[henkilökohtaisesti]
Jörn
Donner täyttää tänään 5.2.2013 kahdeksankymmentä vuotta.
Onneksi
olkoon!
Onneksi
olkoon pitkästä ja monipolvisesta urasta kirjailijana,
elokuvantekijänä, hallintomiehenä ja ennen kaikkea pikkuporvarien
ja tätien ärsyttäjänä.
Suomalaisessa
intelligentsiassa on harvoja ihmisiä, joita tekee mieli kuvata
epiteetillä ”man of letters”. Donneria voisi niin kuvata, mutta
se tuntuu vähättelyltä. Man of lettersin kuvittelee
istuvan kirjaston perimmäisessä nurkassa ja punovan älyn
säikeistä silloin tällöin julkisuuteen pääseviä välähdyksiä.
Donner ei ole pysytellyt kirjaston peränurkassa, vaikka hän on epäilemättä istunut kirjoittamassa tuhansia tunteja. Porvareita ärsyttääkseen
hän, suomenruotsalaisen porvarisluokan poika, on hypännyt valoon ja
nauttinut julkisuudesta, jolle ei liene vertaa Suomessa. Välillä
Donner on esiintynyt kommunistina, välillä ruotsalaisen
kansanpuolueen liberaalina porvarina ja toisinaan siinä keskellä demarina.
Kameleontilla
on kaikki värit ja silti se toivoo ettei ympäristö pitäisi sitä
kenenkään värisenä.
Nyt
kun myönteinen julkisuus näyttää melkein syleilevän Donnerin
kuoliaaksi, hän ehkä kavahtaa mitä tuli tehdyksi. Mikä meni
vikaan, kun minua niin rakastetaan? Vastaako mammuttimainen omaelämäkerrallinen romaani Mammutti tähän?
”Hän
[Jakob]
ei halunnut vastuuta, hän ei halunnut silmiä
eikä korvia, hän halusi vapauden”, kirjoitti Donner alter
egostaan Jacobista romaanissa Jakob ja kylmä rauha (1979, Jakob och
friheten 1978).
tänään tänään tänään
Tänään
ei aio esittää uutta tulkintaa Jörn Donnerista kirjailijana, enkä
kertoa kuinka erinomaisia elokuvia hän on ohjannut. Enhän edes
tiedä ovatko Donnerin filmit erinomaisia vai pelkkä vitsi, niin kuin
joku jossakin arveli. Kirjailijana Donner on kaikkea muuta kuin
vitsi.
Arkistoja
selaillen, omia ja muiden, vedän jonkinlaisen pikakuvan Jörn
Donnerista. Muistikuvat ovat arkisto johon ei pidä ehdottamasti
luottaa. Muisti muistaa sinne päin. Kevättuulia myötäillen.
Lenita Airisto, Donner, Hannu Taanila, Edvin Laine Jatkoajassa.
Kuvakaappaus Yle Elävä arkisto.
Donner
ponnahti suomalaisten tietoisuuteen Yleisradion Jatkoaika-ohjelmassa.
Luulen että näin tapahtui myös omalla kohdallani, vaikka en ole
varma. Siitä olen varma, että ryhdyin lukemaan Donnerin kirjoja
vasta 70-luvun lopulla.
Lokakuussa
1967 Lenita Airisto haastatteli Jatkoajassa Donneria suomalaisen
miehen seksikkyydestä. Jatkoaika oli legendaarinen talkshow, jossa puhuttiin
lauantai-iltaisin niin kauan kun huvitti. Helmikuun 22. päivänä vuonna 1969
Jatkoajassa käytiin suurta elokuvakeskustelua Airiston ja Hannu
Taanilan johdolla.
Keskustelu
kiihtyi Edvin Laineen ja Timo Bergholmin – jota Laine kutsui
kollaasitaiteilijaksi – väliseksi sanailuksi, missä Bergholm
helli epäkaupallista elokuvatuotantoa ja vaati kunnallisia
elokuvateattereita. Jörn Donner, joka oli juuri saanut
Jussi-palkinnon elokuvastaan Mustaa valkoisella (1968) ymmärsi sekä
Bergholmia että Lainetta, mutta nyt jälkeenpäin Ylen Elävästä
arkistosta keskustelua katsottuna Donner oli lähempänä Lainetta. Elokuvan
tekeminen on aina liiketaloutta ja taidetta eikä sille
mitään voi, Donner sanoi. Donner muistutti, että Bergholmin filmin
Punahilkka (jonka Donner tuotti) "kustansi" Mikko Niskasen aiempi menestyselokuva.
Tämä
keskustelu liittyy omaan kirjoittajan historiaani sillä tavalla,
että ohjelman päätyttyä kirjoitin kiihtyneenä ensimmäisen
julkisuuteen päätyneen juttuni. Puolustin siinä Timo Bergholmia ja pidin Lainetta
ja Lenita Airistoa kaikkea uutta pelkäävinä tolloina. Donneria en
jutussani maininnut.
Tänään, keskustelua katsoessa tulee mieleen, että Laine oli sympaattisempi ja huumorintajuisempi mies kuin totinen Bergholm. Mutta
Donner muutti keskustelun kuluessa kameleontin tavoin väriä.
Ohjelman alkupuolella hän oli ylimielinen ja pelleili Airiston
tyhmille kysymyksille. Sitten yhtäkkiä Donner terästyi ja puhui
pelkkää asiaa, älykkäästi ja viisaasti.
Ensimmäinen
juttuni julkaistiin Eteenpäin-lehdessä 25.2.1969 otsikolla Hyvä,
Pahat ja Rumat. Täytin sinä päivänä 22 vuotta.
Joskus
vuosien 1963-64 paikkeilla Kotkan Lyseossa järjestettiin eräänä
lauantai-iltana konsut (oppilaille järjestetty tanssi-ilta), joissa soitti joko The Scaffolds tai The Sounds ja
minäkin olin paikalla, vaikka en uskaltanut tyttöjä tanssiin hakea.
Koulun
juhlasaliin vievissä kierreportaissa seisoskeli tyttöryhmä jonka
keskipisteenä oli pitkätukkainen, eksoottisen kaunis Kristiina
Halkola. Häntä sanottiin intiaanitytöksi.
Tämä
muistikuva saattaa olla virheellinen. En ole varma kenestä oli
kysymys. Wikipedia ei kerro oliko Halkola Kotkassa tai Karhulassa
tuohon aikaan.
Joka
tapauksessa muutamaa vuotta myöhemmin Kristiina Halkola ja Jörn
Donner ajoivat elokuvassa Mustaa valkoisella Kotkan torille syömään
munkkeja. Torilla, munkkeja syödessä, Kristiina Halkola, niin
muistelen, sanoo: ”Kotka on paska paikka.” (*)
Tätä
oli aikanaan vaikea hyväksyä.
Kohtauksessa
on kaksi fataalia virhettä.
Kotkan
torilta sai (ja ehkä saa vieläkin) Suomen parhaita ”possoja”,
ei munkkeja. Toiseksi: kukaan kotkalainen ei suostu sanomaan, ei edes
fiktiossa, että Kotka on paska paikka.
Halkola
teki tisseistä kauhean numeron, mutta unohti kokonaan mitä tuli
sanoneeksi Kotkassa.
olen olen olen
Olen
jutellut Jörn Donnerin kanssa kaksi kertaa. Lyhyesti, ohimennen,
jälkiä jättämättä.
Tai
on minuun jälki jäänyt.
70-luvun
lopulla – ja siihen aikaan Donner ilmeisesti työskenteli
hallintomiehenä Ruotsissa – Donner istahti hetkeksi Eino Leinon
-seuran kokouksessa pöytäämme. Ehkä siksi että siinä istui myös
Risto Hannula, Demarin kulttuuritoimittaja. Risto tunsi Donnerin
koska Donner asui Porissa siviilipalvelusaikoinaan Riston vanhempien
asunnossa.
Hetken seuranamme istuessaan Donner kertoi kirjoittavansa 10-osaisen romaanisarjan.
Minä uskalsin epäillä, että tuleeko niin suuresta urakasta mitään.
Donner vakuutti hyväntahtoisesti selviytyvänsä siitä.
Ja
selviytyi. Andersien suvusta kertovaan romaanisarjaan tuli lopulta 11
teosta. En tiedä tuleeko vielä lisää.
Toisen
kerran juttelin Donnerin kanssa Suomen Pankin juhlahuoneistossa
toukokuussa 1991. Isäni oli juuri kuollut ja se varjosti mieltäni.
Kalevi
Sorsa oli kutsunut kokkareille runsaasti taiteilijoita. Hänen
esseekokoelmansa Paikallisjunalla Eurooppaan, jonka toimitin, tai
Sorsan sanoin tuotin, oli ilmestynyt helmikuussa. Pekka Tarkka
kirjoitti siitä melkein ylistävän arvostelun. Se lämmitti
tekstien viimeistelijän mieltä. Olen yhä ylpeä teokselle keksimästäni
nimestä, jonka johdin Paul Therouxin kirjasta Paikallisjunalla
Patagoniaan.
Kun
kuvataiteilija Kimmo Kaivanto ilmestyi paikalle, menin parin drinkin
rohkaisemana hänen luokseen ja kerroin päin naamaa, että olimme
vaimoni kanssa antaneet kissallemme nimen Kimmo Kaivanto - ”kostoksi”
siitä että Kaivannolla oli lehtijutun mukaan Kyösti-niminen koira.
Kaivanto
katsoi minua kuin keväiseltä jalkakäytävältä kengänpohjaan
tarttunutta koiranpaskaa. Hän ei halunnut tai osannut kuvitella,
millaista elämä olisi Kimmo Kaivanto -nimisenä kissana.
Istuimme,
minä ja vaimoni, hetken viehättävän Elina Salon kanssa. Hän
tuntui jotenkin yksinäiseltä ja olisi halunnut jutella meidän
kanssamme. Mutta minun piti päästä juttelemaan Veijo Meren kanssa,
jota kiinnosti miten olimme Sorsan kanssa toteuttaneet
esseekokoelman. Mutta kun huomasin, että Jörn Donnerin pöydässä
oli tilaa, änkesin juttelemaan Donnerin kanssa.
En
muista mitä sanoin tai mistä puhuttiin. Tuskin mitään oleellista.
Donner – samoin kuin esimerkisi Paavo Lipponen – ovat niin
ylivertaisia älyssään ja tietämyksessään että tavallisen
Salovaaran päästä vähänkin fiksut ajatukset luikahtavat karkuun
ja jäljelle jää latteuksia suusta päästettäväksi.
Jos
olen jotakin katunut, niin sitä että en jäänyt keskustelemaan
Elina Salon kanssa. Illan loppupuoli sujui sympaattisen Erkki
Junkkarisen ja hänen vaimonsa kanssa.
jostakin jostakin jostakin
”Jostakin
kummallisesta syystä olen mielessäni yhdistänyt Jörn Donnerin (s.
1933) moneen muuhun asiaan, mutta en vakavasti otettavaan
kaunokirjallisuuteen”, aloitin Demarissa joulukuussa 1979
arvosteluni Jakobista ja kylmästä rauhasta.
”Tämä
vahinko minun on pidettävä hyvänäni”, jatkoin. ”Nyt olen
lukenut Donnerin Anders-sarjan kolme romaania yhtä kyytiä ja
ymmärrän miksi Donner muuassa radiohaastattelussa sanoi pitävänsä
itseään ensi sijassa kirjailijana. Sitä hän on.”
Tuossa
arvostelussa totesin, että Donnerin romaaneissa on symmetriaa, jota
hän lähestyy eri tahoilta:
”Kysymys
on lojaalisuuden ja vapauden vastakohdasta. Siitä kuinka yksilön on
taiteiltava nuoran pyörryttävässä korkeudessa. Toisella puolella
on hänen yksilöllinen vapautensa: ehdoton riippumattomuus. Toisella
puolella on yhteenkuuluvuus yhteisön elämään: perheeseen, sukuun,
luokkaan, kansaan, ihmiskuntaan.”
Samalla
kun kiittelin romaania, sanoin että se tuntuu jotenkin
rikkinäiseltä, huonommalta kuin sarjan kaksi ensimmäistä romaania.
Mutta epäilin sen johtuvan siitä, että tässä Jakobissa Donner
törmäsi niin omakohtaisiin muistoihin ettei hän voinut käsitellä
niitä ehjästi:
”Mutta
en usko, että kysymys on romaanin huonoudesta tai
tasapainottomuudesta. Pikemmin siitä, että kirjailija ei enää voi
olla puolueeton, vapaasti kriittinen, viileästi sivussa. Hän on
ollut mukana: hän on yhä mukana. Omaa menneisyyttään on turha
yrittää paeta.”
Omaa
menneisyyttään on turha yrittää paeta.
edellisestä edellisestä edellistä
Edellisestä
voisi päätellä, että olin myyty mies.
Mutta
ei se niin mene. Ei koskaan.
”Meidän
taiteemme on totuuden häikäisemänä olemista”, sanoi Franz Kafka
(Keisarin viesti). ”Valo näkymättömiin vetäytyvällä
irvinaamalla on totta, ei mikään muu.”
Totuus. Valo irvinaamalla!
”Jörn
Donner on vankalla pohjalla kirjoittaessaan Jörn Donnerista, kuinkas
muuten”, minä ironisoin Demarissa toukokuussa 1980 arvostellessani
Donnerin teoksen Ihmisen ääni. ”Kirjoittaessaan yhteiskunnasta
hän tekee tahtomattaan tiettäväksi, että nyky-yhteiskunnasta Jörn
Donner tietää hyvin vähän. Sitä enemmän hänellä on sitä
koskevia ennakkoluuloja, vääriä tietoja, pikkuporvarillisia
pelkoja.”
Väitin
että entinen radikaali oli huomaamattaan muuttunut konservatiiviksi.
”Donner
sanoo, että hän oli liian radikaali liian varhain. Hän on pyrkinyt
aina uimaan vastavirtaan. Yhä hän sitä haluaa. Toiset uivat
myötävirtaan, toiset vastavirtaan, jotkut uivat akanvirtaan.
Samassa virrassa kaikki tyynni.”
Epäilin
arvostelussani ettei Donner huomannut kuuluvansa hyvinkin
muodikkaasti suomalaisen älymystön silloiseen uusliikkeeseen joka
hyökkäsi porvarillisissa tiedotusvälineissä keinoja ja tapoja
kaihtamatta työväenliikkeen ja ammattiyhdistysväen kimppuun.
Juttuni
lopulla vihjaisin, että Suomeen on syntynyt älymystön smpläistynyt
kärkijoukko. Kehotin Donneria tulemaan lentokoneesta maan pinnalle.
Silloin hän huomaa ettei hän seisokaan rannalla yksin:
”Samalla
rannalla on joukko suomalaista älymystöä; silvasteja,
steinbockeja, taivalsaaria, heiskasia, pietilöitä jne. Erno
Paasilinna on juuri kömpinyt joukkoon mukaan, vaatteet vielä
märkänä.
Siinä
se on: suomalainen uusfeodaalinen älymystö. Suomalaisen älymystön
smpläistynyt kärkijoukko.
Siinä
sitä tyhjennetään älyllistä rakkoa, yhdessä miehissä.
Suoraan
niiden niskaan, jotka uivat virrassa, myötävirtaan, vastavirtaan,
akanvirtaan.”
mutta mutta mutta
Mutta
tuuli kääntyy. Ainahan se kääntyy.
”Tietystä
pisteestä lähtien ei enää ole paluuta. Tämä piste on
saavutettavissa.” (Kafka.)
”Jostakin
syystä minä tunnen tarvetta puolustaa Jörn Donnerin
kirjailijanlaatua”, kirjoitin Demarissa 11.6.1983. Käsillä oli
Donnerin romaani Itsenäisyyspäivä.
”Ehkä
Donner on minulle tekosyy. Jospa minä puolustelenkin itseäni, omia
käsityksiäni kirjallisuudesta.
Voi
olla, että minä olen pettynyt suomalaiseen älymystöön, joka
kuvittelee olevansa enemmän kuin me muut. Ehkä minä olen
kyllästynyt kirjailijoihin ja taiteilijoihin, jota väittävät
olevansa parempia ihmisiä kuin me muut. Ehkä minä olen vain
kyllästynyt tolkuttomaan keskusteluun´kovista´ ja ´pehmeistä´ arvoista... tai ehkä minä olen kyllästynyt yksioikoiseen
keskusteluun hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä.”
Silloin,
kesän alussa 1983 tuntui että Donner poikkesi suomalaisista
kirjailijoista´: ”Hän ei väitä omistavansa tietoa ehdottomasta
totuudesta. Hän ei usko, että taide on tärkeämpää kuin elämä.”
”Huomaan
ajattelevani Donneria jälkiteollisen Suomen ensimmäisenä
runoilijana.”
Lisäsin:
”Tälle ajatukselle ei pidä nauraa.”
Varmistin:
”Tai saa sille nauraakin. Jos se helpottaa.”
Liioittelinko?
Onko
Suomessa vieläkään jälkiteollisen ajan runoilijoita?
lopuksi lopuksi lopuksi
Lopuksi.
Huipennus. Zeniitti.
”Loistava
Jörn Donner”, otsikoin koko sivun mittaisen arvostelun Demarissa
6.11.1985.
”Isä
ja poika on kuudes romaani Jörn Donnerin monitahoisessa
Anders-sarjassa. Sarja ilmeisesti jatkuu, mutta Isä ja poika näyttää
jonkinlaiselta välitilinpäätökseltä. Se on sitä
ajatuksellisesti että taiteellisesti: häikäisevä huippu,
kiintopiste.”
Kesäkuussa
1985, lähes kolmekymmentä vuotta sitten, siihen aikaan kun Donner oli
vähän yli viisikymppinen ja minä alle neljänkymmenen, minä
tunnustin lukeneeni Isää ja poikaa melkein kyynelsilmin.
”Liikutus
ja mielihyvä eivät johtuneet romaanin sentimentaalisuudesta vaan
siitä että tajusin lukevani nerokasta, taitavaa, älykästä ja
sujuvaa kirjailijaa, sellaista joita ei uskoisi Suomessa kasvavan.
Tällä kertaa proosa on Donnerin muovailuvahaa, jolla hän saa
lukijan pään pyörälle ja haukkomaan henkeään; fiktion ja toden
sekoitussuhde pistäisi jonkun John Irvingin ja Philip Rothin
kadehtimaan tämän suomalaisen Donnerin taitoja.”
Paljon
sanottu. Ylisanoja? En tiedä. Nyt.
Mutta
tästä on kysymys, ota tai jätä, valossa tai varjossa, uskaltaudu
tai peräänny:
”Anders-sarjan
romaaneilla Donner on ´tutkinut´ sitoutumisen erilaisia muotoja.
Hän on kuvannut yksilön sitoutumista perheeseen, sukuun,
isänmaahan, luokkaan ja toiseen yksilöön. Ja yhä uudestaan
Donnerin henkilöt ovat joutuneet ristiriitaan oman kapinallisuutensa
ja sitoutumistarpeensa välillä. Yhä uudestaan näiden ihmisten on
täytynyt oppia, että kukaan ei ole yksin, että ehdotonta vapautta
ei ole olemassa... Kaiken taustalla on yhteiskunnallinen muutos,
johon itse kukin joutuu osallistumaan, tavalla tai toisella, puolesta
tai vastaan.”
mikä mikä mikä
”Mikä
onni on käsittää, että maa jolla seisot, ei voi olla niitä kahta
jalkaa laajempi, jotka peittävät sen”, sanoi Kafka.
Minä
myötäilen.
Nyt
Runebergin ja Donnerin syntymäpäivänä.
(*)
Täsmennys 15.2.2013
Katsoin eilen torstaina Donnerin filmin Mustaa valkoisella Ylen Teemalta ja täsmennän Kotkan torin "tapahtumia". Munkkeja - joita elokuvassa ei näytetä - Kotkan torille syömään tullut Kristiina Halkolan roolihahmo sanoo: "Kotka on paska kaupunki."
Filmissä on muuten sellainen kummallisuus, että kun Kotkassa käynyt pariskunta lähtee kohti Lappeenrantaa, he näyttävät ajan Loviisan läpi ja vieläpä väärään suuntaan (Kotkasta Helsinkiin).
(*)
Täsmennys 15.2.2013
Katsoin eilen torstaina Donnerin filmin Mustaa valkoisella Ylen Teemalta ja täsmennän Kotkan torin "tapahtumia". Munkkeja - joita elokuvassa ei näytetä - Kotkan torille syömään tullut Kristiina Halkolan roolihahmo sanoo: "Kotka on paska kaupunki."
Filmissä on muuten sellainen kummallisuus, että kun Kotkassa käynyt pariskunta lähtee kohti Lappeenrantaa, he näyttävät ajan Loviisan läpi ja vieläpä väärään suuntaan (Kotkasta Helsinkiin).
Loistava bloggaus, jota omakohtaiset kokemukset vielä parantavat. (En ole ede nähnyt J.Donneria)
VastaaPoistaOlen käynyt Kotkassakin vain kahdesti, mutta pikkupoikana luin Pertsoja ja Kiluja, ja niissä aina luettiin legendaarista Eteenpäin -lehteä.
Lehdelle Eteenpäin on minusta hyvä nimi, ei jäädä vanhoja kaivelemaan vaan katse ja suunta on eteenpäin, mutta muistella voi ja pitää, lisäksi historiaa on syytä ajoittain pohtia.
Kiitos!
VastaaPoistaOsaan arvostaa tätä Donner-matkaasi luultavasti enemmän siksi, että viikko sitten laadin oman yritelmäni kirjoittaa päivänsankarista. Ovelasti ennakoit tätä tilannettani lauantai-iltapäivässä kello 17.50 kirjoittaessasi kommentissasi tekstiini muka-vaatimattomasti "korkealla olevasta rimasta"... (Me enemmän tai vähemmän kateelliset voimme kritisoida tätä kirjoitustasi vain huomauttamalla liiallisesta nimentiputtelusta yhdellä matkapysäkeistäsi.)
VastaaPoistaViittauksesi Donnerin ylivertaiseen älyyn ja tietämykseen (viittauksesi, jonka onneksi myöhemmällä pysäkillä muistat oikaista) tarkoittaa kai ensisijaisesti persoonan ylivertaista itsevarmuutta, jonka nojalla uskaltaa tarvittaessa puhua täyttä läpiäkin päähänsä ujoutta tuntematta. Eero Silvastin nimeäminen suomalaiseen älymystöön vuoden 1980 arvostelussasi särähtää mielessäni edelleen - hän kun tuli eräässä tv-ohjelmassa imarrelleeksi haastateltavaansa Jutta Zilliacusta intelligentsiaan kuuluvaksi.
Itsevarmuutta - hm, varmaankin. Mutta myös laajaa tietomäärää ja nimenomaan käsitystä siitä millaisia kokonaisuuksia ympärillämme on.
VastaaPoistaMielenkiintoinen teksti sinun ja Donnerin "yhteisestä" matkasta. Minä en ole lukenut Donnerilta vielä mitään, mutta ajattelin vaatimattomasti aloittaa Mammutista. Donner on alkanut kiinnostaa minua henkilönä enemmän sen jälkeen, kun olen lukenut hänen vaiheistaan suomalaisessa sodanjälkeisessä vasemmistoälymystössä, jonka yhtä juonnetta itse tutkin. Henkilökohtaisesti olen nähnyt hänet livenä vain kerran, viime tammikuussa, kun hän oli mukana seuraamassa Raoul Palmgren-seminaaria ja väsyneesti ja kyllästyneesti hän tuli "yleisön pyynnöstä" kertomaan omia muistojaan seminaarin kohteesta. Kuulin huhuja, että hän olisi ollut loukkaantunut, kun häntä ei oltu pyydetty viralliseksi puhujaksi kyseiseen tilaisuuteen. Mutta kyseessä on vain huhu!
VastaaPoistaVaikea sanoa onko "viisaampaa" aloittaa Donnerin lukeminen Mammutista vai selvemmin fiktiivisistä teoksista. Sitäkin on vaikea arvioida miltä Donnerin romaanit tuntuvat jos lukemisen aloittaa nyt, tässä hetkessä.
VastaaPoistaKoska tutkit suomalaisen vasemmistoälymystön historiaa, Donnerin romaanit varmaankin antavat sinulle enemmän kuin jollekulle nykyihmiselle joka ei tiedä 30-50 luvun käänteistä mitään.
Pakinassa mainitussa romaanissa Jakob ja kylmä rauha (alkuteoksen nimi parempi) eletään vuotta 1952 ja siinähän Donnerin alter ego Jakob työskentelee Ny Tidin kaltaisessa lehdessä jonka päätoimittajana oli Atos Wirtanen. Romaanissa tulee esille sisarlehden päätoimittaja, joka on (Wirtasen tavoin) erotettu ja lienee tarkoittaa Palmgrenia.
Mutta - lukuiloa Mammutin parissa!
Aion sen itsekin lukea, kunhan saan hankituksi.