Farssin riitasointuja

[Voiko taiteilija valita ihailijansa?]

                                                                                               Kyösti Salovaara, 2016.
Pystyisikö diktaattori pilaamaan
Bachin maineen tykkäämällä Bachista?

Otsikko on huono. En keksi parempaa.

    Tervapääskyt kirkuvat taivaalla.

    Puutarhassa istuessa tervapääsky sujahtaa korvan ohi kiitäessään räystäspellin alla olevaan pesään. Sujahduksen kuulee myöhässä. Tervapääskyn taidosta riippuu lentääkö se ohi vai sujahtaako pään läpi.

    Tähän mennessä ohi.

    Niin että voin keskittyä farssin riitasointuihin.

    Arvattavissa on, että viittaan Karl Marxin oivallukseen.

    Siis Hegelin huomautukseen että maailmanhistorian kaikki suuret tapahtumat ja henkilöt esiintyvät ikään kuin kahdesti. ”Hän on unohtanut lisätä”, Marx kirjoitti: ”Yhden kerran murhenäytelmässä, toisen kerran farssissa.”

Adolf ja Donald, musiikin ystäviä molemmat.

    Monet taiteilijat ovat ”kieltäneet” Donald Trumpia käyttämässä kappaleitaan tämän vaalitilaisuuksissa. Esimerkiksi Queen, Rolling Stones ja Luciano Pavarottin perilliset ovat paheksuneet musiikkinsa esittämistä vaalihalleissa; ovat ilmaisseet moraalisen närkästyksensä, koska he eivät ole samaa mieltä maailman menosta kuin Trump, joka tällä hetkellä johtaa gallupeja USA:n seuraavaksi presidentiksi.

    Taiteilijat eivät halua, että rasistinen ääliö soittaa vaalitilaisuuksissa heidän musiikkiaan.

    Mutta taiteilijoiden pitänee tyytyä moraaliseen paheksumiseen, sillä Trumpin vaalikoneisto on maksanut asianmukaiset lisenssit ja tekijänoikeusmaksut. Kysymys kuuluukin: voiko taiteilija valita kuuntelijansa, lukijansa, katselijansa?

    Sinällään kysymys on naiivi.

    Tietenkään kirjailija ei voi eikä saa päättää kuka häntä lukee eikä päättää miten teos tulkitaan. Laulajilla ja soittajilla houkutus ”kieltämiseen” on suurempi, koska laulujen julkinen esittäminen edellyttää korvauksien maksamista. Lauluja ei saa ilmaiseksi laulaa. Mutta olisivatko Pavarottin perilliset onnellisempia, jos Donald Trump soittaisi (miehistä vaalivoimaa saadakseen) Pavarottin laulamaa aariaa kotiinsa kätkeytyneenä?

    Farssissa kaikuu totalitaarisen ajattelun rytmit.

Ei farssia ilman tragediaa, historiassa.

    ”Ohjelman aloittaa Hugo Wolfin Prometheus, baritonille ja suurella orkesterille sävelletty laulu, jonka tekstinä on Goethen tunnettu, nuorekkaan titaaninen kapinoitsijaruno”, kuvaili Olavi Paavolainen kansallissosialistien kulttuuritapahtumaa Nürnbergin oopperatalossa kesällä 1936. ”Berliinin kuuluisa Filharmoninen, jota johtaa vanha tuttavamme Eutinista, professori Raabe, soittaa suurenmoisesti, ja kamarilaulaja Bockelmannin ääni kaikuu muhkeana, mutta vieläkään ei yhtään suosionsosoitusta kajahda katsomomosta.”

    Suosionosoitukset jätetään näissä kokouksissa Alfred Rosenbergille, Joseph Goebbelsille ja ennen kaikkea Adolf Hitlerille, joka ihailee klassista musiikkia ja varsinkin Richard Wagneria sydämensä pohjasta.

    Sitten Paavolainen kuuntelee mahtavassa Luitpold-hallissa, missä puoluepäivien kongressi järjestetään, Rosenbergiä, Goebbelsiä ja Hitleriä ja kirjoittaa kuinka jokaisen kokouksen draama kehittyy:

4. painos 1938.

    ”Jokainen kongressi alkaa samalla komealla näytännöllä: sadat jäykät, kaikkia valtakunnan SA-piirikuntia edustavat standaarit kannetaan juhlallisessa saatossa marssin pauhatessa läpi salin välkehtiväksi ryhmäksi puhujalavan taakse. Ennen puheiden alkua orkesteri esittää jonkin klassillisen musiikkikappaleen. Tällä kertaa oli valittu Weberin Noita-ampujan alkusoitto – muuten kappale, joka on Kolmannessa Valtakunnassa harvinaisessa suosiossa.”

    Hitler soitatti Wagnerin historian roskatynnyriin, niin moni ajattelee. Eivätkä Israelissa sinfoniaorkesterit juuri koske Wagnerin nuotteihin. Sitä paitsi myös Wagnerilla oli oma musta antiseministinen historiansa.

    Mutta onko taiteilija yhtä kuin teoksensa?

    Ricgard Wagner ei ollut Hitlerin aatteellinen esikuva. ”Silti myös Wagnerin antisemitismi oli kuvottavaa”, kirjoitti Vesa Sirén Helsingin Sanomissa marraskuussa 2014 pohtiessaan saako Hitlerin suosikista pitää. ”Säveltäjä on siitä ihmisenä tuomittava, mutta musiikielämä taitaisi kaventua paljon, jos soittaisimme vain moraaliltaan kelvollisten ihmisten säveltämää musiikkia.”

    ”Silloin musiikkielämää ei olisi”, Sirén lainasi israelilaiskapellimestari Daniel Barenboimia.

    Olisiko kirjallisuuttakaan, jos edellyttäisimme että vain täydellisen moraaliset, eettisen kunnolliset ja sosiaalisesti huipputerveet ihmiset saisivat kirjoittaa romaaneja ja runoja?

    ”Jokainen päättää lopulta itse”, Sirén punoi artikkelinsa ideat yhteen, ”antaako maailmansodan sytyttäneen ja Euroopan raunioittaneen murhaajadiktaattorin mieltymysten häiritä Wagner-kuuntelua. Itse kuuntelen Tristania ja useita muita Wagnerin teoksia ongelmitta. Mestarilaulajat vaivaannuttaa joskus... Yleensä Hitler ei latista Wagnerin musiikin suuruutta. Mutta Rienzin se piru pilasi.”

    Jostakin syystä Hitler ei pystynyt pilaamaan Hugo Wolfin ja Richard Straussin laulujen tai Carl Maria von Weberin oopperamusiikin eikä Franz Lehárin operettien kuuntelemisen hyväksyttävyyttä.

Taiteilija luo teoksen ja lähettää sen maailmalle.

    Sen jälkeen teos ”kuuluu” maailmalle eikä taiteilijalla ole nokan koputtamista mitä sille tapahtuu. Ääliöllä, nerolla, viisaalla ja tyhmälläkin, sosialistilla ja porvarilla, kapitalistilla ja pätkätyöläiselläkin, pitkillä ja pätkillä, jopa lihavilla ja laiskoilla ynnä juopoillakin on yhtälainen oikeus lukea joku romaani tai kuunnella joku iskelmä, jolla tekijä on kuvitellut ilmaisevansa erityistä tunnetilaa tai yhteiskunnallista kokemusta.

    Onneksi taideteoksen kokija ei tiedä mitä taiteilija tavoittelee!

    Musiikki - sen merkityssisältö - on sitä paitsi siitä ongelmallinen juttu, ettei musiikkikappaleella ole oman itsensä ulkopuolista merkitystä, vaikka sen esittämiseen jossakin tilaisuudessa saattaakin liittyä selväsanainen viesti ja merkitys. Se ei kuitenkaan puhkea musiikista vaan tilanteesta, jossa kappale esitetään.

    ”Vaikka joku sanoo, että melodia on iloinen tai synkkä”, Sartre totesi, ”niin se on aina tuolla tai tällä puolen kaiken sen mitä siitä voi sanoa... Nuotit, värit, muodot eivät ole merkkejä, ne eivät viittaa mihinkään itsensä ulkopuolella.”

    Edellisen perusteella on harha-ajatus, että Queen, Rollarit tai Pavarottin perilliset voisivat kieltää Donald Trumpilta tekemänsä musiikin esittämisen. Eihän siinä, siis musiikissa, ole mitään sellaista yhteiskuntaan kytkeytyvää, jonka Trumpin ääliömäiset ajatukset voisivat tuhota.

    Taideteoksen tulkinta kuuluu yksikäsitteisesti sen kokijalle – lukijalle, kuuntelijalle, katselijalle.

    Amerikkalainen kirjailija Philip Roth on aina ollut äärimmäisen tietoinen romaaniensa kohtalosta: hän tietää että jokainen lukija lukee romaanin eri tavalla, omalla tavallaan. Roth kirjoittaa myös toistuvasti siitä, kuinka lukijat aina ymmärtävät kirjailijan väärin, mutta vaikka ymmärtävät, se ei tarkoita etteikö kuka tahansa saisi tai voisi lukea hänen romaanejaan.

    Romaanista Käänteiselämää Roth totesi, että se pakottaa lukijan muokkaamaan annetuista aiheista itselleen oman romaanin. Rothin mielestä lukijan piti romaanin kohdalla kannabalisoida omaa lukukokemustaan romaanin edistyessä.

    ”Sillä ei ole mitään merkitystä mitä kouluissa opetetaan, ” Roth sanoi eräässä haastattelussa, ”ihmiset lukevat romaaneja ja tekevät niistä mitä tekevät... Kun julkaiset kirjan, se kuuluu maailmalle. Maailma toimittaa sen.”

    Voisiko siis olla, että Queen, Rolling Stones ja Pavarottin perilliset ovat täysin tietämättömiä taideteoksen tekijää pakenevasta kohtalosta maailman merillä? Vai, olisiko niin, kuten kyyninen ihminen saattaa ajatella, että he pyrkivät vain parempaan diiliin Trumpin kanssa? Viime aikoina digitalisaation herättämät muusikot ovat muutenkin terhennelleet copyright-rahojensa perään - eturintamassa Sir Paul McCartney, joka kasvoi ylemmän työväenluokan perheessa, mutta tietää nyt upporikkaana mistä raha pissii. Köyhä maallikko kysyy: Minkälainen olisikaan musiikin ja kirjallisuuden maailma, jos tekijänoikeusrahalla olisi lyhyemmät jalanjäljet? 

    Romantikkona kuitenkin uskon, että taiteilijat tarkoittavat hyvää pyrkiessään estämään etteivät ”öykkärimäiset rasistit” nauti heidän teoksistaan, mutta niin tehdessään he huomaamattaan särkevät avoimen yhteiskunnan idean ja hyväksyvät eräänlaisen totalitarismin - juuri sellaisen jota yrittävät kovaäänisesti vastustaa!

______________________________________________________________________

Karl Marx: Vallankaappaus Ranskassa 1851. (Der achtzente Brumaire des Louis Bonaparte, 1852.) Suom. Kaisu-Mirjami Rydberg. Akateeminen Sosialistiseura, 1938.

Olavi Paavolainen: Kolmannen valtakunnan vieraana. Gummerus, 1936.

Kyösti Salovaara: Esipuhe Philip Rothin romaaniin Väärin ymmärretty mies (Zuckerman Unbound, 1981.) Suom. Pentti Saarikoski. WSOY, 1982.

Kyösti Salovaara: Esipuhe Philip Rothin romaaniin Käänteiselämää (The Counterlife, 1986.) Suom. Kristiina Rikman. WSOY, 1988.

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen. Otava, 1976.

Vesa Sirén: Heil-tervehdyksiä Kansallisoopperaan – saako Hitlerin suosikista pitää? Helsingin Sanomat, 29.11.2014.