[valtaa vaihdetaan, hankitaan ja kulutetaan]
 |
| Kyösti Salovaara, 2026. |
Valtaa on tietty määrä. Sitä ei ole enempää eikä vähempää. Sitä ei voi leikata kuin hölmöläiset peittoa.
Jos jakaa valtaa kahdelle miehelle, kasvaako valta kahdeksi? Ei, se pienentyy puolella.
- Erno Paasilinna: Musta aukko. Otava, 1977.
Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.
Ehkä niin oli.
Mutta melkein samaan aikaan kun Koskelan Jussi kuokkansa suohon iski Väinö Linnan romaanissa, Euroopassa aukeni demokratian vuosisata. Se alkoi liberalismin johtaessa poliittista ajatusmaailmaa. Pyrittiin lisäämään yksilön vapautta ajatuksissa ja teoissa.
Sitten sosialidemokraattiset ja konservatiiviset liikkeet aatteineen suistivat liberalismin poliittisena liikkeenä sivuun, vaikka liberalismi ei kuollutkaan. Niinpä liberaalit perusoikeudet ja demokraattiset prosessit kohtasivat liitossa, joka kai nykyäänkin vallitsee Euroopassa ja monessa paikassa muualla.
Vaikka liberalismin ja demokratian kohtalonomainen liitto tuotti viime vuosisadalla aineellista ja henkistä hyvinvointia, liberalismin ja demokratian välillä on säilynyt konflikti sen suhteen missä yksilön autonomian ja julkisen vallan raja kulkee.
Kylmän sodan päätyttyä liberalismin ja demokratian liitto näytti saumattomalta, ainoalta mahdolliselta tieltä hyvinvointiin, mutta 2000-luvulla ristiriidat ovat palanneet ja yhteinen tavoite rapautunut.
Edellä sanottu on karkea yhteenveto politiikan tutkija Jenni Karimäen ajatuksia herättävästä artikkelista Liberalismin ja demokratian vaikea liitto, joka julkaistiin uusimmassa Kanava-lehdessä (2/2026).
Karimäen esille nostamaa konfliktia yksilönvapauden ja enemmistövallan välillä ei juurikaan pohdita päivänpoliittisessa keskustelussa, aivan kuin yksilönvapaudella ei olisi lainkaan merkitystä ja sijaa makrotalouden ja sotepalvelujen leimaamassa budjettitaloudessa.
Ja kuitenkin, niin kuin Karimäki kirjoittaa: ”Liberalismin ja demokratian liitto onkin kompromissi yksilönvapauden ja enemmistövallan välillä. Esimerkiksi oikeus harjoittaa tiettyä ammattia, ajaa autoa tai olla ehdolla on aina yhdistelmä yksilön halusta ja yhteisön hyväksynnästä.”
Historia selittää nykyisyyttä, halusipa sen myöntää tai ei.
”Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt demokratia palveli hallintovaltion tarpeita”, Karimäki sanoo. ”Se ei juhlinut itsenäistä, vapaata yksilöä, joka puolustaa oikeuksiaan suhteessa valtioon, vaan kansalaisten poliittinen osallistuminen ja into suunnattiin muodolliseen osallistumiseen, kuten äänestysaktiivisuuteen. Se miten valtaa vaalien jälkeen käytettiin oli edustuksellisen ja korporatistisen järjestelmän käsissä.”
Oliko liberaali demokratia, yhteen tai erikseen kirjoitettuna, länsimaissa parhaimmillaan Neuvostoliiton hajottua ja kylmän sodan päätyttyä?
Siltä tuntuu nyt, kun maailma näyttää hajoavan teräväreunaisiksi sirpaleiksi.
Karimäki sanoo, että kylmän sodan jälkeen ”politiikasta tuli yhteisen hyvän hallinnointia, ja sosialidemokraattiset puolueet pohjoismaissa ja Labour Britanniassa yhdistivät sosialismin ja uusliberalismin keskustavasemmistolaiseksi kolmannen tien politiikaksi.”
Mutta onko kolmatta tietä olemassa?
Nykyhetki näyttää hajottavan tuon liiton. Palataanko siis aikaan entiseen? Tuskin palataan, sillä historiaa ei voi resetoida.
Karimäen mielestä yksilönvapauden ja enemmistövallan välinen konflikti on siirtynyt liberaalidemokratian sisälle. Liberalismi hylätään äärioikealla, mutta kenties myös vähitellen vasemmalla.
Tässä heijastuu se, että yksilöllisesti koetut arvot tulevat kollektiivisten arvojen tilalle. ”Kiistat eivät enää koske 1900-luvun alun tapaan sitä, miten edustuksellisuus ja yksilön suvereniteetti taataan, vaan sitä, miten valinnanmahdollisuudet ja yksilön oikeudet määritellään.”
Karimäki toteaa, että nyt ei enää olekaan kysymys siitä, miten kansan tahto välittyy alhaalta ylös, vaan miten tehokkaasti yksilöiden ja ryhmien oikeuksia suojellaan ylhäältä alas. ”Äänestäjistä on yleisödemokratiassa tullut katsojia ja kuluttajia, jotka tekevät valintansa päätöksentekijöiden ilmaisemien arvojen ja edustamien brändien väliltä. Konkreettisten politiikkavaihtoehtojen merkitys valintaa ohjaavina tekijöinä on identiteettipolitiikan napaistamassa maailmassa vähentynyt.”
Helsingin Sanomat kertoi maanantaina, kuinka poliitikot miehittävät ja naisittavat S-ryhmän osuuskauppojen luottamustoimet, niin että he saavat edustustoimistaan hienot palkkiot ja voivat ostaa S-ryhmän kaupoista tavaroita ja ruokaa alennushinnoilla.
Samalla kun demokratiassa on tarkoitus jakaa valtaa, se keskittyy Suomessa yhä enemmän samoihin käsiin.
Miten nämä montaa ”virkaa” ja ”velvollisuutta” hoitavat poliitikot ehtivät eduskunnan istuntoihin, kunnanvaltuustojen ja aluevaltuustojen kokouksiin ja osuuskaupan hallinnolliseen päätöksentekoon? Miten he pystyvät huolehtimaan itsenäisestä päätöksenkyvystään? Vai onko sellaista olemassakaan? Kenelle tuommoinen poliitikko on lojaali? Ketä hän edustaa? Kenen puolesta puhuu? Vai ajatteleeko hän vain omaa etuaan, omia arvojaan ja perhettään, jolle voi ostaa jopa sapuskan halvemmalla kuin muut osuuskaupan asiakkaat?
Pienessä maassa piirit ovat pieniä ja suljettuja.
Mutta lopulta: kuka määrittelee sen elämänpiirin rajat ja mahdollisuudet missä Matti ja Maija Meikäläinen elävät?
”Minulle arvot ovat asia, josta en tingi”, sanoi vihreiden Sofia Virta pari päivää sitten.
Ei hänen tarvitsekaan tinkiä, mutta pitääkö meidän muiden tinkiä, jotta voisimme tehdä yhteistyötä Sofia Virran kanssa? Ja eduskunnassa on Virran lisäksi 199 kansanedustajaa edustamassa meitä. Jos kukaan heistä ei tingi omista arvoistaan, miten eduskunta voi edustaa ketään muuta kuin siellä istuvia? Onko kysymys enää parlamentarismista vai uudenlaisesta säätyvaltiosta?
Kysymykseni kuulostaa naiivilta. Saanhan minä tehdä, mitä lystään Sofia Virralta, Antti Lindtmanilta tai Petteri Orpolta lupaa kysymättä.
Huomaamatta jää, että julkinen valta säätelee Matti ja Maija Meikäläisen elämäntilaa perimällä heiltä melkein puolet heidän tuloistaan ja käyttämällä näin perityt veroeurot eduskunnassa ja muissa julkisen vallan elimissä päätettävällä tavalla. Vaikka kaikki tapahtuu yhteisen hyvän vaalimiseksi, yksilön mahdollisuuksien ja julkisen, demokraattisen vallan välille jää ratkaisematon konflikti.
Salliiko liberaali demokratia yksilölle oikeuden päättää elämästään ja nautinnoistaan? Toki monet asiat kuuluvatkin yhteisölle; en minä halua ikiomaa poliisia, armeijaa, maantietä enkä sairaalaa, mutta sen haluan päättää mitä luen (dekkareita vai postmodernia kaunoa), käynkö oopperassa vai pubissa ja katsonko suomalaisia vai amerikkalaisia elokuvia.
Saksalaisbrittiläinen sosiologi, politiikan tutkija ja filosofi Ralf Dahrendorf (1929-2009) antoi tämän konfliktin kulttuurisesta olemuksesta hyvän kuvauksen vuonna 1990 kirjassaan Huomisen Eurooppaan. (Kirjayhtymä, 1991.) Dahrendorf yritti selittää länsieurooppalaista ”vapaata” elämäntapaa puolalaiselle ystävälleen, joka kylmän sodan päätyttyä huolestui kommunistisesta komennosta vapautuneiden puolalaisten ”huonoista” harrastuksista. Näin Dahrendorf kirjoitti huolestuneelle ystävälleen:
”Sanoitte, että on parempi tukea hyvien filmien tuotantoa kuin pitää pornofilmivuokraamoa… Pidän näkemystänne arvossa, mutten silti voi yhtyä päätelmiinne. Tiettyyn rajaan saakka totalitaaristen hallitusten alaisina elävien ihmisten mieltymys kulttuuriin oli korviketta muille haluille, joiden noudattaminen oli heiltä kielletty. Kun paine hellittää, he innostuivat roskalehdistä ja hampurilaisista ja tiskikoneista ja kiiltävistä moottoripyöristä ja aurinkolomista Espanjassa. Olisi tietysti hienoa, jos syvällisemmät arvot saataisiin säilymään, vaikka on vaikea nähdä, miten se voisi onnistua. Vaikka hallituksenne jatkaisikin ’hyvien’ filmien tuotannon ja ’klassikkokirjojen’ tukemista, ihmiset taitaisivat silti katsella mieluummin romanttisia nyyhkyfilmejä tai lukea roskaa tai luopua lukemisesta kokonaan.”
Kyösti Salovaara, 2021.
Vallan historiallinen perspektiivi:
itsevaltiudesta edustukselliseen demokratiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti