Ordebec, Odradek

[pari asiaan kuulumatonta tammikuista ajatusta luettuani viikonloppuna Fred Vargasia ja muistaen, että Adolf Hitler nousi valtaan tasan 80 vuotta sitten]

Viimekertaisessa pakinassani sivusin kevyesti anglosaksisen kulttuurin ylivaltaa, jota rohkenin kutsua 60-lukulaisessa hengessä ”kulttuuri-imperialismiksi”.

     Se että pohjoisamerikkalainen ja englantilainen viihdekulttuuri vallitsee suomalaistakin mediaa – ja että suomalaiset haluavat laulaa ja lausua kaiken englanniksi – on niin loppuunkaluttu luu etten ajatellut sitä enää järsiä.

     Mieleni kuitenkin muuttui kun ryhdyin viikonloppuna lukemaan ranskalaisen Fred Vargasin kuudetta dekkarisuomennosta Normandialainen tapaus (Gummerus 2013. Alkuteos L´armée furiuse 2011).

     Mielenmuutos ei johdu Vargasin romaanin kehnoudesta. Päinvastoin, se on riemastuttavan hyvä. Harvoin jos koskaan nauran ääneen dekkareita lukiessa. Vargasin ohella vain jotkut Donald Westlaken Dortmunder-dekkarit saavat nauramaan ja ovat piristäviä poikkeuksia säännöstä.

     Ei, nyt nauraessani heräsin Vargasin romaanin nimiösivujen teksteihin:

     ”Ouvrage publié avec le concours du Ministère français chargé de la culturure – Centre national du livre.”

     ”Teos on saanut julkaisutukea Ranskan kulttuuriministeriön kirjallisuuskeskukselta, Centre national du livreltä.”

 mitä

Mitä hittoa!

     Tarvitseeko Fred Vargasin tapainen viihdyttävä ja loistavan humaani romaanikirjailija Ranskan valtion tukea päästäkseen suomalaisille kirjamarkkinoille? Kirjailija jonka komisario Adamsberg-dekkareita on myyty maailmalla yli 10 miljoonaa kappaletta.

     Se joka ei ole lukenut adamsbergejä ei tiedä mitä on menettänyt. Onneksi menetys ei ole lopullinen. Sen voi korjata hetkessä.

     Vuonna 1957 syntynyt Vargas, joka oikealta nimeltään on Frédérique Audoin-Rouzeau ja joka varsinaiselta ammatiltaan on arkeologi ja historiantutkija, kirjoittaa näin hellyttäviä lauseita: ”Hän oli hämmentynyt isän [Adamsberg] ja pojan yhdennäköisyydestä, sumean, epäterävän katseen samankaltaisuudesta, silmäterien epämääräisestä väristä. Tosin joskus Adamsbergin silmiin syttyi yhtäkkiä pikkuinen liekki, ja silloin näytti siltä kuin auringonsäde liekehtisi ruskolevillä laskuveden aikaan.” (Suomennos Marja Luoma.)

     Vargasin romaaneissa on kosolti mystisiä ja surrealistisia sävyjä. Hänen isänsä Pihilippe Audoin(-Rouzeau) oli surrealismin asiantuntija ja André Bretonin ystävä. Ehkä isän kirjoituksien henki on tarttunut tyttären romaaneihin. Ja myös jotakin Franz Kafkalta – haluan ajatella. Normandialainen tapaus sijoittuu sekä Pariisiin että Ordebec nimiseen normandialaiskylään, jota ei löydy Googlen kartoilta. Ehkä se viittaa Kafkan kummalliseen Odradekiin – konkreettinen olio kuin esine jota ei voi kuvata, sen kanssa voi myös jutella jos se sattuu olemaan rappukäytävässä, vaikka se sanookin nauraen asuinpaikkansa olevan epämääräinen - novellissa Perheenisän huoli.

     Samanlaista salavihkaista huumoria on myös kirjailijan sukunimessä, joka kuulemma tulee Joseph L. Mankiewiczin Paljasjalkakreivittären Maria Vargasista (Ava Gardnerin roolihahmo). Myös Frédériguen kaksoissisar Joëlle otti saman sukunimen taiteilijanimeensä Jo Vargas.

     Mutta Vargasista tulee mieleen myös Orson Wellesin filmi Pahan kosketus ja sen päähenkilö Mike Vargas. Jotta olisin rehellinen muistan hyvin myös maailman kuuluisimman pin-up taiteilijan Alberto Vargasin kauniit naisenkuvat Playboyn sivuilta.

 ajatus

Ajatus harhailee kuin pilvet Jean-Babtiste Adamsbergin päässä.

     Maailma on kummallinen paikka.

     Ihmiset ovat kummallisia otuksia.

     Suomalaiset ovat ihmisiä.

     Joten hekin ovat kummallisia. Minäkin olen koska pääasiassa luen amerikkalaisia ja englantilaisia kirjoja.

     Kaikkein kummallisinta on heidän (meidän) rakkautensa tylsään ja sovinnaiseen viihteeseen joka tulee Atlantin takaa.   Yhtä kummallista on heidän halunsa laulaa englanninkielistä rockpoppia, ikään kuin kielen vaihtaminen vaihtaisi kulttuurin toiseksi.

     Tässä on mietittävää.

 löysin

Löysin netistä Doris Stockmannin, Niklas Bengtssonin ja Yrjö Revon laatiman tutkimuksen Kirja Suomessa – Tekijöistä lukijaan, kirja-alan tukitoimet ja kehittäminen vuodelta 2005.

Tutkimuksesta selviää mistä kirjoja suomennetaan.

     Vuonna 2003 Suomessa julkaistiin 1887 käännöskirjaa. Niistä noin 63 prosenttia suomennettiin englannista. Ruotsista tuli 12%, Venäjältä 1%, Ranskasta 6%, saksankielestä 5% ja espanjalaiselta kielialueelta 1%.

     Englanninkielisten kirjojen suhteellinen osuus oli kasvanut huomattavasti pitkässä kaaressa, vaikka se oli hieman laskenut 2000-luvun vaihteessa. Tutkijat arvelivat laskun syypääksi suosioon noussutta ruotsalaista ja skandinaavista jännityskirjallisuutta.

     Oletan että tilanne on pysynyt suunnilleen samanlaisena. Suomi ei kuitenkaan poikkea muista pohjoismaista mitenkään, ei parempaan eikä huonompaan. Kaikissa pohjoismaissa käännöskirjallisuuden jakautuma on samanlainen.  Englanninkieli pesee 7-1 muut eurooppalaiset kielet. Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa vielä vahvemmin kuin Suomessa, vaikka Norja muistuttaakin Suomea skandinaavisten kirjojen kääntämisinnossa.

     Uskaltaisiko tähän lisätä arvauksen, että anglosaksisen kirjallisuuden hegemonia johtuu julkaistun viihdekirjallisuuden suuresta osuudesta.

 historialle

Historialle emme voi mitään.

     Paitsi ihmetellä ja jossitella.

     Jos Adolf Hitler ei olisi päässyt valtakunnankansleriksi tarkalleen 80 vuotta sitten (30.1.1933) ja ryhtynyt, eliminoituaan vastustajansa Saksassa, valloittamaan muuta maailmaa hävitäkseen seikkailunsa, lukisimmeko yhä saksalaista viihdettä ja kuuntelisimmeko saksalaisia schlagereita?

     Jos Eurooppa ei olisi tarvinnut Yhdysvaltoja pelastamaan Vanhaa mannerta, söisimmekö yhä nakkeja ja lihapullia Esson baarissa emmekä kerroshampurilaisia Mäkissä?

     Tai jos Uudelle mantereelle espanjalaisten löytämää meritietä purjehtineet siirtolaiset olisivatkin valinneet kielekseen saksan tai ranskan (mikä oli yhtä todennäköinen valinta kuin englanti), lukisimmeko me saksalaisia tai ranskalaisia jännäreitä?

     Jos demokratia ei olisi voittanut totalitarismia, mitä me ylipäänsä lukisimme vai lukisimmeko mitään?

 siitä

Siitä huolimatta, siitä ettei historialle voi mitään eikä ajan pyörää sovi taaksepäin kääntää, tämä tilanne on täynnä paradokseja.

     Miksi me (ja muut eurooppalaiset) rakastamme niin kovasti anglosaksista viihdettä? Miksi amerikkalaiset tv-sarjat vetoavat suomalaiseen katsojaan enemmän kuin ranskalaiset tai espanjalaiset? Miksi pitää laulaa englanniksi, meillä ja muualla?

     Kenen lauluja laulat kun englanniksi laulat?

     Lopullinen kysymys kuuluu, että koemmeko me Suomessa Yhdysvallat ja siellä elettävän elämän läheisemmäksi kuin Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa elettävän elämän? Ja jos, niin miksi?

     Johtuuko se uskonnosta? Luterilaisesta tai kalvinistisesta tavastamme suhtautua työhön? Onko eteläeurooppalainen kulttuuri jotenkin liian lepsua ja pehmeää meille? Haluammeko jenkkitukan ja kovan työtahdin potiessamme syyllisyyttä mukavuudenhalustamme?

     Ehkä, kenties, saattaa olla.

     Mutta sittenkin: miksi me rakastamme Yhdysvaltoja viihteessä mutta vihaamme politiikassa? Miksi katsomme kaiken roskan mitä Hollwood tuottaa, mutta kieltäydymme Natosta, joka noudattaa sotilasasioissa korkeinta mahdollista laatua?

     Ironiaa on siinäkin, että me kyllä matkustamme suurin joukoin ja valloittajan elkein Espanjaan ja Kreikkaan, mutta emme halua lukea espanjalaista tai kreikkalaista kirjallisuutta, emme katsoa Välimeren rannoilla tehtyjä elokuvia.

     Venäläistä kirjallisuutta kaihdamme, mutta pidämme tavaratalot auki juhlapyhinä, jotta venäläiset turistit ostaisivat meiltä tavaroita ja palveluja. Meillä on kesämökki Mäntyharjulla tai Costa del Solilla, mutta me katsomme amerikkalaisia tv-sarjoja niin kuin ne totta puhuisivat.

      Adolf Ivar Arwidssonin väitetään sanoneen, että ”ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia”.

     Olisiko aika päivittää Arwidsson?

     Sanokaamme että päivitys on Arwidsson 2.0.

     Se menee näin:

     ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahtoneet tulla, suomalaisina tajusimme että härmä on skeidaa, joten olkaamme reilusti jenkkejä.”

     Ja.

     Ollaksemme suoraselkäisiä ja kalvinistisuudessamme johdonmukaisia liittykäämme Natoon!

Amerikkalaisen Peter Eisenmanin muistomerkki murhatuille juutalaisille. Berliini 2012 Kyösti Salovaara