[eikä siitä mihin huomenna palattiin]
 |
| Kyösti Salovaara, 2024. Museo del Aire y del Espacio, Madrid. |
Merimakkaraa ei voi syödä,
eikä sen muniakaan.
Kauniita naisia ei saa lyödä.
Eikä rumiakaan.
Alkoholia ei saisi juoda,
eikä totiakaan.
Hämminkiä ei saisi luoda.
Eikä sotiakaan.
Merimakkaraa ei voi juoda,
eikä sen muniakaan.
Kauniita naisia ei saisi luoda.
Eikä rumiakaan.
- Anselm Hollo kokoelmassa Sateiden välillä, 1956.
M ietin että aloittaisinko kommentoimalla maailman tilannetta vai toteamalla, että perjantaina, joka sattuu olemaan huomenna, päivä ja yö jälleen kerran "virallisesti" tasaavat toisensa, mutta muuten sotaisan eripuran sumu estää näkemästä mitä maailmassa tapahtuu, vaikka kirkkaita ja aurinkoisia kevätpäiviä tekee mieli odottaa, semminkin kun Suomen talvi oli paskamainen eikä ulos tehnyt mieli, jos kohta ulkoilla piti ettei olisi kokonaan jähmettynyt nojatuoliin, josta toki näkee ikkunasta puita ja pensaita ja harmaaksi maalatun puutalon, jolla saattaa olla pitkä historia, mistäpä sitä tietää päältä katsoen.
Jospa aloitan lainaamalla nuorta Karl Marxia, joka vuonna 1852 lainasi kirjansa Vallankaappaus Ranskassa 1851 ensimmäisessä virkkeessä G. W. F. Hegeliä.
”Hegel huomauttaa jossakin, että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti”, Marx kirjoitti. ”Hän on unohtanut lisätä: yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa.”
Jos ajattelee nykyhetkeä, niin sopisiko herra Putin esittämään tragedian roistoa ja herra Trump farssin narria? Tämä saattaa kuitenkin olla luvattoman kevyt kuvaus todellisuudesta keväällä 2026. Se on vitsi, joka ei naurata.
A loittaisinko hieman mystisemmällä filosofialla?
”Mystistä ei ole se, millainen maailma on, vaan se, että maailma on”, kirjoitti Ludwig Wittgenstein yli sata vuotta sitten.
Silloinkin maailmaa kannatti ihmetellä. Ja ihmisiä jotka miettivät millainen maailma oli ja on.
Wittgensteinin mielestä maailman merkityksen täytyy olla maailman ulkopuolella: ”Maailmassa kaikki on niin kuin on ja kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu: maailmassa ei ole mitään arvoa - ja jos olisi, sillä ei olisi mitään arvoa.”
Yrittääkö filosofi sanoa, että maailmassa olevat arvot, ne joita sanomme arvoiksi, ovat suhteellisia eivätkä sitä myöten arvoja lainkaan?
Kenties, ehkä ei.
”Kaikki, mikä tapahtuu ja on niin tai näin, on satunnaista.”
Joten maailmassa oleva ei voi olla arvo, koska maailmassa tapahtuva on satunnaista eikä arvo voi olla satunnaista joten: ”Sen täytyy olla maailman ulkopuolella.”
E ntä jos aloittaisin journalismista? Sen tekopyhyydestä?
Onko se tekopyhää arkena?
Siinäpä kysymys.
Katselin maanantain vastaisena yönä Oscareiden jakojuhlaa Hollywoodista. Jos semmoinen paikka tosissaan on olemassa.
Tilaisuus sujui sivistyneesti.
Tämä sovinnollisuus vaivasi Helsingin Sanomien ja muidenkin laatulehtien kommentaattoreita. Poliittiset kiukunpurkaukset puuttuivat ja se kiukutti laatumediaa, joka nykyään takertuu kaikkeen eripuraan kuin juoppo drinkkiin: joisiko vai ei? No, miksei.
”Miksi kaiken pitää olla poliittista?” mieleni tekee kysyä, joten kysyn enkä odota että laatumedia vastaa, koska sillä ei ole tapana vastata vaan pikemminkin kysyä. Kun ns. some on tulvillaan eripuraa ja politiikan pintakuohua, laatumedia paheksuu somea, koska se haluaa olla eripuran käsittelyn monopoli.
Kuuntelen itseäni viisaampaa ääntä hyvin kaukaa historiasta.
”Sanomalehti voi säilyä vain siten, että se levittää monille yhteistä oppia tai käsitystä”, ranskalainen Alexis de Tocqueville kirjoitti teoksessaan Demokratia Amerikassa (1835, 1840).
Tocqueville pani merkille, että ”mitä tasa-arvoisemmiksi olot käyvät ja mitä heikommiksi yksilöt muuttuvat, sitä helpommin he jättäytyvät virran vietäviksi.”
Kukaan ei pysty yksin vastustamaan virran painetta.
Tocquevillen johtopäätös (jota uskallan pitää hyvin modernina):
”Sanomalehti vastaa yhdistystä: voisi sanoa, että se puhuu kullekin lukijalleen kaikkien muiden nimissä ja vie lukijansa mukanaan sitä helpommin, mitä heikompi kukin on yksinään.
Sanomalehtien valta siis kasvaa sitä mukaa kuin ihmiset tulevat tasa-arvoisemmiksi.”
T ietysti voisin aloittaa lainaamalla mestarikirjailijoita.
Jos heidän romaaneistaan on tullut klassikkoja, niin ehkä kannattaisi tutkia miten he aloittavat romaaninsa.
Mutta onko siihen yksi hyvä tapa, tehokas keino?
Ilmeisesti ei, koska on kehuttuja romaaneja, joita pitää lukea vähintään 50 sivua – jos jaksaa sinnitellä niin pitkälle – ennen kuin tarina vetää mukaansa. Toisinaan kirjailijat näyttävät asettavan romaaninsa alkuun niin korkeita esteitä, että vain harva pääsee niiden yli, jos niinkään moni.
No, otanpa kaksi klassikkoa hyllystäni.
Henry Jamesin romaani Naisen muotokuva (1881) alkaa näin:
”On olosuhteita, joiden vallitessa iltapäiväteeksi sanotulle seremonialle omistetut hetket kuuluvat elämän miellyttävimpiin, seikkoja, jotka tekevät tilanteen ilman muuta viehättäväksi riippumatta siitä, juotteko teetä vai ette – eräät henkilöt eivät tietenkään sitä koskaan nauti.” (Suom. J.A. Hollo)
Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan 7. osa (1922) alkaa puolestaan näin:
”Muistanette että jo hyvissä ajoin ennen kuin sinä päivänä (siis Guermantesin ruhtinattaren juhlapäivänä) tein herttuan ja herttuattaren luo vieraskäynnin josta juuri kerroin, olin urkkinut heidän kotiintuloaan ja tehnyt piilopaikassani erityisesti Charlusin paronia koskevan mutta itsessäänkin niin tärkeän havainnon, etten tähän mennessä ole puuttunut siihen, en ennen kuin saatoin antaa sille ansaitun paikkansa.” (Suom. Inkeri Tuomikoski.)
T ässä vaiheessa täytyy todeta, vaikka vielä mietin miten pakinan aloittaisi ja muistaen idean lainata myös F. Scott Fitzgeraldia ja Michael Crichtonia, että on viisaampaa jättää tämän päivän juttuni tähän ajatuksella, että koska jäävuorista näkyy meren pinnalle vain pieni osa, niin kenties tässäkin kirjoitettu on vain tuulenvire, joka ei voi paljastaa syvemmissä sfääreissä riehuvia myrskyjä, sillä sitä mitä ei voi kysyä, siihen ei vastausta löydy, jos kohta ketä sellaisen etsiminen kiinnostaisikaan?
Pitääkö edellinen virke lopettaa kysymys- vai huutomerkkiin?
!?
Kyösti Salovaara, 2019.
Fontaine de la Solidarité, Reims.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti