Metsästäjä kuuluu saalilleen

[talvipäivänseisauksen hiilihappokuplia]

Kyösti Salovaara, 2018.
Itämeri  - Arktinen hysteria / Marko Tapio. 

Joulunajan arktinen hämärä kietoutuu ihmiseen.

    Selailen Raamattua.

    Markuksen evankeliumissa Jeesus rekrytoi ensimmäiset opetuslapsensa.

    Jeesus kulkee Galileanjärven rannalla. Näkee kalastajia. Simeon ja Andreas heittävät verkkoja.

    ”Lähtekää minun mukaani”, Jeesus sanoo. ”Minä teen teistä ihmisten kalastajia.”

    Simon ja Andrea jättävät verkkonsa rantakivikkoon. Kohta Jeesus näkee toisia kalastajia veneessä selvittelemässä verkkoja. Jeesus kutsuu veneen rantaan. Hän saa lisää apulaisia ihmisten kalastamiseen.

    Ajatus hyppää toiselle kierteelle. Mieleen juolahtaa sanonta: ”Metsästäjä kuuluu saalilleen.”

    Se on F. Scott Fitzgeraldin romaanista Kaunis ja kadotukseen tuomittu. Ehkä alkuaan Nietzscheltä tai Kierkegaardilta.

    Selvitän.

    Ei, Fitzgerald kirjoittikin romaaninsa moton näin: ”Voittaja kuuluu saalilleen.”

    En löydä netistä kumpaakaan lausetta. Paitsi omista jutuistani.

    Jotenkin… kuitenkin… ihminen menettää vapautensa omistautuessaan vaikkapa saaliin jahtaamiseen, huomaamattaan. On vain Pyrrhoksen voittoja.

    Kaloja pyydetään verkoilla. Miten ihmisiä?

Katsellaan toista sitaattia. Kaikilta puolin. Myös sivusta.

    Sen kirjoitti lennokas kirjallisuusmies. Ei tänään, jokin aika sitten.

    ”Valtio asettaa siis naiselle vaatimuksen: enemmän lapsia Valtiolle! Se käsittää kuitenkin, ettei riitä vain äitiyden vaistoon vetoaminen, vaan että syntyväisyyden ja avioliittojen lukumäärän lisäämisen puolesta on taisteltava myöskin taloudellisin keinoin: poistamalla työttömyyttä, myöntämällä veronhuojennusta lapsirikkaille perheille, avustamalla avioliittoon aikovia ja taistelemalla kaupunkeihin muuttoa vastaan siirtola-asutusten perustamisella. Tulokset ovatkin jo nyt näkyvissä, sillä syntyväisyyden määrä on huomattavasti kasvanut.”

    Siirtolapuutarha-idea paljastaa, että ei olla nykyhetkessä vaan vuodessa 1936. Olavi Paavolainen kirjaa ihastuen ja kauhistuen kansallissosialistisen Saksan perhepolitiikan matkakertomukseensa.

    Perhe tarvitaan natsi-Saksassa tuottamaan lapsia yhteiskunnan käyttöön. ”Valtio tarvitsee naista ja välittää hänestä ennen kaikkea äitinä”, Paavolainen jatkaa. ”Muuten nainen ei valtiota kiinnosta. Lastaan nainen kasvattaa vain niin kauan kuin se on pieni; myöhemmin valtio ottaa lapsen sekä henkisen että ruumiillisen kasvatuksen haltuunsa koulujen ja nuorisojärjestöjen avulla.”

    Kun suomalainen valtuuskunta vierailee Hitler-Jugendin nuorisoleirillä, sitä hirvittää uuden Spartan armottomuus, nuorien poikien pahaolo poissa kotoa, poissa perheen parista. Jopa saksalaista menoa ymmärtävät kauhistuvat, kuten V.A. Koskenniemi joka sanoo: ”En tahtoisi, että minun poikani joutuisi elämään tällaisen nuoruuden. Lapsen elämässä täytyy olla myöskin idylliä.”

    Ajattelun hiilihappokuplia ennen ajatuksia.

    Tragikoominen huomio: johtuuko lapsimäärän väheneminen yhä kaupungistumisesta? Toinen: mihin ja mistä nainen vapautuu mennessään töihin ja jättäessään lapsen yhteiskunnan hoidettavaksi?

Kyösti Salovaara, 2016.
Atlantti - Julma meri / Nicholas Monsarrat.

Joka heittää verkon oikeaan paikkaan, saa ihmiset pauloihinsa.

    Onko ihminen olemassa yhteiskuntaa varten? Vai syntyikö valtio ihmisten tarpeesta järjestää turvallisuutensa? Kumpi on renki, kumpi isäntä: valtio vai kansalainen?

    Tiistaina Juha Akkanen kirjoittaa Helsingin Sanomissa STM:n eliotnesseistä, virkamiehistä jotka ottavat ”vallan”. Vaikeina aikoinako noin tapahtuu?

    Akkanen muistuttaa, että Venäjän vallan aikana sortokausien virkamiehillä ”oli kansalaisiin poikkeuksellisen suuri määräysvalta”. Mutta ajat muuttuvat. Sortokaudet menivät. Silti nykysuomalainen virkakoneisto jyrää kansalaisen: ”Suomi ei kuitenkaan ole enää Venäjän vallan alla vaan Europan unionin jäsen. Eivätkä suomalaiset ole enää pelkkiä hallintoalamaisia.”

    Eivätkö suomalaiset siis ole pelkkiä hallintoalamaisia?

    Liikenteen ilmastopolititikan asiantuntijaryhmä päätyi viime viikolla suunnilleen kieltämään suomalaisilta liikkumisen omalla autollaan muutaman vuoden päästä. Työryhmä tunnistaa ilmastopoliittisessa selvityksessään vain yhden asian, liikenteen hiilettömyyden. Se heijastetaan valtion ja siinä toimivien instituutioiden ja yrityksien tarpeisiin. Yksilö on asiantuntijalle välttämätön paha. Yksilöstä ei tarvitse välittää. Kokonaisuus ratkaisee. Pelastustehtävässä ei ole vaihtoehtoja.

    Asiantuntijoista ja virkamiehistä koottu työryhmä hyväksyy liikkumisen ainoastaan silloin kun ihminen menee työpaikalleen ja palaa työpaikalta kotiinsa ja käy ehkä apteekissa ostamassa lääkkeitä, niin kuin eräs ”asiantuntija” perusteli tarvetta sallia kansalaiselle jonkin verran liikkumatilaa. Jos ilmastomuutoksen voimaannuttamat asiantuntija kehtaisivat, he määräisivät vuonna 2045 kansalaisille toistaiseksi voimassa olevan ulkonaliikkumiskiellon työajan ulkopuolella.

    Pysyvä ulkonaliikkumiskielto lopettaa hiilipäästöt. Mitä muuta se lopettaa?

    Olemmeko siis samalla tavalla yhteiskunnalle alistettuja kuin olivat lapset ja nuoret natsi-Saksan totalitääriselle valtiolle? Puheenparsi muuttuu, ajatus ei.

    Enkö saa lähteä huvikseen mihinkään? Pitääkö minulla olla yhteiskunnallinen perustelu (ja valtion allekirjoittama lupalappu) liikkumiselle ja kulkemiselle?

    Mihin robotteja tarvitaan uljaassa uudessa Suomessa? Ihmisrobotit hoitavat kaiken muutenkin.

    Tulevaisuudessa vain upporikkaat liikkuvat Suomessa. Ja lapsiasiavaltuutettu taksillaan.

    Ilmastoryhmä jätti epäselväksi, mitä 500 000 kesämökille tapahtuu. Kun yksityisautoilu kielletään, kuka pääsee järven rannalle mökille? Rautatietä ei kannata rakentaa jokaisen niemen notkoon ja saarelmaan. Niinpä maaseudulle rakennettu omaisuus tuhoutuu. Jätetään heitteille. Suomi näyttää kansallisella itsemurhalla esimerkkiä koko maailmalle. Mallioppilas kaikin puolin?

    Kyllä asiantuntija tietää.

Ainoa mikä on mahdottomuus, on massojen hyvinvointi.

    Näin sanoi Pentti Linkola vuonna 1971.

    Suomalainen eliitti ajattelee samalla tavalla. Ehkä kysymys on eliitistä laajemminkin, eri puolilla Eurooppaa.

    Poliitikot toki kalastavat enemmistöjä, mutta ei poliitikon tarvitse perustella verkkojen silmänkokoa kansalaisen tarpeilla ja haluilla vaan yhteiskunnan vaatimuksilla.

    Yksilö on huonossa huudossa, Suomessa.

    Tai ihan hyvässä. Mistäpä sen tietää.

    Ajatuksesta on vaikea saada kiinni. Mitä tapahtuu kun yrittää ajatella arktisen hämärän kietoutuessa ympärille?

    Pariisissa Adamsberg puhuu hiilihappokuplista Fred Vargasin viimeisimmässä romaanisuomennoksessa Kalmankuoriaiset. Hiilihappokuplat ovat ajatuksia ennen varsinaisia ajatuksia. Älyämisen aihioita.

    ”Kävelyn ja hortoilun aiheuttama tärinä panee liikkeelle aivoissa pyörivät pikkuruiset hiilihappokuplat”, komisario Adamsberg selittää apulaiselleen Froissylle. ”Ne vaihtavat paikkaa, kohtaavat toisensa, törmäävät. Silloin kun etsii ajatuksia, kuplat on hyvä saada liikkeelle.”

    Froissy sanoo ettei aivossa ole hiilihappokuplia.

    Mitä ne sitten ovat, Adamsberg kysyy. Eivät ne ajatuksiakaan ole. Froissy ei keksi vastausta.

    ”No niin, siinä näet. Ne ovat hiilihappokuplia.”

Kyösti Salovaara, 2018.
Välimeri - Yö on hellä / F. Scott Fitzgerald.

Liian hyvää

[silli & salaatti]

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Sepelkyyhkyset.

Isossa kuvassa tämä on ilmeistä: silliä ja salaattia syödään sekä kesällä että talvella.

    Mutta jos kuvaa zoomaa, vaipuu epätoivoon. Eihän tässä ole mitään järkeä. Miksi silliä syödään talvella kun meri on jäässä? Miksi sillisalaatti tarkoittaa sekasotkua, melkein kuin pyttipannua tai paellaa?

    Johdonmukaisuuteen meidät on velvoitettu.

    Harva jaksaa.

Toistuvasti katson taivaalle. Nyt siellä on pilviä. Kokemuksesta tiedän, että kun pilvet väistyvät, aurinko paistaa. Ellei satu olemaan yö, mutta jos kuu näkyy, tiedän että aurinko paistaa jossakin.

    Kaikki muu jää arvattavaksi, uskon varaan.

    Näyttää että mikään ei muutu, mutta se on optinen harha.

    Pihapiirin näkyvimmät ja kuuluvimmat linnut ovat nykyään – tiaisten ja mustarastaan lisäksi – punarinta ja sepelkyyhkynen.

    Luonto työntyy kaupunkiin, kaupunki levittäytyy luontoon.

    Sepelkyyhkypariskunta tv-antennilla: kaksikymmentä vuotta sitten se olisi ollut harvinaista. Digilähetyksistä vasta haaveiltiin. Terävää kuvaa mielessä.

    ”Sepelkyyhky on runsaslukuinen lintu maan etelä- ja keskiosissa, mutta Lapissa vähälukuisempi”, totesi Lasse J. Laine vuonna 1996 Suomalaisessa lintuoppaassa. ”Se pesii metsänreunojen tiheissä kuusikoissa, mutta viettää suurimman osan ajastaan pelloilla. Laji on alkanut pesiä paikoin taajamissakin.”

    Tiheät kuusikot ja avarat pellot, betoniset talot ja kiviset pihat – sopeutumisen taika.

    Väitetään että meneillään olevat futiskisat ovat paljastaneet sopeutuvan taktiikan ylivoiman.

No, tiedättehän Fred Vargasin, ranskalaisen arkeologin, joka kirjoittaa dekkareita komisario Adamsbergistä.

    Vargasina kirjoittava Frédérique Audoin-Rouzeau (s. 1957) on erikoistunut keski-ajan kulkutauteihin ja eläinten luihin ja romaaneissaan outoihin ihmisiin. Ei siis mitään nollasummapeliä. Sekä poliisit että roistot, ja näiden väliin jäävät ihmiset ovat inhimillisyydessään melkein liiankin sympaattisia. Eräässä haastattelussa Vargas väitti ettei hän tarkoituksella luo kummallisia henkilöhahmoja, ne vaan tulevat hänen tarinoihinsa eivätkä suostu lähtemään pois.

    Vargasin romaaneissa on niin paljon hyvyyttä, että lukija ryhtyy kummastelemaan miksi pohjoismaisessa dekkarissa on niin paljon pahuutta.

    Mikä meitä vaivaa?

    Minua vaivaa nyt se, että pilasin uuden Adamsberg-romaanin Hyisiä aikoja lukunautinnon itseltäni. Se ei ollut vahinko vaan tarkoitus, vaikka en pyrkinyt siihen mihin päädyin.

    Hyisiä aikoja nimittäin tuntui alusta pitäen liian hyvältä romaanilta, joten päätin lukea sitä hitaasti, jokaisesta lauseesta nauttien. Yritin olla kiiruhtamatta. Luin lauseen silloin, virkkeen tällöin ja tietenkin lukemisen tempo (tai se että siitä puuttui tempo) petti minut täysin. Aloin unohtaa henkilöitä, tapahtumia, paikkoja ja piti kerrata. Olin pihalla.

    Harkittu lukeminen alkoi näyttää antiikin tragedialta: se mitä yrittää välttää, toteutuu väistämättä.

    Hyisiä aikoja on liian hyvä romaani jätettäväksi heitteille.

    Kadehdin ihmistä, joka ei ole lukenut vielä yhtään Vargasin Adamsberg-romaania. Lukemisen onni odottaa. Kun yhden aloittaa ei kannata heti lopettaa vaan käyttää koko loma kummallisten poliisien parissa. Sen jälkeen paluu arkeen saattaa koskea.

    Yritin pikaisesti selvittää mistä Jean-Baptiste Adamsberg on täsmällisesti kotoisin - jostakin Pyreneiltä, senhän muistin toki. Tässä uudessa romaanissa hän muistelee nuoruutensa Pauta, pientä ranskalaiskaupunkia Pyreneitten juurella, vuolaana virtaavaa jokea. Adamsbergin kotikylä Paun lähellä lienee Le Manoir. Onko sattumaa, että Agatha Christie vietti pikkutyttönä kuusi viikkoa Paussa?

    Ovatko sattumat sattumaa?

    Tällä viikolla Ranskan ympäriajo polkee Pausta Pyreneitten rinteille. Syyskuulle minulla on kahden yön hotellivaraus Paussa.

Englantilaista sillisalaattia en ole syönyt.

    Peter Preston kirjoitti viime sunnuntaina The Guardianissa, että sanomalehtikirjoittajat ovat kaapanneet englantilaisen politiikan.

    Kolumnistien vallankaappaus!

    Kansan mieltä voi näköjään johdatella haluttuun suuntaan, mutta ei se voi olla noin yksinkertaista. Kansa uskoo vain niihin kirjoituksiin, joihin se haluaa uskoa, olipa niissä järkeä tai ei.

    Kannettu vesi ei pysy kaivossa eikä järki päässä.

    Tragedia on silti komea, sanomalehtikirjoituksenakin.

    Valtiaalla, David Cameronilla oli kaksi tory-kaveria, Boris Johnson ja Michael Gove. Pysyäkseen vallassa Cameron järjesti kansanäänestyksen EU:sta.

    Boris on pitkän linjan toimittaja. Hän saa yhä viikottaisesta kolumnistaan Telegraphissa yli 250 000 puntaa vuodessa. Michael aloitti kirjoittelijana Aberdeen Press and Journalissa ja päätyi Timesin kolumniksi. Hänen vaimonsa Sarah Vine kirjoittaa kolumneja Mailiin. Pariskunta rakastaa australialaista lehtimoguli Murdochia, joka vihaa Euroopan yhteisöä.

    Boriksesta kerrotaan, että hän tuli ”kaapista” vasta Brexit-kampanjan viime metreillä. Asian voi kai sanoa toisinkin: Boris meni kaappiin.

    Cameronille kävi köpelösti.

    Ensin Boris puukotti selkään.

    Sitten kansa uskoi kolumnisteja.

    Sitten Boriksellekin kävi köpelösti: Michael puukotti häntä selkään eikä Boriksesta tulekaan pääministeriä.

    Nyt näyttää että myös Michaelin pitää tyytyä kirjoittelemaan lehtijuttuja.

    Koko Brexit-näytelmän suulain klovni Nigel Farage ilmoitti, että homma on valmis, hän lopettaa Ukipin johtamisen. Se joka kuunteli Cameronin eropuhetta juhannusaattona, muistaa pahaenteisen lausahduksen. Hän, Cameron ei voi olla enää brittiläisen laivan kipparina, koska se pitää ohjata rantaan.

    Laiva vailla kipparia ja Doverin valkoiset kalliot.

    Kolumnisteilla riittää spekuloitavaa. Hyvää tarinaa ei saa pilata.

Adamsbergillä on Danglard-niminen apuri.

    Danglard tietää historiasta kaiken, ja monesta muustakin asiasta. Adamsberg sanoo, että apulaiskomisario Danglardin muisti on mahdottoman syvä kuilu, jonne ei parane pudota. Adamsberg pitää itse ranteessaan kahta kelloa, jotka ovat molemmat pysähtyneet. Adamsberg ei muista miksi.

    Hän on yleensä pihalla.

    Kun muuan poliisikollega kysyy mitä Danglardin päässä on, kun sinne mahtuu niin paljon tietoa, hänelle vastataan että valkoviiniä.

    Kesällä sopii ajatella kaikenlaista, jopa Pohjolassa.

    Kansalaisia varoitellaan Suomessa koko ajan. Ei saisi syödä liian hyvää ruokaa, koska se lihottaa. Sitä paitsi apokalypsi on joka päivä lähempänä.

    Kannattaa ryhtyä käyttämään robotteja. Ne syövät sähköä eivätkä liho.

    Kun kaikki hoituu roboteilla, pitää ratkaista mitä ihmiselle tehdään.

    Se on vielä harkinnassa.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Pihalla.

______________________________________________________________

Lasse J. Laine: Suomalainen lintuopas. Helsinki Media, 1996.

Fred Vargas: Hyisiä aikoja. (Temps Glaciaires, 2015.) Suom. Marja Luoma. Gummerus, 2016.

Ordebec, Odradek

[pari asiaan kuulumatonta tammikuista ajatusta luettuani viikonloppuna Fred Vargasia ja muistaen, että Adolf Hitler nousi valtaan tasan 80 vuotta sitten]

Viimekertaisessa pakinassani sivusin kevyesti anglosaksisen kulttuurin ylivaltaa, jota rohkenin kutsua 60-lukulaisessa hengessä ”kulttuuri-imperialismiksi”.

     Se että pohjoisamerikkalainen ja englantilainen viihdekulttuuri vallitsee suomalaistakin mediaa – ja että suomalaiset haluavat laulaa ja lausua kaiken englanniksi – on niin loppuunkaluttu luu etten ajatellut sitä enää järsiä.

     Mieleni kuitenkin muuttui kun ryhdyin viikonloppuna lukemaan ranskalaisen Fred Vargasin kuudetta dekkarisuomennosta Normandialainen tapaus (Gummerus 2013. Alkuteos L´armée furiuse 2011).

     Mielenmuutos ei johdu Vargasin romaanin kehnoudesta. Päinvastoin, se on riemastuttavan hyvä. Harvoin jos koskaan nauran ääneen dekkareita lukiessa. Vargasin ohella vain jotkut Donald Westlaken Dortmunder-dekkarit saavat nauramaan ja ovat piristäviä poikkeuksia säännöstä.

     Ei, nyt nauraessani heräsin Vargasin romaanin nimiösivujen teksteihin:

     ”Ouvrage publié avec le concours du Ministère français chargé de la culturure – Centre national du livre.”

     ”Teos on saanut julkaisutukea Ranskan kulttuuriministeriön kirjallisuuskeskukselta, Centre national du livreltä.”

 mitä

Mitä hittoa!

     Tarvitseeko Fred Vargasin tapainen viihdyttävä ja loistavan humaani romaanikirjailija Ranskan valtion tukea päästäkseen suomalaisille kirjamarkkinoille? Kirjailija jonka komisario Adamsberg-dekkareita on myyty maailmalla yli 10 miljoonaa kappaletta.

     Se joka ei ole lukenut adamsbergejä ei tiedä mitä on menettänyt. Onneksi menetys ei ole lopullinen. Sen voi korjata hetkessä.

     Vuonna 1957 syntynyt Vargas, joka oikealta nimeltään on Frédérique Audoin-Rouzeau ja joka varsinaiselta ammatiltaan on arkeologi ja historiantutkija, kirjoittaa näin hellyttäviä lauseita: ”Hän oli hämmentynyt isän [Adamsberg] ja pojan yhdennäköisyydestä, sumean, epäterävän katseen samankaltaisuudesta, silmäterien epämääräisestä väristä. Tosin joskus Adamsbergin silmiin syttyi yhtäkkiä pikkuinen liekki, ja silloin näytti siltä kuin auringonsäde liekehtisi ruskolevillä laskuveden aikaan.” (Suomennos Marja Luoma.)

     Vargasin romaaneissa on kosolti mystisiä ja surrealistisia sävyjä. Hänen isänsä Pihilippe Audoin(-Rouzeau) oli surrealismin asiantuntija ja André Bretonin ystävä. Ehkä isän kirjoituksien henki on tarttunut tyttären romaaneihin. Ja myös jotakin Franz Kafkalta – haluan ajatella. Normandialainen tapaus sijoittuu sekä Pariisiin että Ordebec nimiseen normandialaiskylään, jota ei löydy Googlen kartoilta. Ehkä se viittaa Kafkan kummalliseen Odradekiin – konkreettinen olio kuin esine jota ei voi kuvata, sen kanssa voi myös jutella jos se sattuu olemaan rappukäytävässä, vaikka se sanookin nauraen asuinpaikkansa olevan epämääräinen - novellissa Perheenisän huoli.

     Samanlaista salavihkaista huumoria on myös kirjailijan sukunimessä, joka kuulemma tulee Joseph L. Mankiewiczin Paljasjalkakreivittären Maria Vargasista (Ava Gardnerin roolihahmo). Myös Frédériguen kaksoissisar Joëlle otti saman sukunimen taiteilijanimeensä Jo Vargas.

     Mutta Vargasista tulee mieleen myös Orson Wellesin filmi Pahan kosketus ja sen päähenkilö Mike Vargas. Jotta olisin rehellinen muistan hyvin myös maailman kuuluisimman pin-up taiteilijan Alberto Vargasin kauniit naisenkuvat Playboyn sivuilta.

 ajatus

Ajatus harhailee kuin pilvet Jean-Babtiste Adamsbergin päässä.

     Maailma on kummallinen paikka.

     Ihmiset ovat kummallisia otuksia.

     Suomalaiset ovat ihmisiä.

     Joten hekin ovat kummallisia. Minäkin olen koska pääasiassa luen amerikkalaisia ja englantilaisia kirjoja.

     Kaikkein kummallisinta on heidän (meidän) rakkautensa tylsään ja sovinnaiseen viihteeseen joka tulee Atlantin takaa.   Yhtä kummallista on heidän halunsa laulaa englanninkielistä rockpoppia, ikään kuin kielen vaihtaminen vaihtaisi kulttuurin toiseksi.

     Tässä on mietittävää.

 löysin

Löysin netistä Doris Stockmannin, Niklas Bengtssonin ja Yrjö Revon laatiman tutkimuksen Kirja Suomessa – Tekijöistä lukijaan, kirja-alan tukitoimet ja kehittäminen vuodelta 2005.

Tutkimuksesta selviää mistä kirjoja suomennetaan.

     Vuonna 2003 Suomessa julkaistiin 1887 käännöskirjaa. Niistä noin 63 prosenttia suomennettiin englannista. Ruotsista tuli 12%, Venäjältä 1%, Ranskasta 6%, saksankielestä 5% ja espanjalaiselta kielialueelta 1%.

     Englanninkielisten kirjojen suhteellinen osuus oli kasvanut huomattavasti pitkässä kaaressa, vaikka se oli hieman laskenut 2000-luvun vaihteessa. Tutkijat arvelivat laskun syypääksi suosioon noussutta ruotsalaista ja skandinaavista jännityskirjallisuutta.

     Oletan että tilanne on pysynyt suunnilleen samanlaisena. Suomi ei kuitenkaan poikkea muista pohjoismaista mitenkään, ei parempaan eikä huonompaan. Kaikissa pohjoismaissa käännöskirjallisuuden jakautuma on samanlainen.  Englanninkieli pesee 7-1 muut eurooppalaiset kielet. Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa vielä vahvemmin kuin Suomessa, vaikka Norja muistuttaakin Suomea skandinaavisten kirjojen kääntämisinnossa.

     Uskaltaisiko tähän lisätä arvauksen, että anglosaksisen kirjallisuuden hegemonia johtuu julkaistun viihdekirjallisuuden suuresta osuudesta.

 historialle

Historialle emme voi mitään.

     Paitsi ihmetellä ja jossitella.

     Jos Adolf Hitler ei olisi päässyt valtakunnankansleriksi tarkalleen 80 vuotta sitten (30.1.1933) ja ryhtynyt, eliminoituaan vastustajansa Saksassa, valloittamaan muuta maailmaa hävitäkseen seikkailunsa, lukisimmeko yhä saksalaista viihdettä ja kuuntelisimmeko saksalaisia schlagereita?

     Jos Eurooppa ei olisi tarvinnut Yhdysvaltoja pelastamaan Vanhaa mannerta, söisimmekö yhä nakkeja ja lihapullia Esson baarissa emmekä kerroshampurilaisia Mäkissä?

     Tai jos Uudelle mantereelle espanjalaisten löytämää meritietä purjehtineet siirtolaiset olisivatkin valinneet kielekseen saksan tai ranskan (mikä oli yhtä todennäköinen valinta kuin englanti), lukisimmeko me saksalaisia tai ranskalaisia jännäreitä?

     Jos demokratia ei olisi voittanut totalitarismia, mitä me ylipäänsä lukisimme vai lukisimmeko mitään?

 siitä

Siitä huolimatta, siitä ettei historialle voi mitään eikä ajan pyörää sovi taaksepäin kääntää, tämä tilanne on täynnä paradokseja.

     Miksi me (ja muut eurooppalaiset) rakastamme niin kovasti anglosaksista viihdettä? Miksi amerikkalaiset tv-sarjat vetoavat suomalaiseen katsojaan enemmän kuin ranskalaiset tai espanjalaiset? Miksi pitää laulaa englanniksi, meillä ja muualla?

     Kenen lauluja laulat kun englanniksi laulat?

     Lopullinen kysymys kuuluu, että koemmeko me Suomessa Yhdysvallat ja siellä elettävän elämän läheisemmäksi kuin Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa elettävän elämän? Ja jos, niin miksi?

     Johtuuko se uskonnosta? Luterilaisesta tai kalvinistisesta tavastamme suhtautua työhön? Onko eteläeurooppalainen kulttuuri jotenkin liian lepsua ja pehmeää meille? Haluammeko jenkkitukan ja kovan työtahdin potiessamme syyllisyyttä mukavuudenhalustamme?

     Ehkä, kenties, saattaa olla.

     Mutta sittenkin: miksi me rakastamme Yhdysvaltoja viihteessä mutta vihaamme politiikassa? Miksi katsomme kaiken roskan mitä Hollwood tuottaa, mutta kieltäydymme Natosta, joka noudattaa sotilasasioissa korkeinta mahdollista laatua?

     Ironiaa on siinäkin, että me kyllä matkustamme suurin joukoin ja valloittajan elkein Espanjaan ja Kreikkaan, mutta emme halua lukea espanjalaista tai kreikkalaista kirjallisuutta, emme katsoa Välimeren rannoilla tehtyjä elokuvia.

     Venäläistä kirjallisuutta kaihdamme, mutta pidämme tavaratalot auki juhlapyhinä, jotta venäläiset turistit ostaisivat meiltä tavaroita ja palveluja. Meillä on kesämökki Mäntyharjulla tai Costa del Solilla, mutta me katsomme amerikkalaisia tv-sarjoja niin kuin ne totta puhuisivat.

      Adolf Ivar Arwidssonin väitetään sanoneen, että ”ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia”.

     Olisiko aika päivittää Arwidsson?

     Sanokaamme että päivitys on Arwidsson 2.0.

     Se menee näin:

     ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahtoneet tulla, suomalaisina tajusimme että härmä on skeidaa, joten olkaamme reilusti jenkkejä.”

     Ja.

     Ollaksemme suoraselkäisiä ja kalvinistisuudessamme johdonmukaisia liittykäämme Natoon!

Amerikkalaisen Peter Eisenmanin muistomerkki murhatuille juutalaisille. Berliini 2012 Kyösti Salovaara