Liian hyvää

[silli & salaatti]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Sepelkyyhkyset.

Isossa kuvassa tämä on ilmeistä: silliä ja salaattia syödään sekä kesällä että talvella.

    Mutta jos kuvaa zoomaa, vaipuu epätoivoon. Eihän tässä ole mitään järkeä. Miksi silliä syödään talvella kun meri on jäässä? Miksi sillisalaatti tarkoittaa sekasotkua, melkein kuin pyttipannua tai paellaa?

    Johdonmukaisuuteen meidät on velvoitettu.

    Harva jaksaa.

Toistuvasti katson taivaalle. Nyt siellä on pilviä. Kokemuksesta tiedän, että kun pilvet väistyvät, aurinko paistaa. Ellei satu olemaan yö, mutta jos kuu näkyy, tiedän että aurinko paistaa jossakin.

    Kaikki muu jää arvattavaksi, uskon varaan.

    Näyttää että mikään ei muutu, mutta se on optinen harha.

    Pihapiirin näkyvimmät ja kuuluvimmat linnut ovat nykyään – tiaisten ja mustarastaan lisäksi – punarinta ja sepelkyyhkynen.

    Luonto työntyy kaupunkiin, kaupunki levittäytyy luontoon.

    Sepelkyyhkypariskunta tv-antennilla: kaksikymmentä vuotta sitten se olisi ollut harvinaista. Digilähetyksistä vasta haaveiltiin. Terävää kuvaa mielessä.

    ”Sepelkyyhky on runsaslukuinen lintu maan etelä- ja keskiosissa, mutta Lapissa vähälukuisempi”, totesi Lasse J. Laine vuonna 1996 Suomalaisessa lintuoppaassa. ”Se pesii metsänreunojen tiheissä kuusikoissa, mutta viettää suurimman osan ajastaan pelloilla. Laji on alkanut pesiä paikoin taajamissakin.”

    Tiheät kuusikot ja avarat pellot, betoniset talot ja kiviset pihat – sopeutumisen taika.

    Väitetään että meneillään olevat futiskisat ovat paljastaneet sopeutuvan taktiikan ylivoiman.

No, tiedättehän Fred Vargasin, ranskalaisen arkeologin, joka kirjoittaa dekkareita komisario Adamsbergistä.

    Vargasina kirjoittava Frédérique Audoin-Rouzeau (s. 1957) on erikoistunut keski-ajan kulkutauteihin ja eläinten luihin ja romaaneissaan outoihin ihmisiin. Ei siis mitään nollasummapeliä. Sekä poliisit että roistot, ja näiden väliin jäävät ihmiset ovat inhimillisyydessään melkein liiankin sympaattisia. Eräässä haastattelussa Vargas väitti ettei hän tarkoituksella luo kummallisia henkilöhahmoja, ne vaan tulevat hänen tarinoihinsa eivätkä suostu lähtemään pois.

    Vargasin romaaneissa on niin paljon hyvyyttä, että lukija ryhtyy kummastelemaan miksi pohjoismaisessa dekkarissa on niin paljon pahuutta.

    Mikä meitä vaivaa?

    Minua vaivaa nyt se, että pilasin uuden Adamsberg-romaanin Hyisiä aikoja lukunautinnon itseltäni. Se ei ollut vahinko vaan tarkoitus, vaikka en pyrkinyt siihen mihin päädyin.

    Hyisiä aikoja nimittäin tuntui alusta pitäen liian hyvältä romaanilta, joten päätin lukea sitä hitaasti, jokaisesta lauseesta nauttien. Yritin olla kiiruhtamatta. Luin lauseen silloin, virkkeen tällöin ja tietenkin lukemisen tempo (tai se että siitä puuttui tempo) petti minut täysin. Aloin unohtaa henkilöitä, tapahtumia, paikkoja ja piti kerrata. Olin pihalla.

    Harkittu lukeminen alkoi näyttää antiikin tragedialta: se mitä yrittää välttää, toteutuu väistämättä.

    Hyisiä aikoja on liian hyvä romaani jätettäväksi heitteille.

    Kadehdin ihmistä, joka ei ole lukenut vielä yhtään Vargasin Adamsberg-romaania. Lukemisen onni odottaa. Kun yhden aloittaa ei kannata heti lopettaa vaan käyttää koko loma kummallisten poliisien parissa. Sen jälkeen paluu arkeen saattaa koskea.

    Yritin pikaisesti selvittää mistä Jean-Baptiste Adamsberg on täsmällisesti kotoisin - jostakin Pyreneiltä, senhän muistin toki. Tässä uudessa romaanissa hän muistelee nuoruutensa Pauta, pientä ranskalaiskaupunkia Pyreneitten juurella, vuolaana virtaavaa jokea. Adamsbergin kotikylä Paun lähellä lienee Le Manoir. Onko sattumaa, että Agatha Christie vietti pikkutyttönä kuusi viikkoa Paussa?

    Ovatko sattumat sattumaa?

    Tällä viikolla Ranskan ympäriajo polkee Pausta Pyreneitten rinteille. Syyskuulle minulla on kahden yön hotellivaraus Paussa.

Englantilaista sillisalaattia en ole syönyt.

    Peter Preston kirjoitti viime sunnuntaina The Guardianissa, että sanomalehtikirjoittajat ovat kaapanneet englantilaisen politiikan.

    Kolumnistien vallankaappaus!

    Kansan mieltä voi näköjään johdatella haluttuun suuntaan, mutta ei se voi olla noin yksinkertaista. Kansa uskoo vain niihin kirjoituksiin, joihin se haluaa uskoa, olipa niissä järkeä tai ei.

    Kannettu vesi ei pysy kaivossa eikä järki päässä.

    Tragedia on silti komea, sanomalehtikirjoituksenakin.

    Valtiaalla, David Cameronilla oli kaksi tory-kaveria, Boris Johnson ja Michael Gove. Pysyäkseen vallassa Cameron järjesti kansanäänestyksen EU:sta.

    Boris on pitkän linjan toimittaja. Hän saa yhä viikottaisesta kolumnistaan Telegraphissa yli 250 000 puntaa vuodessa. Michael aloitti kirjoittelijana Aberdeen Press and Journalissa ja päätyi Timesin kolumniksi. Hänen vaimonsa Sarah Vine kirjoittaa kolumneja Mailiin. Pariskunta rakastaa australialaista lehtimoguli Murdochia, joka vihaa Euroopan yhteisöä.

    Boriksesta kerrotaan, että hän tuli ”kaapista” vasta Brexit-kampanjan viime metreillä. Asian voi kai sanoa toisinkin: Boris meni kaappiin.

    Cameronille kävi köpelösti.

    Ensin Boris puukotti selkään.

    Sitten kansa uskoi kolumnisteja.

    Sitten Boriksellekin kävi köpelösti: Michael puukotti häntä selkään eikä Boriksesta tulekaan pääministeriä.

    Nyt näyttää että myös Michaelin pitää tyytyä kirjoittelemaan lehtijuttuja.

    Koko Brexit-näytelmän suulain klovni Nigel Farage ilmoitti, että homma on valmis, hän lopettaa Ukipin johtamisen. Se joka kuunteli Cameronin eropuhetta juhannusaattona, muistaa pahaenteisen lausahduksen. Hän, Cameron ei voi olla enää brittiläisen laivan kipparina, koska se pitää ohjata rantaan.

    Laiva vailla kipparia ja Doverin valkoiset kalliot.

    Kolumnisteilla riittää spekuloitavaa. Hyvää tarinaa ei saa pilata.

Adamsbergillä on Danglard-niminen apuri.

    Danglard tietää historiasta kaiken, ja monesta muustakin asiasta. Adamsberg sanoo, että apulaiskomisario Danglardin muisti on mahdottoman syvä kuilu, jonne ei parane pudota. Adamsberg pitää itse ranteessaan kahta kelloa, jotka ovat molemmat pysähtyneet. Adamsberg ei muista miksi.

    Hän on yleensä pihalla.

    Kun muuan poliisikollega kysyy mitä Danglardin päässä on, kun sinne mahtuu niin paljon tietoa, hänelle vastataan että valkoviiniä.

    Kesällä sopii ajatella kaikenlaista, jopa Pohjolassa.

    Kansalaisia varoitellaan Suomessa koko ajan. Ei saisi syödä liian hyvää ruokaa, koska se lihottaa. Sitä paitsi apokalypsi on joka päivä lähempänä.

    Kannattaa ryhtyä käyttämään robotteja. Ne syövät sähköä eivätkä liho.

    Kun kaikki hoituu roboteilla, pitää ratkaista mitä ihmiselle tehdään.

    Se on vielä harkinnassa.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Pihalla.

______________________________________________________________

Lasse J. Laine: Suomalainen lintuopas. Helsinki Media, 1996.

Fred Vargas: Hyisiä aikoja. (Temps Glaciaires, 2015.) Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2016.