torstai 28. heinäkuuta 2016

Farssin riitasointuja

[Voiko taiteilija valita ihailijansa?]

                                                                                               Kyösti Salovaara, 2016.
Pystyisikö diktaattori pilaamaan
Bachin maineen tykkäämällä Bachista?

Otsikko on huono. En keksi parempaa.
    Tervapääskyt kirkuvat taivaalla.
    Puutarhassa istuessa tervapääsky sujahtaa korvan ohi kiitäessään räystäspellin alla olevaan pesään. Sujahduksen kuulee myöhässä. Tervapääskyn taidosta riippuu lentääkö se ohi vai sujahtaako pään läpi.
    Tähän mennessä ohi.
    Niin että voin keskittyä farssin riitasointuihin.
    Arvattavissa on, että viittaan Karl Marxin oivallukseen.
    Siis Hegelin huomautukseen että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. ”Hän on unohtanut lisätä”, Marx kirjoitti: ”Yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa.”


Adolf ja Donald, musiikin ystäviä molemmat.
    Monet taiteilijat ovat ”kieltäneet” Donald Trumpia käyttämässä kappaleitaan tämän vaalitilaisuuksissa. Esimerkiksi Queen, Rolling Stones ja Luciano Pavarottin perilliset ovat paheksuneet musiikkinsa esittämistä vaalihalleissa; ovat ilmaisseet moraalisen närkästyksensä, koska he eivät ole samaa mieltä maailman menosta kuin Trump, joka tällä hetkellä johtaa gallupeja USA:n seuraavaksi presidentiksi.
    Taiteilijat eivät halua, että rasistinen ääliö soittaa vaalitilaisuuksissa heidän musiikkiaan.
    Mutta taiteilijoiden pitänee tyytyä moraaliseen paheksumiseen, sillä Trumpin vaalikoneisto on maksanut asianmukaiset lisenssit ja tekijänoikeusmaksut. Kysymys kuuluukin: voiko taiteilija valita kuuntelijansa, lukijansa, katselijansa?
    Sinällään kysymys on naiivi.
    Tietenkään kirjailija ei voi eikä saa päättää kuka häntä lukee eikä päättää miten teos tulkitaan. Laulajilla ja soittajilla houkutus ”kieltämiseen” on suurempi, koska laulujen julkinen esittäminen edellyttää korvauksien maksamista. Lauluja ei saa ilmaiseksi laulaa. Mutta olisivatko Pavarottin perilliset onnellisempia, jos Donald Trump soittaisi (miehistä vaalivoimaa saadakseen) Pavarottin laulamaa aariaa kotiinsa kätkeytyneenä?
    Farssissa kaikuu totalitaarisen ajattelun rytmit.


Ei farssia ilman tragediaa, historiassa.
    ”Ohjelman aloittaa Hugo Wolfin Prometheus, baritonille ja suurella orkesterille sävelletty laulu, jonka tekstinä on Goethen tunnettu, nuorekkaan titaaninen kapinoitsijaruno”, kuvaili Olavi Paavolainen kansallissosialistien kulttuuritapahtumaa Nürnbergin oopperatalossa kesällä 1936. ”Berliinin kuuluisa Filharmoninen, jota johtaa vanha tuttavamme Eutinista, professori Raabe, soittaa suurenmoisesti, ja kamarilaulaja Bockelmannin ääni kaikuu muhkeana, mutta vieläkään ei yhtään suosionsosoitusta kajahda katsomomosta.”
    Suosionosoitukset jätetään näissä kokouksissa Alfred Rosenbergille, Joseph Goebbelsille ja ennen kaikkea Adolf Hitlerille, joka ihailee klassista musiikkia ja varsinkin Richard Wagneria sydämensä pohjasta.
    Sitten Paavolainen kuuntelee mahtavassa Luitpold-hallissa, missä puoluepäivien kongressi järjestetään, Rosenbergiä, Goebbelsiä ja Hitleriä ja kirjoittaa kuinka jokaisen kokouksen draama kehittyy:
4. painos 1938.
    ”Jokainen kongressi alkaa samalla komealla näytännöllä: sadat jäykät, kaikkia valtakunnan SA-piirikuntia edustavat standaarit kannetaan juhlallisessa saatossa marssin pauhatessa läpi salin välkehtiväksi ryhmäksi puhujalavan taakse. Ennen puheiden alkua orkesteri esittää jonkin klassillisen musiikkikappaleen. Tällä kertaa oli valittu Weberin Noita-ampujan alkusoitto – muuten kappale, joka on Kolmannessa Valtakunnassa harvinaisessa suosiossa.”
    Hitler soitatti Wagnerin historian roskatynnyriin, niin moni ajattelee. Eivätkä Israelissa sinfoniaorkesterit juuri koske Wagnerin nuotteihin. Sitä paitsi myös Wagnerilla oli oma musta antiseministinen historiansa.
    Mutta onko taiteilija yhtä kuin teoksensa?
    Ricgard Wagner ei ollut Hitlerin aatteellinen esikuva. ”Silti myös Wagnerin antisemitismi oli kuvottavaa”, kirjoitti Vesa Sirén Helsingin Sanomissa marraskuussa 2014 pohtiessaan saako Hitlerin suosikista pitää. ”Säveltäjä on siitä ihmisenä tuomittava, mutta musiikielämä taitaisi kaventua paljon, jos soittaisimme vain moraaliltaan kelvollisten ihmisten säveltämää musiikkia.”
    ”Silloin musiikkielämää ei olisi”, Sirén lainasi israelilaiskapellimestari Daniel Barenboimia.
    Olisiko kirjallisuuttakaan, jos edellyttäisimme että vain täydellisen moraaliset, eettisen kunnolliset ja sosiaalisesti huipputerveet ihmiset saisivat kirjoittaa romaaneja ja runoja?
    ”Jokainen päättää lopulta itse”, Sirén punoi artikkelinsa ideat yhteen, ”antaako maailmansodan sytyttäneen ja Euroopan raunioittaneen murhaajadiktaattorin mieltymysten häiritä Wagner-kuuntelua. Itse kuuntelen Tristania ja useita muita Wagnerin teoksia ongelmitta. Mestarilaulajat vaivaannuttaa joskus... Yleensä Hitler ei latista Wagnerin musiikin suuruutta. Mutta Rienzin se piru pilasi.”
    Jostakin syystä Hitler ei pystynyt pilaamaan Hugo Wolfin ja Richard Straussin laulujen tai Carl Maria von Weberin oopperamusiikin eikä Franz Lehárin operettien kuuntelemisen hyväksyttävyyttä.


Taiteilija luo teoksen ja lähettää sen maailmalle.
    Sen jälkeen teos ”kuuluu” maailmalle eikä taiteilijalla ole nokan koputtamista mitä sille tapahtuu. Ääliöllä, nerolla, viisaalla ja tyhmälläkin, sosialistilla ja porvarilla, kapitalistilla ja pätkätyöläiselläkin, pitkillä ja pätkillä, jopa lihavilla ja laiskoilla ynnä juopoillakin on yhtälainen oikeus lukea joku romaani tai kuunnella joku iskelmä, jolla tekijä on kuvitellut ilmaisevansa erityistä tunnetilaa tai yhteiskunnallista kokemusta.
    Onneksi taideteoksen kokija ei tiedä mitä taiteilija tavoittelee!
    Musiikki - sen merkityssisältö - on sitä paitsi siitä ongelmallinen juttu, ettei musiikkikappaleella ole oman itsensä ulkopuolista merkitystä, vaikka sen esittämiseen jossakin tilaisuudessa saattaakin liittyä selväsanainen viesti ja merkitys. Se ei kuitenkaan puhkea musiikista vaan tilanteesta, jossa kappale esitetään.
    ”Vaikka joku sanoo, että melodia on iloinen tai synkkä”, Sartre totesi, ”niin se on aina tuolla tai tällä puolen kaiken sen mitä siitä voi sanoa... Nuotit, värit, muodot eivät ole merkkejä, ne eivät viittaa mihinkään itsensä ulkopuolella.”
    Edellisen perusteella on harha-ajatus, että Queen, Rollarit tai Pavarottin perilliset voisivat kieltää Donald Trumpilta tekemänsä musiikin esittämisen. Eihän siinä, siis musiikissa, ole mitään sellaista yhteiskuntaan kytkeytyvää, jonka Trumpin ääliömäiset ajatukset voisivat tuhota.
    Taideteoksen tulkinta kuuluu yksikäsitteisesti sen kokijalle – lukijalle, kuuntelijalle, katselijalle.
    Amerikkalainen kirjailija Philip Roth on aina ollut äärimmäisen tietoinen romaaniensa kohtalosta: hän tietää että jokainen lukija lukee romaanin eri tavalla, omalla tavallaan. Roth kirjoittaa myös toistuvasti siitä, kuinka lukijat aina ymmärtävät kirjailijan väärin, mutta vaikka ymmärtävät, se ei tarkoita etteikö kuka tahansa saisi tai voisi lukea hänen romaanejaan.
    Romaanista Käänteiselämää Roth totesi, että se pakottaa lukijan muokkaamaan annetuista aiheista itselleen oman romaanin. Rothin mielestä lukijan piti romaanin kohdalla kannabalisoida omaa lukukokemustaan romaanin edistyessä.
    ”Sillä ei ole mitään merkitystä mitä kouluissa opetetaan, ” Roth sanoi eräässä haastattelussa, ”ihmiset lukevat romaaneja ja tekevät niistä mitä tekevät... Kun julkaiset kirjan, se kuuluu maailmalle. Maailma toimittaa sen.”
    Voisiko siis olla, että Queen, Rolling Stones ja Pavarottin perilliset ovat täysin tietämättömiä taideteoksen tekijää pakenevasta kohtalosta maailman merillä? Vai, olisiko niin, kuten kyyninen ihminen saattaa ajatella, että he pyrkivät vain parempaan diiliin Trumpin kanssa? Viime aikoina digitalisaation herättämät muusikot ovat muutenkin terhennelleet copyright-rahojensa perään - eturintamassa Sir Paul McCartney, joka kasvoi ylemmän työväenluokan perheessa, mutta tietää nyt upporikkaana mistä raha pissii. Köyhä maallikko kysyy: Minkälainen olisikaan musiikin ja kirjallisuuden maailma, jos tekijänoikeusrahalla olisi lyhyemmät jalanjäljet? 
    Romantikkona kuitenkin uskon, että taiteilijat tarkoittavat hyvää pyrkiessään estämään etteivät ”öykkärimäiset rasistit” nauti heidän teoksistaan, mutta niin tehdessään he huomaamattaan särkevät avoimen yhteiskunnan idean ja hyväksyvät eräänlaisen totalitarismin - juuri sellaisen jota yrittävät kovaäänisesti vastustaa!


______________________________________________________________________
Karl Marx: Vallankaappaus Ranskassa 1851. (Der achtzente Brumaire des Louis Bonaparte, 1852.) Suom. Kaisu-Mirjami Rydberg. Akateeminen Sosialistiseura, 1938.
Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana. Gummerus, 1936.
Kyösti Salovaara: Esipuhe Philip Rothin romaaniin Väärin ymmärretty mies (Zuckerman Unbound, 1981.) Suom. Pentti Saarikoski. WSOY, 1982.
Kyösti Salovaara: Esipuhe Philip Rothin romaaniin Käänteiselämää (The Counterlife, 1986.) Suom. Kristiina Rikman. WSOY, 1988.
Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava, 1976.
Vesa Sirén: Heil-tervehdyksiä Kansallisoopperaan – saako Hitlerin suosikista pitää? Helsingin Sanomat, 29.11.2014.

25 kommenttia:

  1. Kyllä vain, pääskyt piirtävät kaaria taivaalla. Ne lentävät korkealla enkä kuule niiden ääniä mutta näen nuolihaukan kuusen latvassa tien toisella puolen tilannetta tarkkailemassa. Saan sitä rauhassa kuvata, en kuulu hänen maailmaansa.

    En tiedä kestätkö kehuja mutta fakta on että luen kirjoituksiasi kuten Vargasia tai Alice Munroa, olen sisällä tekstissä. Nyt tätäkin hitaasti lukiessani lukiessani pulpahtelivat mieleeni asioita joihin heti, pari riviä myöhemmin viittasitkin. Sama toistuu pitkin tekstiä. Elämme samaa kulttuuria, kompilaatio ja taito vain vaihtelee.

    Taisi muuten olla juuri Baremboim joka uudisti Israelin ja Wagnerin yhteiseloa.

    Sitten, onko taiteilijalta legitiimiä myllertää tavallisen taavin ajatuksia, rikkoa maailmankuvaa? Ei taida olla helppoa vastausta tähänkään?

    Trump. Yhtä toivoisin ja se on, että 'luopuisimme' Hitleristä. Tiedän että hänen kuvaansa vasten voi kätevästi heijastaa mitä erilaisimpia ilmiöitä, nykyisiä ja menneitä, hän on monasti selkein kontrasti, tapreellinenkin siinä jne. Näin tehdessämme lisäämme hänen mainettansa mutta myös hänen valtaansa sisimmässämme, pelkään. Viittaan erikoisesti tämän hetken YLE:een mutta mediaan muutenkin. Nuoruuteni ja miehuuteni vuosina nykyistä natsivouhotusta ei ollut, olimme siinä suhteessa tasapainossa. Asiat tiedettiin, 'and that was that!' hh

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No joo, kaipa kehujakin kestää mutta koville se ottaa (haukkumiseen on jotenkin helmpompi asennoitua).

      Tiettyä ironiaa siinäkin on, että tuo Darenboim lienee arvostetuimpia Wagner-tuntijoita.

      Mielenkiintoinen ajatus: saako taiteilija myllertää tavallisen ihmisen maailmankuvan? Monet kai siihen juuri pyrkivät - tai joskus aikaisemmin pyrkivät kun niin moni asia oli "sääntöjen" takana.

      En ottanut Hitleriä tähän Trump vertailuun sen takia että ajattelen USA:n presidentinvaaleilla olevan minkäänlaista todistusvoimaa tässä suhteessa - onhan siellä sentään oikea demokraattinen systeemi eikä Trumpista tiedä mikä mies "se" lopulta on. Turkin tilannetta sen sijaan voisi jossain määrin verrata 30-luvun Saksan prosessiin - mutta Turkin tilanteessa on vaikea löytää mitään "farssia", siis Marxin ilmaisemassa mielessä.

      Poista
  2. Tietenkään taiteilija tai hänen perillisensä eivät oikeasti voi kieltää Trumpia käyttämästä teoksiaan. Sen sijaan heillä on täysi oikeus irtisanoutua Trumpin politiikasta ja siis julkisesti paheksua oman tuotantonsa käyttämistä sen politiikan ajamiseen. Sillä sitähän Trump osaltaan tekee - kytkee kuulijoissa myönteisiä tunteita herättävän taiteen omaan kampanjaansa, omien tavoitteittensa ajamiseen.

    Minusta on jopa lohdullista ajatella, että saatan pitää samasta musiikista kuin joku Hitler. Ihminenhän hänkin siis oli, vaikka monet tekonsa niin kauheita.

    Toisaalta en voi olla ajattelematta, aina kun paheksumme natseja ja Hitleriä, että historian kirjoittavat voittajat. Natsi-Saksa ansaitsee toki historian tuomion, mutta sen alle niin helposti piilotetaan vivahteet, kuten esimerkiksi voittajien arveluttavat teot.

    Vielä emme tiedä kuuluuko Trump voittajiin vai häviäjiin. Aina on ollut ja tulee olemaan ihmisiä, jotka äänestävät valtaan näitä Trumpeja ja Hitlereitä. Onko siihen lääkettä? Ei taida olla, mutta voimme kuitenkin yrittää. Sanan avulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä - mikään ei oikeastaan ole niin yksinkertaista kuin miltä näyttää. Jostakin syystä vivahteet liukenevat pois, sekä historian että jopa nykyhetken kuvista. Se on harmi sillä juuri vivahteet antavat paremman käsityksen ihmisen (ihmisten) elämästä kuin melkein karikatyyriset voimaviivat.

      Joku tutkija ihmetteli, että miten Hitler saattoi syyllistyä niin julmiin tekoihin kun hän aidosti oli lukumies (kirjastossaan jotain 15 000 kirjaa, Stalinilla taisi olla 25 000) ja musiikinystävä.

      Oli tarkoitukseni ottaa mukaan myös tuo Hitlerin lukuinto, mutta jätin pois, kun se olisi vienyt juttua jo sivummalle. Hitlerin mielilukemista olivat mm. Karl Mayn seikkailuromaanit. Niin olivat minunkin - kun luin yhden Kotkan kirjastosta, luin kaikki. En tosin tiennyt Hitlerin mieltymyksestä mutta en kai miehestä juuri muutenkaan, tuohon aikaan 50-luvulla. Nyt tuntuu shokeeraavalta, että mehän oltiin melkein aikalaisia!

      Lohduttakoon se, että Karl May oli myös Albert Einsteinin mielikirjailija.

      Poista
  3. Olin kaikkien näiden kommunikaatioverkostojen ulottumattomissa, metsän keskellä. Hyvä että kirjoitit tästä. Ikivanha kysymys: voiko taiteentekijöiden työt heijastaa suoraan riippuviksi heidän omasta persoonallisuudestaan ja varsinkin mielipiteistään ja erityisesti moraalista?

    Vielä enemmän tuntuu siltä, että mietitään vaikuttaako taide ylipäänsä jalostavasti yhtään kehenkään. Siitä tulee semmoinen olo että taiteentekijästä yritetään tehdä mittatikku jolla oikeutetaan sitten omankin elämän (?) vääristymiä. Tai sitten ihmisistä tulee sietämättömiä oikeassa olijoita. Sillä tavalla elämä muuttuu ikäväksi ja ennalta-arvattavaksi.

    Kuuntelin ja katselin äsken Dostojevskin Kuolleesta talosta (libretto) tehdyn oopperan jonka oli säveltänyt Leos Janacek. Se ei ollut ehkä suunnaton musiikinhistoriallinen kulmakivi, mutta hieno ooppera hyvin ajankohtaisesta aiheesta.

    Ihminen on tuommoinen liero, vangitsee ja kohtelee pahoin kanssaihmisiään, sitä paitsi kaiken muun elollisen kans. Siinä oli yhdenlainen kuva vankileiristä. Ajattelin että pahinta on tietää, että Dostojevski joutui sinne itse. Muistaakseni D. osallistui johonkin epäonnistuneeseen attentaattiin tsaaria kohtaan. Sen sijaan en muista mitä poliittista suuntaa Dostojevski silloin kannatti.

    Kun nyt eletään semmoista aikaa, että poliittisia mielipiteitä on vaikea kannattaa, niin kai pitää sen sijaan miettiä vallitsevaa moraalia. Tuntuu siltä että kukaan ei mieti minkä päällä länsimainen sivilisaatio makaa, kun elää omaa yksityistä elämäänsä.

    Olen päätynyt rakastamaan kirjoja, koska ihmiset ovat tuottaneet pettymyksen...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä niin, … Mark Twain rakasti koiraansa, sinä kissaasi :-)
      No, ihminenhän on vain eräs hiukan poikkeava eläinlaji. hh

      Poista
  4. Kuinka voi iloita maailmasta, paitsi pakenemalla sen luo, sanoi Kafka tai jotakin sinne päin ja tuossahan oli jo ristiriita kylvettynä sanan rieskaan. Pitäisikö siis jähmettyä istumaan ja katselemaan mitä silmien edessä on ja tapahtuu ja varoa ettei hypähdä tuolilta kun jotakin tapahtuu?

    Onhan se vähän masentavaa kun todellakin tuntuu ettei voi oikein ottaa kantaa minkään puolesta - siis semmoisen mitä ei vielä ole - vaan enempi sellaisen mitä pelätään menetettävän.

    Mutta ehkä useimmat eivät mieti, kunhan ovat ja elävät. Eihän kimalainenkaan tiedä ettei sen ruumiinrakenteella pysty lentämään - se vaan lentää.

    VastaaPoista
  5. Hannu, joo, ilman kissoja en varmaan osaisi edes sanoa kissa. Ja meidän Lidiakin tykkää kun sanotaan että kisssssa. Eläimiähän sitä ollaan ja yritetään niin paljon kuin mahdollista pitää kantta päällä sen eläimellisyyden kanssa. Vaikka näistä lemmikeistä voisi oppia esimerkiksi rehellisyyttä. William Burroughsilla oli muuten kans aina kissoja ja se kirjoittaa niistä. Samoin Doris Lessing, kumpikin kirjailijoita joista pidän oikein paljon.

    Kyösti: samalla kun kantansa näyttäminen, sen poliittis-moraalis-eettisen, muuttuu epäsuotavaksi, niin politiikasta katoaa moraali. Sitten pitäisi varmaan maa rakentaa lailla, mutta sillä tavalla eläminen on kyllä aika vaikeaa.

    Elämä on monimutkaista. Yritin seurata kameralla yhden hämähäkin rakentamaa seittiä, enkä saanut siitä kokonaiskuvaa. Mutta oli se todella kaunis! Ehkä hämähäkki aatteli sen vain tarkoituksenmukaisena?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eiköhön poliittis-moraalis-eettiseen ole tarvetta, mutta nyt julkisuus ei vaan luo sille kysyntää.

      Ja tuo maailman monimutkaisuus - siis se että tiedämme että se on monimutkainen - mutkistaa asiaa.

      Poista
    2. Eiköhön poliittis-moraalis-eettiseen ole tarvetta, mutta nyt julkisuus ei vaan luo sille kysyntää.

      Ja tuo maailman monimutkaisuus - siis se että tiedämme että se on monimutkainen - mutkistaa asiaa.

      Poista
  6. Luulenpa, että suurin osa ihmisistä ei juuri viitsi pohtia poliittis-moraalis-eettisiä kysymyksiä. Heille riittää sen tavallisen elämänsä eläminen, omien ja lähipiirinsä eduista huolehtiminen (ja näinä aikoina siis myös saavutetuista eduista kiinni pitäminen). Eikä siinä mitään pahaa.

    Demokratiassa ongelmallista tosin saattaa joskus olla se, että meillä kaikilla on yhtäläinen äänioikeus, kiinnostivat nämä kysymykset tai eivät. Eikä kai sekään vielä olisi ongelma, elleivät jotkut ihmiset olisi niin kovin helposti kaiken maailman poliittisten helppoheikkien, populistien, vietävissä.

    Minun ei ole koskaan ollut vaikea hyväksyä sitä, että ihmisillä on erilaisia arvoja ja mielipiteitä, omistani poikkeaviakin. Siinä on sen sijaan joskus nieleskelemistä, kun ihmiset kovin huolettomasti antavat tukea yksioikoiselle populistiselle kiihotukselle...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suhteellisen kohtuullisesti juuri noin!

      Kun sanoin ettei julkisuudella ole kysyntää näille asioille, niin ehkä sanoin ihan väärin, sillä eikö tämä populistinen yksioikoisuus juuri vetoakin moraaliin tai pikemminkin moralistisuuteen? Ollaan näkevinään pahaa joka puolella ja varsinkin siellä missä päätöksiä tehdään.

      Kirjoitin Kymen Sanomissa kauan ennen jytkyä, että kyllähän minuunkin vetoaa se, että Timo Soini puolustaa meitä makkaransyöjämiehiä kaiken terveysintoilun keskellä. Kun ajattelee kuinka paljon julkisessa sanassa yritetään hyvää tarkoittavalla moralismilla nujertaa kansalaisten "pahoja tapoja" (jotta valtiolla ja kunnilla säästyisi rahaa!), niin onko ihme että populismi rehottaa? Meinaan että on tässä peiliin katsominen myös niillä jotka aina tietävät meitä ihmispoloisia paremmin miten elämä tulisi järjestää.

      Poista
    2. Samaa mieltä edellsiten kanssa mutta lisäisin jotain.

      "Yksioikoinen populistinen kiihotus", sen huomaa helposti mutta entäpä se toinen ääripää, "eliitin kätketty populismi" tahi se jota eliitti ei sellaiseksi itsekään huomaa. Viittaan nyt vaikkapa sellaiseen '"itsestään selvyyteen" kuin on lauseessa että "meidän on kannetteva oma osuutemme vastuusta" jolloin tämä vastuu, milloin mikäkin, otetaan annettuna.

      Esimerkkejä ei tarvinne kaukaa hakea, oma maa riittää. Tässä sitä paitsi liikuttaneen populismin syntysijoilla. OK, nyt saunaan. hh

      Poista
    3. Tärkeitä huomioita niin Kyöstiltä kuin hh:ltakin. Julkisuudessa on kyllä kysyntää moralismille, joka on aina vähän yksioikoista. Aitoa moraalista pohdintaa sen sijaan voisi olla enemmänkin. Helposti kuitenkin mennään sanoilla leikittelyyn, ja se on sellainen hetteikkö, että sinne voi eksyä vilpitönkin.

      Ravitsemusvalistus on tyypillisesti sellainen asia, jossa hyvä tarkoitus herkästi lyö yli. Unohdetaan, että niin tärkeitä kuin terveelliset elämäntavat ovatkin, niistä puhuminen usein unohtaa suhteellisuuden, todellisen ihmisen kaikkine säröineen. Työpaikkalääkärini totesi kerran, ettei sillä ole väliä mitä syön joulun ja uuden vuoden välillä - olennaista on se mitä syön uuden vuoden ja joulun välillä. Eli tiedostakaame terveysasiat, mutta olkaamme armollisia kohtuullisille herkutteluillemme...

      Populismi ei, sekään, ole yksioikoinen käsite. Siihen sortuvat kaikki, enemmän tai vähemmän hienovaraisesti, herrat ja narrit oikealta ja vasemmalta, kyyniset konservatiivit, maailmaa parantavat punavihreän kuplan edustajat. Pisimmälle sen lajin täällä meillä ovat tosin vieneet perussuomalaiset.

      Kyllä kai populismillakin on aikansa ja paikkansa, joihin se sopii. Joskus. Enimmäkseen se kuitenkin vaikeuttaa asioiden järkevää hoitamista. Siksi siitä pitää keskustella, avata aiheettomia asenteita, omiammekin.


      Poista
    4. Tänään Hesarissa EU-meppi kertoo kuinka sikäläisessä parlamentissa tärkeintä on, että edustajalla on monta hyvää avustajaa ja että nuo avustajat saavat toimia vapaasti.

      Tämä kuulostaa (jos pahaa haluaa ajatella) erinomaisen elitistiseltä ja epädemokraattiselta - eihän noita avustajia kukaan ole äänestänyt.

      Mutta, juuri tässähän se edustuksellisen demokratian voima onkin: mikään tärkeä päätös ei ole yhden ihmisen ajatuskyvyn varassa.

      Kun me poloiset joudumme äänestämään, pitää luottaa vain omaan päähänsä - tuloksena sitten on mitä on. Kunpa meilläkin, jokaisella, olisi tiimi miettimässä äänestääkäö tätä vai tuota jne. Varsinkin kansanäänestyksessä henkilökohtaisen tiimin olemassaolo olisi välttämättömyys.

      Tähän tietysti joku voi sanoa, että meidän "henkilökohtainen" tiimimme on vapaa ja avoin media, lehdet, sähköiset viestimet, netti ja taustalla kaikki opittu kulttuuri kirjoineen ja sävellyksieen, maalauksineen jne.

      Poista
    5. Juu, Torvalds on ollut suosikkejani ja Kyllönen mutta kas, että Väyrynen? Ristiriitaisempi hahmo on Keijo Korhonen jolta on viime vuonna ilmestynyt miettimisen aiheita antava kirja: "Goljatit; kuka niitä tarvitsee?" Niinpä?
      Hän siis miettii moniportaisia (valtio)byrokratioita. Millä portaalla hyvä muuttuu vahingolliseksi? Kuinka suuressa demokratia ei enää toimi, etc?
      hh

      Poista
    6. Kävelin iltapäivällä joen rantaan, Tuomarinkylään vievälle sillalle, ottamaan kuvia kaljakellujista. Mahtava näky, ristiriitainen. Tuli mieleen tiivistys: Hyvinvointivaltion nuoriso kelluu huolettomana modernin ajan virrassa.

      Loppu jää meille joita arkipäivä huolettaa.

      Poista
  7. Kyösti, tämän päivän Hesarissa mielipideosastolla vaikutti siltä että joku nuorempi eläkeläinen on saanut kertakaikkiaan tarpeeksi älämölööstä, joka asettuu tietentahtoen roskaamaan ja särkemään paikkoja hänen rantaansa.

    Tuli mieleen että Hesassa on usein mielipiteitä siitä, että rantojen pitää olla kaikkien käytössä. Mutta jos "kaikki" eivät yksinkertaisesti osaa käyttäytyä ihmismäisesti? Mielipiteen kirjoittaja näki humalassa ökeltäjän, joka ei ymmärrä enää puhetta. En käy usein Hesassa, mutta minusta joka kerralla humalaisia on enemmän. Ehkä muuten ei ole enää hauskaa kuin humalassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. joo, suuri käymälähän tuo joen ranta on kun kukaan ei virallisesti järjestä kelluntaa niin ei siellä ole veskejäkään.

      Ristiriitaa yritin ilmaista tuolla lausella: Hyvinvointivaltion nuoriso kelluu huolettomana modernin ajan virrassa.

      Poista
  8. A propos Brexit:

    www.libertylawsite.org/2016/07/20/who-understands-the-european-project/

    Onhan tuo aika pitkä mutta tohtorilla on puolensa ;-) hh

    Ps. Joki on siivottu, pääsimme maksamaan ja mikäpäs siinä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, kaikki maksaa ja kuka sen aina lopulta maksaakaan!

      Pikaisesti katsottuna tuota artikkelia, niin se mitä en siitä (enkä Brexitin kannattajien perusteluista) osta, on tuo karikatyyrinen kauhukuva, että EU ja sitä mukaa kansallinen päätöksenteko on korruptoituneen eliitin hanketta ja käsissä. Miten se voisi olla, nykyajan tarkassa valvonnassa? Jos taas eliitiksi sanotaan kaikkia, jotka on valittu johonkin julkiseen hommaan, niin millä sellainen "eliitti" voidaan sitten "puhtaassa maailmassa" korvata, jos ei uutta saa asettaa tilalle? Arpomalla kadulta se kenestä tulee valtionvarainministeri, kenestä kauppaministeri jne? Armeijassa sanottiin, että se vahtii ketä pelottaa - siis yöllä kun haluttiin nukkua teltassa jotoksella. Ehkä sitten poliiseiksikin kelpaa ne jota pelottaa, maatalousministereiksi ne joita nälättää ja taiteilijoiksi ne, joita arki ikävystyttää.

      Mutta voihan olla, tietenkin, että Brexitin jälkeen kaikki on melkein ennallaan - britit sopivat vapaa-kaupasta, maksavat EU:lle melkein yhtä paljon rahaa kuin nyt, mutta eivät joudu tekemään EU:ta koskevia päätöksiä ja saavat muutamaksi vuodeksi rajoittaa maahanmuuttoa. Eihän se ole paha vaihtoehto - sen jälkeen väärän hallitsemisen karikatyyrit pitää piirtää uusista näkökulmista.

      Ja totta on: ainahan karikatyyri kertoo jotakin oleellista, joko kohteesta tai piirtäjästä.

      Poista
    2. Kyösti, en voi tietenkään puhua Dalrymplen puolesta mutta tämän "eliitti-korruptio" yksityiskohdan osalta mietin tosiaan, että noinkohan koko EU:ta loppujen lopuksi tarvitaan, tässä muodossa? Tästä taisin alkukesällä jotain mainitakin. Dalrymple on vastikään kirjoittanut jutun Jose Manuel Baroson ihmeellisestä tiestä kommunistijohtajasta Goldman Sachs'in johtajaksi. Olisiko tuo toiminut kimmokkeena?

      Korruptiopuolesta olen saanut "nauttia" Firenzeläisen lankoni tarjoilemana enemmän kuin mihin ruokahalunia oikein riittää, sanallisella tasolla siis! :-)
      On se todellinen probleemi sekä Välimeren että EU:n tasolla.

      Marjatta, Riefenstahlia kohtaan, hänen myöhempinä vuosinaan, olen tuntenut laillasi myötätuntoa. Hänestä olen lukenut, että hän olisi mennyt mielellään Puolan sotaretkeä kuvaamaan mutta järkyttynyt siellä pahasti ja alkanut epäillä tapahtumien oikeutusta. Käytännössä hän tietysti oli natsien lumoissa heidän valtansa alkuajan, puhui myöhemmin omaksi edukseen, kaikki teemme niin joskus, mutta ihminen voi muuttua. hh

      Poista
    3. Joo, kulttuurit ovat erilaisia, semminkin suhteessa valtioon. Välimeren maissa perheellä ja suvulla jne on tärkeämpi rooli elämän menossa kuin täällä pohjoisessa missä virkamiehet ja poliisit vahtivat meidän elämäämme.

      Tästä syntyvä, sanotaan sitä sitten korruptioksi lienee tosiasia, mutta ei sitä oikein kai EU:n piikkiin parane pistää. Perinne on vanhempi kuin...

      Poista
  9. Minua on aina surettanut elokuvaohjaaja ja valokuvaaja Leni Riefenstahlin kohtalo. Hänet leimattiin niin Hitleriin parin elokuvan perusteella, että se leimasi hänet loppuelämäkseen. Hänellä on loistavia valokuvia mm. sudanilaisesta heimosta. Niitäkin on väheksytty ja tulkittu jotenkin yli-ihmisopin kautta, niin kuin kaunis vartalo kuuluisi vain natsien ihanteisiin. Ja elokuvanteostahan Riefenstahl suljettiin pois.

    Jos olisin taiteilija ja kuulisin, että Trump ihailee minun töitäni, olisin tosi kiinnostunut kuulemaan, mitä hän niistä löytää.
    Olen samaa mieltä kuin Philip Roth. Teos syntyy vasta, kun ihmiset löytävät sen.
    Kirjailijat odottavat kirjansa julkaisuspäivää ja arvioita, ei vain sen vuoksi miten kirja myy - vaikka tärkeää sekin on - vaan miten se koetaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin kuin Pekka tuolla aikaisemmin sanoi: Voittajat kirjoittavat historian ja siinä kirjoituksessa, "tarinassa", sävyt ja vivahteet katoavat.

      Poista