Näytetään tekstit, joissa on tunniste postmodernismi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste postmodernismi. Näytä kaikki tekstit

torstai 13. heinäkuuta 2017

Sitten tuli vielempi hiki

[kun täytyi ajatella]

                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.


Kuuma iltapäivä - kahdeksan kilometrin lenkin jälkeen tuntee itsen kuivaksi väännetyksi rätiksi. Aloittelen juttua sunnuntaina, ennen illallista.
    Aamiaisen aikaan kaksi haukkaa jahtasi haarapääskysiä sinistä taivasta vasten. Kun toinen kääntyi äkkiä alaspäin, sen selkä loisti aamuauringossa punaisenruskeana. Tuulihaukkoja kenties. Aamiaista nekin tarvitsevat.
    Tulee hiki muutenkin. Ajatellessa isoja ajatuksia. Tai pieniä. Siltä välin.
    Pitääkö aina olla jotain mieltä?
    Viikosta toiseen. Mitä jos antaisi kaiken mennä, alamäkeen, pilvien saattamana, höyrynä joka nousee auringon paahtamasta merenpinnasta.
    Jo kaskaatkin rätisevät.
    Meri jää, miehet menevät ja tulevat, ne jotka aikovat.


Erkki Tuomiojan päiväkirjat ”vainoavat” minua. Eivät pahassa vaan hyvässä. Siis että niitä lukemalla saa jonkinlaisen ahaa-elämyksen: Näinkö päämäärätöntä arkipäivän politiikanteko lopulta on?
    Muistetaan Friedrich Engelsin lausahdus yhteiskunnassa vallitsevasta dialektisesta prosessista: Yksi tahtoo yhtä, toinen tahtoo toista ja se mitä syntyy, on jotakin mitä kukaan ei tahtonut.
    Tuomiojan muistiinmerkintöjen perusteella kaikki Engelsin tarkoittama pitää korotaa potenssiin kymmenen. Tai sata.
    Ahaa-elämykseni koskee sitä, kuinka monia vastakkaisia ja rinnakkaisia yrityksiä politiikan prosessissa on, ja että se ei nimenomaan ole samanlainen projekti kuin vaikkapa talon tai metrotunnelin tai paperikoneen tai IT-järjelmän suunnittelu ja rakentaminen.
    Kun normaalielämässä päätetään jostakin projektista, sen lopputulos on ”varma”, etukäteen sovittu ja päätetty eikä sitä muuteta matkan varrella, vaikka kohdattaisiin millaisia teknisiä vaikeuksia. Tekniset vaikeudet ovat ”aineesta” ja ”suunnittelusta” kumpuavia eivätkä siitä, että eri ihmiset haluavat kesken kaiken erilaista lopputulosta. Kun tehdään silta, siitä ei synny tunnelia.
                                                         S.I. 2017.
Jaaha, postmodernia!
Enhän miä
vaan
ne muut.
    Poliitiikassa on toisin: projekti ei ole koskaan valmis, koska sen tekeminen, poliittinen keskustelu on juuri se (ja riittävästi se) millä poliitikot todistavat olemassaolonsa oikeutuksen. Poliittisen projektin lopputulokseksi riittää jokin minkä kaikki hyväksyvät ja pitävät siedettävänä oman poliittisen tulevaisuutensa kannalta. Ehkä pyritään rakentamaan silta, mutta ainoa mitä saadaan aikaiseksi on komea informaatiotaulu: Tähän tulee silta jonakin päivänä!
    Ja silti tuon ”poliittisen informaatiotaulun” suunnittelijat ovat ehkä varmistaneet paikkansa seuraavissa vaaleissa
    Luonnontieteessa puhutaan atomien maailmassa ongelmasta, jossa mittaaja vaikuttaa mitattavien liikkeeseen, joten atomin paikkaa ei ehkä saada selville, saadaan esille vain sen liike tai toisinpäin.
    Poliiittinen prosessi näyttää samanlaiselta.
    Esimerkiksi Paavo Lipposen hallituksen voimakenttiä oli vähintään neljä: hallituksen ministerit ja pääministeri, eduskuntaryhmä, puolueen valtuusto ja hallitus. Eniten ristiriidat tietysti kohtaantuivat eduskuntaryhmässä, jota Tuomioja yritti pitää hallituksen ruodussa. Ammattiyhdistysliike yritti eduskuntaryhmän kautta saada oman agendansa toteutetuksi. Puoluevaltuusto tunsi itsensä alati hylätyksi. Ja muilla hallituspuolueilla oli tietenkin omat sidosryhmänsä ja päällehuutajansa.
    Tuollaisessa tilanteessa Jumalan myllyt jauhavat hitaasti ja politiikan vieläkin hitaammin. Tulokseen ei niinkään vaikuta puolueiden ohjelmat vaan se miten politiikan viheriöllä syötetään, harhautetaan, kampataan, puolustetaan ja hyökätään.
    Hyvä esimerkki on kauppojen aukiolojen vapauttaminen. Juha Sipilän hallitus sai vasta nyt päätetyksi sen, mitä demarit ja kokoomus yrittivät Lipposen ensimmäisessä hallituksessa 20 vuotta sitten.


Mitä todellisuus on?
    Ajatuksia, sanoja vai tekoja?
    Mistä pitäisi olla kiinnostunut, kun historiaa kuvataan? Ajatuksista, pyrkimyksistä vai lopputuloksesta?
    Käytän tahallaan sanaa ”kuvaaminen”, sillä historian tutkiminen saattaa tieteellisessä mielessä olla kohtuuttoman vaikeaa ellei sitten aivan mahdotonta.
    Kun Erkki Tuomioja on kirjannut tuhansia sivuja päivittäin poliittisesta kokemuksestaan päiväkirjoihinsa, onko niissä historiallinen ”totuus” sellaisenaan?
    No ei tietenkään, semminkään kun emme tiedä mitä Tuomioja jätti kirjoittamatta. Mutta laajemmin ajatellen meidän pitäisi saada kaikkien muidenkin vaikuttajien samanlaisen päiväkirjat luettavaksi, jos haluaisimme saada esille tietyn ajankohdan ”polittisen ajatuksen”, siis sen mitä haluttiin sen sijaan, että päätetyistä asioista saamme selville sen mitä toteutui.
    Tehtävä on mahdoton.
    Pieni esimerkki: äitini kertoi kuinka sodan jälkeen Kotkassa kommunistit vallan täyteydessään kiertelivät pelottelemassa demariperheitä uhaten että näille koittaa vaikeat ajat, vankiloineen jne.
    Kerroin tästä eräänä iltana (80-luvulla?) Kosmoksessa tunnetulle historiantutkijalle. Hän sanoi tylysti: ”Ei tuollaista ole tapahtunut. Siitä ei ole pöytäkirjamerkintää!”
    Historian kuvailemiseen tarvitaan monenlaisia pöytäkirjamerkintöjä. Ongelmana on se ettei tiedä kuka puhuu totta ja kuka asian vierestä jotakin vain puhuakseen.


                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.
Ajatuksen pilarit. Oikeat ja kuvitellut.


No, hypätäänpä vielä pari metriä korkeammalle, jos se tässä helteessä onnistuu.
    Mitä siis on todellisuus? Se mikä juuri nyt ympärillämme miljardeissa päissä ja toimissa tapahtuu vai se minkä tiedämme äsken tapahtuneen?
    Aristoteles otti kai selvästi kantaa ohjeistamalla kertomuksen kirjoittajaa: jätä pois jotakin jotta saat järkevän tarinan.
    Tätä ohjetta kirjallisuus ja draama ja elokuva ovat toistaneet meidän päiviimme asti. Ja toistavat meidän jälkeemme aina vedenpaisumukseen saakka.
    Mutta eroaako fiktio historian ”tutkimuksesta” juuri lainkaan? Pitää jättää jotakin pois, jotta ymmärtää mitä on tapahtunut. Kaiken kertominen ei auta, koska kaiken tietäminen on mahdotonta yhtä lailla kuin kaiken kaiken lukeminen. Pyrkimys pitää voida erottaa toteutuneesta. Pitää vetää johtopäätöksiä.
    Hyönteisdokumentti –blogissa käsiteltiin ja keskusteltiin mielenkiintoisesta aiheesta: onko hömppäkirjallisuudella mitään arvoa? Onko periaatteessa parempia ja huonompia genrejä?
    En palaa tuohon keskusteluun muuten kuin yrittämällä muistaa mitä Raymond Chandler kerran sanoi: Ei ole hyvää tai huonoa kirjallisuudenlajia, on vain hyviä tai huonoja kirjailijoita ja heidän teoksiaan.
    Aina kun puhutaan keskivirran kirjallisuudesta, muistetaan muistuttaa että sen syntinä on juonen punominen. Tällaisille postmoderneille ja avantgardeille puristeille tekee mieli sanoa, että lukekaa Erkki Tuomiojan poliittiset päiväkirjat. Ne ovat postmodernin fiktion kaunein kukka, surrealismia realismin sisässä. Sitä paitsi ne ovat niin totta kuin totta jokin voi olla olematta koko totuus.
    Jos maailman haluaa nähdä älyttömänä sekasotkuna, se on sallittua.
    Mutta jos maailmassa haluaa nähdä edes vähäistä johdonmukaisuutta, pitää osa yksityiskohdista jättää pois ja poimia sieltä ja täältä oleellinen. Niin syntyy kertomus ja historian kuva.


                                                Kyösti Salovaara, 2017.

Ryhdyin Tuomiojan poliittisten päiväkirjojen jälkeen lukemaan Michael Connellyn dekkaria Risteyskohta (The Crossing, 2015).
    Tämä on Connellyn 28. romaani. Varttuva Connelly tuntuu parantavan kirjailijan otettaan kuin sika juoksuaan, niin kuin tavataan sanoa. Entinen rikostoimittaja osaa punoa los angelesilaisen tarinan kudoksen. Romaani on yhtä aikaa sekä poliisityön kuvausta että lakimiestarina – ja kuvaus suurkaupungin hengestä.
    Tuo hömppäkeskustelut tulee väistämättä mieleen Connellyä lukiessa. Risteyskohtaa en sanoisi hömpäksi, mutta ei sillä Nobelin kirjallisuuspalkintoakaan voiteta. Miksi pitäisikään? Vaikka olisi ihan erinomaista jos joskus myös joku valtavirran kirjailija saisi Nobelin – eikä vain reunoilla metelöivät.
    Risteyskohdan päätössanoissa Connelly kiittää kustantoimittajiaan; heidän avullaan kaikesta aineistosta syntyi ”järkeenkäypä kokonaisuus”. Muutamalla sanalla sanottu iso totuus – ei ole (hyviä) romaaneja joista puuttuu järkeenkäypä kokonaisuus. Sattumankin kuvaaminen on järjestyksen kuvaamista.
    Kirjastoihmiset panevat kirjat hyllyssä johonkin järjestykseen. Kriitikot – jos sellaisia vielä on – järjestävät kirjallisuden jollakin toisella tavalla. Kirjallisuudentutkijat yrittävät etsiä valtavirtoja ja pienempiä puroja, jotta maailma selittyisi genren olemuksen kautta. Etsitään näkymättömiä lainalaisuuksia.
    Lukija sen sijaan lukee sitä minkä parissa viihtyy.
    Monet ovat sanoneet, että jättivät Erkki Tuomiojan poliittiset päiväkirjat kesken. Minusta ne olivat jännittävä lukukokemus. Nyt luin amerikkalaista jännäriä yhtä antaumuksella, viihtyen ja eteenpäin sanojen luomassa todellisuudessa pyrkien.
    Maailma ei selity olemalla maailma. Tarvitaan sanoja, tulkinta.


Mies tulee, menee ja on, kunnes toisin sanotaan.
    Meri jää huokailemaan miehen mentyä.
    Kaksi asiaa pysyy mielessä: se mihin pyritään ja se mitä saadaan.
    Dialektinen ajatus… kaskaitten surina ja rantakadulla poispäin hölskyttävän Harley-Davidsonin musiikki.
    Suora lähetys ei ole koskaan täysin suora.
    Sitten tulee vielempi hiki.


                                                                                            Kyösti Salovaara, 2017.

______________________