keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Ordebec, Odradek


[pari asiaan kuulumatonta tammikuista ajatusta luettuani viikonloppuna Fred Vargasia ja muistaen, että Adolf Hitler nousi valtaan tasan 80 vuotta sitten]


Viimekertaisessa pakinassani sivusin kevyesti anglosaksisen kulttuurin ylivaltaa, jota rohkenin kutsua 60-lukulaisessa hengessä ”kulttuuri-imperialismiksi”.
     Se että pohjoisamerikkalainen ja englantilainen viihdekulttuuri vallitsee suomalaistakin mediaa – ja että suomalaiset haluavat laulaa ja lausua kaiken englanniksi – on niin loppuunkaluttu luu etten ajatellut sitä enää järsiä.
     Mieleni kuitenkin muuttui kun ryhdyin viikonloppuna lukemaan ranskalaisen Fred Vargasin kuudetta dekkarisuomennosta Normandialainen tapaus (Gummerus 2013. Alkuteos L´armée furiuse 2011).
     Mielenmuutos ei johdu Vargasin romaanin kehnoudesta. Päinvastoin, se on riemastuttavan hyvä. Harvoin jos koskaan nauran ääneen dekkareita lukiessa. Vargasin ohella vain jotkut Donald Westlaken Dortmunder-dekkarit saavat nauramaan ja ovat piristäviä poikkeuksia säännöstä.
     Ei, nyt nauraessani heräsin Vargasin romaanin nimiösivujen teksteihin:
     ”Ouvrage publié avec le concours du Ministère français chargé de la culturure – Centre national du livre.”
     ”Teos on saanut julkaisutukea Ranskan kulttuuriministeriön kirjallisuuskeskukselta, Centre national du livreltä.”

 mitä
Mitä hittoa!
     Tarvitseeko Fred Vargasin tapainen viihdyttävä ja loistavan humaani romaanikirjailija Ranskan valtion tukea päästäkseen suomalaisille kirjamarkkinoille? Kirjailija jonka komisario Adamsberg-dekkareita on myyty maailmalla yli 10 miljoonaa kappaletta.
     Se joka ei ole lukenut adamsbergejä ei tiedä mitä on menettänyt. Onneksi menetys ei ole lopullinen. Sen voi korjata hetkessä.
     Vuonna 1957 syntynyt Vargas, joka oikealta nimeltään on Frédérique Audoin-Rouzeau ja joka varsinaiselta ammatiltaan on arkeologi ja historiantutkija, kirjoittaa näin hellyttäviä lauseita: ”Hän oli hämmentynyt isän [Adamsberg] ja pojan yhdennäköisyydestä, sumean, epäterävän katseen samankaltaisuudesta, silmäterien epämääräisestä väristä. Tosin joskus Adamsbergin silmiin syttyi yhtäkkiä pikkuinen liekki, ja silloin näytti siltä kuin auringonsäde liekehtisi ruskolevillä laskuveden aikaan.” (Suomennos Marja Luoma.)
     Vargasin romaaneissa on kosolti mystisiä ja surrealistisia sävyjä. Hänen isänsä Pihilippe Audoin(-Rouzeau) oli surrealismin asiantuntija ja André Bretonin ystävä. Ehkä isän kirjoituksien henki on tarttunut tyttären romaaneihin. Ja myös jotakin Franz Kafkalta – haluan ajatella. Normandialainen tapaus sijoittuu sekä Pariisiin että Ordebec nimiseen normandialaiskylään, jota ei löydy Googlen kartoilta. Ehkä se viittaa Kafkan kummalliseen Odradekiin – konkreettinen olio kuin esine jota ei voi kuvata, sen kanssa voi myös jutella jos se sattuu olemaan rappukäytävässä, vaikka se sanookin nauraen asuinpaikkansa olevan epämääräinen - novellissa Perheenisän huoli.
     Samanlaista salavihkaista huumoria on myös kirjailijan sukunimessä, joka kuulemma tulee Joseph L. Mankiewiczin Paljasjalkakreivittären Maria Vargasista (Ava Gardnerin roolihahmo). Myös Frédériguen kaksoissisar Joëlle otti saman sukunimen taiteilijanimeensä Jo Vargas.
     Mutta Vargasista tulee mieleen myös Orson Wellesin filmi Pahan kosketus ja sen päähenkilö Mike Vargas. Jotta olisin rehellinen muistan hyvin myös maailman kuuluisimman pin-up taiteilijan Alberto Vargasin kauniit naisenkuvat Playboyn sivuilta.

 ajatus
Ajatus harhailee kuin pilvet Jean-Babtiste Adamsbergin päässä.
     Maailma on kummallinen paikka.
     Ihmiset ovat kummallisia otuksia.
     Suomalaiset ovat ihmisiä.
     Joten hekin ovat kummallisia. Minäkin olen koska pääasiassa luen amerikkalaisia ja englantilaisia kirjoja.
     Kaikkein kummallisinta on heidän (meidän) rakkautensa tylsään ja sovinnaiseen viihteeseen joka tulee Atlantin takaa.   Yhtä kummallista on heidän halunsa laulaa englanninkielistä rockpoppia, ikään kuin kielen vaihtaminen vaihtaisi kulttuurin toiseksi.
     Tässä on mietittävää.

 löysin
Löysin netistä Doris Stockmannin, Niklas Bengtssonin ja Yrjö Revon laatiman tutkimuksen Kirja Suomessa – Tekijöistä lukijaan, kirja-alan tukitoimet ja kehittäminen vuodelta 2005.
Tutkimuksesta selviää mistä kirjoja suomennetaan.
     Vuonna 2003 Suomessa julkaistiin 1887 käännöskirjaa. Niistä noin 63 prosenttia suomennettiin englannista. Ruotsista tuli 12%, Venäjältä 1%, Ranskasta 6%, saksankielestä 5% ja espanjalaiselta kielialueelta 1%.
     Englanninkielisten kirjojen suhteellinen osuus oli kasvanut huomattavasti pitkässä kaaressa, vaikka se oli hieman laskenut 2000-luvun vaihteessa. Tutkijat arvelivat laskun syypääksi suosioon noussutta ruotsalaista ja skandinaavista jännityskirjallisuutta.
     Oletan että tilanne on pysynyt suunnilleen samanlaisena. Suomi ei kuitenkaan poikkea muista pohjoismaista mitenkään, ei parempaan eikä huonompaan. Kaikissa pohjoismaissa käännöskirjallisuuden jakautuma on samanlainen.  Englanninkieli pesee 7-1 muut eurooppalaiset kielet. Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa vielä vahvemmin kuin Suomessa, vaikka Norja muistuttaakin Suomea skandinaavisten kirjojen kääntämisinnossa.
     Uskaltaisiko tähän lisätä arvauksen, että anglosaksisen kirjallisuuden hegemonia johtuu julkaistun viihdekirjallisuuden suuresta osuudesta.

 historialle
Historialle emme voi mitään.
     Paitsi ihmetellä ja jossitella.
     Jos Adolf Hitler ei olisi päässyt valtakunnankansleriksi tarkalleen 80 vuotta sitten (30.1.1933) ja ryhtynyt, eliminoituaan vastustajansa Saksassa, valloittamaan muuta maailmaa hävitäkseen seikkailunsa, lukisimmeko yhä saksalaista viihdettä ja kuuntelisimmeko saksalaisia schlagereita?
     Jos Eurooppa ei olisi tarvinnut Yhdysvaltoja pelastamaan Vanhaa mannerta, söisimmekö yhä nakkeja ja lihapullia Esson baarissa emmekä kerroshampurilaisia Mäkissä?
     Tai jos Uudelle mantereelle espanjalaisten löytämää meritietä purjehtineet siirtolaiset olisivatkin valinneet kielekseen saksan tai ranskan (mikä oli yhtä todennäköinen valinta kuin englanti), lukisimmeko me saksalaisia tai ranskalaisia jännäreitä?
     Jos demokratia ei olisi voittanut totalitarismia, mitä me ylipäänsä lukisimme vai lukisimmeko mitään?

 siitä
Siitä huolimatta, siitä ettei historialle voi mitään eikä ajan pyörää sovi taaksepäin kääntää, tämä tilanne on täynnä paradokseja.
     Miksi me (ja muut eurooppalaiset) rakastamme niin kovasti anglosaksista viihdettä? Miksi amerikkalaiset tv-sarjat vetoavat suomalaiseen katsojaan enemmän kuin ranskalaiset tai espanjalaiset? Miksi pitää laulaa englanniksi, meillä ja muualla?
     Kenen lauluja laulat kun englanniksi laulat?
     Lopullinen kysymys kuuluu, että koemmeko me Suomessa Yhdysvallat ja siellä elettävän elämän läheisemmäksi kuin Ranskassa, Italiassa ja Espanjassa elettävän elämän? Ja jos, niin miksi?
     Johtuuko se uskonnosta? Luterilaisesta tai kalvinistisesta tavastamme suhtautua työhön? Onko eteläeurooppalainen kulttuuri jotenkin liian lepsua ja pehmeää meille? Haluammeko jenkkitukan ja kovan työtahdin potiessamme syyllisyyttä mukavuudenhalustamme?
     Ehkä, kenties, saattaa olla.
     Mutta sittenkin: miksi me rakastamme Yhdysvaltoja viihteessä mutta vihaamme politiikassa? Miksi katsomme kaiken roskan mitä Hollwood tuottaa, mutta kieltäydymme Natosta, joka noudattaa sotilasasioissa korkeinta mahdollista laatua?
     Ironiaa on siinäkin, että me kyllä matkustamme suurin joukoin ja valloittajan elkein Espanjaan ja Kreikkaan, mutta emme halua lukea espanjalaista tai kreikkalaista kirjallisuutta, emme katsoa Välimeren rannoilla tehtyjä elokuvia.
     Venäläistä kirjallisuutta kaihdamme, mutta pidämme tavaratalot auki juhlapyhinä, jotta venäläiset turistit ostaisivat meiltä tavaroita ja palveluja. Meillä on kesämökki Mäntyharjulla tai Costa del Solilla, mutta me katsomme amerikkalaisia tv-sarjoja niin kuin ne totta puhuisivat.
      Adolf Ivar Arwidssonin väitetään sanoneen, että ”ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia”.
     Olisiko aika päivittää Arwidsson?
     Sanokaamme että päivitys on Arwidsson 2.0.
     Se menee näin:
     ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahtoneet tulla, suomalaisina tajusimme että härmä on skeidaa, joten olkaamme reilusti jenkkejä.”
     Ja.
     Ollaksemme suoraselkäisiä ja kalvinistisuudessamme johdonmukaisia liittykäämme Natoon!




Amerikkalaisen Peter Eisenmanin muistomerkki murhatuille juutalaisille. Berliini 2012 Kyösti Salovaara


8 kommenttia:

  1. Vargasista puhut pelkkää asiaa - ihmetellä soppii... mutta jos madamen kirjojen saaminen suomeksi, Marjan suosiollisella myötävaikutuksella, vaatii sen, että Ranskan valtio tukee Gummeruksen julkaisupolitiikkaa, niin siitä vaan, tout va bien - pääasia, että saadaan!
    (Lehmänhäntämäisesti käyttäytyvää blogin loppupuolta en viitsi kommentoida.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos lukija ei ymmärrä että "lehmänhäntä" oli blogin idea, ei voi kuin surkutella lukijan lukutaidottomuutta.

      Poista
  2. Tähän jenkkinä olemiseen en nyt usko, mutta englanninkielisen musiikin ylivalta on peräisn jo 50-60-luvuilta. Tästä selkeä todistus on Ylen ykkösen aamuinen Muistojen bulevardi. Vähintään kaksi kolmasosaa siinä on amerikkaaista muiikkia vuosien takaa. Minusta syy on ilmeinen ja se on amerikkalaisten yhtiöiden ylivertainen markkinointiosaaminen sodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Paitsi osaamista heillä oli myös markkinointiin riittävästi pääomia. Ehkä myös yleinen ilmapiiri oli selainen, että tämä markkinointisanoma otettiin mielihyvin vastaan.

    Vaikka itsekin kuuntelin tuota musiikkia aikoinaan mielelläni, sai oivalluksi aikaan sen, että suljen nykyään radion aamuyheksältä.

    VastaaPoista
  3. Kirjoittelen tätä Muistojen bulevardin soidessa taustalla. Pikaisesti katsottuna tunnin aikana tulee kaksi ranskalaista kipaletta, muut englanniksi tai suomeksi.

    Vaikka Jake Nyman & Co rakentavat Suomen radiomediassa ylivoimaisen monipuolisisen musiikkitarjonnan (esimerkiksi joku Nostalgia unohtaa kokonaan muun Euroopan musiikin nostalgoidessaan), niin J.S osut kyllä asiaan, jolla on eräänlainen filofinen tai ainakin historiantutkimukseen liittyvä lonkeronsa.

    Jos (enhän tästä ole varma, mutu-tietoa omilta lapsuuden ajoilta ja mitä radiota tuli silloin kuunneltua) 50-luvulla, jota näissä Muistojen bulevardeissa ja saman tyyppisissä ohjelmissa "muistellaan", Suomessa pääosin kuunneltiin italialaista ja saksalaista (vähän ranskalaistakin) iskelmämuusiikkia, niin Muistojen bulevardin muistelu on eräällä tavalla fiktiivistä.

    Se heijastaa enemmän tämän päivän musiikkikentän rakennetta (kuitenkin) kuin sitä mitä muistellaan!

    Joku (kulttuuri)historiantutkija voisi saada tästä esille mielenkiintoisia havaintoja, ja todistusvoimaa sille ajatukselle että menneisyys on aina nykyhetken heijastumaa.

    Omaa muistikuvaani sotkee tietysti se, että meillä oli kotona 50-luvulla veivattava grammari ja paljon amerikkalaisia iskelmiä (pahvilevyjä) 40-luvulta, joten meillä kyllä kuunneltiin anglosaksista musiikkia (eikä italialaista tai saksalaista). Toinen muistikuva on läheiseltä luistinradalta missä illasta toiseen soivat Caterine Valenten kappaleet.

    VastaaPoista
  4. Vargas on minunkin suosikkini. Hänen kirjoissaan kiinnostavia ovat mm. erikoislaatuiset "perheet", siis jonkinlaiset sopimukseen perustuvat tiiviit ihmissuhteet, joissa ei ole kyse perheestä tai parisuhteesta mutta jossa on kuitenkin senkaltaisia piirteitä.

    Hitler ei ole suosikkini, mutta häneen liittyviä teoksia minulla on luvussa tällä hetkellä melkoinen määrä erästä projektia varten. Myös Mein Kampf. - Uusin Vargas on hankittu, mutta siirtyy lukulistalla jonnekin tulevaisuuden hämärään.

    (Olen muuten pari kertaa yrittänyt kommentoida tänne iPadin kautta, mutta jostain syystä se ei tunnu nauttivan bloggerista ja jotenkin tukkii homman siinä vaiheessa, kun kommentti pitäisi lähettää. Harmillista, sillä luen nettiä nykyisin aika paljon sen kautta. Sama ongelma yleisesti Bloggerin suhteen - eli siis valtaosassa seuraamiani blogeja ...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Penjami!

      Ei varmaankaan kenellekään pahaa tekisi lukea myös Mein Kampfia ja sellaista ymmärtääkseen mistä ihmisten mielipiteet ja teot pulppuavat.

      Tekniikka on... en sano mitä mutta paradoksi on siinä että mitä hienompiin laitteisiin ja sovelluksiin totumme, sitä hankalampia ongelmia kohtaamme.

      Tuosta iPadista pitäisi jotenkin saada viestiä Googleen/Bloggeriin.

      Poista
  5. Sain juuri kirjan kaluttua, jutun selvitettyä. Että oli taas mukava päästä dekkarin makuun. Vargas onkin minulle se Dekkaristi, muille annan piutpaut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vargas on sellainen kirjailija jota lukiessa toivoo ettei romaani loppuisi lainkaan vaikka tietää sen loppuvan ja sitä pitää ahmia tietääkseen mitä siinä tapahtuu.

      Tällaisia kirjailijoita ei ole montaa. Ei joka oksalla.

      "Se Dekkaristi" - en ihmettele.

      Poista