Virta vie laine tuo

[unelmia ja arjen moskaa]

Kyösti Salovaara, 2024

Fehmarnbeltin salmi Saksan ja Tanskan välissä.
Tänään valtatie E47 kulkee Tanskaan autolautalla ja
muutaman vuoden päästä meren alittavassa tunnelissa,
joka rakennetaan uudella tekniikalla mahtavia
tunnelielementtejä pohjaan laskien.

Tämä joki oli tuntenut niin laivat kuin miehetkin. Deptfordista, Greenwichistä, Erithistä nämä olivat aloittaneet purjehduksensa – seikkailijat ja uudisraivaajat; kuninkaitten laivat, pörssimiesten laivat; kapteenit, amiraalit, idänkaupan hämäräperäiset ’tungettelijat’, Itä-Intian laivastojen ’kenraalit’. Kullanetsijät, maineen tavoittelijat – kaikki he olivat lähteneet tuota virtaa myöten kantaen miekkaa ja usein soihtuakin, olleet tämän maan mahdin airuina, vieneet kauas pyhän tulen kipinän. Miten paljon olikaan suuruutta siinä kaikessa, mitä joen luodevirta oli kantanut kauas tuntemattomaan, salaperäiseen maailmaan!

- Joseph Conrad: Pimeyden sydän, 1899. Suom. Kristiina Kivivuori.

Mutta runoilija on runoilija, rakentaen sanataloja,

                                                       sanalaivoja,

ei asu, ei purjehdi, antaa toisten asua, purjehtia,

rakentaa sanateitä, eksyy...

- Arvo Turtiainen kokoelmassaan Syyskevät, 1959.

Missä olen? Missä olemme?

    Olen missä olen, juuri siellä ja tässä. Istun tai kävelen, ja vaikka istun niin olenko alati muualla ajatuksissa.

    Meriä, järviä ja jokia on kaikkialla ympärillä; vaikka niitä ei näkisi ne tietää. Tietää että joet virtaavat meriin, meren nousevat pilviin ja satavat järviin, jotka virtaavat meriin.

    Onko ajatuksilla samanlainen kiertokulku? 

    Seisotko satamalaiturilla ja katsot kauas? Vai kuljetko purrella satamasta toiseen ja mitä kauemmaksi purjehdit sitä lähemmäksi kuvittelet palaavasi kotiin. 

Kyösti Salovaara, 2024.

Mosel: Bernkastel-Kues.

Kyösti Salovaara, 2024.

Mosel: viinitarhat laskeutuvat jokeen asti.

Ihmiset ovat asuttaneet rantoja, koska vesitiet ylettyvät melkein kaikkialle. 

    Onko merkittäviä kaupunkeja vedestä etäällä, keskellä kuivaa maata? Mieleen tulee vain Madrid ihan keskellä Espanjaa. Toki senkin vieritse virtaa pieni, mitätön joki, mutta kaupunki on niin korkealla ettei jokea helposti näe eikä löydä.

    Satamakaupungit ovat kaikista merkittävimpiä. Olivatpa ne meren, suurien jokien tai järvien rannalla. Satama on - tai paremminkin on ollut - kaupan ja kulttuurin ikkuna muualle, aina kaukaisimpiin kulttuureihin asti. Nykyään tätä avoimuuden porttia ei ehkä enää tarvita, koska maapallolla yhteyksiä pidetään niin monella muullakin tavalla.

    Monissa, melkein kaikissa, kaupungeissa rannat ”uhrattiin” teollisuudelle ja logistiikalle. Sen näkee vieläkin kulkiessaan satamakaupungeissa. Rannat eivät ole yhteisiä vaan kaupalle ja teollisuudelle luovutettuja.

    Kaikenlaiset ”satamat” olivat kehityksen dynamo, mutta myös ”pahan” dynamo, sillä minne muualle yhteiskunnan ja teollisuuden jätteet olisikaan voitu tyrkätä kuin veteen, virran ja laineiden pois vietäväksi.

    Yle kertoi tällä viikolla, että jätevesistä lasketaan maailmanlaajuisesti yhä 80 % puhdistamattomina vesistöihin. Virta vie, laineet kuljettavat. Ikuinen itsepetos!

Kyösti Salovaara, 2024.

Bambergin läpi virtaava Regnitz
laskee Main-jokeen.

Kyösti Salovaara, 2024.

Euroopan pisin talosilta
Krämerbrücke Erfurtissa.

Satama avautui maailmaan.

    Juha Vainion (1938-90) laulussa Albatrossi (1980) laulun ”minä” kertoo kaveristaan, joka lähti Kotkan satamasta merille. Laulun minä jää rannalle katsomaan ystävänsä lähtöä: ”Nään vanhan Tornatorin yhä vielä mielessäin / Kun sillä silloin matkaan lähdit lapsuusystäväin / Niin jäi koulu kesken sulla, piti mun myös mukaan tulla / Mut vanhempien käskystä mä kotirantaan jäin.”

    Viisitoistavuotiailla pojilla oli unelmia. Toinen lähti maailmalle, toinen jäi Lyseoon jatkamaan kouluaan ja päätyi kaupungin virkamieheksi. 

    Kuinka unelmille käy? Pitääkö aina lähteä pois ollakseen keskellä elämää?

    Vainion laulussa maihin jäänyt katuu valintojaan, mutta eivät kaikki voi lähteä unelmien perään, ei jokaisesta tule soihdunviejää eikä seikkailijaa: ”Sä Tornatorin matkassa näit Rion kuumat yöt / Ja tutkit tarkkaan kauniit Honolulun kaislavyöt / Minä jatkoin lyseossa, sitten kunnanvirastossa / Ei kutsumuksen mukaan satu jokaiselle työt.”

    Seisoinko minäkin Sapokan rannalla katsomassa kuinka laivat seilaavat kauas horisonttiin? Kuinka paljon jäi kokematta, näkemättä, ymmärtämättä?

En, en seisonut.

    Mutta satama oli kaikessa läsnä 1950-luvun Kotkassa. Ja mikä kummallisinta, osittain myös jalkapalloon liittyen.

   Siihen aikaan laivoja lastattiin monta päivää. Merimiehillä oli aikaa pelata omassa laivojen välisessä ”futisliigassaan” Urheilukeskuksen hiekkakentillä. Pelit olivat ronskia katseltavaa, koska jos annat täydelliselle amatöörille nappulakengät jalkaan, jälki saattaa olla kamalaa.

    Me Museokadun pikkupojat olimme usein kentällä katsomassa merimiesten pelejä. Jalkapallon takiako? Ei vaan siksi että ”kerjäsimme” peliä seuraamaan tulleilta laivojen merimiehiltä ulkomaista purukumia, jota ei siihen aikaan suomalaisesta kaupasta saanut. Peliä katselevat merimiehet joskus antoivat ”juisifruittia” tai ”peekoota”, mutta yleensä eivät.

    Opimme myös tuntemaan nimiltä merimiesten kainalossa kulkevat ilotytöt, vaikka tuskin tajusimme heidän rooliaan satamakaupungin elämässä.

    Sunnuntaisin kiersimme isäni kanssa kantasatamassa katselemassa laivoja. Sunnuntaikävely oli viikon kohokohta. Haaveilinko silloin merille lähtemisestä? En muista, mutta en usko haaveilleeni. Olin liian arka haaveilemaan muuten kuin lukemalla kirjoja seikkailijoista, ”purjehtimalla” Jack Londonin, Frederik Marryatin ja C.S. Foresterin romaanien fiktiivisillä merillä.

Kyösti Salovaara, 2024.

Rein juoksee Bodenseen kautta ja
Konstanzin kaupungin halki.

Virtaavat vedet, loiskuvat laineet ja sataman valot ovat ainesta mistä runo ja proosa syntyy.

    Helsinkiläinen runoilija ja stadin kundi Arvo Turtiainen (1904-80) kohtaa monissa runoissaan sataman, rannan, meren ja kaipuun. Vuonna 1955 ilmestyneessä kokoelmassa Minä rakastan, Turtiainen kirjoittaa ”nostokurkien jonosta / teräskiskoiset kurjenkaulat piirtyen pilviin” ja toisessa runossa melkein pakahtuu huudahtaessaan ”meren rannalla rajattomuus, / taivas, ulappa, avaruus / meren rannalla säihkyvimmät / päivät, illat sinisimmät”. 

    Mutta samasta kokoelmasta löytyy runo, joka mielenkiintoisesti ikään kuin ennakoi Vainion Albatrossia. Turtiaisen runon nimi on Erään ystäväni elämäntarina, ja sekin kertoo merimiehestä, joka lähteen unelmaansa tavoittelemaan, mutta Turtiaisen runon sävy on realistisempi, pessimistisempi kuin Vainion nostalginen laulu, jossa siinäkin toki elämän ristiriitaiset puolet tulevat esiin.

    ”Vahvasiipisen lokin lailla / lennän kaukaisiin maihin / meren yli”, Turtiainen muistelee merimiesystävänsä tuntoja. Mutta kolmenkymmenen vuoden päästä meriltä palaa ikäloppu mies, fyysinen ja kenties myös henkinen rampa: ”Reumatismi oli runnellut hänen jäsenensä, / pannuhuoneiden lieskahelvetit / imeneet voiman hänen lihaksistaan…”

   Turtiaisen runossa kotiin palaava merimies osaa muutamia espanjalaisia laulunrenkutuksia, muistaa Hampurin huorakorttelit ja maistaa yhä suussaan tropiikin jääkylmän oluen, mutta ”ei ollut mitään vanhuutta, / ei tullut vanhuutta, / oli kuolema silmissä, lihassa, luissa, / oli höylänlastuarkku / rivihauta Malmin liejussa.”

    Satamasta lähtee, pyrkii maailmalle, jonnekin joutuu… mielessään kenties Joseph Conradin lohduttavat mutta liian vaativat sanat: ”Miesten unelmia, valtakuntien siemeniä, maailmanvaltojen alkuituja.”

    Virta vie, laine tuo. Tavara vaihtaa omistajaa, se merkitsee globaalia yhteistyötä. Sataman internationalismin voi yhä koskettaa käsin. 

Kyösti Salovaara, 2024.

 Bensersiel Pohjanmeren rannalla: 
laskuveden aikaan ihminen on täälläkin rantansa vanki.

   

Nainen ja koira

[keskipäivällä ]

Kyösti Salovaara, 2023.

Kaikki punatukkaiset ovat romantikkoja.

- Vilho Helanen: Kansantuhooja, 1951, 2023.

Olin ennen, punatukkainen

    silloin romantiikka

    pihan toisella laidalla.

Moravia kirjoitti Keskipäivän aaveesta,

    minä keskellä päivää

    vain pehmeitä viivoja haaveista.

Kerrotaan

    että Franco halusi Espanjan

    Hitlerin aikaan.

Hän sai.

Eivät pääse siitä eroon

    eivät edes halua

    vaikka diktatuurit kaatuivat aikoja sitten.

Mutta kun on sovittu

    on sovittu.

    Espanjalainen kello näyttää kahdeltatoista

    ”väärää aikaa”.

Aurinko kulkee etelään

    silti mieli pysyy

    paikallaan.

Kyösti Salovaara, 2023.

Tervapääskyt syöksyvät terrakottia

    tiilikattoja hipoen

    nuoret linnut kirkuvat riemuaan.

Aika outoa

    luulin että pääskyt nukkuvat talvella

    järven pohjassa.

Valkoisissa taloissa asuu 

    monenlaisia ihmisiä,

    tiilikattojen kätköissä punaiseen ja siniseen

                                   pukeutuneina.

Olkoon sitten

    kaikki punapäät romantikkoja.

    Mutta kaikki romantikot eivät

                            ole punatukkaisia.

Elämä on arvokasta

    moninaisuudessaan

    se hämää ja pelottaa.

Onko arvoilla värejä

    vai väreillä arvoja?

    Punatukkaisena tykkäsin punaisesta

    Yhä?

Kyösti Salovaara, 2023.

Kun arvoista puhuu loputtomasti

    alkaa maailma kuplan ulkopuolella

    näyttää arvottomalta.

Leipuri leipoo leivän

    kalastaja vetää trooliaan.

    Minun verkkooni takertuu sanoja.

Turkoosi Välimeri

    valkoiset talot ja koreat kukkaruukut,

    kuivuudessa pellot ruskettuvat.

    Huolestuneita ilmeitä!

Vaalit voitetaan paasaamalla omista arvoista

    ikään kuin niillä olisi pituus ja paino.

    Hallituksessa tarvitaan myötämieltä

                           ja hiomakonetta.

Keskipäivällä nainen meloo

    pitkässä leningissä

    koira navigoi.

Nainen pukeutuu leninkiin

    sandaaleihin,

    koiralle ei melaa anneta.

Jos koiralla olisi mela käpälissä

    ja naisella panta kaulassa

    toteutuisiko universaali tasa-arvo?

Höh, huono vitsi

    ei naurata.

    Salaa hymyilen - yllätinpä sinut!

Kyösti Salovaara, 2023.

    

Kiven mietteitä

[toisinaan tuntuu tylsältä]

Kyösti Salovaara, 2020.

Kuin kiven miete, ilmaisua vailla

tähyät etäisyyteen, juureton.

Allasi kätkön aarteettoman lailla

vain karu pinta, tyhjä, kasvuton.

    -Mirkka Rekola, 1954.

Kaikenlaista voi kuvitella. Kannattaa puhua kiertelemättä.

    En ole lyyrinen hemmo enkä runotyttö. En osaa analysoida toimittajan valitsemaa runoa sen enempää, vaikka olen tuntevinani siinä itseni ja paikkani täällä Mellstenin rannassa Haukilahdessa, Espoossa ja Suomessa. Käsitteenä Haukilahti tai Suomi merkitsee rantakivelle aika vähän.

    Harvoin kukaan kysyy kiveltä mitään. Runot eivät ole kiviä. Kivet joskus runoilevat.

    Ihmiset ajattelevat, että kiven elämässä kaikki on kiveen hakattua ja kivettynyttä. Tuoreita näkökulmia saa hakea. Pehmeää pintaa. Runoilija vertaa elämänsä tyhjyyttä ja karua todellisuutta minun kaltaiseni kiven eleettömään pintaan. Sieluni syövereitä runoilija ei osaa kuvata, ja kuinka osaisikaan, joten mistä hän tietää miltä minusta tuntuu?

    Kiven elämässä - jos sellaisesta voi puhua – melkein kaikki tapahtuu verkkaisesti. Jos pystyisin kuvittelemaan, niin sanoisin, että minut  jätettiin rantahiekkaan Yoldiameren aikoina. Silloin meri ylettyi suoraan nykyisen Ruotsin poikki Atlantille. Sillit uivat tuolloin täälläkin muina miehinä ja naisina, kunnes yhteys laimentui ja merestä hävisi suola ja ravinnot ja sillistä kehittyi nälkämuotona silakka.

    Puhun tuhansien vuosien kokemuksella. 

    Olen nähnyt aurinkoisia päiviä ja tuulisia talvia. Toisinaan paikallaan kyhjöttäminen tuntuu tylsältä.

Sateet, aurinko, tuulet ja meren pinnan ja värien vaihtelu kiertyvät kiven elämään voimakkaammin kuin ihminen tajuaa. Elämä ikään kuin tulee tykö; sitä ei tarvitse eikä tietysti voikaan ryhtyä jahtaamaan muualta.

    Välillä meri nousee hietikolle, peittää soran ja rannan kasvit ja huuhtelee minutkin kuin lapsen ammeessa. Toisinaan jääkuori koskettelee kylkiäni kuin terävien rautapiikkien harjas, mutta siihenkin tottuu. Siihen en totu, että isot harmaalokit istuvat päälleni ja laskevat  pahalta haisevat jätöksensä. Sekin on ikävää, että ihmiset päästävät koiransa viereeni kastelemaan kylkeni.

    Mutta ihmisistä on myös iloa yksitoikkoisiin päiviin. Lenkkeilijät kiertävät rantaa juosten ja kävellen, keskustellen ties mistä. Heitä minä jaksan kuunnella. Kesällä uimarit polskivat tuossa vieressä, purjeveneet kiitävät leppeässä tuulessa ja lainelautailijat yrittävät pysytellä seisaallaan laudalla.

    Talvisin - niitäkin toki on vielä - jääpeite houkuttelee kävelijöitä ja hiihtäjiä. Näkyypä myös pilkkimiehiä kevätpakkasilla; joku pitää jään alla kalaverkkoa. Tuleeko kalaa, sitä en tiedä, niin kuin en sitäkään milloin seuraava pakkastalvi saapuu.

    Ajan kulumista kiven kalenteri mittaa verkkaisesti tai ei lainkaan. Olen nähnyt kaikenlaisia kulkijoita näillä rannoilla, mutta milloin mitäkin tapahtui, sitä en osaa sanoa. Joskus tähän pysähtyy julkkiksia, rallikuskeja ja iskelmälaulajia, mannekiineja ja poliitikkoja, riimittelijöitä ja säveltäjiä, mutta paljolti elän kuulopuheiden varassa. Kuulen kaikenlaista ja ymmärrän vain vähän, jos mitään. Rannan vieressä kulkee tie. Sen takana komeilevat hienojen ihmisten hienot talot.

    Olisi kiva jos joku istuisi seuraksi ja lukisi minulle kirjoja. Haluaisin tietää enemmän kiven sielunelämästä, mutta en tiedä onko sellaisia kirjoja kirjoitettu. Kivet eivät kirjoita, enemmänkin kuuntelevat maiseman ääniä ja odottavat etelätuulen kosketusta.

    Kerran kuulin rannassa parveilevan nuorisolauman puhuvan pizzoista. Niitä on kuulemma roomalaista tyyliä ja napolilaista. Haaveilen joskus, että pääsisin matkoille Roomaan tai Napoliin ja saisin syödä paikallisen pizzan punaviinilasin kera. Sitten tietäisin miltä se maistuu.

    Aika turha haave: emmehän me kivet syö pizzoja, punaviinin juomisesta puhumattakaan. Emmekä matkusta edes junalla.

Kyösti Salovaara, 2020.

Ihmiset ovat aina ottaneet valokuvia minusta ja kollegoistani; parhaimmillaan kivet, meri ja etäällä näkyvät saaret luovat idyllisen "taulun", jota romantikko katselee mielikseen.

    Minä en ole romantikko vaan kivi. Olen kohde, en subjekti.

    Jokin on kuitenkin muuttunut viime vuosina.

    Nyt ihmiset tulevat luokseni ja kääntävät selkänsä minulle ja ottavat itsestään kuvia - eivät enää minusta ja maisemastani. Minut on sysätty sivurooliin, niin sanotusti, ja ihmisille on tärkeintä ottaa kuvia omasta pärstästään.

    Tätä en ymmärrä.

    Muuten, kerronpa pienen tarinan.

    Pari päivää sitten rantaan saapui keski-ikäinen pariskunta. Miehellä oli harmahtava tukka ja naisella punaiset huulet. Ulkoiluasut näyttivät merkkituotteilta. Oli kuulas tammikuinen päivä, aurinko kurkisteli pilvien takaa ja merenpinta kimalsi hopeisena. Tuolla kauempana pari joutsenta nokki pohjasta syötävää; reunimmaisen kiven takana muutama telkkä keinahteli kevyiden laineiden liplattaessa niiden kylkiin.

    No, pariskunta seisahtui aivan eteeni. He, mies ja nainen, käänsivät selkänsä minulle. Nainen otti takataskustaan kännykän ja ryhtyi sommittelemaan selfietä itsestään ja seuralaisestaan.

    ”Kuulepas Jenny”, mies sanoi, ”luin espanjalaisesta lehdestä kännyköiden selfieistä mielenkiintoisen jutun.”

    ”Ai, opetettiinko siinä miten niitä otetaan?”

    ”Ei”, mies vastasi.

    Sitten mies kertoi lukemastaan artikkelista (*). Sen kirjoittaja oli oli matkustanut Vatikaaniin ja vieraili Pietarinkirkossa. Hän halusi nähdä Michelangelon Pietà-veistoksen. Veistosta ympäröi kuitenkin niin sakea ihmismuuri, ettei artikkelin kirjoittaja päässyt lähellekään Michelangelon Pietàa, veistosta äidistä, neitsyt Mariasta, joka pitää sylissään kuollutta poikaansa.

    Niinpä kirjoittaja ryhtyi tarkkailemaan ihmisiä.

    Nämä tunkeilivat suppilomaisessa jonossa veistoksen äärelle kunnes pääsivät panssarilasilla suojatun Pietàn tykö. Sitten, kuin sovitussa rituaalissa, jokainen heistä veti kännykkänsä esille. He olivat jonottaneet noin tunnin omaa vuoroaan. Veistoksen eteen päästyään he käänsivät selän Michelangelolle ja ottivat nopeasti kännykällä itsestään kuvan niin, että veistoksen äiti ja kuoleva poika jäivät selän taakse osittain piiloon.

    Juuri kukaan jonottajista ei syventynyt katselemaan veistosta, mutta kun he omakuvan otettuaan poistuivat paikalta, he näyttivät ylen tyytyväisiltä. Idoli tuli kuvatuksi?

    Artikkelin kirjoittaja jäi pohtimaan näkemäänsä. Mitä Pietàa katsoneet selfiekuvaajat oikein ajattelivat näkemästään? Mitä he itse asiassa olivat nähneet? Vai oliko katsomisen kokemus näkemistä tärkeämpää? Jos heiltä olisi kysynyt, miltä kuollutta poikaa sylissä pitävän äidin tuska tuntui, he olisivat ehkä loukkaantuneet tunkeilevasta uteliaisuudesta.

    "Elämmekö aikaa, jolloin katsomme näkemättä ja puhumme sanomatta?" harmaatukkainen mies kysyi artikkelia lainaten.

Sellaisia päiviä, sellaisia vuosia, sellaisia vuosisatoja.

    Aurinko paistaa meren pintaa loimuttaen.

    On kevyt pakkasilma, rantahiekassa jälkiä yöllä sataneesta lumesta. Koiraa kävelyttävä mies lähestyy minua pitkin harppauksin. Yritän piiloutua muiden kivien taakse.

    En pääse piiloon, en voi karata.

    On kohdattava… todellisuus.

Kyösti Salovaara, 2020.

(*) Tässä ilmeisesti viitataan Rafael Argullolin artikkeliin Idolatría 17.1.2020 El País-lehdessä. Argullol on Barcelonassa v. 1949 syntynyt filosofi, runoilija, esseisti ja kirjailija. (Toim. huomautus.) 

Metsästäjä kuuluu saalilleen

[talvipäivänseisauksen hiilihappokuplia]

Kyösti Salovaara, 2018.
Itämeri  - Arktinen hysteria / Marko Tapio. 

Joulunajan arktinen hämärä kietoutuu ihmiseen.

    Selailen Raamattua.

    Markuksen evankeliumissa Jeesus rekrytoi ensimmäiset opetuslapsensa.

    Jeesus kulkee Galileanjärven rannalla. Näkee kalastajia. Simeon ja Andreas heittävät verkkoja.

    ”Lähtekää minun mukaani”, Jeesus sanoo. ”Minä teen teistä ihmisten kalastajia.”

    Simon ja Andrea jättävät verkkonsa rantakivikkoon. Kohta Jeesus näkee toisia kalastajia veneessä selvittelemässä verkkoja. Jeesus kutsuu veneen rantaan. Hän saa lisää apulaisia ihmisten kalastamiseen.

    Ajatus hyppää toiselle kierteelle. Mieleen juolahtaa sanonta: ”Metsästäjä kuuluu saalilleen.”

    Se on F. Scott Fitzgeraldin romaanista Kaunis ja kadotukseen tuomittu. Ehkä alkuaan Nietzscheltä tai Kierkegaardilta.

    Selvitän.

    Ei, Fitzgerald kirjoittikin romaaninsa moton näin: ”Voittaja kuuluu saalilleen.”

    En löydä netistä kumpaakaan lausetta. Paitsi omista jutuistani.

    Jotenkin… kuitenkin… ihminen menettää vapautensa omistautuessaan vaikkapa saaliin jahtaamiseen, huomaamattaan. On vain Pyrrhoksen voittoja.

    Kaloja pyydetään verkoilla. Miten ihmisiä?

Katsellaan toista sitaattia. Kaikilta puolin. Myös sivusta.

    Sen kirjoitti lennokas kirjallisuusmies. Ei tänään, jokin aika sitten.

    ”Valtio asettaa siis naiselle vaatimuksen: enemmän lapsia Valtiolle! Se käsittää kuitenkin, ettei riitä vain äitiyden vaistoon vetoaminen, vaan että syntyväisyyden ja avioliittojen lukumäärän lisäämisen puolesta on taisteltava myöskin taloudellisin keinoin: poistamalla työttömyyttä, myöntämällä veronhuojennusta lapsirikkaille perheille, avustamalla avioliittoon aikovia ja taistelemalla kaupunkeihin muuttoa vastaan siirtola-asutusten perustamisella. Tulokset ovatkin jo nyt näkyvissä, sillä syntyväisyyden määrä on huomattavasti kasvanut.”

    Siirtolapuutarha-idea paljastaa, että ei olla nykyhetkessä vaan vuodessa 1936. Olavi Paavolainen kirjaa ihastuen ja kauhistuen kansallissosialistisen Saksan perhepolitiikan matkakertomukseensa.

    Perhe tarvitaan natsi-Saksassa tuottamaan lapsia yhteiskunnan käyttöön. ”Valtio tarvitsee naista ja välittää hänestä ennen kaikkea äitinä”, Paavolainen jatkaa. ”Muuten nainen ei valtiota kiinnosta. Lastaan nainen kasvattaa vain niin kauan kuin se on pieni; myöhemmin valtio ottaa lapsen sekä henkisen että ruumiillisen kasvatuksen haltuunsa koulujen ja nuorisojärjestöjen avulla.”

    Kun suomalainen valtuuskunta vierailee Hitler-Jugendin nuorisoleirillä, sitä hirvittää uuden Spartan armottomuus, nuorien poikien pahaolo poissa kotoa, poissa perheen parista. Jopa saksalaista menoa ymmärtävät kauhistuvat, kuten V.A. Koskenniemi joka sanoo: ”En tahtoisi, että minun poikani joutuisi elämään tällaisen nuoruuden. Lapsen elämässä täytyy olla myöskin idylliä.”

    Ajattelun hiilihappokuplia ennen ajatuksia.

    Tragikoominen huomio: johtuuko lapsimäärän väheneminen yhä kaupungistumisesta? Toinen: mihin ja mistä nainen vapautuu mennessään töihin ja jättäessään lapsen yhteiskunnan hoidettavaksi?

Kyösti Salovaara, 2016.
Atlantti - Julma meri / Nicholas Monsarrat.

Joka heittää verkon oikeaan paikkaan, saa ihmiset pauloihinsa.

    Onko ihminen olemassa yhteiskuntaa varten? Vai syntyikö valtio ihmisten tarpeesta järjestää turvallisuutensa? Kumpi on renki, kumpi isäntä: valtio vai kansalainen?

    Tiistaina Juha Akkanen kirjoittaa Helsingin Sanomissa STM:n eliotnesseistä, virkamiehistä jotka ottavat ”vallan”. Vaikeina aikoinako noin tapahtuu?

    Akkanen muistuttaa, että Venäjän vallan aikana sortokausien virkamiehillä ”oli kansalaisiin poikkeuksellisen suuri määräysvalta”. Mutta ajat muuttuvat. Sortokaudet menivät. Silti nykysuomalainen virkakoneisto jyrää kansalaisen: ”Suomi ei kuitenkaan ole enää Venäjän vallan alla vaan Europan unionin jäsen. Eivätkä suomalaiset ole enää pelkkiä hallintoalamaisia.”

    Eivätkö suomalaiset siis ole pelkkiä hallintoalamaisia?

    Liikenteen ilmastopolititikan asiantuntijaryhmä päätyi viime viikolla suunnilleen kieltämään suomalaisilta liikkumisen omalla autollaan muutaman vuoden päästä. Työryhmä tunnistaa ilmastopoliittisessa selvityksessään vain yhden asian, liikenteen hiilettömyyden. Se heijastetaan valtion ja siinä toimivien instituutioiden ja yrityksien tarpeisiin. Yksilö on asiantuntijalle välttämätön paha. Yksilöstä ei tarvitse välittää. Kokonaisuus ratkaisee. Pelastustehtävässä ei ole vaihtoehtoja.

    Asiantuntijoista ja virkamiehistä koottu työryhmä hyväksyy liikkumisen ainoastaan silloin kun ihminen menee työpaikalleen ja palaa työpaikalta kotiinsa ja käy ehkä apteekissa ostamassa lääkkeitä, niin kuin eräs ”asiantuntija” perusteli tarvetta sallia kansalaiselle jonkin verran liikkumatilaa. Jos ilmastomuutoksen voimaannuttamat asiantuntija kehtaisivat, he määräisivät vuonna 2045 kansalaisille toistaiseksi voimassa olevan ulkonaliikkumiskiellon työajan ulkopuolella.

    Pysyvä ulkonaliikkumiskielto lopettaa hiilipäästöt. Mitä muuta se lopettaa?

    Olemmeko siis samalla tavalla yhteiskunnalle alistettuja kuin olivat lapset ja nuoret natsi-Saksan totalitääriselle valtiolle? Puheenparsi muuttuu, ajatus ei.

    Enkö saa lähteä huvikseen mihinkään? Pitääkö minulla olla yhteiskunnallinen perustelu (ja valtion allekirjoittama lupalappu) liikkumiselle ja kulkemiselle?

    Mihin robotteja tarvitaan uljaassa uudessa Suomessa? Ihmisrobotit hoitavat kaiken muutenkin.

    Tulevaisuudessa vain upporikkaat liikkuvat Suomessa. Ja lapsiasiavaltuutettu taksillaan.

    Ilmastoryhmä jätti epäselväksi, mitä 500 000 kesämökille tapahtuu. Kun yksityisautoilu kielletään, kuka pääsee järven rannalle mökille? Rautatietä ei kannata rakentaa jokaisen niemen notkoon ja saarelmaan. Niinpä maaseudulle rakennettu omaisuus tuhoutuu. Jätetään heitteille. Suomi näyttää kansallisella itsemurhalla esimerkkiä koko maailmalle. Mallioppilas kaikin puolin?

    Kyllä asiantuntija tietää.

Ainoa mikä on mahdottomuus, on massojen hyvinvointi.

    Näin sanoi Pentti Linkola vuonna 1971.

    Suomalainen eliitti ajattelee samalla tavalla. Ehkä kysymys on eliitistä laajemminkin, eri puolilla Eurooppaa.

    Poliitikot toki kalastavat enemmistöjä, mutta ei poliitikon tarvitse perustella verkkojen silmänkokoa kansalaisen tarpeilla ja haluilla vaan yhteiskunnan vaatimuksilla.

    Yksilö on huonossa huudossa, Suomessa.

    Tai ihan hyvässä. Mistäpä sen tietää.

    Ajatuksesta on vaikea saada kiinni. Mitä tapahtuu kun yrittää ajatella arktisen hämärän kietoutuessa ympärille?

    Pariisissa Adamsberg puhuu hiilihappokuplista Fred Vargasin viimeisimmässä romaanisuomennoksessa Kalmankuoriaiset. Hiilihappokuplat ovat ajatuksia ennen varsinaisia ajatuksia. Älyämisen aihioita.

    ”Kävelyn ja hortoilun aiheuttama tärinä panee liikkeelle aivoissa pyörivät pikkuruiset hiilihappokuplat”, komisario Adamsberg selittää apulaiselleen Froissylle. ”Ne vaihtavat paikkaa, kohtaavat toisensa, törmäävät. Silloin kun etsii ajatuksia, kuplat on hyvä saada liikkeelle.”

    Froissy sanoo ettei aivossa ole hiilihappokuplia.

    Mitä ne sitten ovat, Adamsberg kysyy. Eivät ne ajatuksiakaan ole. Froissy ei keksi vastausta.

    ”No niin, siinä näet. Ne ovat hiilihappokuplia.”

Kyösti Salovaara, 2018.
Välimeri - Yö on hellä / F. Scott Fitzgerald.

Sitten tuli vielempi hiki

[kun täytyi ajatella]

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

Kuuma iltapäivä - kahdeksan kilometrin lenkin jälkeen tuntee itsen kuivaksi väännetyksi rätiksi. Aloittelen juttua sunnuntaina, ennen illallista.

    Aamiaisen aikaan kaksi haukkaa jahtasi haarapääskysiä sinistä taivasta vasten. Kun toinen kääntyi äkkiä alaspäin, sen selkä loisti aamuauringossa punaisenruskeana. Tuulihaukkoja kenties. Aamiaista nekin tarvitsevat.

    Tulee hiki muutenkin. Ajatellessa isoja ajatuksia. Tai pieniä. Siltä välin.

    Pitääkö aina olla jotain mieltä?

    Viikosta toiseen. Mitä jos antaisi kaiken mennä, alamäkeen, pilvien saattamana, höyrynä joka nousee auringon paahtamasta merenpinnasta.

    Jo kaskaatkin rätisevät.

    Meri jää, miehet menevät ja tulevat, ne jotka aikovat.

Erkki Tuomiojan päiväkirjat ”vainoavat” minua. Eivät pahassa vaan hyvässä. Siis että niitä lukemalla saa jonkinlaisen ahaa-elämyksen: Näinkö päämäärätöntä arkipäivän politiikanteko lopulta on?

    Muistetaan Friedrich Engelsin lausahdus yhteiskunnassa vallitsevasta dialektisesta prosessista: Yksi tahtoo yhtä, toinen tahtoo toista ja se mitä syntyy, on jotakin mitä kukaan ei tahtonut.

    Tuomiojan muistiinmerkintöjen perusteella kaikki Engelsin tarkoittama pitää korotaa potenssiin kymmenen. Tai sata.

    Ahaa-elämykseni koskee sitä, kuinka monia vastakkaisia ja rinnakkaisia yrityksiä politiikan prosessissa on, ja että se ei nimenomaan ole samanlainen projekti kuin vaikkapa talon tai metrotunnelin tai paperikoneen tai IT-järjelmän suunnittelu ja rakentaminen.

    Kun normaalielämässä päätetään jostakin projektista, sen lopputulos on ”varma”, etukäteen sovittu ja päätetty eikä sitä muuteta matkan varrella, vaikka kohdattaisiin millaisia teknisiä vaikeuksia. Tekniset vaikeudet ovat ”aineesta” ja ”suunnittelusta” kumpuavia eivätkä siitä, että eri ihmiset haluavat kesken kaiken erilaista lopputulosta. Kun tehdään silta, siitä ei synny tunnelia.

                                                         S.I. 2017.
Jaaha, postmodernia!
Enhän miä
vaan
ne muut.

    Poliitiikassa on toisin: projekti ei ole koskaan valmis, koska sen tekeminen, poliittinen keskustelu on juuri se (ja riittävästi se) millä poliitikot todistavat olemassaolonsa oikeutuksen. Poliittisen projektin lopputulokseksi riittää jokin minkä kaikki hyväksyvät ja pitävät siedettävänä oman poliittisen tulevaisuutensa kannalta. Ehkä pyritään rakentamaan silta, mutta ainoa mitä saadaan aikaiseksi on komea informaatiotaulu: Tähän tulee silta jonakin päivänä!

    Ja silti tuon ”poliittisen informaatiotaulun” suunnittelijat ovat ehkä varmistaneet paikkansa seuraavissa vaaleissa

    Luonnontieteessa puhutaan atomien maailmassa ongelmasta, jossa mittaaja vaikuttaa mitattavien liikkeeseen, joten atomin paikkaa ei ehkä saada selville, saadaan esille vain sen liike tai toisinpäin.

    Poliiittinen prosessi näyttää samanlaiselta.

    Esimerkiksi Paavo Lipposen hallituksen voimakenttiä oli vähintään neljä: hallituksen ministerit ja pääministeri, eduskuntaryhmä, puolueen valtuusto ja hallitus. Eniten ristiriidat tietysti kohtaantuivat eduskuntaryhmässä, jota Tuomioja yritti pitää hallituksen ruodussa. Ammattiyhdistysliike yritti eduskuntaryhmän kautta saada oman agendansa toteutetuksi. Puoluevaltuusto tunsi itsensä alati hylätyksi. Ja muilla hallituspuolueilla oli tietenkin omat sidosryhmänsä ja päällehuutajansa.

    Tuollaisessa tilanteessa Jumalan myllyt jauhavat hitaasti ja politiikan vieläkin hitaammin. Tulokseen ei niinkään vaikuta puolueiden ohjelmat vaan se miten politiikan viheriöllä syötetään, harhautetaan, kampataan, puolustetaan ja hyökätään.

    Hyvä esimerkki on kauppojen aukiolojen vapauttaminen. Juha Sipilän hallitus sai vasta nyt päätetyksi sen, mitä demarit ja kokoomus yrittivät Lipposen ensimmäisessä hallituksessa 20 vuotta sitten.

Mitä todellisuus on?

    Ajatuksia, sanoja vai tekoja?

    Mistä pitäisi olla kiinnostunut, kun historiaa kuvataan? Ajatuksista, pyrkimyksistä vai lopputuloksesta?

    Käytän tahallaan sanaa ”kuvaaminen”, sillä historian tutkiminen saattaa tieteellisessä mielessä olla kohtuuttoman vaikeaa ellei sitten aivan mahdotonta.

    Kun Erkki Tuomioja on kirjannut tuhansia sivuja päivittäin poliittisesta kokemuksestaan päiväkirjoihinsa, onko niissä historiallinen ”totuus” sellaisenaan?

    No ei tietenkään, semminkään kun emme tiedä mitä Tuomioja jätti kirjoittamatta. Mutta laajemmin ajatellen meidän pitäisi saada kaikkien muidenkin vaikuttajien samanlaisen päiväkirjat luettavaksi, jos haluaisimme saada esille tietyn ajankohdan ”polittisen ajatuksen”, siis sen mitä haluttiin sen sijaan, että päätetyistä asioista saamme selville sen mitä toteutui.

    Tehtävä on mahdoton.

    Pieni esimerkki: äitini kertoi kuinka sodan jälkeen Kotkassa kommunistit vallan täyteydessään kiertelivät pelottelemassa demariperheitä uhaten että näille koittaa vaikeat ajat, vankiloineen jne.

    Kerroin tästä eräänä iltana (80-luvulla?) Kosmoksessa tunnetulle historiantutkijalle. Hän sanoi tylysti: ”Ei tuollaista ole tapahtunut. Siitä ei ole pöytäkirjamerkintää!”

    Historian kuvailemiseen tarvitaan monenlaisia pöytäkirjamerkintöjä. Ongelmana on se ettei tiedä kuka puhuu totta ja kuka asian vierestä jotakin vain puhuakseen.

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

Ajatuksen pilarit. Oikeat ja kuvitellut.

No, hypätäänpä vielä pari metriä korkeammalle, jos se tässä helteessä onnistuu.

    Mitä siis on todellisuus? Se mikä juuri nyt ympärillämme miljardeissa päissä ja toimissa tapahtuu vai se minkä tiedämme äsken tapahtuneen?

    Aristoteles otti kai selvästi kantaa ohjeistamalla kertomuksen kirjoittajaa: jätä pois jotakin jotta saat järkevän tarinan.

    Tätä ohjetta kirjallisuus ja draama ja elokuva ovat toistaneet meidän päiviimme asti. Ja toistavat meidän jälkeemme aina vedenpaisumukseen saakka.

    Mutta eroaako fiktio historian ”tutkimuksesta” juuri lainkaan? Pitää jättää jotakin pois, jotta ymmärtää mitä on tapahtunut. Kaiken kertominen ei auta, koska kaiken tietäminen on mahdotonta yhtä lailla kuin kaiken kaiken lukeminen. Pyrkimys pitää voida erottaa toteutuneesta. Pitää vetää johtopäätöksiä.

    Hyönteisdokumentti –blogissa käsiteltiin ja keskusteltiin mielenkiintoisesta aiheesta: onko hömppäkirjallisuudella mitään arvoa? Onko periaatteessa parempia ja huonompia genrejä?

    En palaa tuohon keskusteluun muuten kuin yrittämällä muistaa mitä Raymond Chandler kerran sanoi: Ei ole hyvää tai huonoa kirjallisuudenlajia, on vain hyviä tai huonoja kirjailijoita ja heidän teoksiaan.

    Aina kun puhutaan keskivirran kirjallisuudesta, muistetaan muistuttaa että sen syntinä on juonen punominen. Tällaisille postmoderneille ja avantgardeille puristeille tekee mieli sanoa, että lukekaa Erkki Tuomiojan poliittiset päiväkirjat. Ne ovat postmodernin fiktion kaunein kukka, surrealismia realismin sisässä. Sitä paitsi ne ovat niin totta kuin totta jokin voi olla olematta koko totuus.

    Jos maailman haluaa nähdä älyttömänä sekasotkuna, se on sallittua.

    Mutta jos maailmassa haluaa nähdä edes vähäistä johdonmukaisuutta, pitää osa yksityiskohdista jättää pois ja poimia sieltä ja täältä oleellinen. Niin syntyy kertomus ja historian kuva.

                                                Kyösti Salovaara, 2017.

Ryhdyin Tuomiojan poliittisten päiväkirjojen jälkeen lukemaan Michael Connellyn dekkaria Risteyskohta (The Crossing, 2015).

    Tämä on Connellyn 28. romaani. Varttuva Connelly tuntuu parantavan kirjailijan otettaan kuin sika juoksuaan, niin kuin tavataan sanoa. Entinen rikostoimittaja osaa punoa los angelesilaisen tarinan kudoksen. Romaani on yhtä aikaa sekä poliisityön kuvausta että lakimiestarina – ja kuvaus suurkaupungin hengestä.

    Tuo hömppäkeskustelut tulee väistämättä mieleen Connellyä lukiessa. Risteyskohtaa en sanoisi hömpäksi, mutta ei sillä Nobelin kirjallisuuspalkintoakaan voiteta. Miksi pitäisikään? Vaikka olisi ihan erinomaista jos joskus myös joku valtavirran kirjailija saisi Nobelin – eikä vain reunoilla metelöivät.

    Risteyskohdan päätössanoissa Connelly kiittää kustantoimittajiaan; heidän avullaan kaikesta aineistosta syntyi ”järkeenkäypä kokonaisuus”. Muutamalla sanalla sanottu iso totuus – ei ole (hyviä) romaaneja joista puuttuu järkeenkäypä kokonaisuus. Sattumankin kuvaaminen on järjestyksen kuvaamista.

    Kirjastoihmiset panevat kirjat hyllyssä johonkin järjestykseen. Kriitikot – jos sellaisia vielä on – järjestävät kirjallisuden jollakin toisella tavalla. Kirjallisuudentutkijat yrittävät etsiä valtavirtoja ja pienempiä puroja, jotta maailma selittyisi genren olemuksen kautta. Etsitään näkymättömiä lainalaisuuksia.

    Lukija sen sijaan lukee sitä minkä parissa viihtyy.

    Monet ovat sanoneet, että jättivät Erkki Tuomiojan poliittiset päiväkirjat kesken. Minusta ne olivat jännittävä lukukokemus. Nyt luin amerikkalaista jännäriä yhtä antaumuksella, viihtyen ja eteenpäin sanojen luomassa todellisuudessa pyrkien.

    Maailma ei selity olemalla maailma. Tarvitaan sanoja, tulkinta.

Mies tulee, menee ja on, kunnes toisin sanotaan.

    Meri jää huokailemaan miehen mentyä.

    Kaksi asiaa pysyy mielessä: se mihin pyritään ja se mitä saadaan.

    Dialektinen ajatus… kaskaitten surina ja rantakadulla poispäin hölskyttävän Harley-Davidsonin musiikki.

    Suora lähetys ei ole koskaan täysin suora.

    Sitten tulee vielempi hiki.

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

______________________