen, ryhmittyivät bussina presidentin eteen, hänen turvakseen, ja niin suomalainen ulkopoliittinen lihamuuri vastaanotti ruotsalaisen puheenparren sinkoamat terävät nuolet. Ruotsihan on, herran tähden, aivan väärässä. Menneisyyden valtakunta, hemmetti, 200 vuotta yhtämittaista rauhaa.

    Yksi mieli, yksi kieli, Suomen mieli, Suomen kieli!

    Selvennys niille jotka eivät seuraa jalkapalloa: Bussilla tarkoitetaan sitä, että joukkue keskittyy pelkästään puolustamaan oman rankkarialueensa reunoilla eikä hyökkää lainkaan. "Bussi" parkeerataan maalin eteen. Kun kymmenen miestä ahtautuu pienelle alueelle, maalin tekeminen on vaikeaa, melkein mahdotonta.

    Erkki Tuomioja syytti ruotsalaisia siitä, että heidän ulkopolitiikkansa on mantran jauhamista. Hän ei puhunut suomalaisten bussista mitään.

                                                                          Kyösti Salovaara, 2014.

Kieli on omistamista, heiveröinen henkäys kesätuulessa.

    ”Suomessa kaikki kirjat ovat kaupallisia niin kauan kuin niissä on hinta”, tokaisi Erno Paasilinna. ”Ei kirjallisuuden tasoa sillä paranneta, että kehitetään hyvää makua.”

    Kuinka ihanan jykevältä itsestään selvyyksien laukominen kuulostaakaan!

    Paasilinna oli tässä mestari.

    Lause elää kielen kannattamana.

    Hyvin usein, jälkikäteen ajatellen, Paasilinna oli väärässä, mutta kirpeästi yhtä kaikki.

    Kun kuuntelee Erkki Tuomiojaa ei voi välttyä samanlaiselta tunteelta, mutta koska hän käyttää kieltä peittääkseen omat tunteensa, sitä ei aina huomaa, sillä Tuomioja kuulostaa viisaalta vaikka puhuisi tyhmiä. Hän ei rakasta Putinia eikä Putinin temppuja, mutta hän ei pysty sanomaan sitä suoraan, koska hän inhoaa vielä enemmän amerikkalaisia, joita myös Putin inhoaa (ja kadehtii). Nuoruudessa Tuomiojaan jämähti romanttinen antiamerikkalaisuus ja siksi hänen kielensä on siitä juotettua eikä hän niin sanotusti pääse kielen päälle.

    Edelliset lauseet kuulostavat siansaksalta juhannuksena.

    Sivuhuomautuksena todettakoon, että sikaa saa syödä mutta kaveria ei pidä lyödä.

Luin P.G. Wodehousea.

    ”Kerran pakomatkalle lähdettyään pyrkii ihminen vaistomaisesti ylläpitämään niin suurta nopeutta kuin suinkin sekä pitkää välimatkaa itsensä ja mahdollisten takaa-ajajain välillä”, kirjoittaa Wodehouse vuonna 1924 ilmestyneessä romaanissa Ville Valloittaja (Bill the Conqueror).

    O.A. Joutsen suomensi romaanin kuolinvuotenaan 1936.

    Siihen aikaan harva oli ajanut itse autolla, ehkäpä moni ei ollut autossa edes istunut.

    Kieli on ajan kuva, joka haalistuu mutta ei katoa.

    Näin Joutsen suomensi:

    ”Tätä mieletöntä ajoa kesti kymmenen tai viisitoista minuuttia, ja koko ajan hän piti itsetiedottomasti isoa jalkaansa kiihdyttäjävipusimella... Moottorin kiihtyvä jyrinä, kun Bill painoi jalallaan kiihdytintä, kaikui hänen korvissaan kuin hilpeä hurraa-huuto. Vauhdinosoittaja näytti 65, pian sen jälkeen 75 km tuntinopeutta.”

    Entinen kieli on nykyisen sisässä. Reunoiltaan rapistuvaa.

    Jos WSOY ottaisi Ville Valloittajasta uuden painoksen, pitäisikö autoon liittyvä sanasto päivittää nykyterminologian mukaiseksi? Jos pitäisi, eikö se olisi historian (ja kielen) väärentämistä? Sillä onhan todennäköistä, että Joutsenen suomennoksessa varmasti muukin kuin pelkät yksittäiset sanat kuvastavat 1920-luvun englantilaista ja 1930-luvun suomalaista tajuntaa, kielen ja todellisuuden suhdetta, omistajuutta.

    En ole (esimerkiksi) koskaan ymmärtänyt miksi vanhoja tekstejä korjaillaan nykyhetken ”moraaliin” istuvaksi. Minusta se, korjailu, on historian väärentämistä. Hyvää tavoitellessaan kukkahattutädit luovat epä-älyllisiä anakronismeja.

    Norman Mailer ei esimerkiksi kirjoittanut kuuluisaa esseetään Valkoisesta afroamerikkalaisesta vaan Valkoisesta neekeristä. Agatha Christien mainion kirjan nimi vuonna 1939 oli Kymmenen pientä neekeripoikaa eikä Kymmenen pientä afroamerikkalaista.

    Yle Suomi lähettää kesäaikana kello 13 jälkeen musiikkiohjelmaa Paikka auringossa, missä soitetaan joka päivä yksi arkistosta kaivettu kesäiskelmä.

    Viime viikolla, torstaina 16.6, ohjelman juontajalla oli vaikeaa saada sanotuksi soitettavan iskelmän nimeä. Hän kierteli ja kaarteli ja lopulta anteeksi pyydellen kertoi, että nyt kuullaan Eija Sinikan kappale Ihan neekeri.

    Tuossa laulussa haaveillaan auringonottajista, joista joku paahtuu kesän aikana parhaaksi neekeriksi. Laulussa tosin puhutaan niistäkin, jotka palavat auringossa ihan intiaaniksi, mutta se ei tuntunut haittavaan moralistin kaapuun pukeutunutta juontajaa.

    Ei maailman epäsuhta parane kieltä pesemällä.

Kielen mieli on vallan mieli.

    Kun lukee englantilaisia Brexit keskusteluja, melkein pelästyy: Voiko näennäisesti sivistyneillä lauseilla ilmaista noin paljon vihaa ja epäluuloja!

    Nationalistit eivät tyydy puheeseen vaan yrittävät omistaa myös kielen, jolla puhe käydään. Kieli vaikeroi. 

    Muuan fiksu kirjoittaja totesi, että Englannissa EU-eroa ajava eliitti on kidnapannut työväenliikkeen kulttuurin omakseen ja saanut työläiset ajamaan itselle vahingollista asiaa eliitin mielen mukaisesti.

    Ainahan ei eliitti toimi näin.

    John Carey on kirjoittanut terävästi siitä, kuinka englantilainen älymystö toimi 1900-luvun alkupuolella sabotoidakseen rahvasta pääsemästä hyvän kirjallisuuden pariin. Kun älymystö, Carey sanoo, ei pysynyt estämään tavallista ihmistä oppimasta lukemaan, se ryhtyi kirjoittamaan kirjoja, joita huonosti koulutettujen oli mahdoton ymmärtää. Syntyi modernismi – kieli vain eliitin käyttöön!

    Älymystö halusi eristää massat kultuurista. Se tehtiin kielen avulla.

    Tänään englantilaista keskustelua EU:sta käydään eräänlaisella epäkielellä – sanoilla joista järki puuttuu vaikka lause tulvii vihaista ja ahdistunutta logiikkaa.

    Juhannusaattona, jos Jumala suo, tiedämme minkälainen kieli mielen voitti, Englannissa.

Nyt taas punarinta laulaa Helsingissä. Ja kas, Viikin pelloilla leivoset.

    Ne eivät välitä kalenterista.

    Kieli taipuu vaan ei katkea.

    Riimejä piisaa, viisaat sanovat. Täytyy varoa etteivät vie mukanaan.

    Historian taakan saa ravistaa harteiltaan, jos uskaltaa. Mutta jos niin tekee, kannattaa varoa ettei se putoa varpaille.

    A. Oksasta kalibroidakseni lisään: Yksi kieli, monta mieltä!

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2016.
Juhannus: hetki talvien välissä.
Sitten taas kukka lakastuu.

___________________________________________________________________

John Carey: The Intellectuals and the Masses. Pride and Prejudice among the Literary Intelligentsia 1880-1939. faber and faber, 1992.

Franz Kafka: Keisarin viesti. Suom. Aarno Peromies. Otava, 1989.

Erno Paasilinna: Lukemista kaikille. Artikkeleita, aforismeja, polemiikkeja. Otava, 1975.

Raimo Sailas: Nyt parantamaan tuottavuutta. Helsingin Sanomat, 21.6.2016.

P.G.Wodehouse: Ville Valloittaja. Suom. O.A. Joutsen. WSOY, 1936 ja 1960.

Ludwig Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus eli Loogis-filosofinen tutkielma. Suom. Heikki Nyman. WSOY, 1971.