Sana vie, toinen tuo

[reaktioita, nyt]

Kyösti Salovaara, 2020.

Voi ei! Sydänsurut tappavat enemmän kuin tuberkuloosi.

    - Hollywood 1930-luvulla Woody Allenin filmissä Café Society

Globaalia edistymistä on vaikea nähdä katsomalla ulos ikkunasta. Se tapahtuu horisontin takana.

    - Hans Rosling teoksessa Faktojen maailma

Vapaus ei tarkoita sitä, että henkilö voi tehdä mitä haluaa, vaan sitä, että hän voi tehdä, mitä hänen voidaan kuvitella haluavan… Jos yksilö ei halua mitään tai haluaa vähän, hän ei silti välttämättä ole erityisen vapaa.

    - Ruurik Holm teoksessa Yksilönvapaus – tulevaisuuden hyvinvointivaltion peruskivi

Sanat eivät riitä kertomaan.

    Mutta niitä pitää käyttää, koska muutakaan ei ole.

    Sanailen – siis olen.

Viime torstaina puolenpäivän aikaan kuulin kevään ensimmäisen satakielen. Se lauloi Kirkonkyläntien ja Tapaninkyläntien risteyksessä, ojanreunan pusikossa.

    Sitten kävelin Vantaanjoen rantatiellä. Tuomarinkylän pellolla traktorimies teki toukotöitä. Sitä niittää mitä kylvää.

    Kylväjä ajatteli jo syksyä.

    Tuomarinkylän pelloilta on kahden tunnin kävelymatka Finlandia-talolle. Kylvökone ahersi melkein Helsingin keskustassa.

    Matkat ovat lyhyitä, etäisyydet mittaamattomia.

Jos eilen olisi huomenna, kaikki olisi helpompaa. Ainakin selkeää ja ymmärrettävää.

    ”Luonnonlait eivät tee eroa menneisyyden ja tulevaisuuden välillä”, sanoi Stephen W. Hawking. Tämä koskee myös koronavirusta.

    Ihminen käyttää luontoa monella tavalla. Luonnosta itsestään ei voi päätellä miten ihmisten yhteiskunta muuttuu, kehittyy, taantuu. Sosiaaliset suhteet, yritysten verkostot, yksilön onni ja autuus eivät määrity luonnonlaeista vaan ihmispolon kokemuksista ja haaveista. Moraali on ihmisestä, ei luonnosta.

    Koronavirus saataneen jossain vaiheessa kuriin, sydänsuruja ei koskaan.

Ihmisen on vaikea tarttua hetkeen. Se johtuu tavastamme ajatella. Kaikki eläimet ovat hetkessä valppaita, mutta ihmiseläin on muuttanut valppauden ajatteluksi siitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. 

    Haikailemme menneisyyttä. Pelkäämme tulevaisuutta tai odotamme sitä toiveikkaana, haaveillen paremmasta.

    Tällä hetkellä on kahdenlaisia ihmisiä, vähintään.

    Yhdet odottavat, että palaamme mahdollisimman pian sellaiseen maailmaan, joka vallitsi ennen koronaa. Minä kuulun heihin.

    Toiset taas toivovat, että koronavirus opettaa ihmisen luopumaan monista mukavista ja lennokkaista asioista ja palaamaan yksinkertaiseen, vaatimattomaan ja selkeään elämäntapaan, jota he kutsuvat ”uudeksi normaaliksi”.

    "Uudessa normaalissa" ihmisten enemmistö tyytyy vähään ja viettää paikallista ja vaatimatonta elämää. Uudessa normaalissa vain pieni vähemmistö, eliitti saa elää runsasta ja henkisesti vireää elämää.  Ainahan eliitti niin elää.

Kun lukee mitä kirjoitetaan, edellä mainittu kahtiajako tulee ilmi myös ns. asiantuntijoiden kirjoituksista.

    Yhdet etsivät ratkaisua, joka restauroi hyvinvoinnin, toiset toivovat radikaalia muutosta takavuosien ”köyhempään” yhteiskuntaan. Ja molemmat ryhmät, asiantuntijat, vetoavat faktoihin ja trendeihin, näkyvään ja näkymättömään.

    Äitienpäivänä söin suomalaisittain valmistettua paellaa. Se ei juuri eronnut espanjalaisesta, sillä Espanjassakin paella tehdään monella tavalla. On monta oikeaa tapaa.

    Joku sanoi, että paella on kuin Espanja: monivärinen, monista aineksista koottu ja huonosti sulava.

    Oikeastaan koko maailma on kuin paella, maittavasti moninainen mutta huonosti sulava ja jollain tavoin käsittämätön.

    Hetki vielä ja tulen Ilkka Herlinin älyttömään kirjoitukseen Helsingin Sanomissa 11.5.

    Pandemia laski rajapuomit ja tyrehdytti kansalaisten matkat yli rajojen. Mutta sapuska on kulkenut hienosti rajojen yli, jopa mantereilta toisille. Vappuna söin puolalaista porsaanposkea, toki espanjalaiseen tyyliin haudutettuna. Oli myös italialaisia varhaisperunoita, espanjalaista oliiviöljyä ja punaviiniä.

    Kuulosti muuten ironiselta, kun muuan kauppias kertoi, että kun hän pakkaa pandemia-ajan ruokaostoksia ihmisille kotiin vietäväksi, jokaisessa tilauksessa on kilo banaaneja.

    Tietääkseni banaaneja ei kasva Suomessa.

Kyösti Salovaara, 2020.
Paella valmistuu - kokki on juuri
 lisännyt riisin.

Asiantuntijoita kannattaa kuunnella. Heitä pitää myös varoa.

    Kun jonkin alan asiantuntija puhuu tulevaisuudesta, onko hän siinäkin asiantuntija vai pelkästään ennustajaeukko? Luonnonlait eivät erottele menneisyyttä tulevaisuudesta, mutta tulevaisuutta ennustava tekee aina eron menneisyyden ja tulevan välillä – muutenhan ei olisi mitään ennustettavaa.

    Hans Rosling kertoo kirjassaan Faktojen maailma, kuinka ns. oppineet, asiantuntijat ja jopa Nobel-palkitut vastaavat väärin kun heiltä kysytään faktatietoja maailman tilasta. He vastaavat yhtä väärin (tai oikein) kuin simpanssi, jolle esitetään samat kysymykset.

    ”Älykkyys – numeroiden hallitseminen tai koulutus tai edes Nobelin palkinnon saaminen – ei ole oikotie globaalien faktojen hallintaan”, Rosling toteaa. ”Asiantuntijat ovat asiantuntijoita vain omalla alallaan. Joskus asiantuntijat eivät ole asiantuntijoita edes omalla alallaan.”

    Ilkka Herlin on Suomen rikkaimpia ihmisiä: hän on Cargotecin suuromistaja, luomuviljelijä, historiantutkija ja Elävä Itämeri -säätiön perustajajäsen. Voi siis sanoa, että Herlin on asiantuntija monessa asiassa.

    Kuitenkin hän väitti Hesarissa, että ”pandemia korostaa suurtuotannon riskejä”.

    ”Teollisessa kasvin- ja lihantuotannossa halvat hinnat perustuvat siihen, että kenenkään missään päin maailmaa ei tarvitse maksaa tuotannon ulkoiskustannuksia”, Herlin sanoi.

    Rivien välissä Herlin tuntui vaativan, että maailmalla palataan teknologiasta riisuttuun pienviljelyyn, ikään kuin sellainen pelastaisi maailman ruokahuollon kriisin tai edes rauhan aikana. Herlinin suhtautuminen moderniin kuulosti tunkkaisen konservatiiviselta.

    Todellisuus on tietenkin toinen, niin kuin banaaniesimerkkini todistaa.

    Herlin ei näe globalisaatiota ikkunasta ulos katsoessaan. Ei huomaa mitä se pelastaa.

    Vuonna 1800 - silloin kun ”primitiivinen” viljely oli vallalla eikä globalisaatiosta ollut juuri tietoa - ihmiskunnan väestöstä 85 % eli äärimmäisessä köyhyydessä. Vuonna 1950 maailman väestöstä 50 % oli yhä äärimmäisen köyhyyden piirissä. Mutta sitten kun globalisaatio pääsi todella vauhtiin, äärimmäinen köyhyys osui enää 9 prosenttiin maailman ihmisistä!

    Entäpä ravitsemus?

    Vielä vuonna 1970 aliravittujen ihmisten osuus koko maapallon väestöstä oli 28 %, siis melkein joka kolmas ihminen kärsi nälkää. Vuonna 2010 aliravittujen osuus oli pudonnut 11 prosenttiin. Teollinen ja teknologiaa hyväksikäyttävä maatalous ja globaalinen työnjako pelastivat ihmiskunnan – eivät suistaneet sitä turmioon.

Romantiikka kuuluu ihmisen elämään, mutta voiko yhteiskunnan tulevaisuuden järjestää menneisyyttä romantisoimalla?

    Monet uskovat että kyllä voi. Askeesi ei ehkä ole kivaa, mutta se on aitoa, moni asiantuntija julistaa. Alkukantaiseen elämään suistettu ihminen ei tajua olevansa orja, jos hänelle ei kerrota mitään paremmasta maailmasta. Kun pään painaa puskaan, kannattaa toivoa ettei ohikulkija potkaise persuksille.

    Mutta kaikkeen tottuu, sanoi pässi kun päätä leikattiin.

    Itku pitkästä ilosta!

    Kun monet asiantuntijat maalailevat ”uutta normaalia” kurin, askeesin ja vaatimattomuuden harmailla väreillä, he selvästi tuntevat vahingoniloa yksilönvapauden kaventumisesta, mummojen ja pappojen etelänmatkojen loppumisesta ja nuorison shoppailuinnon laantumisesta.

    Maailma pelastuu meidän ryhtyessä "spartalaisiksi". Uhrautuvalle yksilölle käy köpelösti, mutta siitä viis.

Lopettakaamme luonnon romantisointi!

    Näin huudahti intialais-brittiläinen kirjailija, filosofi, neurobiologi ja historioitsija Kenan Malik The Guardian-lehdessä viime sunnuntaina.

Malik sanoi, että luontoa ei kannata romantisoida, koska me uhmaamme hyvinvointimme takaamiseksi sitä niin paljon koko ajan.

    Malik kritisoi ilmassa lentäviä hokemia ja meemejä. ”Maailma parantuu, ihminen on virus”, meemit väittävät. ”Luonto lähettää meille viestin”, joku intoilee. ”Luontoäiti pakottaa meidät sisätiloihin, niin kuin kurittomat lapset. Luonto yritti varoittaa meitä, mutta emme uskoneet ja nyt luontoäiti ottaa kontrollin.”

    Ehkä tuommoisille intoilijoille pitäisi muistuttaa mitä ”luonnon kontrolli” tarkoittaa, Malik sanoo. Että ”luontoäiti” tuomitsee sadattuhannet ihmiset kuolemaan, että sadattuhannet tuomitaan menettämään elantonsa ja että maailmaa uhataan raamatullisella nälänhädällä.

    Malikin mielestä meidän tulisi muistaa, että sitä mikä nyt tuntuu synnilliseltä ja epäluonnolliselta, pidettiin vielä jokin aika sitten luonnollisena ja autenttisena. Malik lainaa amerikkalaista uskontotieteilijää Alan Levinovitziä, joka asui Kiinassa ja joka muistelee, kuinka ennen Wuhanin koronaiskua kiinalaisilla eläintoreilla vaeltelu tuntui vapauttavalta ja autenttiselta kokemukselta; sitä piti tervetulleena vaihteluna, kun oli tottunut supermarkettien muovipakkauksiin ja steriileihin pakastealtaisiin, missä kuolleet kananpojat ovat lasin takana. Eläintorilla liha oli luonnollista, pakastamatonta, prosessoimatonta, jopa ihan elävää.

    Levinovitzin mielestä ”luonto” ja ”luonnollinen” ovat muuttuneet Jumalan ja Pyhän synonyymeiksi. Ja tässä ajattelussa ihmiset eivät ole syntisiä, koska eivät tottele Jumalaa vaan siksi, että ovat tehneet pahaa luonnolle, opettajallemme, jonka viisaudesta meidän pitää löytää elämällemme uudestaan moraaliset säännöt.

    Luonnon romantisoinnin juuret ovat Malikin ja Levinovitzin mielestä etuoikeutettujen elämänmuodossa.

    Vain niillä jotka ovat suojassa luonnontuhoilta, on lisenssi romantisoida luontoa. Vain niissä maissa missä ihmisillä on etuoikeus hyvään terveydenhoitoon, ihmiset pitävät erivapautenaan ja oikeutenaan vältellä rokotuksia, harrastaa vaihtoehtoisia lääkkeitä ja turvautua ”luonnolliseen synnytykseen”.

Eiliseen ei pääse. Huomista ei vielä ole.

    Sanailen, siis olen olemassa.

    Viime lauantaina Suomen siniristiliput liehuivat tuimassa ja koleassa kevättuulessa. Vietettiin Eurooppa-päivää.

    Toisin kuin muualla Euroopassa Suomessa ei vedetä lippusalkoon EU:n tähtilippua.

    Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla eikä noista euroopalaisistakaan oikein tiedä.

    Parempi suomalainen pyy pivossa kuin kymmenen ulkomaista oksalla.

    Toivottavasti jokainen suomalainen tajuaa uuden normaalin aikana suomalaisuuden idean ja noudattaa Franz Kafkan antamaa ohjetta:

    ”Kaksi elämänalun tehtävää: Supista piiriäsi yhä ahtaammaksi ja käy yhä uudelleen tarkastamassa, ettet vain piileskele jossakin piirisi ulkopuolella.”

Kyösti Salovaara, 2020.

Rosoista

[… ja särmikästä]

                                                                           Kyösti Salovaara 2015.
Siistiä särmää?

Kevät on toistuva ja ainutkertainen; sen voi ennustaa mutta kokea myös uudella tavalla.

     Toistuvuus on huhtikuussa objektiivista, ainutkertaisuus subjektiivista.

     Toisena pääsiäispäivänä kuulin kevään ensimmäisen peipon laulavan Vanhankaupungin rantalepikossa. Joku kuuli ehkä aikaisemmin, moni myöhemmin.

     Puoli kuuta peipposesta - kesään.

     Vedenpitävä ennuste?

Kun valitsee sanoja, pitäisi välttää muodissa olevia.

     Mutta jos kääntää selän nykyhetkelle, kuulostaa entisaikaiselta. Sitä paitsi sanat kertovat enemmän kuin mitä kirjoitettu on. Sanan takana on sen varjo ja sitä myöten yhteiskunta, hetki siinä.

     Jos sanalla ei olisi varjoa, sellaista mitä ei näe mutta kyllä vaistoaa, todellisuudesta kertominen kävisi kuivakkaaksi puuhaksi. Tämäkin ajatus on sinällään tyhjä, sillä sanoja ei voi jättää heitteille, niin kuin vanhan saappaan tai onkivavan voi jättää.

     Elämä ja todellisuus eivät riipu sanoista vaan päinvastoin.

     Isossa kuvassa, tulokulma valittuna...

Tuli siis mieleen kun luin Kari Rydmanin kiirastorstaista blogia.

     Kirjoituksessa Rydman ihmetteli miksi kurjaa ja sotkuista pidetään parempana kuin kaunista ja siloteltua: ”Niin hullulta kuin se tuntuukin, olen kuullut ja lukenut kannanottoja joiden mukaan juuri maineikkaan Kurvin (ja ehkä perinteisen Helsinginkadun) rosoinen elämänmeno on ehdottomasti 'oikeampaa' ja 'kaupunkimaisempaa' kuin mikään siloteltu ja järjestynyt 'paremman väen' kaupunkiasutus.”

     Minkälaisia ovat ihmiset jotka flirttailevat kurjuudella, Rydman kysyi.

     Yksi mahdollisuus on, että liikkeellä ollaan esteettisen kapinan tähden, niin kuin Rydman epäili. Että vakiintunutta ja vallitsevaa yhteiskuntaa ollaan vastustavinaan esteettistä säröilyä ja rosoisuutta romanttisesti korostaen.

     Ruma on kaunista, koska se ei miellytä ketään. Tai ei ainakaan enemmistöjä, rahvasta, tavallista ihmistä. Niin muodoin ruman estetiikka läimäisee kunnollisuutta poskelle.

Rosoa ja särmää – muotisanoja.

     Olisi liian helppoa puhua elämänmakuisesta taiteesta tai elämän koko kirjosta siinä tai tässä romaanissa, laulussa tai maalauksessa. Joten rosoisuus tarvitaan - epämäärän ilmaisuun.

     Mutta nyt kapula osuu myös omaan jalkaan.

     Juuri ilmestyneessä Ruumiin kulttuurin kevätnumerossa kirjoitin Heleena Lönnrothin dekkarista Uhri otsikolla ”Rosoa ja risua”.

     Hemmetti!

     Koska Uhrin tarinaan oli kehitelty ”rosoa ja risua”, pidin romaania lukemisen arvoisena.

     ”Heleena Lönnrothilla on silmää maiseman ja ihmisen rosoiselle minälle”, minä kirjoitin. ”Mikään ei ole ihan hyvää eikä pahaa. Hulttioista voi kehittyä miehiä, pätevistä ja kunnollisista naisista hulttioita. Maisema ei selitä ihmisen käyttäytymistä, mutta korostaa ihmiselon rosoisuutta.”

     Arvostelukielen kliseitä, tyhjän puhumisen taiturointia – pitäisikö ottaa opiksi?

     Vältettävä sanoja: rosoinen, särmikäs!

En kuitenkaan kaipaa romanttisesti alkukantaisempaa elämää, en haaveile likaisista kaduista enkä niillä eletystä ”aidommasta” elämästä.

     Tietysti järjestyneeseen elämään saa suhtautua miten haluaa, ja olla vaikka kuinka Rousseauta tahansa ja ajatella, että kaikki yhteiskunnallinen on ihmiselle kahletta, paitsi luonto ja luonnonmukainen elämä.

     Saa ajatella mitä ajattelee, mutta naiivia on väittää, että luonnossa elävä olento on vapaa ja että kahleet puuttuvat.

     Järjestäytyneen yhteiskunnan kritiikki on vanha juttu.

     Jotenkin se on aina muodissa taiteellisen eliitin hellimänä ajatuksena.

     On inhmillistä etsiä autenttista elämää, jota ”hyvinvointi” ei ole pilannut. Ongelmaksi tässä vanhan (karun) elämän romantisoimisessa jää, että pilaako hyvinvointi muka ihmisyksilön elämän. Miten sen pystyisi todistamaan tai todentamaan? Ei todistusta tilastoista löydy.

     Yritin muuten pikaselaamisella tutkia, ajatteliko Karl Marx - ennustaessaan proletariaatin tulevaa diktatuuria - että proletariaatin elämä sellaisenaan olisi ollut jotenkin aidompaa, parempaa ja arvokkaampaa kuin porvariston.

     Silmäilemällä yksikäsitteinen vastaus jäi löytämättä.

     Mutta yhden kirjoituksen löysin, jossa Marx ja Friedrich Engels vakuuttavat, että proletariaatin maailmanhistoriallinen rooli ei johdu siitä, että ”sosialistit muka pitävät proletaareja jumalina”, kuten kritiikin kritiikki väitti. Pikemminkin päinvastoin.

     Marxin ja Engelsin mukaan sietämätön kurjuus ja puute saavat köyhälistön suuttumaan ja sen tehdessään proletariaatti kumoaa myös oman elämänsä ja elämäntapansa. Proletariaatti ei ”voi vapauttaa itseään hävittämättä omia elinolojaan.”

     Köyhälistön elämässä ei näin muodoin ollut mitään ihailtavaa, ei mitään parempaa kuin paremmin elävien ihmisten elämässä. Porvarillisen yhteiskunnan elämää ei paranneta vaihtamalla se työläiskurjaliston elämään, Marx ja Engels sanoivat.

     Kurjuus ja puute eivät ole romanttista.

     Paitsi taiteilijasta joka etsii rosoa ja särmää.

Pentti Haanpään romaanin Noitaympyrä (1931) problemaattinen sankari Pate Teikka lähtee tarinan lopussa etsimään autenttista elämää Neuvostoliitosta.

     Emme tiedä löysikö hän sellaisen elämän.

     Muutamaa vuotta myöhemmin Stalin murhautti ja eliminoi suuren osan venäläisestä sivistyneistöstä. Ei kuitenkaan siksi että hän olisi uskonut rousseaulaiseen elämäntapaan, vaikka luki venäläisiä klassikkoja mielikseen.

     Pate Teikka (tai oikeastaan Pentti Haanpää) arvioi yhteiskunnan tilannekuvan väärin, mutta rohkeneeko häntä siitä moittia?

     On yksi asia sanoa jotakin ja toinen tehdä jotakin.

     Pertti Karkaman teoksessa Sosiaalinen konfliktiromaani (1971) väitetään, että ”Haanpään mukaan yksilö on sitä kauempana itsestään mitä lähempänä hän on vallitsevaa yhteiskuntaa”.

     Ajatelma on hieno, kauheudessaan mahdoton. 

Vältettäviä sanoja: tilannekuva, mukavuusalue, särmikäs, rosoinen, autenttinen, problemaattinen, tulokulma, haasteellinen, isossa kuvassa.