Fanfaari joukkojen edessä

[vai hopeahuilun sulosointu?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Miksi kirjailijan pitää ajatella poliittisesti, Monika Fagerholm?

- Otsikko Suomen Kuvalehdessä 13.3.2026

Tämän vuoksi on taiteenkin päämäärä luokkapoliittinen ja sen arvosteluperiaate luokkamoraalinen. ”Yleisinhimillinen” on hallitsevan luokan luokkavalhe.

- Raoul Palmgren, 1937.

”Sehän on politiikkaa” totesin tyynesti. ”Vakoilu liittyy politiikkaan. Jos politiikkaa ei olisi, ei tarvittaisi vakoilua eikä sen rekvisiittaa.”

- Len Deighton: Lontoon ottelu, 1985. (Suom. 1987)

Kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa... ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi vielä läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine…

- Henry James, 1908.

Poliitikko (kreik. Politikos = valtioviisas, valtiomies), henkilö joka suuntaa toimintansa ja harrastuksensa valtion ja yhteiskunnan asioihin. – Poliittinen, valtiollinen, valtiollista toimintaa koskeva; valtio-opillinen, valtioviisas, ovela.

- Sivistyssanakirja. Otava, 10 painos, 1966.

Maailma on kuin elokuva jossa kaikki toistuu yhä uudestaan.

    Uimahyppääjä ponnistaa laudalta ylös korkeuksiin, syöksyy vettä kohden ja sitten filmi pyörii taaksepäin ja uimahyppääjä palaa laudalleen.

    Mutta fysiikan lakien mukaan epäjärjestyksen prosesseissa mikään ei toistu sellaisenaan.

    Kahvikuppi putoaa pöydältä. Sirpaleet leviävät matolle. Toisin kuin uimahyppääjä filmissä, sirpaleet eivät hypähdä takaisin pöydälle eikä kuppi rakennu ehjäksi.

    Politiikka ei kuitenkaan ole fysiikkaa. Ei, vaikka pommit, lennokit ja miinat perustuvatkin fysiikkaan.

Nykyään kirjailijat ja taiteilijat puuttuvat kaikkeen mikä on heidän taiteensa ulkopuolella. Ikään kuin he olisivat yhteiskunnallisen todellisuuden sosiologeja ja insinöörejä.

    Eikö ennenkin näin ollut?

    Enpä tiedä. Kenties.

    Mutta miksi taideteos ei riitä kertomaan mitä taiteilija ajattelee elämästä ja sen olosuhteista?

Sovitin pakinan otsikon eräästä Raoul Palmgrenin (1912-1995) kirjoituksesta.

    ”Kun kysytään”, Palmgren kirjoitti Tulenkantajat-lehdessä vuonna 1933, ”kumpaa taide on, fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu, emme voi väittää, että se on vain joko toista tai toista, sillä se on ollut ja on oleva kumpaakin, mutta me väitämme, että sen yhä kasvavassa määrässä täytyy olla edellistä: fanfaari joukkojen edessä. Elämä yhteiskunnallistuu, yksilö yhteiskunnallistuu, yhteiskunta tarvitsee kirjailijaa ja myös kirjailija yhteiskuntaa.”

    Jos 1920-luku oli taiteen ja kirjallisuuden vuosikymmen, 1930-luvusta tuli politiikan vuosikymmen kaikkine kauheuksineen.

    Neljä vuotta myöhemmin Palmgren tuntui hylkäävän hopeahuilun sulosoinnut. Nyt kaikki oli kovaa politiikkaa, myös taiteessa. Hän kirjoitti Akateemisen sosialistiseuran teokseen Marxilaisuus (1937) nuorekkaan itsevarmasti: ”’Puhdas taide’, ’puolueeton taide’ tai ’taide taiteen vuoksi’ ovat vain valheellisia iskusanoja. Kaikki taide on ’tendenssiä’. Ja kaikki ’tendenssi’ taas on taidetta sille yksilölle ja sille luokalle, johon se siirtää tekijänsä hahmoiksi systematisoidut tunteet… Tämän vuoksi taiteenkin päämäärä on luokkapoliittinen ja sen arvosteluperiaate luokkamoraalinen. ’Yleisinhimillinen’ on hallitsevan luokan luokkavalhe.”

Kyösti Salovaara, 2026.

Kun nyt keväällä 2026, melkein sata vuotta Palmgrenin luokkataistelumoraalin ehdottomuudesta, yritän lukea Suomen Kuvalehdestä Monika Fagerholmin haastattelusta, mitä hän tarkoittaa sanoessaan, ettei kenelläkään ole näinä aikoina varaa olla epäpoliittinen, huomaan ettei Fagerholmin eikä häntä haastatelleen Tommi Melenderin ajatuksista käy oikeastaan ilmi mitä epäpoliittisuus tai kirjailijan poliittisuus tarkoittaa.

    Huonosti kirjoitettu on aina epämääräistä, niin kuin myös huonosti ajateltu.

    Fagerholm voivottelee, että ”tuntuu kuin kaikelta pettäisi pohja” ja väittää, että ”fasismi on palannut”. Jos Eurooppa ja USA muka nyt elävät fasismin aikaa, niin mitäköhän "ismiä" 1930-luvulla elettiin Saksassa, Italiassa ja Neuvostoliitossa?

    SK:n jutusta ei tietenkään tiedä, kuinka paljon siinä puhuu haastateltu ja kuinka paljon haastattelija. Heidän, sanon näin, väitteensä Suomen hyvinvointiyhteiskunnan rapautumisesta ”uusliberalismin” vaikutuksesta, on pelkkää höpinää.

    Vaikka Fagerholm edellyttää kirjailijalta poliittista kannanottoa, hän kuitenkin kavahtaa ”julistavaa ja luennoivaa” kirjallisuutta. ”On turmiollista, jos politiikka alistaa estetiikan ja tukahduttaa uuden etsimisen halun.”

    Ehkä Fagerholm ei tarkoitakaan, että taiteen pitää olla poliittista vaan että sen tulisi olla yhteiskunnallista. Mutta yhteiskunnallinen ei sellaisenaan ilmaise mitään, koska kaikkihan elämme yhteiskunnassa ja kaikki mitä olemme, on yhteiskuntaa. Yhtä hyvin runot, tankin täyttäminen bensa-asemalla kuin uudet farkut ja lammmaspata pääsiäisenä.

Jos kirjailija kirjoittaa poliittisen romaanin, niin se pitää arvostella poliittisena romaanina. Estetiikalla ei siinä ole muuta sijaa kuin se, kuinka hyvin poliittinen sanoma kerrotaan, kuinka hyvin poliittinen ajatus ilmaistaan.

    Mutta jos kirjoja ryhdytään arvioimaan niiden poliittisen sanoman perusteella, kirjailijan pitää valmistautua siihen, että hänen loistava romaaninsa menee roskakoriin ”väärän” poliittisen sanoman vuoksi. Sillä eihän ole  olemassa objektiivisesti yhtä oikeaa poliittista sanomaa. Poliittiseksi ryhtyvä kirjailija ottaa riskin, että häntä arvioidaan poliitikkona eikä taiteilijana. Monille sekin rooli taitaa kelvata.

    Melender muistuttaa, että Fagerholm istuu SDP:n riveissä Raaseporin kaupunginvaltuustossa.

    Niinpä sopii mainiosti lainata Fagerholmin "puoluetoverin" Paavo Lipposen käsitystä uusliberalismista.

    ”Trendi-intellektuellien suuri mantra tämän päivän keskustelussa on uusliberalismin vastustaminen”, Lipponen kirjoitti teoksessaan Järki voittaa (2008). ”Toistamalla termiä ’uusliberalismi’ riittävän usein pääsee varmasti intellektuellin kirjoihin. Se on mitä kätevin maailmanselitys, sillä siihen saa mahtumaan kaiken, niin talouden, politiikan kuin kulttuurin. Sitä paitsi uusliberalismin vastustamisella voi entistä hienostuneemmin vastustaa aikamme intellektuellin pahan valtakuntaa, Yhdysvaltoja.”

    Trendi-intellektuelleja piisaa yhä.

    Lipponen totesi myös, että hänen hallituksensa toimenpiteet todistivat, etteivät uusliberalismilla pelottelijoiden puheet hyvinvointivaltion alasajosta perustuneet tosiasioihin: ”Vaikka valtion menoja leikattiin 1995-2003, panostettiin samanaikaisesti hyvinvointipalveluihin: päivähoitoon (subjektiivinen oikeus 1996), koulutukseen ja terveydenhoitoon palkattiin runsaasti uutta väkeä. Sairaanhoitajien lukumäärä kasvoi 1995-2003 kiihtyvällä vauhdilla, yhteensä yli 50 prosenttia. Koulutusmenot kasvoivat reaalisesti toistakymmentä prosenttia.”

Mustavalkoisessa maailmassa värisävyt katoavat. Mustavalkoinen on ehdotonta, mustavalkoista siis.

    On sääli jos taidekin supistuu mustavalkoiseksi julistukseksi oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.

    Loistavia vakoiluromaaneja kirjoittanut englantilainen Len Deighton (18.2.1929 – 15.3.2026) menehtyi muutama päivä sitten 97-vuotiaana. Jännärien ohella Deighton kirjoitti myös historiasta ja keittotaidosta.

    Deightonin esikoisromaani The Ipcress File (suom. Aivopesu) ilmestyi vuonna 1962.

    Muutamaa vuotta myöhemmin Deighton määritteli Life-lehdelle antamassaan haastattelussa kantansa trillereihin ja niiden hyviksiin ja pahiksiin tavalla, jonka luulisi parhaiten kuvaavan sitä, mitä yhteiskunnallisuus taiteessa tarkoittaa tai että mitä se voisi tarkoittaa:

    "En lue paljon fiktiota, mutta minulle kyllä tuli mieleen, etteivät lukemani jännityskirjat olleet loogisia, eikä niissä ollut oikeanlaista tunnelmaa. Mielestäni kaikessa tragediassa, mikä oikeastaan tarkoittaa kaikkea dramaattista kirjoittamista, tulisi olla se elementti, että jokainen on oikeassa omalla tavallaan, ja juuri se, että kaikki nämä osapuolet ajautuvat yhteen ja murtuvat, on traagista. Siinä ei ole mitään traagista, että roisto kuolee tai että jokin paha tuhoutuu."

Kyösti Salovaara, 2026.

Sivusilmin

[metakritiikkiä]

Kyösti Salovaara, 2019.
Lauantaina Helsingissä:
luistelijat, kirjailija ja teatteri.

Luistelijat kiertävät jääpinnalla epämääräistä soikiota. Tyylejä on monta, kiertosuunta sama, vaikka luistelijat eivät tunne toisiaan.

    Jokainen heistä sovittaa reittinsä toisen luistelijan liikkeeseen.

    Se on järkevää. Ei kannata rikkoa kuviota ja törmäillä toisiin luistelijoihin. Epäjärjestys ei hyödyttäisi ketään.

    Taivaalla pilvenhaituvia tuulessa.

    Aurinko nousee aamulla idästä ja laskee illalla länteen.

    Maailma tyyntyy paikalleen hurjassa paossa kohti ikuisuutta.

Viime perjantaina (8.3.2019) Helsingin Sanomat julkaisi kaksi näkemystä Kansallisteatterin näytelmästä Yhdestoista hetki. Näytelmän on ohjannut Esa Leskinen. Hän kirjoitti sen Sami Keski-Vähälän kanssa. Ensi-ilta oli viikko sitten keskiviikkona.

    Yhdestoista hetki perustuu dokumentteihin: poliitikkojen, lehtimiesten, filosofien ja asiantuntijoiden puheisiin ja kirjoituksiin. Yksityiskohdat ovat faktaa, mutta onko näytelmä totta?

    Näytelmää näkemättä syvennyn siihen muiden silmin. Tämä on metakritiikkiä. Osuvasti osumatonta. Perustelemattomasti perusteltua. Kielletysti sallittua.

    Leskisen näytelmä on poliittinen julistus.

    Sellaisen voi kohdata esteettisellä argumentaatiolla tai poliittisella analyysillä. Jälkimmäinen kiehtoo.

Yksi näytelmä, kaksi näkemystä!

    Maria Säkö kirjoitti Hesarissa näytelmän estetiikasta ja politiikasta. Arvostelun otsikko kuului: Demokratian tärkeä kertauskurssi.

    ”Yhdestoista hetki on ennen muuta kokonaiskuva ja kokonaistaideteos, jossa media, poliitikot, eri alojen edustajat, kansalaiset ja tutkijat tuodaan yhteen”, Säkö sanoi. ”On yhdestoista hetki. Vaarassa on niin perustuslaki, koko yhteiskuntajärjestelmä ja vieläkin suurempana uhkana ympäristökatastrofin aiheuttama kokonaisten sivilisaatioiden tuho.”

    Näytelmä väittää, että modernin markkinatalouden ja globalisaation johdosta suomalainen yhteiskunta on vaarassa, jopa koko yhteiskuntajärjestelmä.

    Maria Säkö nielaisee näytelmän väitteet purematta.

    Hän on samaa mieltä. Jopa perustuslakia järkytetään. ”Tragedian eri elementit kirkastuvat esiin nykypolitiikasta, sillä ihmisen hybris ja kohtalokas erehdys eli hamartia johtavat yhä pidemmälle pimeyteen.”

    Säkön mielestä Yhdestoista hetki on vahva osoitus teatterin ja taiteen voimasta: ”Siinä on voimaa, ei valheellista lohtua.”

Jotkut muistavat, kuinka Mauno Koivisto kirjoitti vuonna 1970 Parnassoon kriittisen arvion Kalle Holmbergin ohjaamasta, alkuaan ruotsalaisesta musiikkinäytelmästä Berliini järjestyksen kourissa, jossa kapitalismin kriitiikki koristellaan sosialidemokratian kritiikillä.

    Historian valossa talousmies Koivisto saattoi olla ”oikeammassa” kuin näytelmään hurmaantuneet teatterikriitikot. Toki näytelmän hienot laulut kestävät kaikki suhdanteet, poliittiset ja taloudelliset.

    Paavo Teittinen on taloustoimittaja ja politiikan toimittaja. Hänen kirjoituksensa otsikko tiivistää Leskisen näytelmän idean: Näytelmän punainen lanka on uusliberalismin vahingollisuus.

    Teittisen analyyttisestä arviosta tulee mieleen Koiviston kirjoitus. Teittinen antaa enemmän informaatiota ja on selkeästi suhteellisuudentajuisempi kuin näytelmään hurahtunut Maria Säkö. Molemmat arvostelut lukien näistä jutuista jokainen löytää haluamansa – kuva täydentyy.

    Teittinen toteaa, että Leskisen näytelmä keskittyy ruotimaan kymmenen viime vuoden aikaisia tapahtumia maailmalla ja Suomessa: ”Punainen lanka on markkinaliberalismin, uusliberalismin, finanssikapitalismin – miksi sitä haluaakaan kutsua – vahingollisuus.”

    Näytelmän ”roistona” on Juha Sipilä hallituksineen. Totuuden torvea puhaltaa ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty, ”joka valistaa näyttämöllä eriarvoistumisen vaaroista”.

Kyösti Salovaara, 2019.
Aleksis Kivi kohtaa uusliberalismin.

Ovatko näytelmän väitteet totta?

    Tavallaan, Teittinen vastaa, mutta jos on seurannut poliittista keskustelua, niin Yhdestoista hetki ei tarjoa mitään uutta. ”Näytelmä käsittelee lukuisia mielenkiintoisia aihepiirejä, mutta sen kritiikki jää usein valitettavan laiskaksi.”

    Kun näytelmässä vedetään kölin alta siekailematta Jari Ehrnroothin, Matti Apusen ja Björn Wahlroosin kaltaisia oikeistöälykköjä ja koko Juha Sipilän hallitus ”katsoja miettii, mihin jää esimerkiksi vasemmiston visiottomuuden kritiikki… yhtä ennalta arvattavaa on perustuslain pohdinta.”

    ”Herää kysymys”, Teittinen toteaa, ”missä määrin Yhdestoista hetki on vaihtoehdottomuuden ja missä määrin väärän vaihtoehdon kritiikki. Haluaako se palauttaa politiikan politiikkaan vai vain arvostella oikeistoa?”

    Onko Yhdestoista hetki vaihtoehtoisen, rationaalisen mahdollisuuden propagandaa vai pelkkää vasemmistolaista populismia? kysyy nyt metakriitikko.

    Esiintyykö myös yhteiskunnallinen näytelmä historiassa kahdessa roolissa: ensin murhenäytelmänä ja sitten farssina? Siis oliko Arvo Salon Lapualaisooppera vasemmiston suuren vaalivoiton aattona vuonna 1966 tuollaisen murhenäytelmän kuva 1930-luvun tapahtumista ja tämä Yhdestoista hetki sitten populistinen farssi, jossa kaiken maailman nationalismi ja populismi inkarnoituvat teatterin näyttämölle? (Ja takaisin todellisuuteen huhtikuun eduskuntavaaleissa?)

Mutta mikään ei ole uutta auringon alla eikä varsinkaan Suomessa.

    ”Trendi-intellektuellien suuri mantra tämän päivän keskustelussa on uusliberalimin vastustaminen”, Paavo Lipponen kirjoitti teoksessaan Järki voittaa v. 2008. ”Toistamalla termiä ’uusliberalismi’ riittävän usein pääsee varmasti intellektuellin kirjoihin. Se on mitä kätevin maailmanselitys, sillä siihen saa mahtumaan kaiken, niin talouden, politiikan kuin kulttuurin.”

    Lipponen otti voimakkaasti kantaa Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professorin Heikki Patomäen teokseen Uusliberalismi Suomessa – Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. Lipponen piti Patomäkeä Suomen johtavana anti-intellektuellina.

    Patomäki ja muut uusliberalismilla pelottelijat väittivät ja väittävät yhä – kuten myös Yhdestoista hetki todistaa – että hyvinvointivaltiota ajetaan alas tai että se on jo ajettu alas.

    Todellisuuden matematiikka ei tue tätä väitettä, mutta väitteen raflaava toistaminen kiihottaa kansaa ja mediaa.

    Vuonna 2008 Paavo Lipponen muisteli hallituksiensa toimia hyvinvointivaltion puolesta, ei sitä vastaan: ”Vaikka valtion menoja leikattiin 1995-2003, panostettiin samanaikaisesti hyvinvointipalveluihin: päivähoitoon (subjektiivinen oikeus 1996), koulutukseen ja terveydenhoitoon palkattiin runsaasti uutta väkeä. Sairaanhoitajien lukumäärä kasvoi 1995-2003 kiihtyvällä vauhdilla, yhteensä yli 50 prosenttia. Koulutusmenot kasvoivat reaalisesti toistakymmentä prosenttia.”

    Markkinoiden pelisäännöt, ihmisoikeudet ja demokratia eivät Lipposen mukaan paina mitään Patomäen paranoidissa uusliberalismin kritiikissä.

Todellisuus on fiktiota kummallisempi näytelmä.

    Esa Leskisen näytelmä Yhdestoista hetki vanheni muutamassa päivässä. Sen kritiikiltä katosi pohja, kun pääministeri Juha Sipilä vei eroanomuksensa tasavallan presidentille viime perjantaina aamusella, samana päivänä kun edellä käsitellyt näytelmän kritiikit julkaistiin Helsingin Sanomissa.

    Leskisen näytelmän poliittinen idea julkaistiin keskiviikkona ja haudattiin perjantaina!

    Suomen perustuslaki ei todellakaan järkkynyt Sipilän hallituskaudella. Yhteiskuntajärjestelmä ei ollut vaarassa.

    Päinvastoin, Sote-uudistus kaatui koska perustuslaki hohkaa kuolettavaa säteilyä parlamentaariselle päätöksenteolle, ja tuota säteilyä valvoo oppineiden asiantuntijoiden papisto, joka haarniskaan pukeutuneena moittii yhteiskunnallista uudistusta yrittäviä poliitikkoja uppiniskaisiksi, kun nämä eivät suostu alistumaan papiston tiukkaan ja ilmeisen poliittiseen lakitulkintaan.

    Eivätkä tuhon profeetat näytä muutenkaan olevan oikeassa.

    Viime torstaina (7.3) Helsingin Sanomien pääkirjoitus kertoi selvityksestä, jonka mukaan Pikettyn pelot eivät toteudu Suomessa. Vaikka varallisuuserot kasvavat, tuloerot pysyvät ennallaan:

    ”Piketty oletti, että varallisuustulo päätyy kotitalouksille ja valuma esimerkiksi julkiselle sektorille ja eläkeyhtiöille unohtui. Kavoniuksen laskelmat päätyvät siihen, että rahoitusvarallisuus on kyllä Suomessa kasvanut paljon nopeammin kuin ansiotaso, mutta rahoitusvarallisuuden tuottoprosentit ovat puolittuneet, ja iso osa tuotosta on mennyt muualle kuin kotitalouksille. Kun nämä seikat ottaa huomioon, tulos onkin, että varallisuus ei ole suuremmin kasvattanut tuloeroja: Suomi on ollut pitkään vähäisten tuloerojen maa, laskipa tätä miten tahansa.”

    Lähes päivittäin julkaistaan tutkimuksia, jotka kiistävät Esa Leskisen kirjoittaman dokumentaarisen ”dystopian” väitteet. Eilen kerrottiin, että nykyisen hallituksen aikana 12 000 osatyökyvytöntä on saanut työpaikan, joten osatyökyvyttömien työttömyys laski hallituskaudella jopa 30 %. Inhimillistä kehitystä aidoimmillaan!

    Kerrottiin myös että keskituloisten määrä on kasvanut ja pienituloisten vähentynyt – kaikki toisin kuin globalisaation kriitikot ennustavat.

    THL julkaisi viime vuonna raportin sosiaaliturvan menoista ja rahoituksesta. Kun nämä menot laitetaan graafiin aikaväliltä 1980-2016, sosiaaliturvaan käytetty rahoitus on kasvanut lineaarisesti kulmakertoimen pysyessä samana suhdanteista riippumatta, niin että  vuoden 2016 rahanarvossa laskien sosiaaliturva kasvoi vuoden 1980 noin 20 miljardista eurosta vuoden 2016 noin 70 miljardiin euroon. Vain vuoden 2000 kieppeillä huomataan pieni lommo.

    "Uusliberalismi" – jos sellaista jossakin on – ei aja hyvinvointivaltiota alas vaan hoivaa sitä kuin kukkaa kämmenellä.

Luistelijat kiertävät jäällä näkymättömän käden ohjaamina.

    He eivät törmäile toisiinsa.

    Aurinko paistaa, taivaalla hentoja pilviä.

    Taustalla Aleksis Kivi painaa päänsä ja kääntää katseen pois luistelijoista.

    Kirjailijan takana näyttelijät huutavat ja hyppivät pompöösissä teatteritalossa. Traaginen muuttuu koomilliseksi.

    Kaikki on mallillaan – Suomessa.

Kyösti Salovaara, 2019.
Poiskäännetty katse.

Liian hyvää

[silli & salaatti]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Sepelkyyhkyset.

Isossa kuvassa tämä on ilmeistä: silliä ja salaattia syödään sekä kesällä että talvella.

    Mutta jos kuvaa zoomaa, vaipuu epätoivoon. Eihän tässä ole mitään järkeä. Miksi silliä syödään talvella kun meri on jäässä? Miksi sillisalaatti tarkoittaa sekasotkua, melkein kuin pyttipannua tai paellaa?

    Johdonmukaisuuteen meidät on velvoitettu.

    Harva jaksaa.

Toistuvasti katson taivaalle. Nyt siellä on pilviä. Kokemuksesta tiedän, että kun pilvet väistyvät, aurinko paistaa. Ellei satu olemaan yö, mutta jos kuu näkyy, tiedän että aurinko paistaa jossakin.

    Kaikki muu jää arvattavaksi, uskon varaan.

    Näyttää että mikään ei muutu, mutta se on optinen harha.

    Pihapiirin näkyvimmät ja kuuluvimmat linnut ovat nykyään – tiaisten ja mustarastaan lisäksi – punarinta ja sepelkyyhkynen.

    Luonto työntyy kaupunkiin, kaupunki levittäytyy luontoon.

    Sepelkyyhkypariskunta tv-antennilla: kaksikymmentä vuotta sitten se olisi ollut harvinaista. Digilähetyksistä vasta haaveiltiin. Terävää kuvaa mielessä.

    ”Sepelkyyhky on runsaslukuinen lintu maan etelä- ja keskiosissa, mutta Lapissa vähälukuisempi”, totesi Lasse J. Laine vuonna 1996 Suomalaisessa lintuoppaassa. ”Se pesii metsänreunojen tiheissä kuusikoissa, mutta viettää suurimman osan ajastaan pelloilla. Laji on alkanut pesiä paikoin taajamissakin.”

    Tiheät kuusikot ja avarat pellot, betoniset talot ja kiviset pihat – sopeutumisen taika.

    Väitetään että meneillään olevat futiskisat ovat paljastaneet sopeutuvan taktiikan ylivoiman.

No, tiedättehän Fred Vargasin, ranskalaisen arkeologin, joka kirjoittaa dekkareita komisario Adamsbergistä.

    Vargasina kirjoittava Frédérique Audoin-Rouzeau (s. 1957) on erikoistunut keski-ajan kulkutauteihin ja eläinten luihin ja romaaneissaan outoihin ihmisiin. Ei siis mitään nollasummapeliä. Sekä poliisit että roistot, ja näiden väliin jäävät ihmiset ovat inhimillisyydessään melkein liiankin sympaattisia. Eräässä haastattelussa Vargas väitti ettei hän tarkoituksella luo kummallisia henkilöhahmoja, ne vaan tulevat hänen tarinoihinsa eivätkä suostu lähtemään pois.

    Vargasin romaaneissa on niin paljon hyvyyttä, että lukija ryhtyy kummastelemaan miksi pohjoismaisessa dekkarissa on niin paljon pahuutta.

    Mikä meitä vaivaa?

    Minua vaivaa nyt se, että pilasin uuden Adamsberg-romaanin Hyisiä aikoja lukunautinnon itseltäni. Se ei ollut vahinko vaan tarkoitus, vaikka en pyrkinyt siihen mihin päädyin.

    Hyisiä aikoja nimittäin tuntui alusta pitäen liian hyvältä romaanilta, joten päätin lukea sitä hitaasti, jokaisesta lauseesta nauttien. Yritin olla kiiruhtamatta. Luin lauseen silloin, virkkeen tällöin ja tietenkin lukemisen tempo (tai se että siitä puuttui tempo) petti minut täysin. Aloin unohtaa henkilöitä, tapahtumia, paikkoja ja piti kerrata. Olin pihalla.

    Harkittu lukeminen alkoi näyttää antiikin tragedialta: se mitä yrittää välttää, toteutuu väistämättä.

    Hyisiä aikoja on liian hyvä romaani jätettäväksi heitteille.

    Kadehdin ihmistä, joka ei ole lukenut vielä yhtään Vargasin Adamsberg-romaania. Lukemisen onni odottaa. Kun yhden aloittaa ei kannata heti lopettaa vaan käyttää koko loma kummallisten poliisien parissa. Sen jälkeen paluu arkeen saattaa koskea.

    Yritin pikaisesti selvittää mistä Jean-Baptiste Adamsberg on täsmällisesti kotoisin - jostakin Pyreneiltä, senhän muistin toki. Tässä uudessa romaanissa hän muistelee nuoruutensa Pauta, pientä ranskalaiskaupunkia Pyreneitten juurella, vuolaana virtaavaa jokea. Adamsbergin kotikylä Paun lähellä lienee Le Manoir. Onko sattumaa, että Agatha Christie vietti pikkutyttönä kuusi viikkoa Paussa?

    Ovatko sattumat sattumaa?

    Tällä viikolla Ranskan ympäriajo polkee Pausta Pyreneitten rinteille. Syyskuulle minulla on kahden yön hotellivaraus Paussa.

Englantilaista sillisalaattia en ole syönyt.

    Peter Preston kirjoitti viime sunnuntaina The Guardianissa, että sanomalehtikirjoittajat ovat kaapanneet englantilaisen politiikan.

    Kolumnistien vallankaappaus!

    Kansan mieltä voi näköjään johdatella haluttuun suuntaan, mutta ei se voi olla noin yksinkertaista. Kansa uskoo vain niihin kirjoituksiin, joihin se haluaa uskoa, olipa niissä järkeä tai ei.

    Kannettu vesi ei pysy kaivossa eikä järki päässä.

    Tragedia on silti komea, sanomalehtikirjoituksenakin.

    Valtiaalla, David Cameronilla oli kaksi tory-kaveria, Boris Johnson ja Michael Gove. Pysyäkseen vallassa Cameron järjesti kansanäänestyksen EU:sta.

    Boris on pitkän linjan toimittaja. Hän saa yhä viikottaisesta kolumnistaan Telegraphissa yli 250 000 puntaa vuodessa. Michael aloitti kirjoittelijana Aberdeen Press and Journalissa ja päätyi Timesin kolumniksi. Hänen vaimonsa Sarah Vine kirjoittaa kolumneja Mailiin. Pariskunta rakastaa australialaista lehtimoguli Murdochia, joka vihaa Euroopan yhteisöä.

    Boriksesta kerrotaan, että hän tuli ”kaapista” vasta Brexit-kampanjan viime metreillä. Asian voi kai sanoa toisinkin: Boris meni kaappiin.

    Cameronille kävi köpelösti.

    Ensin Boris puukotti selkään.

    Sitten kansa uskoi kolumnisteja.

    Sitten Boriksellekin kävi köpelösti: Michael puukotti häntä selkään eikä Boriksesta tulekaan pääministeriä.

    Nyt näyttää että myös Michaelin pitää tyytyä kirjoittelemaan lehtijuttuja.

    Koko Brexit-näytelmän suulain klovni Nigel Farage ilmoitti, että homma on valmis, hän lopettaa Ukipin johtamisen. Se joka kuunteli Cameronin eropuhetta juhannusaattona, muistaa pahaenteisen lausahduksen. Hän, Cameron ei voi olla enää brittiläisen laivan kipparina, koska se pitää ohjata rantaan.

    Laiva vailla kipparia ja Doverin valkoiset kalliot.

    Kolumnisteilla riittää spekuloitavaa. Hyvää tarinaa ei saa pilata.

Adamsbergillä on Danglard-niminen apuri.

    Danglard tietää historiasta kaiken, ja monesta muustakin asiasta. Adamsberg sanoo, että apulaiskomisario Danglardin muisti on mahdottoman syvä kuilu, jonne ei parane pudota. Adamsberg pitää itse ranteessaan kahta kelloa, jotka ovat molemmat pysähtyneet. Adamsberg ei muista miksi.

    Hän on yleensä pihalla.

    Kun muuan poliisikollega kysyy mitä Danglardin päässä on, kun sinne mahtuu niin paljon tietoa, hänelle vastataan että valkoviiniä.

    Kesällä sopii ajatella kaikenlaista, jopa Pohjolassa.

    Kansalaisia varoitellaan Suomessa koko ajan. Ei saisi syödä liian hyvää ruokaa, koska se lihottaa. Sitä paitsi apokalypsi on joka päivä lähempänä.

    Kannattaa ryhtyä käyttämään robotteja. Ne syövät sähköä eivätkä liho.

    Kun kaikki hoituu roboteilla, pitää ratkaista mitä ihmiselle tehdään.

    Se on vielä harkinnassa.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Pihalla.

______________________________________________________________

Lasse J. Laine: Suomalainen lintuopas. Helsinki Media, 1996.

Fred Vargas: Hyisiä aikoja. (Temps Glaciaires, 2015.) Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2016.