35 000 kg

[tuottavuuden paino]

Kyösti Salovaara, 2024.

 

Vapauden valtakunta alkaa todellisuudessa vasta siellä missä puutteen ja ulkonaisen tarkoituksenmukaisuuden sanelema työtoiminta lakkaa… Kuten alkuihmisen täytyy taistella luontoa vastaan tyydyttääkseen tarpeensa, säilyttääkseen ja uusintaakseen elämänsä, niin sivistysihmisenkin täytyy taistella kaikissa yhteiskuntamuodoissa ja kaikkien mahdollisten tuotantotapojen vallitessa. Ihmisen kehittyessä tämä luonnollisen välttämättömyyden valtakunta laajenee, koska hänen tarpeensakin laajenevat; mutta samalla laajenevat myös tuotantovoimat, jotka palvelevat niiden tyydyttämistä.

- Karl Marx: Pääoma.

Ihmisen yhteiskuntaa voi tarkastella ylhäältä alaspäin, kansantalouksien kokonaisvirtauksista pieniin puroihin ja niiden sorapohjakivikoihin päätyen. Toisaalta voi lähteä yksilön arkipäivästä ja piirtää suhteiden verkostoista sitä monimutkaisemmaksi muuttuvaa kuvaa mitä lähemmäksi kokonaisvirtausta lähestytään. 

    Kaikki muuttuu. Samaan virtaan ei voi astua kahta kertaa, mietiskeli filosofi virtaa katsoessaan. 

    Vaikka tajuamme tuon, tietämällä tai pelkästään vaistoamalla, jatkuvaa muutosta on vaikea hyväksyä, mutta sekin tuottaa päänvaivaa, että jotkut asiat ja ilmiöt eivät näytä muuttuvan lainkaan.

    Kun yleistää, kuvan tarkkuus kärsii. Silti loitolta havaitsee sellaista mihin likinäkö ei pysty.

    Jos yleistän hurjasti, niin väitän että nykyisessä yhteiskuntakeskustelussa vallitsee ajatusharha takautuvan paluun mahdollisuudesta, siitä että samaan virtaan voi todellakin astua; että kunhan alkuteollisen ajan elämänmuodot ennallistetaan, nykyinen hyvinvointi jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Miksi kissaa ei nosteta pöydälle? Vai onko se jo siinä koiraksi pukeutuneena? Häntää heiluttaen?

    Olen lukenut Risto Murron teosta Miksi Suomi pysähtyi? (Otava, 2024.) Muutaman ensimmäisen luvun jälkeen kiittelen mielessäni, melkein ääneen yksin puhuen, työeläkevakuutusyhtiö Varman toimitusjohtajan ja kauppatieteiden tohtorin selkeää kirjaa Suomen talouden seisahtamisesta ja seisahtamisen ongelmista. Murto on Mika Malirannan ja Aki Kangasharjun tavoin ekonomisti, joka luottaa esityksessään järkeen ja faktoihin eikä syöksy pinnalliseen keskusteluun tunne edellä. No, Kangasharju kärjistää toisinaan taloustieteellisiä havaintojaan aika lailla, melkein politiikkaan livahtaen.

    Murto rakentaa harkitusti ja viileän analyyttisesti kuvaa suomalaisen talouden ongelmista. Pienessä maassa on pienen maan ongelmat, mutta yksilön kannalta ne ovat yhtä suuria kuin suuren maan kansalaisella.

    Pysähtyikö Suomi siksi, että tuottavuuden kasvu pysähtyi? Suomen kansantalous ei ole kasvanut 17 vuoteen lainkaan. Vaatimukset paremmasta eivät ole vähentyneet, vaikka elintason parantamiseen ei ole aineellisia edellytyksiä.

    Kaiken keskiössä on tuottavuus. ”Tuottavuuden kasvu on elintasomme pitkäaikaisen nousun perusta”, Murto kirjoittaa teoksensa alussa. ”Ilman toteutunutta tuottavuuden kasvua söisimme huonommin, eläisimme lyhyemmän ajan ja työmme olisi fyysisesti huomattavasti raskaampaa. Elämämme olisi aiempaa köyhempää ja vaativampaa.”

    Itse asiassa Murto sanoo vuonna 2024 saman asian eri sanoilla kuin mitä Karl Marx sanoi 1800-luvulla teoksessaan Pääoma.

Mitä tuottavuus sitten tarkoittaa? Sitäkö että tehdään työtunteja enemmän ja käytetään luonnonvaroja runsaammin omaksi hyödyksemme?

    Ei, ei se sitä tarkoita.

    Murto kirjoittaa, että kansantalouden kasvu riippuu pitkällä aikavälillä työvoimasta, investoinneista ja teknologisesta kehityksestä. Nämä yhdistyvät tuottavuudessa: ”Tuottavuus nousee, kun saamme tehdyillä työtunneilla enemmän tuotantoa aikaiseksi. Taloustieteessä tätä kutsutaan työn tuottavuudeksi.”

   Vähemmällä enemmän – siinä yksi tuottavuuden määritelmä!

   Teknologia näyttää olevan mukana kaikissa tuottavuuskehityksen vaiheissa. Puhutaan kolmesta tai viidestä teollisesta vallankumouksesta. Yleensä tuottavuusloikka otettiin, kun jotakin uutta teknologista ”keksintöä” pystyttiin soveltamaan moneen erilaiseen asiaan, moneen erilaiseen teolliseen tuotantoon. Höyrykoneella pumpattiin vettä kaivoksista, ajettiin junalla mantereiden halki, kuljetettiin tavaroita merien ylitse jne. Kun sähkö ”keksittiin”, sitä pystyttiin käyttämään melkein mihin tahansa tavaroita ja palveluja tuottavaan toimintaan. Eikä sähkön vallankumous ole vieläkään lopussa. Metsässä kasvavan puun hyväksikäyttö mullisti suomalaisen yhteiskunnan – samalla kun paperi ja kirjapainotaito mahdollistivat tiedon vallankumouksen, joka sitten myöhemmin tietokoneiden myötä muuttui digitaalisuuden vallankumoukseen – ja jälleen uutta keksintöä, tietokoneita, ohjelmistoja, informaation taltioimista ja välittämistä pystyttiin hyödyntämään melkein kaikessa teollisessa toiminnassa. Eikä tämäkään kumous ole vielä kypsynyt täydeksi. 

    Tuhosiko metsäteollisuuden vallankumous Suomen metsät?

    ”Sahateollisuuden ansiosta pelättyä metsien tuhoamista ei tapahtunut”, Murto sanoo. ”Itse asiassa tapahtui juuri päinvastoin, kun metsälle tuli korkeampi taloudellinen arvo. Lisäksi peltoviljelyn yleistyminen vähensi kaskeamista, joka kulutti metsiä erityisen paljon.”

Kyösti Salovaara, 2024.

Syyn ja seurauksen erottaminen toisistaan on vaikeaa, joskus mahdotonta. Monimutkaisissa verkostoissa kaikki asiat heiluttavat toisiaan.

    Kun Murto tarkastelee tuottavuuden kasvun historiaa, hän yllättää lukijan aloittamalla siitä mitä on tapahtunut arkipäivässä jokaisen kotona.

   Murto lainaa amerikkalaista taloustieteilijää Robert J. Gordonia, jonka laskelmien mukaan pohjoiscarolinalainen kotiäiti joutui vuonna 1885 kantamaan vuodessa 35 000 kg vettä sisälle kotiin. Jätevesiä piti kantaa ulos. Ja polttopuita sisään.

    Tämän päivän kodissa vesi tulee ja menee itsekseen, samoin lämpö. Tuottavuuden kasvu on hämmentävä. Se on absoluuttisesti parantanut ensi sijassa naisen asemaa, samoin kuin kun pölynimurit, pesukoneet, jääkaapit ja monet kodinkoneet ylisummaan. Murto huomauttaa että itse asiassa viime vuosina ei kodissa enää olekaan tapahtunut sen enempää tuottavuuden kasvua – ellei siivousroboteista sitten tule sellaista.

    Filosofinen kysymys sitten taitaa olla, että kuinka paljon naisen asema parani kun hän siirtyi kotitöistä teollisuuden ja kaupan työntekijäksi miesten rinnalle. 

    Suomessa kaikki edellä sanottu tapahtui muuta Eurooppaa ja USA:ta paljon myöhemmin. Vuonna 1960 Suomessa vain puolella talouksista oli juokseva vesi! Joka toinen kantoi vetensä kaivosta!

    Suomalaisessa kodissa tuottavuusloikka tapahtuikin vasta 1960- ja 1970-luvuilla. Mielenkiintoista on, että meillä koettiin suurin tuottavuuden kasvu myös koko kansantaloudessa noina vuosina – siis verrattuna aikaan ennen noita vuosikymmeniä ja jälkeen noiden vuosikymmenten.

Miksi tuottavuus Suomessa kasvoi pikkuhiljaa mutta kuitenkin jatkuvasti 2000-luvun alkuvuosiin ja pysähtyi sitten kuin seinään? Tämä on kummallista myös siksi, että nimenomaan 2010-luvulla digitaalisuus tunkeutui kaikkialle, sekä talouteen, palveluihin, teollisuuteen että vapaa-ajan viettoon. Eikö tämän tietovallankumouksen olisi pitänyt nostaa kansantalous kokonaan uudenlaiseen vaiheeseen eikä pysäyttää kehitystä? Vai onko tietokoneilla vain siirretty hallinnollisia tehtäviä toisilta tekijöiltä toisille itse tuottavuutta (tehtävien vähentämistä kaikkiaan tai toteuttamista lyhyemmässä ajassa) parantamatta?

  Meillä suomalaisilla taitaa olla epärealistisen ruusuinen kuva kansantaloutemme historiasta ja omasta erinomaisuudestamme.

    Risto Murto toteaa, ettei teollinen vallankumous olisi koskaan voinut alkaa Suomesta eikä Pohjolasta, koska täällä kaikki elämän ja yrittämisen muodot olivat niin kovilla säännöillä kahlittuja. Vallankumous alkoi Englannista, koska siellä oli eniten vapauksia yrittää ja kokeilla erilaisia ideoita ja keksintöjä.

    Säännöstelyn ja sääntöjen maana Suomi on jatkanut muita pohjoismaita pidempään. 1970-luvulla Suomi oli valtiokapitalistinen talous, josta ulkomainen pääoma puuttui lähes tykkänään. Silloin yksilötkin pakotettiin säästämään teollisuuden hyväksi.

    Tästä voinkin hypätä nykyhetkeen. Kun Mario Draghi - ekonomisti, pankinjohtaja ja Italian entinen pääministeri – vieraili alkusyksystä Suomessa ja puhui Euroopan puuttuvasta kilpailukyvystä, hän toisti yhä uudestaan, että Euroopassa vallitsee juhlapuheista huolimatta valtava fragmentoituminen. Se koskee yhtä lailla teollisuutta kuin tutkimusta. Erilaiset ja monentasoiset säännöt estävät yritysten skaalautumisen rajojen yli. Eivätkä investoijat sijoita rahojaan yrityksiin, jotka eivät pysty kasvamaan. Siksi rahaa menee Yhdysvaltoihin. Draghi sanoi, että myös tutkimuslaitokset ja yliopistot ovat erillisiä saarekkeita sekä valtioiden sisällä että koko EU:n mitassa. Kun aito synergia puuttuu, ei keksintöjäkään synny.

    Suomessa on ollut tapana moittia esimerkiksi Japania (aikaisemmin), Kiinaa ja Koreaa (nykyisin) siitä, että ne kopioivat muualla tehtyä ja pystyvät sitten skaalaamaan kopioimansa halvoiksi tuotteiksi. Murto sanoo kirjassaan, että ”Suomen teollisuus oli ilmeisen hyvä kopioimaan.” Hyvin harva teollinen keksintö on peräisin Suomesta. ”Käytännössä Suomen teollistumisen historia on teknologian siirron historiaa.” 

Risto Murto kirjoittaa tuottavuudesta, teknologiasta, koulutuksesta ja pääomista harkitun viileästi mutta kuitenkin elävästi ja konkreettisesti, usein oman elämänsä kokemuksia mukaan sovittaen.

    En vielä ole niin pitkällä, että osaisin sanoa mitä kaikkea kirjassa esitetään ja ehdotetaan. Olen viime aikoina hieman vierastanut, että palvelut (aineeton teollisuus) erotetaan varsinaisesta tavara- ja elintarviketuotannosta niin jyrkästi. Tuntuu että myös Murto tekee niin. Väitän maallikkona, että suurin osa ns. palveluista on osa tavaratuotantoa, sillä se liittyy tuotteiden ylläpitoon ja jakeluun. Niinpä esimerkiksi suomalainen hissifirma saa suuren osan tuloistaan palveluista, mutta nuo palvelut tarkoittavat hissien kunnossapitoa eikä niitä olisi olemassa ilman aineellisia hissejä.

    Toinen asia mietittäväksi on mitä raaka-aineen entistä parempi hyödyntäminen tarkoittaa: eikö sekin ole tuottavuuden kasvua? Tähän kaiketi kuuluu myös kiertotalous.

    Olin vuonna 1970 Kotkassa kesätöissä Enso-Gutzeitilla. Siellä autoin keräämään tietoja (sahauksen lopputuloksista) siitä miten tukkipuu kannattaa sahat lankuiksi ja laudoiksi niin että rungosta saadaan mahdollisimman suuri taloudellinen hyöty. Tietoja kerättiin ilmeisesti Ruotsissa kehitetyn puunrungon sahaamista optimoivan tietokonemallin testaamiseksi.

    Seuraavan kesänä olin ”ohjelmoijana” saman firman atk-osastolla Kotkan paperitehtaan yläkerrassa. Teimme Fortran-kielellä selluloosakeittämön ohjausjärjestelmää. Järjestelmää pyöritettiin huoneenkokoisella prosessitietokoneella. Fyysisiltä mitoiltaan valtavassa tietokoneessa oli keskusmuistia 64 000 tavua; siitä käyttöjärjestelmä tarvitsi 32 000 tavua joten ohjelmille jäi toiset 32 000 tavua. Sillä piti pärjätä.

   Kirjoitan tätä pakinaa hieman kirjaa kookkaammalla läppärillä, jonka keskusmuisti on 8 gigatavua eli 8 000 000 000 tavua. Käytössäni on siis kaikkiaan tilaa tekstinkäsittely- ja selausohjelmille (käyttöjärjestelmä mukaan lukien) ja muokattavaksi ottamilleni valokuville 125 000 kertaa enemmän kuin oli valtavaa selluloosakeittämöä ohjaavilla ohjelmilla huoneen kokoisessa IBM 1800 tietokoneessa vuonna 1971!  

    Tämäkin ”aineen” (mikropiirien, puolijohteiden, transistorien) suurempi hyödyntäminen pienemmässä fyysisessä tilassa on käsittääkseni merkittävä osa tuottavuuden kasvua, mutta ei työn vaan aineen määrässä. 

Otava, 2024. 154 sivua.
Kansi: Timo Numminen.

    

Aidat ja seipäät

 [ja aidalla istujat]

Kyösti Salovaara, 1974.

Enso Gutzeitin Kotkan tehtaat
talvella 1974.
Tulevaisuus näytti hyvältä, elämä ihanalta.

Kaksi vanhaa, vanhaa varista

nuokkuu hiljaa pellon aidalla.

Ruskea on rinta kaisliston,

taivas harmaa. Sataa. Syksy on.

”Kurkikin jo lähti”, veljelleen

toinen virkkaa niin kuin itselleen.

-   Lauri Pohjanpää

Musta tuntuu toisinaan et me kaikki ollaan eksyneitä vilusia perkeleitä ...

 - Pauli Hanhiniemi

Kyllä, melkein vastuutonta on lainata Pohjanpään melankolista runoa juhannusviikolla helteiden helliessä.

    Mutta lainaan silti. Jotenkin tuon runon tunnelma sopii maanantaina käytyjen Kultarantakeskustelujen lopputulemaan. Maailma on kylmä paikka ja koleammaksi muuttuu, kenties.

    Tasavallan presidentti Sauli Niinistön perinteiset ”kesäpäivät” pidettiin nyt Helsingissä Presidentinlinnassa, koska kesäpaikka Naantalissa on remontissa. 

    Tänäiset keskustelut olivat mielestäni erinomaisia, avoimia ja uusia avauksia hakevia. Ei jankutettu eikä sorruttu eri mieltä olevien parjaamiseen. Siis ihan harvinaista nykyisessä identiteettihöpötyksessä. 

    Kun mieli on avoin ja kun se tunnistaa tosiasiat, johtopäätöksetkin voivat olla avoimia ja jopa optimistisia synkästä maailmantilanteesta huolimatta. En kuitenkaan uskalla väittää, että Presidentinlinnassa oltiin optimistisia kesän kääntyessä toiselle puoliskolleen.

Sunnuntain avauspuheenvuorossaan Sauli Niinistö esitti tärkeimmät huomionsa. Maailmassa on tänään paljon, ellei ihan enemmistönä ”aidalla istujia”, jotka eivät saa päätetyksi mihin rintamaan kannattaa liittyä. Suurin osa maailman valtioista ei ole Venäjän vastaisissa sanktioissa mukana.

    Ns. länsimailla on siis sieluja puolelleen voitettavana. Sekä Afrikassa että idässä.

    Toinen Niinistön tärkeä huomio liittyi arvoihin: meidän pitää hyväksyä tosiasia että monessa yhteiskunnassa on erilaiset arvot kuin Suomessa. Meidän tulee tajuta miltä kantilta noissa maissa elämää ja politiikkaa katsotaan. Meidän on tehtävä yhteistyötä myös niiden kanssa, joilla on erilaiset arvot, vaikka pitäisimmekin omia arvojamme ylivertaisina ja universaaleina.

    Entinen pääministeri ja nykyinen tutkija Alexander Stubb kertoi osuvan anekdootin Afrikasta. Hän oli tavannut afrikkalaisen johtavan poliitikon joka sanoi: Kun kiinalaiset tulevat kaupunkiimme, saamme sairaalan, sataman, rautatien ja koulun. Kun eurooppalaiset tulevat tänne, saamme moraalisaarnan.

    Näin arvokeskustelun polarisoituminen länsimaissa heijastuu myös ulospäin ja heikentää lännen kilvoittelua kehittyvien maiden sieluista. 

Kyösti Salovaara, 2021.

Johtavan tietoturvayhtiön konttori modernissa talossa.
Mutta missä savupiiput?

Kurkikin jo lähti, toinen sanoi toiselle aidalla istuessaan.

    Tässä virkkeessä on kosolti symboliikkaa, sekä Suomen asemaan että hyvinvoivaan tulevaisuuteen katsottaessa, mutta myös hienoa kielen ilmaisukykyä.

     Pohjanpää siis kirjoittaa, että moni muukin on lähtenyt, ei vain kurjet. Kuinka hyvin tekoälykielimalli osaa ”ymmärtää” suomenkielessä tuon vivahteen? Teknologiakeskustelussa maanantaina Withsecuren tietoturvaguru Mikko Hyppönen väitti, että tekoälyapparaatti puhuu parempaa Suomea kuin hän itse puhuu. Tämä voi muodollisen kielen kannalta pitää paikkansa, mutta Hyppönen ymmärtää mitä sanoo, kun taas tekoälyalgoritmi on vain ”ymmärtävinään”. Tekoäly ei pysty aidosti arvioimaan hyvää ja pahaa, toisin kuin Ruoholahdessa työskentelevä Hyppönen.

    Mutta muuten Hyppönen ja muut keskustelijat tekivät oleellisisia huomioita yhä teknisemmäksi muuttuvasta maailmanmenosta ja Suomen suhteesta tuohon muutokseen.

    Hyppönen muistutti että Helsingissä ryhdyttiin siirtymään kaasuvaloista sähkövaloihin noin 150 vuotta sitten. Tänään emme pystyisi elämään ilman sähköä. Ja noin 30 vuotta sitten Internet aloitti maailman sitomisen yhdeksi kyläksi ja hävitti rajat. Hyppönen väitti, että tekoäly aiheuttaa samanlaisen kumouksen elämässä kuin minkä sähkö aiheutti 150 vuotta sitten.

    Hyppösen dystooppinen ennustus kuului: kun tänään sähköjen katkeaminen kaataa netin, niin muutaman kymmenen vuoden päästä netin (ja tekoälyapparaattien) kaatuminen kaataa sähköverkot, ja silloin modernissa yhteiskunnassa ei mikään toimi, ei kerta kaikkiaan mikään.

   Entä sitten Euroopan asema teknologian vallankumouksessa?

   "Missä Eurooppa on hyvä?" juontaja kysyi. 

   ”Sääntelyssä”, Hyppönen vastasi sarkastisesti. Sen me osaamme, ja sillä estämme euroopplaisen teknologiajohtajuuden mahdollisuudet. Toisin ilmaisten: ”’Kurkikin jo lähti’, veljelleen toinen virkkaa niin kuin itselleen.”

Onko 150 vuotta minkä tahansa teknologisen kehityskaaren maaginen mitta?

    Helsinki sai sähkövalon 150 vuotta sitten.

    Hans Gutzeit perusti 151 vuotta sitten Norjan sahan Kotkansaarelle, Kymijoen suistoon. Alkoi paperin ja puun vallankumous Suomessa.

    Mutta vallankumous syö lapsensa. Eikä rahalla ole isänmaata. Siltä puuttuu omatunto.

    ”Kutsetti” kasvoi Kotkasta ja Kymenlaaksosta. Viime viikolla StoraEnso, Gutzeitin perinnön omistaja, ilmoitti sulkevansa Sunilan sellutehtaan, siitä huolimatta että siellä on kehitelty puusta synnytettyä raaka-ainetta auton akkuihin tärkeiden maamineraalien korvaajaksi. "Kotkalainen" vihreän siirtymän projekti viedään Ruotsiin.

    Kapitalisti ei ole lojaali, koska rahalla ei ole isänmaata.

    Paperilla ja puulla on loistava menneisyys Kotkassa ja Kymenlaaksossa.

    Tulevaisuus loittonee hyvää vauhtia. Nykyään Gutzeitin perintöä yrittää Kotkassa vaalia itävaltalainen Kotkamills, joka osti StoraEnson Kotkan tehtaat muutama vuosi sitten.

    ”Kutsettikin jo lähti”, huokaillaan Sapokan rannoilla ja Sunilassa.

Kyösti Salovaara, 2018.

Kotkamillsin tehtaat Kotkansaarella.
Purjelaivan takilan läpi näkyy Sunilan sellutehtaan piippu.

Yhteiskuntakoneen luddiitit

 [Onko heitä?]

Kyösti Salovaara, 2022.
Tietämiskone.

Meidän riippuvuutemme muista maista kasvaa kaiken aikaa. Uskon, että sellaiset Robinson Crusoet, jotka lähtevät siitä, että me porskutamme täällä yksinämme emmekä välitä mitään siitä, mitä maailmalla tapahtuu - että pannaan vain omat maailmankaupan säännöt pystyyn - ovat ilmeisesti vähenemässä. Ymmärretään, että näillä leveysasteilla ei tämmöistä kulutustasoa pidetä yllä muuten kuin läheisessä kanssakäymisessä muitten maitten kanssa. Se edellyttää kaupankäyntiä; se edelleen tavaranvaihtoa ehdoilla, jotka muut maat hyväksyvät. Hinnoilla, jotka joku muu on valmis maksamaan.

- Mauno Koivisto, 1978.

Suomen kaltaisessa maassa on mahdollista elää sivistynyttä elämää vain, jos lähes kaikki tuodaan ulkomailta. Ainoa mahdollisuutemme on se, että me erikoistumme muutamiin hyödykkeisiin, toivottavasti arvokkaisiin, joita myymällä sitten hankimme lähes kaiken ulkomailta.

- Heikki Pursiainen, 2019.

Suhteellisuudentaju ei kuulu kirjallisuutemme hyveisiin. Kirjallisuutemme todellisuuskuva on musta-valkoinen - tai paremminkin musta-musta. Kun kirjailijamme haluavat sanoa tästä yhteiskunnasta jotakin, he tekevät sen niin, että panevat romaaniensa sankarit oksentamaan pakastimeen ja ulostamaan vaatteidenpesukoneeseen. Semmoinen on kuulemma kulutusyhteiskunnan kritiikkiä.

- Kyösti Salovaara, 1983.

Niinpä sittenkin.

    Kehitys kehittyy kirjailijoiden, hippien ja uusluddiittien vastalauseista piittaamatta. 

    Voiko kehitys kehittyä huonoon? Vai tarkoittaa sana ”kehitys” aina parempaa?

    Sekin pitää muistaa, että sanoja käyttävät ihmiset. Luonnon näkökulmasta ihmiskunnan kehitys saattaa olla aivan jotain muuta, paitsi että luonnolla ei ole muuta ”näkökulmaa” kuin evoluutio.

    Mutta ihmiskunnan kehitys riippuu luonnosta ja luonnonvaroista. Kauan sitten näin eräässä kirjassa käppyrän, jonka mukaan ihmiskunnan keräämä tietomäärä korreloi täysin käytetyn energian kanssa.

    Näitä korrelaatioita pystyy piirtämään kaikesta ihmisten elämään liittyvästä, yhtä hyvin terveydestä kuin sivistyksestä. Energian ja teknologian määrä selittää melkein kaiken kehityksen kirjastoista oopperaan, terveysasemilta huippusairaaloihin, työpaikoilta demokratian palatseihin, pelloilta hypermarkettien loputtoman runsaaseen tarjontaan.

    Ja kuitenkin 1800-luvun luddiittien tavoin ovat monet ääriliikkeet valmiita purkamaan teknologian ja palaamaan aikaan, jolloin energiaa käytetiin tuskin muuhun kuin nuotiolla lämmittelyyn.

Helsingin Sanomien verkkosivulla julkaistiin muutama päivä sitten Mika Remeksen kiinnostava artikkeli Koneet murskaksi! Se ilmestyi alkuaan Tiede-lehdessä (9/2022).

    Luddiitit olivat lyhytaikainen liikehdintä 1810-luvun alkupuolen Englannissa. Käsityöläiset rikkoivat koneita, jotka veivät heidän työpaikkansa, koska koneilla tehtiin halvempia tavaroita eivätkä työläiset saaneet samanlaista palkkiota työstään kuin aikaisemmin. Puuseppä James Hargreavesin kehittämä Kehruu-Jenny teki kahdeksan ihmisen työn samassa ajassa kuin käsityöläinen teki yhden ihmisen työn.

    Remes kirjoittaa, että jälkikäteen koneita vastaan taistelleita luddiitteja voi pitää pelkästään opportunisteina, joka välittivät vain omasta työpaikastaan. Mutta heitä voi pitää myös ensimmäisenä järjestäytyneenä liikkeenä, joka arvosteli kapitalismia.

    Teollinen vallankumous tuli luddiittien vastarinnasta huolimatta.

    Remes viittaa myös ns. uusluddiitteihin, joka 1930-luvulta lähtien ovat vastustaneet teknologian lisääntymistä myös arkipäivän elämässä. 

    Onko historian ironiaa, että ilmastonmuutoksen mittapaaluilla nykyhetkeä verrataan luddiittien päivien yhteiskuntiin? 

Kyösti Salovaara, 2022.
Energiakone.

Meidän modernia elämäämme saartavat koneet.

    Kun luddiitit vasaroivat murskaksi uusia työkaluja - koneita - meistä lähes jokainen käyttää päivittäin tietoisesti ja tietämättään niin monenlaisia koneita ja niissä olevia puolijohteita ja pikkuisia ”tietokoneita” että niiden murskaaminen olisi mahdonta. Sitä paitsi: me teemme tämän vapaaehtoisesti! 

    Kun puhun ”yhteiskuntakoneesta” tarkoitan sitä näkymätöntä prosessia joka kytkee yhteen ihmiset, ideat, tiedon ja taidon ja fyysiset koneet. Voidaan puhua demokratiasta, hyvinvointivaltiosta, markkinataloudesta, globalisaatiosta, kapitalismista, mutta oleellista on, että ”yhteiskuntakoneesta” ei voi ottaa valokuvaa.

    Otan kätevästi digipokkarilla kuvia fyysisistä vempaimista. Yksi tekee energiaa, toinen pesee astioita, kolmas kaivaa maata, neljäs valmistaa espressokupillisen kahvia ja viides kerää kaikki kuvat yhteen kovalevylleen.

    Mutta yhteiskuntakoneesta, globaalista maailmankoneesta en saa kuvaa, joten sitä pitää kuvailla sanoilla ja kertomalla prosesseista, jotka tätä konetta liikuttavat.

    Tässä yhteiskuntakoneen näkymättömässä luonteessa piilee sen ongelma, sen kehittämisen ongelma. Ilmastonmuutoksen haitat ovat eittämättä yhteiskuntakoneen aiheuttamia, mutta koska sitä varsinaisesti, konkreettisena laitteena, ei ole olemassa, ei ole ”yhtä” keinoa, jolla luddiitti pystyisi hyökkäämään moukari kädessään sen kimppuun.

    Erilaisten fyysisten koneiden kimppuun toki voi käydä, mutta semmoisen hyökkäyksen seuraamuksista ei edeltä käsin tiedä mihin se johtaa. On kauhean helppo paasata kulutuksen vähentämisestä. Sitä vastoin on älyttömän vaikeaa ennustaa mitä tapahtuu yhteiskuntakoneelle (demokratia, sivistys, terveys, vapaus, tasa-arvo, turvallisuus jne.) jos kulutus eli ihmisten ja yrityksien ja kansakuntien välinen kaupankäynti ajetaan alas.

    Media kertoo mielellään sankaritarinoita suomalaisista, jotka palaavat luontoon ja luopuvat hyvinvoivasta kaupunkilaiselämästä, siirtyäkseen ”omaehtoiseen” niukkaan elämään pois kulutuksen ja teknologian taikapiiristä. Sitä media ei vaivaudu miettimään, mitä tapahtuisi, jos kaikki suomalaiset tekisivät samoin. Mitä kävisi yliopistoille, sairaaloille, kirjastoille ja jopa oopperalle? 

Kyösti Salovaara, 2022.
Pesemiskone.

Kyösti Salovaara, 2022.
Espressokone.

Historiaa on helpompi tutkia kuin tulevaisuutta.

    Ilmeistä on, että missään yhteiskunnassa ei ole pystytty vähentämään kaupankäyntiä, kulutusta, vuorovaikutusten verkostoa ilman että yhteiskunta on tuhoutunut tai taantunut, ilman että ihmisten välinen tasa-arvo ja vapaus on vähentynyt.

   Yhteiskuntakone on kummallinen keksintö. Vai onko se sattumusten summa?

   Heinäkuussa 2017 Niko Vartiainen haastatteli Helsingin Sanomissa Jyväskylän yliopiston taloushistorian ja strategian professoria Juha-Antti Lambergia, joka oli työryhmineen laatinut tutkimuksen Rooman imperiumin n. 200 vuotta kestäneestä tuhoutumisesta. 

   Kysymys oli ison talousjärjestelmän tuhoutumisesta, joten siitä voi oppia jotain, Lamberg perusteli tutkimustuloksiaan.

   Kaikki alkoi Rooman väestön vähenemisestä, Lamberg sanoi haastattelussa. Imperiumi menetti alueita ja siten myös väestöä. Syntyvyys laski. Sodat lisäsivät kuolleisuutta. Ja kun väestö väheni, myös kaupankäynti väheni ja verokertymä pieneni. Keskusvallan resurssit pienenivät ja se vaikutti kaikkialle.

   Lambergin työryhmän johtopäätös: ”Ensin vähenee taloudellinen aktiivisuus, tulee vähemmän verotuloja, ja sen jälkeen alkavat instituutiot ja säännöt rappeutumaan.”

   Aikalaiset eivät romahdusta heti nähneet. Jälkeenpäin tarkasteltuna talouden romahdus oli järkyttävä. Palattiin 50-100 vuodessa taaksepäin pronssikauden tasolle. ”Taantumus näkyi esimerkiksi huonoina taloina”, Lamberg sanoo. ”Rakennustaito ei periytynyt sukupolvelta toiselle. Jos teknologisesta osaamisesta ei pidetä huolta, se huononee - eikä vain pikkuhiljaa vaan romahtaen.” 

   Taloudellinen aktiivisuus riippuu siitä kuinka paljon on ihmisiä käymässä kauppaa, myymässä ja ostamassa. Kasvun logiikka ”näyttää” ainoalta tieltä hyvinvointiin, laajasti ajatellen. ”Ei ole mallia hallitusta alaspäin menemisestä”, Lamberg päätteli kesällä 2017. ”Sen takia esimerkiksi degrowth-keskustelu on mielenkiintoista. Siinä sanotaan, että pitäisi olla vähemmän, mutta ei sitä, että mitä sitten kun on vähemmän.”

   Lambergin mukaan historialliset esimerkit kertovat, että talouskasvun loppu on hyvin väkivaltainen, se on aito romahdus myös tiedoissa ja taidoissa. Se vaikuttaa kaikkeen kaikialla:

    ”Kasvun loppu heijastuu kulttuurin ja tiedon arkistoimiseen saakka. Se on pelottavin juttu Roomassa. Siellä menetettiin hallinta kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.”

Niinpä sittenkin.

    Kehityksellä on suuntansa, hyvään tai huonoon. 

    Historiasta tiedämme jotakin, tulevaisuudesta paljon vähemmän.

    Koneet ovat saartaneet meidät. Olemme suostuneet siihen vapaaehtoisesti, halulla, järjellä. Niin ainakin sanomme, väitämme, uskomme.

    Tänään yhteiskuntakonetta vastustavat uusluddiitit sanovat, että ottakaa opiksi Venäjästä. Ei saa olla riippuvainen. Seuraavaksi pitää boikotoida Kiinaa ja laittaa kaupankäynnin väylät kiinni. Sen jälkeen…

    Sen jälkeen?

Kyösti Salovaara, 2022.
Kaivamiskone ja kuljetuskone.