Eilen, tänään, huomenna

[”mä tiedän, mä tiedän”]

Kyösti Salovaara, 2018.

Mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän tiedän.

    Vanha vitsi. Kannattaa kierrättää. Maailma on monimutkainen, joten väliäkö sillä että minä kerta kaikkiaan ”tiedän”?

    Kaaosta siellä, katastrofia tuolla. Keltaisilla liiveillä leikitään vallankumousta. Kukaan ei tiedä mitä valtaa kumotaan ja mihin suuntaan. Pääasia lienee ettei bensan hinta nouse ja ettei veroja tarvitse maksaa. Kuulin radiosta, että ranskalaisista 42 prosenttia ei maksa valtiolle tuloveroja lainkaan.

    El Paisín pääkirjoitussivun kolumnissa Antonio Caño moitti populisteja, varsinkin heitä, monimutkaisten ongelmien – kuten maahanmuuton, ilmastomuutoksen, väestön ikääntymisen, taloudellisen epätasa-arvon ja sukupuolten välisen tasa-arvon – vähättelystä; siitä että kansalle luvataan kuu taivaalta uskottelemalla, että monimutkainen ongelma ratkeaa yksinkertaisia lakeja säätämällä, muutamalla twiitillä ja iltauutisissa poseeraamalla.

    Ja kaiken voi tehdä nopeasti, sukkelasti kuin vetäisi sukan jalkaan. Kansalaisille ei haluta tai uskalleta kertoa, että monien ongelmien ratkaiseminen edellyttää valtavia uhrauksia, ja että monia ongelmia ei koskaan pystytä ratkaisemaan kokonaan ja toisia ei lainkaan. Ei ainakaan demokraattisen järjestelmän keinoilla.

    Cañon kolumnia tuki Eduardo Estradan tyylitelty piirros konkreettisista työkaluista. Siinä oli jakoavain, pihdit ja taskukello. Niistä on apua moneen probleemaan mutta ei maailman muuttamiseen.

Oliko maailma ennen yksinkertaisempi? Olivatko ongelmat pienempiä? Tiesikö ihminen ennen enemmän?

    Kolmeen kysymykseen vastataan: ei tietenkään.

    Mutta ihmisen, yksilön suhde maailmaan oli yksinkertaisempi, rajatumpi, selkeämpi.

    Monimutkaisessa, moniarvoisessa maailmassa yksilö on autonominen toimija, jonka elämä liittyy niin moneen asiaan ja prosessiin ettei kaikkia liittymäpintoja pysty edes kuvailemaan. Kun nyky-yhteiskunnassa tehdään päätöksiä, ei ole selviä voittajia eikä selviä häviäjiä (toisin kuin ennen) vaan jokainen voittaa yhdessä asiassa ja häviää toisessa. Tämä koskee myös instituutioita, yrityksiä ja organisaatioita.

    Tällaisessa globaalissa ja hyvin sumeassa verkossa massojen vallankumous on mahdoton. Teitpä sitä tai tätä, ammut omaan jalkaasi.

    Välillä tuntuu ettei ihminen enää tajua eilisen ja huomisen eroa eikä sitä missä nykyhetki on.

Kyösti Salovaara, 2018.

Kun ei tiedetä mitä tulevaisuudelle pitäisi tehdä, ryhdytään mestaroimaan menneisyyttä. Tämä on uudenlaista menneisyyden hallintaa, koska nyt menneisyys yritetään puhdistaa ikävistä asioista, ikään kuin maan kamaralla olisi elänyt vain täydellisiä ihmisiä.

    Ikävät ihmiset kirjoitetaan pois.

    Chilessä on pitkään haluttu nimetä pääkaupungin lentokenttä uudestaan. Nobelkirjailija Pablo Nerudan nimi antaisi lentokentälle taiteelliskosmopoliittista hohtoa, mutta puuhan vastustajat väittävät raivoissaan, että nimi on sopimaton, koska Neruda käytti naisia hyväkseen, hylkäsi sairaan lapsensa ja tunnusti (ilmeisesti) myös raiskanneensa diplomaattivuosinaan Ceylonilla palvelustyttönsä. Niinpä feministit ehdottavat Santiagon lentoasemalle naisrunoilijan nimeä. Hänelläkin, Gabriela Mistralilla on kirjallisuuden Nobel laukussaan. 

    New Yorkissa on tänä vuonna kamppailtu Kristoffer Kolumbuksen patsaasta, joka pystytettiin vuonna 1892. Kolumbusta pidetään alkuperäiskansojen murhaajana. Patsaankaatajien mielestä Kolumbus ei ansaitse  minkäänlaista kunnianosoitusta New Yorkilta.

    Nyt taistelu näyttää päättyneen Kolumbuksen ja historian voitoksi: patsas suojellaan eikä sitä kaadeta maan tasalle.

    Espanjassa on kohuttu Arturo Pérez-Reverten uudesta romaanista Sabotaje, missä kirjan päähenkilö, Francon vakooja Falcó tapaa Pariisissa mm. Pablo Picasson vuonna 1937.

    Kohu nousi romaanin toteamuksesta, että Picasso maalasi kuuluisan Guernicansa rahasta eikä lainkaan epäitsekkäästä motiivista, demokratiaa puolustaakseen. Picasso ei sisällisodan aikana astunut jalallakaan Espanjaan, Pérez-Reverte muistutti kohuun liittyvässä haastattelussa.

    Espanjan tasavaltalaiset tilasivat Picassolta vuoden 1936 lopulla seinätaulun Pariisin vuoden 1937 maailmannäyttelyyn. Palkkioksi sovittiin 200 000 frangia. Se on nykyrahassa 11 miljoonaa euroa! Espanjan paviljonki maksoi 2 miljoonaa frangia, joten Picasson palkkio oli 10 % kustannuksista.

    Picasso otti runsaan etumaksun vastaan, mutta ei saanut talvella eikä keväällä tilaustyötä aloitetuksi. Vasta kun saksalaiset huhtikuun lopulla (26.4.1937) pommittivat Baskimaalla Guernican (Gernikan) kaupunkia, taiteilija löysi seinämaalaukselle aiheen. Näyttely avautui kuukautta myöhemmin.

    Monet aikalaiset ja taiteen tuntijat ovat olleet sitä mieltä, että Picasso maalasi Guernican pyyteettömästi, inhimillisyyttään, demokratiaa puolustaakseen.

    Ehkä niin tapahtui, mutta hänelle maksettiin pyyteettömyydestä jättiläismäinen palkkio. 

    Tämä eikä Picasson sovinistinen suhde naisiin ole estänyt Malagan lentokentän nimeämistä Malagassa syntyneen Picasson kunniaksi. Toki Malagan päärautatieasema on nimetty Malagan seudulta kotoisin olevan María Zambranon mukaan. Zambrano oli runoilija ja filosofi, Francon hallinnon vastustaja.

Saako Suomessa heilutella hakaristilippuja?

    Jos saa, mitä yhteiskunta sallii?

    Jos ei saa, mitä se kieltää?

    Kysymys on niin monimutkainen ettei siihen kukaan oikein uskalla/halua ottaa yksikäsitteistä kantaa. 

    Viime viikolla julkaisin tällä palstalla kuvia kirjoista ajattelematta olivatko nuo kuvat sopivia tai vastenmielisiä. Toisessa kirjankannessa Pekka Loiri sijoittaa hakaristin Britannian lipun keskelle. Toisessa kannessa Kauko Allén piirtää hakaristirilipun Euroopan yhteisön tähtilipun viereen.

    Jos hakaristilipun kantaminen ja esittäminen kielletään, saako sitä kopioida edes kirjankanteen, vaikka teoksessa, kuten Len Deightonin romaanissa SS Lontoo tai Robert Harrisin jännärissä Kolmannen valtakunnan salaisuus kritisoitaisiin natsihallintoa ja fasistista yhteiskuntaa kuinka voimakkaasti tahansa?

    Kun sanoja ja symboleja kielletään, mitä silloin kielletään? Voiko historian ymmärtää, jos aikakausien ikävät piirteet puhdistetaan nykyhetkestä kuin rasvaläikät uunin keraamiselta pinnalta?

    Mutta toisaalta: eikö pahan kritisoiminenkin houkuttele höyrypäitä kokeilemaan esitettyä pahaa, jopa innostumaan siitä? Kansanmurhat eivät ole leikkiä, vaikka lippujen heiluttelu tuntuisikin leikkisältä.

Maailma on monimutkainen.

    Vaikka sen ymmärtäisi, voiko sitä muuttaa niin että kukaan ei kärsi, kukaan ei häviä, kukaan ei tule pahalle tuulelle?

    Usein vedotaan eiliseen kun halutaan muuttaa huomista. Siihen väliin jää nykyhetki eikä ihmisellä oikeastaan muuta olekaan. Pitääkö yksilön luopua siitäkin, siis nykyhetkestä ollakseen melkein totaalisen altruistinen?

    Mistä johtuu, että meidän aikamme sankareiksi tarjotaan ihmisiä, jotka (muka) ovat täydellisiä ihmisiä? Jos kolumbukset, picassot ja nerudat revitään pois toreilta, taidegallerioista ja kirjastoista, mitä jää jäljelle?

    Täydellinen maailmako?

Kyösti Salovaara, 2018.
Menneen maailman työkalu?