Kaatuuko puu, seisooko ihminen?

[kauneus ja kauheus]

                                                                                           Kyösti Salovaara, 15.7.2016.
Salla.

Viime torstaina, Ranskan kansallispäivänä lueskelin Pon runoja, ikään kuin valmistautuen seuraavan päivän ajomatkaan pohjoiseen.

    En tiedä pitäisikö enteisiin uskoa. Olen sen verran taikauskoinen että... kyllä kai.

    Enne ei ole ennustus. Se on aavistus. Joskus se pelottaa, toisinaan rauhoittaa. Enteiden laadun tietää vasta jälkikäteen; vain ne ovat enteitä jotka siltä tuntuvat. Enteet ovat kehäpäätelmiä, mutta iskevät silti suoraan sydämeen.

    Ennusteet sitä vastoin ovat tilastotiedettä ja todennäköisyyslaskentaa. Aikaisemmasta lasketaan tulevaisuuden todennäköisyys. Yllätyksiä ei juuri osata ennustaa. Ennuste osuu silloin kun melkein mikään ei muutu.

    Sääennustuksiin sopii uskoa, mutta kun katsoo ikkunasta, tietää mitä keliä ulkona pidellään.

”Kaadan puita”, Po Chü-i (772-846) otsikoi erään runonsa.

    Runoilija kertoi istuttaneensa kuistin eteen puita.

    Puut kasvoivat niin lehteviksi ja korkeiksi, että ne peittivät kaukaiset vuoret.

    Eräänä aamuna runoilija ottaa kirveen käteensä ja kaataa puut. Kymmenentuhatta lehteä varisee hänen päälleen, mutta... ”kasvojeni eteen ilmestyi tuhat vuorenhuippua. /Äkkiä tuli valoisaa / niin kuin usva ja pilvet olisivat revenneet; /näin sinisen taivaan / kuin kaivatun ystävän kasvot / pitkän eron jälkeen.”

    Linnut palasivat raikkaan tuulen mukana, mieli avautui, runoilija näkee kauas, sydämen ääriin:

    ”Jokaisella on monia haluja / mutta kaikkia niitä ei voi tyydyttää. / Miten en rakastaisi hentoja oksia - / mutta niitäkin enemmän rakastan etäisiä sinisiä vuoria.”

    Perjantai-iltana otin valokuvan Pyhäjärven yli tuntureille. Ajattelin: tämä on kuin lukemastani runosta! Piti ajaa tuhat kilometriä löytääkseen kuvan.

    Sillä tavalla enteet toimivat. Ajatuksen kehällä.

Perjantaina varhain aamulla radiossa kerrottiin, että kansallispäivä Nizzassa päättyi terrori-iskuun Promenade des Anglaisilla, rantabulevardilla, jota olen monta kertaa kävellyt – en siis lukemattomia kertoja mutta monta.

    Englantilaisten promenaadi, leveä rantakatu joka myötäilee Enkelten lahtea ja jonka englantilaiset rahoittivat 1800-luvulla, on eräänlainen aristokraattinen tuulahdus menneistä ajoista. Aikanaan Nizzaan ja Rivieralle kerääntyi englantilainen ja venäläinen aristokratia, sittemmin taiteilijoiden ja kirjailijoiden aristokratia. Jotakin ylevää Promenade des Anglaisilla yhä vaistoaa, vaikka sen nykyään kansoittavatkin ”tavalliset” turistit.

Kyösti Salovaara, 2014.
Verdun.

    Mennyt maailma ei katoa vaikka puu kaatuu.

    Mennyt maailma kysyy: Seisooko ihminen vielä huomennakin?

    Englantilaisten promenaadi tuntuu merkittävältä, koska se oli ensimmäisen (”oikean”) ulkomaanmatkani rantakatu. Ensimmäinen ihastus, ensimmäinen rakkaus – tavoittamaton. Asuurin värinen meri, siniset tuolit, rannan mukulakiviin kohisevat lempeät laineet.

    Yhtä kauniita ja ihastuttavia rantabulevardeja löytyy tietysti muualtakin, mutta ensimmäistä kokemusta ei voi toistaa vaikka kuinka yrittäisi.

    Niinpä terrori tuolla tuntuu pahalta, sanoinkuvaamattoman kauhealta.

    Mutta tunne on myös itsekkyyttä, itsekeskeinen ajatus. Vain kuolleet tietävät miltä se tuntuu eikä paikalla ole väliä. Kauheus on aina yhtä kauheaa.

    Kauheuden jälkeen kauneus jää, pysyy ja on, mutta voiko siitä edelleen nauttia? Kun kauneutta ylistää, mitä silloin oikeastaan ylistää? Itseäänkö, omaa kokemustaan vai jotakin universaalia?

    Onko myös terrori universaalia?

    Perimmäisen pahan kosketus?

Ilta-auringon värjäämä maisema on melkein liian kaunis, kuin mielen siirappia.

    Kauas näkee vain katsomalla.

    Mutta jos puut peittävät maiseman, pitää tyytyä vähempään.

    Terrorismin tutkijat sanovat, että yhteiskuntia pitää muuttaa, meidänkin. Mutta se on pitkä prosessi eikä syyllisyyttä voi jakaa loputtomiin. Pitääkö ihminen kaataa, jotta tietäisimme mitä seisominen tarkoittaa?

    Kun tutkija syyllistää yhteiskunnan siitä, että rakenteet ja perinteet sallivat pahan syntymisen, kenet tai minkä hän haluaa lopulta vetää oikeuteen? Kuka siellä tuomitsee? Kenen sanoihin on uskominen? Pahaa tekevän yksilön läpi saa toki etsiä (yksityistä) psykologista ja (kollektiivista) sosiologista selitystä, mutta voiko ihmisen muuttaa pelkällä sosiologialla?

    Kirjoitan tätä luonnon helmassa ja takerrun sanoihin.

    Oikeastaan on kummallista, että feministit ja ihmisoikeusadvokaatit sallivat tällaisen ilmaisun. Mutta ei tulisi mieleenkään sanoa, että istun ajattelemassa ”luonnon puntissa”. Puntissa on ahdasta, suppeaa, jopa pimeää. Luonnon helma on avara ja turvallinen, vaikka alitajunnassa tietää että äidin helmoista jokaisen pitää jonakin päivänä päästä pois ollakseen ”minä”.

    Tunturi heijastuu Sallassa järven pintaan.

    Verdunissa liehuu Ranskan lippu.

    Sotien jälkeen rauha, rauhan jälkeen...?

    Syyllisyys on kuin tuuli, joka tulee arvaamatta ja jota ei jaksa paeta.

          ”Yhtenä aamuna otin kirveen

          ja kaadoin puut omin käsin.”

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.

__________________________________________________________________

Po Chü-i: Korotan ääneni ja laulan. Suom. Pertti Nieminen. Otava, 1975.