Fanfaari joukkojen edessä

[vai hopeahuilun sulosointu?]

Kyösti Salovaara, 2026.

Miksi kirjailijan pitää ajatella poliittisesti, Monika Fagerholm?

- Otsikko Suomen Kuvalehdessä 13.3.2026

Tämän vuoksi on taiteenkin päämäärä luokkapoliittinen ja sen arvosteluperiaate luokkamoraalinen. ”Yleisinhimillinen” on hallitsevan luokan luokkavalhe.

- Raoul Palmgren, 1937.

”Sehän on politiikkaa” totesin tyynesti. ”Vakoilu liittyy politiikkaan. Jos politiikkaa ei olisi, ei tarvittaisi vakoilua eikä sen rekvisiittaa.”

- Len Deighton: Lontoon ottelu, 1985. (Suom. 1987)

Kirjallisuuden talossa ei lyhyesti sanottuna ole vain yksi ikkuna, vaan miljoona ikkunaa laajassa julkisivussa... ja jokaisen niistä on läpäissyt tai jokaisen niistä voi vielä läpäistä yksilöllisen näkemyksen tarve tai yksilöllisen tahdon paine…

- Henry James, 1908.

Poliitikko (kreik. Politikos = valtioviisas, valtiomies), henkilö joka suuntaa toimintansa ja harrastuksensa valtion ja yhteiskunnan asioihin. – Poliittinen, valtiollinen, valtiollista toimintaa koskeva; valtio-opillinen, valtioviisas, ovela.

- Sivistyssanakirja. Otava, 10 painos, 1966.

Maailma on kuin elokuva jossa kaikki toistuu yhä uudestaan.

    Uimahyppääjä ponnistaa laudalta ylös korkeuksiin, syöksyy vettä kohden ja sitten filmi pyörii taaksepäin ja uimahyppääjä palaa laudalleen.

    Mutta fysiikan lakien mukaan epäjärjestyksen prosesseissa mikään ei toistu sellaisenaan.

    Kahvikuppi putoaa pöydältä. Sirpaleet leviävät matolle. Toisin kuin uimahyppääjä filmissä, sirpaleet eivät hypähdä takaisin pöydälle eikä kuppi rakennu ehjäksi.

    Politiikka ei kuitenkaan ole fysiikkaa. Ei, vaikka pommit, lennokit ja miinat perustuvatkin fysiikkaan.

Nykyään kirjailijat ja taiteilijat puuttuvat kaikkeen mikä on heidän taiteensa ulkopuolella. Ikään kuin he olisivat yhteiskunnallisen todellisuuden sosiologeja ja insinöörejä.

    Eikö ennenkin näin ollut?

    Enpä tiedä. Kenties.

    Mutta miksi taideteos ei riitä kertomaan mitä taiteilija ajattelee elämästä ja sen olosuhteista?

Sovitin pakinan otsikon eräästä Raoul Palmgrenin (1912-1995) kirjoituksesta.

    ”Kun kysytään”, Palmgren kirjoitti Tulenkantajat-lehdessä vuonna 1933, ”kumpaa taide on, fanfaari joukkojen edessä vai suloista nautintoa tuova hopeahuilu, emme voi väittää, että se on vain joko toista tai toista, sillä se on ollut ja on oleva kumpaakin, mutta me väitämme, että sen yhä kasvavassa määrässä täytyy olla edellistä: fanfaari joukkojen edessä. Elämä yhteiskunnallistuu, yksilö yhteiskunnallistuu, yhteiskunta tarvitsee kirjailijaa ja myös kirjailija yhteiskuntaa.”

    Jos 1920-luku oli taiteen ja kirjallisuuden vuosikymmen, 1930-luvusta tuli politiikan vuosikymmen kaikkine kauheuksineen.

    Neljä vuotta myöhemmin Palmgren tuntui hylkäävän hopeahuilun sulosoinnut. Nyt kaikki oli kovaa politiikkaa, myös taiteessa. Hän kirjoitti Akateemisen sosialistiseuran teokseen Marxilaisuus (1937) nuorekkaan itsevarmasti: ”’Puhdas taide’, ’puolueeton taide’ tai ’taide taiteen vuoksi’ ovat vain valheellisia iskusanoja. Kaikki taide on ’tendenssiä’. Ja kaikki ’tendenssi’ taas on taidetta sille yksilölle ja sille luokalle, johon se siirtää tekijänsä hahmoiksi systematisoidut tunteet… Tämän vuoksi taiteenkin päämäärä on luokkapoliittinen ja sen arvosteluperiaate luokkamoraalinen. ’Yleisinhimillinen’ on hallitsevan luokan luokkavalhe.”

Kyösti Salovaara, 2026.

Kun nyt keväällä 2026, melkein sata vuotta Palmgrenin luokkataistelumoraalin ehdottomuudesta, yritän lukea Suomen Kuvalehdestä Monika Fagerholmin haastattelusta, mitä hän tarkoittaa sanoessaan, ettei kenelläkään ole näinä aikoina varaa olla epäpoliittinen, huomaan ettei Fagerholmin eikä häntä haastatelleen Tommi Melenderin ajatuksista käy oikeastaan ilmi mitä epäpoliittisuus tai kirjailijan poliittisuus tarkoittaa.

    Huonosti kirjoitettu on aina epämääräistä, niin kuin myös huonosti ajateltu.

    Fagerholm voivottelee, että ”tuntuu kuin kaikelta pettäisi pohja” ja väittää, että ”fasismi on palannut”. Jos Eurooppa ja USA muka nyt elävät fasismin aikaa, niin mitäköhän "ismiä" 1930-luvulla elettiin Saksassa, Italiassa ja Neuvostoliitossa?

    SK:n jutusta ei tietenkään tiedä, kuinka paljon siinä puhuu haastateltu ja kuinka paljon haastattelija. Heidän, sanon näin, väitteensä Suomen hyvinvointiyhteiskunnan rapautumisesta ”uusliberalismin” vaikutuksesta, on pelkkää höpinää.

    Vaikka Fagerholm edellyttää kirjailijalta poliittista kannanottoa, hän kuitenkin kavahtaa ”julistavaa ja luennoivaa” kirjallisuutta. ”On turmiollista, jos politiikka alistaa estetiikan ja tukahduttaa uuden etsimisen halun.”

    Ehkä Fagerholm ei tarkoitakaan, että taiteen pitää olla poliittista vaan että sen tulisi olla yhteiskunnallista. Mutta yhteiskunnallinen ei sellaisenaan ilmaise mitään, koska kaikkihan elämme yhteiskunnassa ja kaikki mitä olemme, on yhteiskuntaa. Yhtä hyvin runot, tankin täyttäminen bensa-asemalla kuin uudet farkut ja lammmaspata pääsiäisenä.

Jos kirjailija kirjoittaa poliittisen romaanin, niin se pitää arvostella poliittisena romaanina. Estetiikalla ei siinä ole muuta sijaa kuin se, kuinka hyvin poliittinen sanoma kerrotaan, kuinka hyvin poliittinen ajatus ilmaistaan.

    Mutta jos kirjoja ryhdytään arvioimaan niiden poliittisen sanoman perusteella, kirjailijan pitää valmistautua siihen, että hänen loistava romaaninsa menee roskakoriin ”väärän” poliittisen sanoman vuoksi. Sillä eihän ole  olemassa objektiivisesti yhtä oikeaa poliittista sanomaa. Poliittiseksi ryhtyvä kirjailija ottaa riskin, että häntä arvioidaan poliitikkona eikä taiteilijana. Monille sekin rooli taitaa kelvata.

    Melender muistuttaa, että Fagerholm istuu SDP:n riveissä Raaseporin kaupunginvaltuustossa.

    Niinpä sopii mainiosti lainata Fagerholmin "puoluetoverin" Paavo Lipposen käsitystä uusliberalismista.

    ”Trendi-intellektuellien suuri mantra tämän päivän keskustelussa on uusliberalismin vastustaminen”, Lipponen kirjoitti teoksessaan Järki voittaa (2008). ”Toistamalla termiä ’uusliberalismi’ riittävän usein pääsee varmasti intellektuellin kirjoihin. Se on mitä kätevin maailmanselitys, sillä siihen saa mahtumaan kaiken, niin talouden, politiikan kuin kulttuurin. Sitä paitsi uusliberalismin vastustamisella voi entistä hienostuneemmin vastustaa aikamme intellektuellin pahan valtakuntaa, Yhdysvaltoja.”

    Trendi-intellektuelleja piisaa yhä.

    Lipponen totesi myös, että hänen hallituksensa toimenpiteet todistivat, etteivät uusliberalismilla pelottelijoiden puheet hyvinvointivaltion alasajosta perustuneet tosiasioihin: ”Vaikka valtion menoja leikattiin 1995-2003, panostettiin samanaikaisesti hyvinvointipalveluihin: päivähoitoon (subjektiivinen oikeus 1996), koulutukseen ja terveydenhoitoon palkattiin runsaasti uutta väkeä. Sairaanhoitajien lukumäärä kasvoi 1995-2003 kiihtyvällä vauhdilla, yhteensä yli 50 prosenttia. Koulutusmenot kasvoivat reaalisesti toistakymmentä prosenttia.”

Mustavalkoisessa maailmassa värisävyt katoavat. Mustavalkoinen on ehdotonta, mustavalkoista siis.

    On sääli jos taidekin supistuu mustavalkoiseksi julistukseksi oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta.

    Loistavia vakoiluromaaneja kirjoittanut englantilainen Len Deighton (18.2.1929 – 15.3.2026) menehtyi muutama päivä sitten 97-vuotiaana. Jännärien ohella Deighton kirjoitti myös historiasta ja keittotaidosta.

    Deightonin esikoisromaani The Ipcress File (suom. Aivopesu) ilmestyi vuonna 1962.

    Muutamaa vuotta myöhemmin Deighton määritteli Life-lehdelle antamassaan haastattelussa kantansa trillereihin ja niiden hyviksiin ja pahiksiin tavalla, jonka luulisi parhaiten kuvaavan sitä, mitä yhteiskunnallisuus taiteessa tarkoittaa tai että mitä se voisi tarkoittaa:

    "En lue paljon fiktiota, mutta minulle kyllä tuli mieleen, etteivät lukemani jännityskirjat olleet loogisia, eikä niissä ollut oikeanlaista tunnelmaa. Mielestäni kaikessa tragediassa, mikä oikeastaan tarkoittaa kaikkea dramaattista kirjoittamista, tulisi olla se elementti, että jokainen on oikeassa omalla tavallaan, ja juuri se, että kaikki nämä osapuolet ajautuvat yhteen ja murtuvat, on traagista. Siinä ei ole mitään traagista, että roisto kuolee tai että jokin paha tuhoutuu."

Kyösti Salovaara, 2026.