Maailma avaimenreiästä nähtynä

[väline on viesti on viesti]

Helsingin Sanomat 16.9.1979.

Ei ole liioiteltua sanoa, että nykyaikaisen yhteiskunnan tulevaisuus ja sen sisäisen elämän vakiintuneisuus ovat suurelta osin riippuvaiset tasapainon säilymisestä kommunikaatiotekniikan voiman ja yksilön oman reaktiokyvyn välillä. 

- Paavi Pius XII helmikuussa 1950.

Vasta lennättimen tultua käyttöön saattoi viesti liikkua viestinviejää nopeammin.

- Marshall McLuhan, 1964.

Maailma on.

    Maailma on pallonmuotoinen.

    Minä ajattelen, olen siis olemassa. Siis maailmassa.

    En ajattele. Olenko silti olemassa? Entä maailma?

    Narsismi kukkii syksylläkin ja ensi lumilla.

Jos ei ole muuta sanottavaa, kannattaa saivarrella sanoilla. Semminkin kun ihminen ei voi sanoa mitään, mitä ei ajattelisi.

    Mutta ihmisyksilö ei ole yksin pallonmuotoisessa maailmassa.

    Lennätin laajensi ihmisen tietoisuutta. Siis laajensi ihmisyksilöä. Niin kuin hän saisi lisää jalkoja, käsiä, silmiä ja korvia. 

    ”Jokainen keksintö tai teknologia on fyysisen ruumiimme laajentuma eli itsetypistys”, kanadalainen kulttuurifilosofi Marshall McLuhan (1911-1980) kirjoitti teoksessaan Ihmisen uudet ulottuvuudet (Understanding Media – The Extension of Man, 1964. Suom. Antero Tiusanen. WSOY, 1969.) Väline on viesti, ja se tarkoittaa, että "välineen 'sisältö' on aina toinen väline". Televisio muutti välineenä maailmaa enemmän kuin televisiossa näytetyt ohjelmat.

    Kun väline laajentaa ihmisen henkisfyysistä olemusta, ihminen muuttuu. Muuttuuko ihminen välineidensä kaltaiseksi? Pienenee?

    Jos katsoo pahan kuiluun, se katsoo takaisin, joten ole varovainen, sanoi Nietzsche. Mutta onko maailmankaan katsominen vaaratonta?

Helsingin Sanomat julkaisi esseeni amerikkalaisesta kirjailijasta Ross Macdonaldista sunnuntaina 16. syyskuuta 1979. Esseen syntytaustasta kirjoitin aikaisemmin tässä blogissa.

    Tuohon aikaan vuonna 1979 Hesarin sivu oli broadsheet-kokoa eli noin 56 cm x 40 cm.

    Kun vertaan sitä älypuhelimeni ruutuun, joka on 16 cm x 7 cm, pystyn laskemaan, että yksi lehden sivu oli 20 kertaa suurempi kuin kännykän ruutu.

    Rohkeneeko sanoa, että yhdellä broadsheet sivulla oli 20 kertaa enemmän informaatiota kuin kännykkäni ruudulla? Vai paljon tuotakin enemmän?

    Niin tai näin, esimerkki auttaa ymmärtämään miksi digilehden sivut koostuvat pienistä jutunpätkistä, melkein vain otsikoista.

    Jos katsomme, niin kuin minäkin usein katson, maailmaa kännykän ruudulta, näemmekö pallonmuotoisen maailman ikään kuin avaimenreiästä? Ja jos, niin mitä se tarkoittaa kyvylle tajuta suurempia kokonaisuuksia ja oleellisia todellisuuksia?

McLuhan sanoi, että koska lehdistö on mosaiikkimuotoinen, osallistuva organisaatio ja eräänlainen tee se itse -maailma, ymmärrämme miksi lehdistö on niin välttämätön demokraattisille hallituksille. (Sittemmin lehdistön mosaiikki on kutistunut.)

    No, onko kännyköiden läpi katsottu internetin maailma vielä enemmän mosaiikkia? Jos on, niin onko sekin välttämätön demokratialle?

    Luulen että edelliseen harva vastaa: kyllä, kyllä ehdottomasti on.

    Mutta saattaa se olla, mistäpä sen tietää.

    McLuhanin teos on täynnä mielenkiintoisia huomioita. Niin kuin tämä: ”Radio, joka oli aikoinaan ryhmäkuuntelun muoto ja aiheutti kirkkojen tyhjenemistä, on tv:n tulon jälkeen palannut yksityiseen ja yksilölliseen käyttöön. Teini-ikäinen vetäytyy tv:n katselijoiden ryhmästä yksityisen radionsa pariin."

    Jos näin tapahtui 1960-luvulla, niin vetäytyvätkö 2000-luvulla kaikki yksilöt lapsesta mummoon, teini-ikäisestä varttuneeseen professoriin yksityisen kännykkänsä pariin eikä mitään joukkoviestiä enää katsota eikä kuunnella yhdessä, toisten ihmisten seurassa? 

    Mcluhan puhui uudenlaisesta tämänhetkisyyden kokemisesta. Se tapahtui tv-ruudun äärellä. Maailma tuli jokaiseen kotiin yhtä aikaa. Maailma muuttui yhteiseksi kyläksi.

    Mutta jälleen: nyt jokainen katsoo maailmaa avaimeneräistään silloin kun haluaa, silloin kun huvittaa striimata elokuvia, tv-sarjoja, realityvideoita, musiikkia, äänikirjoja ja kaikkea muuta kulttuurin tilpehööriä. Eikä ole olemassa yhteistä kokemusta, koska avaimenreiästä mahtuu katsomaan kerrallaan vain yksi yksilö pallon muotoista maailmaa.

    Suorat tv-lähetykset futiskentältä (yms.) ovat tietysti poikkeus. Ne pitää kokea tämänhetkisesti.

Lienee viisainta ”kalibroida” alussa kirjoittamaani.

    Maailma ei ole pallonmuotoinen.

    Maailma on kännykän ruudun kokoinen sirpale, jonka takana on toinen sirpale ja kolmas jne. Tätä mosaiikkia ei kukaan hallitse eikä pysty rakentamaan kokonaiseksi. Ymmärtämään.

    Informaation pisarat valuvat kuin kyyneleet.

Kyösti Salovaara, 2026.