Oma maa

[mansikka ja ne toiset...]

Kyösti Salovaara, 2016.

Nykymenoa.

    Uutisvirtaa. Siihen ei upota kahdesti vaan toistaen.

    Suuria sanoja, pieniä ajatuksia. Ja päinvastoin. Käänteisiä totuuksia, suoranaisia valheita. Yritetään ymmärtää.

    Mäntyniemessä asuu viekas kamaripopulisti. Tarjoaa vierailleen luonnonmukaista villikalaa ja riistaa. Kalat on troolattu meristä melkein loppuun. Luonnosta syrjäytynyt helsinkiläinen, kehäkolmosen sisälle vangittu urbaani olento, hihkuu innosta: "Joko mä pääsen ampumaan Paloheinän villipetoja sunnuntaisafkaksi?"

    Puhutaan paljon. Ajatellaan vähän.

    Avataan hulppea kirjasto, jossa kuulemma saa myös ommella. Ja pissille pääsee omankokoiseen pönttöön. Yhtään kirjaa ei ole luettu, mutta siitä viis. Kirjat ovat vanhanaikaisia. Eläköön uuden ajan kirjasto ompelukoneineen!

    Osakkeet nousevat, laskevat, eivät pysy ennallaan. Donald Trump twiittaa olevansa kunnollinen tullimies. Rajat railona aukeaa.

    Kannattaa uskoa galluppeihin. Ainakin Andalusiassa sosialistit luulivat, että kannattaa ja uskoivat, että kohta fiesta repeää. Toisin kävi. Pitkä valta vaihtuu lyhyeen, oikealta tuulee, vaahtopäitä yön merillä.

    Valtionvarainministeri polleilee Suomessa, että uusi Hansaliitto pani EU:n talousjärjestykseen. El País kirjoittaa, että sovituksi tuli hiuksenohut mitättömyys. Silti pohjoisessa ollaan polleita kun etelä pistettiin polvilleen.

    Uutisvirta keinuttaa venettä. Jonkun mielestä tänään torstaina julkkisten tissit ovat julkista tavaraa. Niin on jos siltä näyttää!

Maailma on niin kuin se luetaan. Pitkä lause, monta sanaa.

    "Brexit-prosessi on näyttö muun muassa siitä, että totuuden tuotto on nykyään ainakin lyhyellä aikavälillä usein valheen tuottoa pienempi", kirjoitti Paavo Rautio Helsingin Sanomissa.

    Nykymaailmassa kannattaa siis valehdella, vääristellä, huijata. Johtuuko se siitä, että ihminen haluaa tulla huijatuksi? Vai siitä, että nykykansalainen luulee tietävänsä kaiken. Kaiken tietävä eksyy helposti, koska ei tajua tietämättömyyttään.

    Venäjän uhkista kyberturvalliisuudessa väitöskirjaa tekevä Matti. J. Kari sanoo, että Venäjän kielessä on kolme sanaa valheelle. Siitä johtuu, että tarvittaessa sopii valehdella, jos se tukee kansallista strategiaa. Venäjällä hyvä valhe pyhittää tarkoituksen. Jo jesuiitat tiesivät miten valehdella moraaliaan kadottamatta.

    Karin mielestä Venäjä kokee olevansa uhattu linnoitus. Sitä on aina yritetty valloittaa. Ensin tulivat mongolit, sitten Napoleon ja lopulta Hitler. Nyt länsi yrittää samaa kaikkine viettelytemppuineen.

    Venäjän strategian ymmärtää jotenkin, kun sen ymmärtää.

    Minä oikeastaan en.

Päällys: Pekka Loiri.

Mutta mitä britit tekevät saarellaan? Kuka heitä uhkaa?

    Fintan O’Toole väitti (16.11) The Guardian-lehden mielenkiintoisessa artikkelissa (otteena tuoreesta kirjastaan), että brexitin voimavirtana on brittien perinteinen vainoharha, jossa pelätään ulkopäin tulevaa valloittajaa.

    Haastavasti O’Toole käytti englantilaisen vainoharhan kuvaukseen kahta jännitysromaania, joissa dystopian tunnelmin jossitellaan, millaista elämä Englannissa ja Euroopassa olisi, jos Hitlerin Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan. Sekä Len Deightonin romaanista SS-Lontoo (SS-GB, 1978) että Robert Harrisin teoksesta Kolmannen valtakunnan salaisuus (Fatherland, 1992) voi lukea mitä britit yhä pelkäävät ja miksi he eivät vieläkään tajua voittaneensa Saksaa sodassa.

    Deightoniin ja Harrisiin O’Toole ei viittaa siksi, että nämä olisivat taantumuksellisia tai nationalistisia kirjoittajia, pikemminkin päinvastoin, vaan siksi että molemmat romaanit paljastavat englantilaisen mielenmaiseman, pelon siitä että rajojen aukeaminen romuttaa perienglantilaisen elämän.

    Mitä englantilainen pelkää?

    Deightonin romaanissa eletään vuotta 1941. Englanti on valloitettu, komento on natseilla. ”Olut tuntui päivä päivältä muuttuvan laihemmaksi, ja se joka uskoi juttuihin, joiden mukaan humalaviljelykset olivat tuhoutuneet taisteluissa, ei ollut koskaan maistanut saksalaisten sotilaiden kanttiineissa myytäviä vientilaatuja.”

    Kulttuuri on tapoja, varsinkin Englannissa, sanoi T.S. Eliot, amerikkalainen runoilija ja pankkivirkailija Englannissa. Ja Len Deightonin dystopiassa englantilaiset tavat turmeltuvat ja katoavat. Kahvilassa tuoksui ennen Woodbine-savukkeille, voidelluille paahtoleiville ja säilykemaidolle, tiskit olivat täynnä painavia leipävanukkaita. Ennen miehet juttelivat laukkakilpailuista. Mutta nyt, saksalaisten tultua, kaikki on toisin: ”Nyt teesäiliöstä, jonka pinta oli kulunut niin että messinki oli tullut näkyviin, sai ainoastaan teenkorviketta, eikä lämpöä ollut koko paikassa edes sen verran, että ikkunoihin olisi tiivistynyt kosteutta.”

    Vuonna 1964, Robert Harrisin romaanin ”nykyhetkessä” Suur-Saksa hallitsee Eurooppaa:

    ”Läntisessä Euroopassa Saksa oli Rooman sopimuksella koonnut yhteiseksi Euroopan talousalueeksi kaksitoista valtiota: Portugalin, Espanjan, Ranskan, Irlannin, Iso-Britannian, Belgian, Hollannin, Italian, Tanskan, Norjan, Ruotsin ja Suomen. Kaikissa näissä maissa Saksa oli toinen virallinen kieli ja pakollinen oppiaine kouluissa. Kaikkialla ajettiin saksalaisilla autoilla, kuunneltiin saksalaisia radioita, katsottiin saksalaisia televisioita, työskenneltiin saksalaisten omistamissa tehtaissa ja moitittiin saksalaisten turistien käyttäytymistä Euroopan lomakohteissa. Saksalaiset joukkueet voittivat kaikki kansainväliset urheilukilpailut lukuun ottamatta krikettiä, jota pelasivatkin vain englantilaiset.”

    Harris kirjoitti romaaniaan samaan aikaan kun Saksa jälleenyhdistyi.

Päällys: Kauko Allén.

Tullimies Trump on moneen kertaan paheksunut sitä, että amerikkalaiset ajelevat Bemareilla, mutta sakemannia ei saa millään Chevroletin rattiin.

    Fintan O’Toole huomauttaa, että (menneisyyteensä jämähtäneille) briteille on olemassa vain siirtomaavallan todellisuus: joko olet siirtomaaherra tai kolonialismin uhri. Brexitiä selittää pelko joutua uudenlaisen siirtomaavallan komennettavaksi. Valloittaja ei tule Neuvostoliitosta eikä Natsi-Saksasta vaan Euroopasta, jolla on saksalaisen sielu. Brexituskovainen ajattelee: Hitler yritti yhdistää Euroopan, samaa yrittää EU. Johtopäätös: EU on yhtä paha kuin Hitler.

    ”Napoleon, Hitler, monet ihmiset yrittivät yhdistää Euroopan traagisin tuloksin”, sanoi Boris Johnson Telegraph-lehdelle kuukausi ennen brexit-äänestystä. ”Nyt EU yrittää samaa erilaisin metodein.”

    Kaikki tämä, valheiden ja dystooppisten vainoharhojen sekasotku saattaa selittää englantilaisten käyttäytymisen.

    Mutta olemmeko me muut eurooppalaiset yhtään enemmän järjissään kuin britit? Eikö meillä muka ole lainkaan vainoharhaisia pelkoja yhdentyvän Euroopan tulevaisuudesta? Jos ei, niin mitä innostus uudesta Hansaliitosta tarkoittaa?

    Itsenäisyyspäivänä liput nostetaan salkoon. Mäntyniemen herra, jolla on hieman kamaripopulistin pilkettä silmäkulmassaan, tarjoaa juhlavierailleen villiä kalaa ja metsässä ammuttua riistaa ikään kuin antaakseen suomalaiselle talonpojalle korvatilkan hymyssä suin. Eivät kelpaa lypsylehmän tuotokset presidentinlinnaan.

    Muoti on muotia on muotia, kuten Gertrude Stein sanoisi jos pitäisi Suomessa ompelukerhoa suomalaisille taiteilijoille, mutta ei sano, koska ei elä Suomessa, joten minun on sanottava Steinin puolesta.

    Italialainen, kenties Genovassa syntynyt ja Espanjassa kuollut Kristoffer Kolumbus purjehti Atlantin yli 526 vuotta sitten espanjalaisten rahoittamana ja avasi ihmiskunnalle globaalin tulevaisuuden oven. Kuolemaansa asti hän luuli löytäneensä meritien Intiaan.

    Madridin keskustassa Kolumbuksen patsas katsoo länteen. Taustalla liehuu maailman suurin espanjanlippu.

Kyösti Salovaara, 2018.