Metsästäjä kuuluu saalilleen

[talvipäivänseisauksen hiilihappokuplia]

Kyösti Salovaara, 2018.
Itämeri  - Arktinen hysteria / Marko Tapio. 

Joulunajan arktinen hämärä kietoutuu ihmiseen.

    Selailen Raamattua.

    Markuksen evankeliumissa Jeesus rekrytoi ensimmäiset opetuslapsensa.

    Jeesus kulkee Galileanjärven rannalla. Näkee kalastajia. Simeon ja Andreas heittävät verkkoja.

    ”Lähtekää minun mukaani”, Jeesus sanoo. ”Minä teen teistä ihmisten kalastajia.”

    Simon ja Andrea jättävät verkkonsa rantakivikkoon. Kohta Jeesus näkee toisia kalastajia veneessä selvittelemässä verkkoja. Jeesus kutsuu veneen rantaan. Hän saa lisää apulaisia ihmisten kalastamiseen.

    Ajatus hyppää toiselle kierteelle. Mieleen juolahtaa sanonta: ”Metsästäjä kuuluu saalilleen.”

    Se on F. Scott Fitzgeraldin romaanista Kaunis ja kadotukseen tuomittu. Ehkä alkuaan Nietzscheltä tai Kierkegaardilta.

    Selvitän.

    Ei, Fitzgerald kirjoittikin romaaninsa moton näin: ”Voittaja kuuluu saalilleen.”

    En löydä netistä kumpaakaan lausetta. Paitsi omista jutuistani.

    Jotenkin… kuitenkin… ihminen menettää vapautensa omistautuessaan vaikkapa saaliin jahtaamiseen, huomaamattaan. On vain Pyrrhoksen voittoja.

    Kaloja pyydetään verkoilla. Miten ihmisiä?

Katsellaan toista sitaattia. Kaikilta puolin. Myös sivusta.

    Sen kirjoitti lennokas kirjallisuusmies. Ei tänään, jokin aika sitten.

    ”Valtio asettaa siis naiselle vaatimuksen: enemmän lapsia Valtiolle! Se käsittää kuitenkin, ettei riitä vain äitiyden vaistoon vetoaminen, vaan että syntyväisyyden ja avioliittojen lukumäärän lisäämisen puolesta on taisteltava myöskin taloudellisin keinoin: poistamalla työttömyyttä, myöntämällä veronhuojennusta lapsirikkaille perheille, avustamalla avioliittoon aikovia ja taistelemalla kaupunkeihin muuttoa vastaan siirtola-asutusten perustamisella. Tulokset ovatkin jo nyt näkyvissä, sillä syntyväisyyden määrä on huomattavasti kasvanut.”

    Siirtolapuutarha-idea paljastaa, että ei olla nykyhetkessä vaan vuodessa 1936. Olavi Paavolainen kirjaa ihastuen ja kauhistuen kansallissosialistisen Saksan perhepolitiikan matkakertomukseensa.

    Perhe tarvitaan natsi-Saksassa tuottamaan lapsia yhteiskunnan käyttöön. ”Valtio tarvitsee naista ja välittää hänestä ennen kaikkea äitinä”, Paavolainen jatkaa. ”Muuten nainen ei valtiota kiinnosta. Lastaan nainen kasvattaa vain niin kauan kuin se on pieni; myöhemmin valtio ottaa lapsen sekä henkisen että ruumiillisen kasvatuksen haltuunsa koulujen ja nuorisojärjestöjen avulla.”

    Kun suomalainen valtuuskunta vierailee Hitler-Jugendin nuorisoleirillä, sitä hirvittää uuden Spartan armottomuus, nuorien poikien pahaolo poissa kotoa, poissa perheen parista. Jopa saksalaista menoa ymmärtävät kauhistuvat, kuten V.A. Koskenniemi joka sanoo: ”En tahtoisi, että minun poikani joutuisi elämään tällaisen nuoruuden. Lapsen elämässä täytyy olla myöskin idylliä.”

    Ajattelun hiilihappokuplia ennen ajatuksia.

    Tragikoominen huomio: johtuuko lapsimäärän väheneminen yhä kaupungistumisesta? Toinen: mihin ja mistä nainen vapautuu mennessään töihin ja jättäessään lapsen yhteiskunnan hoidettavaksi?

Kyösti Salovaara, 2016.
Atlantti - Julma meri / Nicholas Monsarrat.

Joka heittää verkon oikeaan paikkaan, saa ihmiset pauloihinsa.

    Onko ihminen olemassa yhteiskuntaa varten? Vai syntyikö valtio ihmisten tarpeesta järjestää turvallisuutensa? Kumpi on renki, kumpi isäntä: valtio vai kansalainen?

    Tiistaina Juha Akkanen kirjoittaa Helsingin Sanomissa STM:n eliotnesseistä, virkamiehistä jotka ottavat ”vallan”. Vaikeina aikoinako noin tapahtuu?

    Akkanen muistuttaa, että Venäjän vallan aikana sortokausien virkamiehillä ”oli kansalaisiin poikkeuksellisen suuri määräysvalta”. Mutta ajat muuttuvat. Sortokaudet menivät. Silti nykysuomalainen virkakoneisto jyrää kansalaisen: ”Suomi ei kuitenkaan ole enää Venäjän vallan alla vaan Europan unionin jäsen. Eivätkä suomalaiset ole enää pelkkiä hallintoalamaisia.”

    Eivätkö suomalaiset siis ole pelkkiä hallintoalamaisia?

    Liikenteen ilmastopolititikan asiantuntijaryhmä päätyi viime viikolla suunnilleen kieltämään suomalaisilta liikkumisen omalla autollaan muutaman vuoden päästä. Työryhmä tunnistaa ilmastopoliittisessa selvityksessään vain yhden asian, liikenteen hiilettömyyden. Se heijastetaan valtion ja siinä toimivien instituutioiden ja yrityksien tarpeisiin. Yksilö on asiantuntijalle välttämätön paha. Yksilöstä ei tarvitse välittää. Kokonaisuus ratkaisee. Pelastustehtävässä ei ole vaihtoehtoja.

    Asiantuntijoista ja virkamiehistä koottu työryhmä hyväksyy liikkumisen ainoastaan silloin kun ihminen menee työpaikalleen ja palaa työpaikalta kotiinsa ja käy ehkä apteekissa ostamassa lääkkeitä, niin kuin eräs ”asiantuntija” perusteli tarvetta sallia kansalaiselle jonkin verran liikkumatilaa. Jos ilmastomuutoksen voimaannuttamat asiantuntija kehtaisivat, he määräisivät vuonna 2045 kansalaisille toistaiseksi voimassa olevan ulkonaliikkumiskiellon työajan ulkopuolella.

    Pysyvä ulkonaliikkumiskielto lopettaa hiilipäästöt. Mitä muuta se lopettaa?

    Olemmeko siis samalla tavalla yhteiskunnalle alistettuja kuin olivat lapset ja nuoret natsi-Saksan totalitääriselle valtiolle? Puheenparsi muuttuu, ajatus ei.

    Enkö saa lähteä huvikseen mihinkään? Pitääkö minulla olla yhteiskunnallinen perustelu (ja valtion allekirjoittama lupalappu) liikkumiselle ja kulkemiselle?

    Mihin robotteja tarvitaan uljaassa uudessa Suomessa? Ihmisrobotit hoitavat kaiken muutenkin.

    Tulevaisuudessa vain upporikkaat liikkuvat Suomessa. Ja lapsiasiavaltuutettu taksillaan.

    Ilmastoryhmä jätti epäselväksi, mitä 500 000 kesämökille tapahtuu. Kun yksityisautoilu kielletään, kuka pääsee järven rannalle mökille? Rautatietä ei kannata rakentaa jokaisen niemen notkoon ja saarelmaan. Niinpä maaseudulle rakennettu omaisuus tuhoutuu. Jätetään heitteille. Suomi näyttää kansallisella itsemurhalla esimerkkiä koko maailmalle. Mallioppilas kaikin puolin?

    Kyllä asiantuntija tietää.

Ainoa mikä on mahdottomuus, on massojen hyvinvointi.

    Näin sanoi Pentti Linkola vuonna 1971.

    Suomalainen eliitti ajattelee samalla tavalla. Ehkä kysymys on eliitistä laajemminkin, eri puolilla Eurooppaa.

    Poliitikot toki kalastavat enemmistöjä, mutta ei poliitikon tarvitse perustella verkkojen silmänkokoa kansalaisen tarpeilla ja haluilla vaan yhteiskunnan vaatimuksilla.

    Yksilö on huonossa huudossa, Suomessa.

    Tai ihan hyvässä. Mistäpä sen tietää.

    Ajatuksesta on vaikea saada kiinni. Mitä tapahtuu kun yrittää ajatella arktisen hämärän kietoutuessa ympärille?

    Pariisissa Adamsberg puhuu hiilihappokuplista Fred Vargasin viimeisimmässä romaanisuomennoksessa Kalmankuoriaiset. Hiilihappokuplat ovat ajatuksia ennen varsinaisia ajatuksia. Älyämisen aihioita.

    ”Kävelyn ja hortoilun aiheuttama tärinä panee liikkeelle aivoissa pyörivät pikkuruiset hiilihappokuplat”, komisario Adamsberg selittää apulaiselleen Froissylle. ”Ne vaihtavat paikkaa, kohtaavat toisensa, törmäävät. Silloin kun etsii ajatuksia, kuplat on hyvä saada liikkeelle.”

    Froissy sanoo ettei aivossa ole hiilihappokuplia.

    Mitä ne sitten ovat, Adamsberg kysyy. Eivät ne ajatuksiakaan ole. Froissy ei keksi vastausta.

    ”No niin, siinä näet. Ne ovat hiilihappokuplia.”

Kyösti Salovaara, 2018.
Välimeri - Yö on hellä / F. Scott Fitzgerald.