Haavikon mittainen elämä

[runon valtias, vallan runoilija]

Martti Anhavan teoksen
Niin katosi voitto maailmasta
kuvitusta.
Otava 2021.

Paavo Haavikko on 50-luvun suomalaisista lyyrikoista merkittävin… Haavikolla on erityinen taito esittää arvojen nurinkurisuus antamalla asioille liioitellut tai väärät suhteet, jolloin kuvasta tulee karmealla tavalla vinksahtanut tai mielekkäästi ristiriitainen… Haavikko on sanonnan virtuoosi, uuden suomalaisen lyriikan iskevin, elegantein ja salamielisin edustaja.

- Kai Laitinen: Suomen kirjallisuus 1917-1967. Otava, 2.p, 1970.

Suomessa on kolme julkista (toisin-) ajattelevaa: Paavo Haavikko, Erno Paasilinna ja Pentti Linkola. Vallanpitäjät siteeraavat Haavikkoa. Populistit siteeraavat Linkolaa. Paasilinna siteeraa Paasilinnaa.

- Kyösti Salovaara: Vallan kuulutuksia. Suomen Sosialidemokraatti, 1978.

Runoelmien historialliset ja taloudellispoliittiset sarjat osoittavat Haavikon älyllisen ylivertaisuuden sodanjälkeisessä lyriikassa ja samalla sen, miten hän on johdonmukaisesti siirtynyt minuuden ongelmista ulospäin kohti yleistä todellisuutta. Vielä 1960-luvulla Haavikkoa pidettiin vaikeasti lähestyttävänä yksityisten asioiden kirjaajana, mutta 1970-luvulla hän on saavuttanut aseman eräänlaisena kansallisena oraakkelina, joka kirjoittaa tilaustyön toisensa jälkeen: kalevalaisaiheisen runokokoelman, agenttiromaanin, sarjan taloustieteellisiä aforismeja, oopperalibreton, Suomen historiaa käsittelevän tv-käsikirjoituksen.

- Pekka Tarkka: Suomalaisia nykykirjailijoita. Tammi, uusi laitos, 1980.

Sillä kaksi väärää käsitystä ihmisestä on, se joka hänellä on itsellään itsestänsä ja se joka hänestä on muilla.

- Paavo Haavikko: Rauta-aika, työpäiväkirja. Helsingin Sanomat, 1982.

Enpä tiedä.

    En todellakaan tiedä miten pelkistää Martti Anhavan mammuttimainen elämäkerta Paavo Haavikon elämästä ja kirjallisesta tuotannosta yhteen sanaan. Jos sanon, että Niin katosi voitto maailmasta – Paavo Haavikon elämä (Otava, 2021. 812 s.) on suurenmoinen teos, kuulostan sovinnaiselta. Jos teos on suurenmoinen tai loistava, mitä siitä sitten enempää rupattelemaan. Sillä jos ”hienon” teoksen pystyisi luonnehtimaan yhdellä sanalla, se riittäisi ja mitä siitä sen enempää kirjoittamaan. Sanoihan Haavikkokin, Anhavan kertomana, että runolle ei kannata antaa otsikkoa, koska hyvä otsikko tekee runon tarpeettomaksi.

    Jos taas kirjoitan, että Anhavan kirjoittama Haavikko-elämäkerta on monipuolinen tai runsas tai informatiivinen, kuulostan suuren lehden virkamiesmäiseltä kriitikolta, jonka kuivat jutut syttyvät helposti palamaan kun ei sada vaan paistaa päivätolkulla.

    Joten jätän sanomatta. Enkä vihjaa mihinkään suuntaan lainatessani tähän alkuun Anhavan kirjasta poimittua Paavo Haavikkoa: ”Tosi herkut ovat raakoja, osterit, lohi, ja valta.”

Martti Anhavalla (s. 1955) on monia etuja Paavo Haavikon (1931-2008) elämän ja tuotannon ylös panemiseen. Martti Anhavan isä, runoilija, kriitikko, suomentaja ja kirjallisuusilman taustatuuli Tuomas Anhava oli Haavikon pitkäaikainen ystävä ja esilukija. Jossain vaiheessa Tuomas ja Helena Anhavan kulttuurikoti oli ”turvapaikka” Haavikolle, joka ”karkaili” Anhaville loputonta monologia pitävää vaimoaan Marja-Liisa Vartiota. Pikkupoikana Martti Anhava sai tällä tavalla kosketuksen tulevaan runoruhtinaaseen, lattiaperspektiivistä keskustelua kuunnellen. Sittemmin Martti työskenteli Otavassa suomalaisen kirjallisuuden osastolla, jolloin Haavikko oli hänen päällikkönsä (Hannu Mäkelä) päällikkö.

    Niiltä ajoilta Anhava sattuvasti muistelee, kuinka sulkeutuneena ja kiireisen näköisenä Haavikko kulki Otavan käytävillä: ”Häntä voisi luonnehtia rupattelun negaatioksi: hän ei koskaan kysynyt keneltäkään mitä kuuluu, vaan sanoi oikopäätä sen mitä oli sanomaan tullut.”

    Ironia tietysti on - vai onko – että Haavikko menestyi myös näytelmäkirjailijana. Kuinka mies joka ei hallinnut arkipäiväistä keskustelua eikä käynyt edes teatterissa, pystyi kirjoittamaan jännittävää dialogia teatteriin, kuunnelmiin tai tv-näytelmiin? Tai ehkei hän kirjoittanutkaan arkipäivään pohjaavaa puhetta vaan omaan mielikuvitukseensa juurrutettua haaveideaansa keskustelun keskustelusta, jossa historia kielensi nykyhetkeä ja päinvastoin.

    Sekin etu Anhavalla on, että hän on ehtinyt haastatella niin monia Haavikon työtovereita ja kollegoja. Elämäkerta on täynnä Haavikkoa läheltä seuranneiden virkeää ja siekailematonta puhetta. Anhava teki kirjaansa varten haastatteluja vuosina 2014-2021. Pitkä matka suureen elämään.

    Ja sitten tietysti on Haavikon tuotanto, joka leviää moniaalle kuin Suomen lähihistorian kudelmat. Anhavan kirjassa Haavikon kirjoiksi painetun ja teatterissa tai radiossa ja televisiossa esitetyn tuotannon luettelo käsittää neljä sivua eikä siihen ole otettu mukaan Haavikon loputtoman runsasta kirjoittelua erilaisiin lehtiin.

    Tähän tuotantoon sisältyy myös itsensä Haavikon kirjoittamat muistelmat, ainakin kaksi teosta, joihin Martti Anhava suhtautuu kriittisen varauksellisesti: ”Ikämiehet unohtavat, old men forget, sanoo Henrik Viides Agincourtin taistelun alla, vaikuttavassa puheessa jonka Shakespeare hänen suuhunsa kirjoitti. Muistelemaan varsin ryhtyessään ikämiehet muistavat oikullisesti ja valikoiden, myös jääräpäisesti.”

Martti Anhava: Niin katosi voitto maailmasta
Paavo Haavikon elämä.
Otava, 2021.
Päällys: Tuomo Parikka.

En ryhdy perinpohjaisesti referoimaan Anhavan pisteliäästi kirjoittamaa elämäkertaa, en Haavikon tuotantoa enkä elämää, koska niiden referointi olisi äärettömän työläs urakka eikä minulla ole siihen kärsivällisyyttä eikä tarvettakaan. Kaikki tarpeellinen ja vähän enemmän löytyy Anhavan teoksesta.

    Ehkä myös Paavo Haavikko oli kärsimätön. Miten muuten noin laaja tuotanto selittyy?

    Anhava kertoo, että pääosin Haavikko kirjoitti vapaa-aikoinaan, lauantaisin ja jopa liikennevaloissa. Hänellä oli kiire, hän kaiketi sai nopeasti valmiin tuloksen paperille. Kun Tapio Länsiö tuskaili Haavikon kirjoittaman Sulka-libretton kanssa, Haavikko ei voinut käsittää, että säveltäjä käytti moiseen työhön vuosikausia: ”No, olin taas panemassa alulle jotakin, ja sitten Paavo tuli mun luokse ja sanoi: ’Jos sinulla on ongelma, niin minä tiedän mistä se johtuu. Minä sanoin että no mistä. ’Sinä hiot. Sinun pitää vain tehdä! Sinun ei pidä hioa. Teet vaan…'”

    Niin Paavo Haavikko itse teki. Kiinteistövälittäjän, kustannusyhtiö Otavan kirjallisen johtajan, oman kustantamonsa johtamisen, pörssikauppojensa ja kaikenlaisen ostamisen ja myymisen ohessa Haavikko kirjoitti lauseita, jotka maistuvat niin valmiilta että hampaat kalisevat. Noissa lauseissa kiteytyi jonkinlainen tähtiin pyrkivä aforistikko, joka oli aina omaa mieltään, toki naapureilta paljon lainaten, kuten Anhava monesti toteaa. Haavikko käytti hyväkseen omat ja naapurin ideat.

    Jotenkin ristiriitainen mies, tämä Haavikko.

    Hän kirjoitti oopperalibrettoja vaikka ei ymmärtänyt musiikista juuri mitään. Hän kustansi kirjoja, vaikka ei itse lukenut kaunokirjallisuutta eikä kustantamiensa kirjailijoiden teoksia. Hän ihaili  mm. Pentti Haanpäätä vaikka ei Haanpäätä lukenut. Hän kirjoitti suurien yrityksien historiikkeja vaikka ei viitsinyt tehdä juuri lainkaan taustatöitä. Hän ryhtyi kapitalismin runoilijaksi, vaikka ei oikeastaan tiennyt talouselämän prosesseista paljon mitään. Hän vaikutti ”sovinistilta” (tätä sanaa Anhava ei käytä) vaikka hänen näytelmiensä vahvimpia henkilöitä ovat naiset, eivät miehet. Ja hänestä sai tylyn itsetietoisen urbaanierakon vaikutelman, vaikka joskus, toisinaan, hän saattoi olla mitä ihastuttavinta seuraa, joka kuunteli mitä kanssaihminen sanoi ja osasi tuntea empatiaa tätä kohtaan.

    Tuolla tavallako kirjailijaksi tullaan? Kirjoittamalla elämä toiseksi, elämällä se kirjaksi joka ei kerro itsestä kirjailijasta juuri mitään?

Kirjailija hääräili kaikessa, juoksi kuin kuudella radalla yhtä aikaa. Ensimmäisen runokokoelmansa hän julkaisi 20-vuotiaana. Anhavan luetteloimana viimeisin teos, mietelmäkirja Ei. Siis kyllä ilmestyi vuonna 2006 Haavikon ollessa 75-vuotias.

    Omien sanojensa mukaan Haavikko pelasti kustannusyhtiö Otavan konkurssilta 1970-luvun taitteessa. ”’Haavikko pelasti Otavan’”, Anhava kertoo ilkikurisesti. ”Lausetta on toisteltu vuosien mennen yhä itsestään selvemmässä äänilajissa kunnes se on muuttunut samanlaiseksi totuudeksi kuin ’myötätuuli vei foinikialaiset’. Joita, kuten myöhempi tutkimus on osoittanut, ei ollut olemassakaan… Haavikkoa Otavan pelastajana koskevan tiedon ainoa lähde on Paavo Haavikko.”

    Kun Haavikko sitten sai potkut Otavasta vuonna 1983, tai hänet lähdetettiin pois niin kuin Anhavan viekkaalla kielellään ilmaisee, kirjailija menetti arkipäivän elämänrungon, jonka turvin hän oli, ikään kuin ohessa, kirjoittanut runoja, näytelmiä, romaaneja, käsikirjoituksia ja mitä tahansa. ”Paavo Haavikko”, Anhava kirjoittaa, ”runon ruhtinas, rahan ja vallan filosofi, huomattava metsänomistaja ja käänteissään nopea kiinteistökauppias ryhtyi ensimmäistä kertaa elämässään yksityisyrittäjäksi, itselliseksi.”

    "Siitä toipumiseen ei hänen loppuikänsä riittänyt”, Anhava jatkaa. Mutta ei Haavikko oikeastaan aikonutkaan ryhtyä itselliseksi vaan johtajaksi Uuteen-Suomeen, mutta siitä ei tullut mitään

    Haavikko kirjoitti enemmän ja nopeammin kuin melkein kukaan päätoiminen kirjailija, ja kun hänen olisi pitänyt ryhtyä päätoimiseksi kirjailijaksi, hän ilmeisesti tunsi olevansa hukassa. Pelkäsikö runon ruhtinas sanojen loppuvan jos kaikki aika menee sanojen kirjoittamiseen?

    Anhava tiivistää Haavikon toipumisen seuraukset näin: ”Kahdeksankymmentäluvun mittaan Haavikko rakensi itselleen julkisen roolin jonka keskeisiin tunnusmerkkeihin kuului arvoituksellinen yksinpuhelu.”

    Kimmo Pietiläinen, joka työskenteli Haavikon Art House -kustantamossa ja kirjoitti Haavikon rinnalla sarjan ajankohtaisia puheenvuorokirjoja 1990-luvulla, luonnehtii Haavikon löytämän roolin näin: ”Ja mitä Paavoon itseensä tulee, niin hänhän ei halunnut olla vain joku runojen ja näytelmien kirjoittaja, vaan hän halusi sellaiseksi klassikoksi joka on samalla valtakunnanviisas joka nostetaan kansakunnan kaapin päälle ja pääsee sieltä kertomaan mikä on kansakunnan tila.”

    Kun 1990-luvulla Suomi oli lamassa, Haavikko anasti itselleen valtakunnan pessimistin roolin. Tai kuvitteli anastavansa, mutta kansan rakastamana pessimistinä Mauno Koivisto piti tuota kruunua päässään. Koivisto oli Haavikon kirjoituksien ”lurjus” – ehkä siksi että Haavikko tunsi menettäneensä johtavan pessimistin aseman Koivistolle.

Haavikon teoksia kirjan teosluettelossa.
Otava, 2021.

Ihminen menee, runot jäävät kuin kilometripylväiksi entisaikaisten valtateiden varsille.

    Paavo Haavikko kirjoitti vuonna 1958 Lehdet lehtiä kokoelmassa esimerkiksi näin:

    Mistä ääni meissä tulee? Mitä on silmissä?

    Puhe virtaa virtaavassa maailmassa,

    puhe virtaa virtaavassa maailmassa

    ja sinun täytyy itse tietää miltei kaikki.

    Aforismikoelma Puhua, vastata, opettaa ilmestyi syksyllä 1972. Siinä Haavikko vetäisee tällaiset säerivit, aivan kuin niinä päivinä muodissa ollutta Brechtiä ilkkuen:

    Sinä hoidat maailmaa ihan liian hyvin. Se ei ole si-

             nun omasi. On se.

    Käytä demokratiaa. Paitsi jos sinä olet oikeassa, ja

             jäät vähemmistöön.

    Silloin ota oppia.

    Opi vastustajista. Tutustu. Voittaessasi sinä olet sitä

             samaa. Todettu jo ennenkin.

    Sitten vuonna 1988 kokoelmasta Toukokuu, ikuinen Anhava löytää aiempaa virkeämmän ja poleemisemman Haavikon, joka nyt teki tällaista yhteenvetoa:

    Hitaasti kulkien saat lopulta kiinni

           sen vanhan miehen joka olet

                   ja hänen varjonsa.

    Hän on iloinen poika, nuori mies,

                        narri,

    tasatärkeä aikuinen, iätön vuosikymmen,

          joka puhuu itsensä vuosien rinnettä

                          alas.

    Kielikuvien rikkaus, siinäpä se. Elämä on ylämäkien jälkeen ylämäkiä vaikka kulkija ei tajua puhuvansa ja kirjoittavansa itseään alamäkeen. Toiseksi viimeisessä kokoelmassaan vuonna 1993 Puut, heidän vihreytensä Haavikko kirjoitti viinipullojen ja vuodenaikojen lisäksi puusta ja puista, niin että Anhavan mukaan kokoelman 49 runossa puut ovat ajatuksen keskellä 33 runossa:

    Puu näkee asioita. Paljon. Hyvin. Surullisesti.

        Ihminen ei ymmärrä että elämä on vain nuppu,

                    kuolema kukoistusta.

Millainen mies Paavo Haavikko oli? Runoja ja näytelmiä piisaa luettavaksi, mutta mitä Haavikon päässä liikkui?

    ”Ihmistä on näyteltävä, ei häntä muuten ole”, Haavikko kirjoitti Rauta-ajassa. ”Ihmistä minä näyttelen, olematonta.”

    Ihminen näyttelee ihmistä. ”Kun minä katson vanhoja näyttelijöitä, siis itseni ikäisiä”, Kalle Holmberg muistelee Martti Anhavan teoksen viimeisellä sivulla, ”niin ei ne perkele pysty luovuttamaan siitä näyttelemisestä eikä niiden tarvitsekaan, mutta… ne ei toisaalta uskalla kohdata elämää. Ja miten tämä Haavikkoon liittyy, niin sillä tavalla että Haavikko eli niitä rooleja ja kirjoitti niitä, sen koko dynamiikka oli siinä, ja suojellakseen itseään. Jos Haavikkoa sanoo yhden miehen teatteriksi, niin se ei mene ihan nappiin, mutta tavallaan Haavikko oli… mahtava näyttelijä joka ei kestänyt vastanäyttelijää. Eikä oikein yleisöäkään.”

    Mutta mitä Haavikon päässä liikkui?

Ihminen ei tunne itseään, sanoi Haavikko, mutta ei häntä kukaan muukaan tunne. 

    Paul Auster kirjoitti, että kirjailija vain arvailee millaisia kanssaihmiset ovat. Arvailee tunteakseen itsensä.

    Entäpä Martti Anhava, elämäkerran kirjoittaja?

    Hieman oikaisten sanoen Anhava kuuntelee ihmisiä ja lukee kirjoitettua mutta ei silmittömästi usko kenenkään ”lausuntoihin”, kaikkein vähiten Haavikon omiin muistelmiin. Onko tämä behavioristista elämäkerran kirjoittamista?

    Ihmistä ei tarvitse ”arvottaa” arvostaakseen häntä. Näin tulkitsen Anhavan näkemystä. Haavikon elämä ei paranna eikä pahenna hänen runojaan ja näytelmiään. Ne ovat niin kuin elämä on.

    Kun Lasse Lehtinen kirjoitti hienon elämäkerran Väinö Tannerista (Tanner – itsenäisen Suomen mies, 2017), totesin pakinassani, että Lehtinen ei kuitenkaan pysty menemään Tannerin päähän eikä kertomaan millainen mies Tanner sisimmässään oli; Lehtiseltä jäi kertomatta että mikä sitä miestä lopulta vei eteenpäin. Laitoin kirjoitukseni Lehtiselle, joka ystävällisesti vastasi, että olin ”oikeassa”: Lehtinen ei löytänyt arkistoista eikä lehdistä mitään aineistoa, joista Tannerin omat, sisimmät ajatukset olisivat käyneet ilmi. Oli vain Tannerin julkinen hahmo, ja ympäröivän yhteisön näkemykset siitä mitä Tanner teki, millaiselta hän ”näytti”.

    Martti Anhavalla on käsissään paljon enemmän kohteensa sanomaa ja kirjoittamaa kuin Lehtisellä oli Tannerista, mutta niistäkin on vaikea päästä Haavikon sieluun käsiksi. Paljon tulee toki kuvatuksi, paljon sanotuksi, paljon toistetuksi. Vaikka kirjailija kirjoittaa niin monia mietelmärunoja kuin Haavikko teki, hänen sisäinen mietelmänsä omasta elämästä ja sen tarkoituksesta jää kuin paradoksina tavoittamatta. Ihmisen arvoitus pysyy, säilyy, on kuin varjo josta ei saa otetta mutta jonka kaikki näkevät kun sattuvat olemaan oikeassa kohdassa valon lähdettä.

    Maailma on täynnä sanoja ja virkkeitä. Pilkkuja, pisteitä, ja huutomerkki. Martti Anhava on kirjoittanut Paavo Haavikon kokoisen, kielensä ja asiansa taitavan elämäkerran. Sen luettuaan rohkaistuu kysymään: ”Oliko Haavikko niitä miehiä joihin runous päättyi?”

Otava 2021.

Bestseller kutistuu

 [Juroaako kirjallisuus?]

Kyösti Salovaara, 2022.

Kirjallinen kulttuuri on niitä virtauksia, jotka viimeisenä leviävät laajoihin piireihin. Kirjallinen maku on näet monesta seikasta koostunut ominaisuus, joka vaatii pitkäaikaista kulttuuria ja erittäin persoonallista suhtautumista. Kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta katsottuna ovat kaikki jonain tiettynä ajankohtana esiintyneet suunnat ja ilmaisumuodot tietenkin yhtä tärkeitä tuon kauden henkiselle elämälle. Kotipostilla, paikallinen sanomalehti, konfirmaatiolaulu, perhelukemisto, rikosromaani ja rakkaustarina ovat inhimillisiä asiakirjoina yhtä merkityksellisiä kuin korkeakirjalllinen runous ja vaikutusvaltainen arvostelu.

- Hartvig Frisch: Euroopan kulttuurihistoria IV. Suom. 1963.

Ajatus hyppää kolmiloikkaa: teesi, antiteesi, synteesi.

    Syntyykö kaikki vastakohtien kautta. Kaikki on: kulttuuri, teknologia, politiikka. 

    Jokainen tahtoo jotakin. Se mitä syntyy on sellaista, mitä kukaan ei tahtonut.

    Kuulostaako tuo optimistiselta vai pessimistiseltä? Vai pelkästään kyyniseltä reaalipolitiikalta?

    Marx ja Engels formuloivat yhteiskuntakehityksen kolmiloikan kauniisti. Mutta kenties erehtyivät: synteesi ei ole lopullinen tila vaan uuden loikan teesi. Historia ei lopu siihen että päästään "proletariaatin diktatuuriin".

    Silloin kun, siis noin 1930-luvulla, tanskalainen Hartvig Frisch avasi kulttuurihistoriallisen näkökulman kirjallisuuden monisyiseen merkitykseen, ei vielä tiedetty telkkarin lumovoimasta eikä kännyköiden ja somekanavien vastustamattomasta koukutuksesta mitään. Kirjallisuus näytti olevan hieno synteesi ihmismielen kaikista puolista, haaveista, peloista, unelmista ja näytti tarjoavan loputtoman kiehtovan henkisen tulevaisuuden aineellisen olemisen sivistyksellisenä kruununa.

    Mutta synteesi olikin vain uusi teesi.

    Juroaako kirjallisuus nyt ikään kuin ruusun taimi, joka pysyy juuri ja juuri hengissä, mutta ei saa riittävästi vettä eikä ravinteita?

Mielenkiintoinen on mielenkiintoista.

    Ihan totta.

    Muuttumattomaksi kuviteltu saattaa muuttua.

    Ainakin jos uskomme espanjalaisen Sergio C. Fanjulin kirjoitusta Sammuvan bestsellerin uskomaton tapaus El País -lehdessä 3.5.2022. Ja miksi emme uskoisi, koska kirjoitus perustui konkreettiseen tutkimukseen.

    Fanjul siis kertoi riippumattoman WordsRated-ryhmän tutkimuksesta, jonka mukaan bestsellerit ovat kutistuneet Yhdysvalloissa kymmenvuotiskautena 2011-2021. Tutkimus kohdistui The New York Times julkaisemien bestseller-listojen kirjoihin ja koski sekä fiktiota että faktakirjallisuutta. Kymmenessä vuodessa bestsellerin keskimääräinen sivumäärä on vähentynyt 11 % eli 51,5 sivua (437,5 sivusta 386 sivuun).

    Todennäköisyys että yli 400-sivuinen kirja pääsee bestseller-listalle on pienentynyt melkein 30 prosentilla aikaisempiin vuosiin verrattuna.

    Oleellista on, tutkimusryhmän johtaja totesi, että lukeminen vähenee.

    Johtuuko se kirjoista? Vai eivätkö ihmiset enää ”ehdi” lukea, koska on niin paljon muita ”houkutuksia”, muita vapaa-ajan koukuttavia mahdollisuuksia? Onko kivempaa katsoa vaikkapa reality-sarjaa kuin lukea paksuja kirjoja?

    Kenties. Todennäköisesti. Luultavasti.

Ei itkeä saa. Mennyt meni. Tuli nyt.

    Intellektuellit ovat aina suhtautuneet paksuihin bestsellereihin nuivasti. Paksun romaanin lukija takertuu tarinaan, viehtyy loputtomiin juonikuvioihin. Paksu romaani kuvaa maailman eeppisenä syiden ja seurausten lineaarisena jatkumona, ja intellektuelli ”tietää” ettei maailma ole niin eeppinen eikä lineaarinen.

    Sitä paitsi, eikö paksuja bestsellereitä tyypillisesti osteta lahjaksi eikä lahja saa näyttää olemattoman pieneltä, mitättömältä. Kuka haluaa joululahjaksi 130-sivuisen taidepläjäyksen? Eikö semmoinen halvenna lahjan saajaa?

    Ja toisaalta paksu bestseller ostetaan lomalukemiseksi, kannetaan matkalaukussa maailman toiselle puolelle, joten mitä mieltä olisi kantaa merien yli, ilmoja pitkin jokin 130-sivuinen ”romaani” jonka lukee kahdessa tunnissa? Ei mieltä lainkaan.

    Bestseller närästää intellektuellia, koska paksun kirjan lukija nauttii lukemastaan.

No, harmi jos bestseller kuihtuu, juroaa, häipyy.

    Pari kolmiloikan hyppyä.

    Ruotsalainen Per. I. Gedin kuvailee teoksessaan Kirja muuttuvassa yhteiskunnassa (1975, suom. 1977) kuinka romaani valtasi eurooppalaisen kulttuurin viimeistään 1800-luvun lopulla. Esimerkiksi Saksassa romaanista tuli 1900-luvun vaihteessa kustantamoiden tärkein tulolähde. Muuan kustantaja kirjoitti tuolloin eräälle kirjailijalleen: ”Sen joka tällä hetkellä haluaa ansaita rahaa on pidettävä varastossaan myyntikelpoisia tavaroita, mutta näytelmät ja runot ovat myyntikelvottomia tavaroita joilla ei voi ansaita rahaa. Proosassa on rahan runous! Kirjoittakaa proosaa, niin minä maksan teille vaikka minkälaisia palkkioita.”

    Loikataan vuoteen 1945.

    Tammessa kustantajan uran tehnyt Jarl Hellemann muistelee teoksessa Lukemisen alkeet (1996) kuinka helpolta kirjojen kustantaminen tuntui toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. ”Kirjojen kustantaminen näytti keväällä 1945 maailman helpoimmalta ammatilta… ei tarvinnut kuin lainata kirjastosta joku vanha klassikko tai ajanvietekirja, teettää halvalla uusi suomennos, etsiä kirjapaino jolla sattui olemaan paperikiintiötä jäljellä, painattaa ja sidottaa ja lähettää kauppoihin. Kirjat myivät itse itsensä, kun muuta myytävää ei ollut. Sisällöllä ei ollut niin väliä, niin kuin ei kieliasulla eikä kirjojen ulkomuodollakaan.”

    1940-luvun lopulla Suomessa sitten olikin kustantajia pitkälti kolmatta sataa.

    Entä nyt, vuonna 2022?

    Pieniä kustantamoita on kaiketi syntynyt viime vuosina useita. Johtuuko se kirjan valmistamisen tekniikan helpottumisesta? Vai siitä, että kaikki dekkareiksi määritelty menee kaupaksi, ainakin pieninä painoksina? Vai nimenomaan siitä, että mittava kirjallisuus, paksut bestsellerit kuihtuvat lukemisen vähentyessä ja suurien kustantamoiden supistaessa julkaisuohjelmiaan?

Katson itseeni.

    Minusta ei tullut kolmiloikkaajaa vaan oikea puolustaja futiskentälle. Keskinkertaisuus siis.

    Mutta olen viime aikoina lukenut ”paksuja” kirjoja.

    Haruki Murakamin romaanin Komtuurin surma pokkaripainoksessa oli yli 800 sivua eikä romaani tuntunut lainkaan pitkältä. Lomamatkalla ”kahlasin” läpi tuskaa tuntematta Ken Follettin noin 700-sivuisen jännärin Ei koskaan. Tilasin muuten divarista Tom Clancyn jännärin Leijona ja hyeena, joka on julkaistu kaksiosaisena laitoksena, yhteensä 1179 sivua, huh. Saa nähdä jaksanko lukea. Fiktion ohessa etenen pikkuhiljaa Martti Anhavan mainiossa Paavo Haavikko -elämäkerrassa Niin katosi voitto maailmasta: 812 sivua.

    Reissussa luin myös Joel Haahtelan hienon romaanin Jaakobin portaat. Siinä oli ”vain” 192 sivua. Kunpa Haahtela kirjoittaisi paksumpia kirjoja!

    Lainamani espanjalainen Fanjul sanoo, että maailman pisimmästä romaanista vallitsee jonkinmoinen konsensus: se on Marcel Proustin romaani Kadonnutta aikaa etsimässä. Tämä sillä edellytyksellä että moniosaista teossarjaa pidetään yhtenä romaanina. Mutta jos pidetään, niin eikö esimerkiksi Tom Clancyn Jack Ryan -tarinat ole pitempi ”romaani” kuin Kadonnutta aikaa etsimässä?

    Yhtä kaikki, tänään ei kuule talousmiesten eikä -naisten lainaavan tuota saksalaista kustantajaa 1900-luvun taitteesta: Proosassa on rahan runous!

Kyösti Salovaara, 2022.

Himpun verran

[hippiäistä enemmän]

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2016.
Noir Paussa.

Melkein täysi kuu leijui Välimeren yllä sunnuntaina.

    Himpun verran pienentynyt, sanoi joku.

    Oli se jo eilen vähän pienempi, jatkoi toinen.

    Siis kuinka vähän? Onko himppuakin vähempi mahdollista?

    No hippiäisen verran, se lienee vähemmän kuin himppu, todettiin yhdessä. Noin kuusi grammaa.

    Kun kuu pienenee taivaalla kuuden gramman verran, se on aika vähän.

    Hyvin nähty – tekisi mieli sanoa.

Joskus pieni on kaunista. Tärkeää.

    Mutta voiko tärkeä olla pientä?

    Eräänä iltana Paun kaupungissa satoi vettä kaatamalla. Pyreneille ei enää nähnyt ja miten illan hämärässä olisi voinutkaan. Mielikuvitus näkee kuitenkin kaikenlaista, mielikuvia siis.

    Kun Agatha Christie oli pikkutyttönä Paussa, hän pettyi koska Pyreneiden vuoristo oli niin kaukana, pelkkä silhuetti kaupungin takana. Kirjallisuuteen himpun verran eksyneenä muistetaan, että Fred Vargasin romaanisankari Adamsberg on Pausta kotosin ja tietää miltä Pyreneiden vuolas puro näyttää. Hippiäistä kookkaampi mielikuva.

     Ihan kummallista on ettei kirjallisuutta pääse pakoon edes vuoriston serpentiinejä kiertäen. Tämä vuoden Ranskan ympäriajossa Chris Froome ratkaisi kilpailun hurjalla syöksyllä Bagnères-de-Luchoniin. Nyt Froomen perässä ajaessa  (toki autoilijana paljon hiljempaa) tuon ranskalaisen pikkukaupungin erään talon seinästä vilkuttaa muistolaatta, jossa kerrotaan että Gustave Flaubert vieraili täällä toisella Pyreneiden-reissullaan.

    Vähästäkin saadaan paljon kun kirjailijasta tulee klassikko, kirjallisuuden suurmies.

Tänään, syyspäivän tasauksen päivänä taiteilen mainion otsikkoni puristuksessa. Se lupaa liian paljon, antaa vähän eikä johda mihinkään.

    Pitäisi syyttää kuuta, joka hukkasi palan reunaltaan.

    Hippiäisen verran, kokonaiset kuusi grammaa.

    Säilyykö varteenotettava kirjallisuus yhtä hyvin kuin ennen ajanlaskun alkua rakennettu muuri Tarragonan kaupungissa? Roomalaista laatutyötä, kerta kaikkiaan.

    Pessimisti ei usko, että hyvä kirjallisuus säilyy; että se kestäisi sään vaihteluja edes niin hyvin kuin roomalaisen rakentajan muuri. Jostakin syystä optimistit jaksavat toivoa, että pienestä voi syntyä tärkeää, että huonomuistisetkin muistavat, ja että hyvin kirjoitettu ei rapaudu eikä lohkea tuulessa ja kylmässä sateessa pelkäksi tomuksi.

    Niinpä silmään pisti Kiiltomato-sivustolla kaksi kirjoitusta, joissa molemmissa uskottiin pienen kirjallisuuden merkitykseen. Sehän sopii mainiosti Kiiltomadolle, joka kertoo etsivänsä hehkuunsa lisää huomiota ansaitsevaa kirjallisuutta. Kyynikko saattaisi huudahtaa: siinäpä etsit!

    Mutta himpun verran asiaa nyt, syyspäivän tasauksen päivänä.

    Leevi Lehto kirjoitti Kiiltomadossa koskettavasti 25.7 otsikolla Maanpakolainen ylittää jälkensä eli ntamon perintö. Se saattoi olla vakavasti sairastuneen Lehdon ”viimeinen juttu”, mutta yhtä kaikki melkein jokaisesta artikkelin sanasta huokui kirjoittajan ikuinen usko pienilevikkisen kirjallisuuden tärkeyteen.

    Pienessä on merkitys.

    Lehto mietti, että kirjallisuuden markkinat ovat muuttuneet lopullisesti; että kirjan myyntiin ei enää vaikuta sen hyvyys eikä huonous eikä edes sen skandaalimaisuus vaan pelkästään sen soveltuvuus monimutkaiseen tuotanto- ja myyntikoneistoon. Niitä kirjoja myydään, joita on etukäteen päätetty myytävän.

    Pienkustantajan kokemuksella ja vakavan sairautensa tuntien Leevi Lehto näyttää kuitenkin uskovan kirjoittamiseen, siihen että ”kirjallisuudelle riittää tulla kirjoitetuksi” ja ”että minkä tahansa kirjan ainoat lopulta merkitsevät lukijat ovat ne, joiden kautta se saa aikaan uutta kirjoitusta”.

    Kaikki muut lukijat, Lehto jatkoi aika tylysti, ovat kirjallisuuden hyväluonteisia loisia, päällyskasvillisuutta.

    Vaaditaan aikamoista rohkeutta kutsua kirjojen ”tavallisia” lukijoita kirjallisuuden loisolennoiksi. Lehdon mielestä heille ei ilmeisesti kannattaisi painaa kirjoja luettavaksi tai ainakaan sen ei pitäisi olla kustantajan ensisijainen tehtävä.

Niinpä täydestä kuusta katosi ensin kuusi grammaa (hippiäisen verran) ja sitten vähän enemmän, se himpun määrä ja se mitä jäi jäljelle, pakottaa kysymään kannattaako olla niin puritaani kirjallisuutta kohtaan kuin mitä Lehto on. Eikö meillä taviksilla ole lainkaan merkitystä kirjallisuuden lukijoina? Eikö edes pieni eskapismi kirjan parissa ole sallittua muuten kuin huonoa omaatuntoa kärsien, tietoisen loiseläimen moraalista piinaa kantaen?

    Ironisen täydennyksen Leevi Lehdon pohdiskeluun tarjosikin Kiiltomadossa Juri Nummelin, joka tiivisti ajatuksensa 21.8 otsikkoon Unohdettu kirjallisuus voi olla tulevaisuuden kirjallisuutta. Ironiaa sopii etsiä monelta suunnalta, mutta oleellista on muistaa, että Nummelin on kirjoittanut paljon nimenomaan unohdetusta populaarikulttuurista ja toimittanut sellaiseen kirjallisuuteen paneutuvia teoksia. Näin ollen Nummelin, toisin kuin Lehto, etsii ”oikeita” lukijoita enemmän tai vähemmän eskapistiselle kirjallisuudelle, eikä pääsääntöisesti sellaiselle joka saa maailman (ja kirjoitetun sanan) muuttumaan.

    Tylsästi ilmaisten: Nummelin luottaa, että kirjallisuuden kaupungissa on ”roomalaisten” rakentamia muurinpätkiä, joita kannattaa kaivaa esille nykyhetken korean pinnan alta. Lehdon tavoin Nummelin on kyllästynyt myyntikoneiston ylivaltaan, siihen että jokaisena syksynä kustantajat julkaisevat komeat uutuuskirjojen kataloginsa, jotka tuntuvat mitätöivän täysin aiemmin julkaistun kirjallisuuden. 

    Kun Nummelin puhuu unohdetun kirjallisuuden puolesta ja toteaa, että ”lyhyen hetken elävien bestsellerien varaan ei rakenneta tulevaisuudessa yhtään mitään”, hänen sanansa kuulostavat optimistisilta ja niihin tekee mieli yhtyä, mutta kyyninen vilkaisu ulos ikkunasta saa toiveikkuuden liekin lepattamaan, ja pelättävissä on että kohta liekki sammuu.

    Ovatko Lehto ja Nummelin oikealla asialla todetessaan suoraan tai rivien välissä, että lukevan yleisön enemmistö on harhaoppista porukkaa, melkein kuin loiseläimiä merkittävän kirjallisuuden iholla ja mahalaukussa?

    Ehkä ovat, kenties eivät.

Kun sekä Lehto että Nummelin kääntävät selkänsä lukijoiden massoille ja paljon myyvien kirjojen kustantajille, niin kysyä sopii olisiko kuitenkin olemassa jokin välitila, himpun verran suopeampi ote lukijan, kirjailijan ja kustantajan kolmiodraamaan.

    Ehkä moninaisuuden välitila on mahdollinen, mutta on tietysti jännittävää ajatella, niin kuin Lehto ajattelee, että kirja tarvitsee vain muutaman ”oikean” ja ”hyvän” lukijan, jotka tarttuvat lukemaansa tehdäkseen siitä uutta kirjallisuutta, uuden kirjoituksen.

    Hippiäinen on pieni lintu, sen me tiedämme.

    Sen väittäminen, että kuuden gramman kirjallisuus on tärkeämpää kuin kilon painoinen, tuntuu oudolta ja melkein pelottavalta.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
Roomalaisten muuria Tarragonassa -
 kestävämpää kuin kirjallisuus?

________________________________________________________________________

Sitges, syyspäivän tasauksen hetkessä

Pelastaako kirjasto kirjallisuuden...

[...vai pelkästään kirjoja?]

                                                                                                    Jaakko Salovaara 2015.

Otsikko kuulostaa oudolta; miksi kirjastoa tarvitaan kirjallisuuden pelastamiseen?

    Sitä paitsi, joku voi sanoa, kirjastolaitos tekee sen jo. Pelastaa kirjallisuuden. Kirjat ovat siellä hyvässä turvassa ja kaikkien saatavilla. Mikä hätä tässä nyt on? Kunhan pidetään huoli, että kirjastoilla on myös vastedes rahaa ostaa kirjoja kokoelmiinsa, hyllyille ja tietokantoihin.

    Kirjoittelen tätä kuistilla, lampaannahkatossut jalassa ja villapaita päällä. Ympärillä kesän merkkejä, mutta missä ”oikea” kesä viipyy? Vai pitääkö tyytyä vähempään, pelkkiin ennusmerkkeihin ja muistikuviin?

    Skenaarioita voi vetäistä hatusta tai katselemalla ja kuuntelemalla.

    Synkempikin skenaario on näin ollen mahdollinen.

    Todennäköisyyksistä en puhu mitään.

Monet säpsähtivät kun Stockmann myi Akateemisen kirjakaupan ruotsalaiselle Bonnierille. Nyt kirjoitetaan kirjakaupan epilogia Suomessa, ajateltiin.

    Tästä ei tarvitse olla kysymys. Kyllä ruotsalaiset osaavat hoitaa kirjakauppaa yhtä hyvin kuin suomalaiset. Mutta onko kirjakauppa ylipäänsä kohta enää mahdollinen? Akateeminen kirjakauppakin on pikkuhiljaa kaventanut kirjavalikoimiaan. Talon paras nurkkaus annettiin Helsingissä kahvilaketjulle, joka kyllä houkuttelee nuoria tykö, mutta tuskin edistää kirjojen myyntiä tai lukemista.

    Nettiin uskovat uskovat nettiin.

    Tosiasia lienee että kirjojen myynti laskee vuosi vuodelta, samoin lainausluvut kirjastoissa. Jossakin vaiheessa päästään pisteeseen, josta ei palata takaisin.

    Inhorealistisessa skenaariossa kirjan kustantaminen muuttuu kannattamattomaksi silloin kun kirjojen ostaminen vähenee riittävästi.

                                                                                                     Jaakko Salovaara 2015.

Edellisessä pakinassani lainasin lyhyesti Juhan Seppälän kolumnia Pyy maailmanlopun edellä (Parnasso 3/2015).

    Katsotaanpa vähän tarkemmin mitä Seppälä sanoi.

    ”Ehkä... kirjojen lukeminen on koulutettujen luokkien opiaatti”, Seppälä lainasi erästä Philip Rothin romaanisankaria. Seppälä totesi ettei kannata haikailla mennyttä maailmaa, yhtenäiskulttuurin yksinkertaiselta näyttävää todellisuutta. Ennen oli ennen. Aikanaan kirjastot ja kirjakaupat edustivat yhteistä sivistysihannetta ja mahdollistivat joukoille kunniallisen tavan viihtyä sivistymällä.

    ”On syytä tunnustaa tosiasia”, Seppälä sanoi, ”vilkuilun, selailun, pelailun ja klikkailun pääsääntöinen sisältö perustuu ajanvietekäytölle. Maailman vivahteikkaampi arvottaminen ja erittely korvautuu jollakin muulla. Maailma muuttuu, on muuttunut aina.”

    Seppälän johtopäätös oli selkeä, vastaansanomaton. Jos kirjallisuuden     lukeminen jää suppenevan eliitin harrastukseksi, seuraa ”mahdollisesti todellinen kulttuurinen romahdus”.

    Jos Seppälä on oikeassa, pieni sosiaalinen ryhmä joutuu ylläpitämään (vakavan) kirjallisuuden perustan: kirjojen kirjoittamisen, kustantamisen, levittämisen ja ostamisen.
    Myös lukemisen?

Onhan meillä kirjastot, vastataan Seppälän huoleen.

    Joskus talvella kuuntelin Ylen kanavalta kiinnostavaa keskustelua, jossa sekä kustantajalta että kirjailijalta kysyttiin kirjaston merkityksestä – eikö kirjasto pelastakin kirjallisuuden, anna sille mahdollisuuden?

    Molemmat vastaajat naurahtivat melkein kyynisesti, ainakin sarkastisesti.

    Molemmat kertoivat, että kaikkein ilkeintä on kun paras ystävä tulee kertomaan uuden kirjan ilmestyttyä, että hän on päässyt kirjastossa jopa sijalle 87 tuon kyseisen kirjan lainausjonossa. Hyvälle ystävälle ei kehtaa sanoa: mene hyvä ihminen kirjakauppaan ja osta se hemmetin kirja, jotta niiden kustantaminen jatkuisi edelleen.

    Oikeastaan – jos kirjallisuus aiotaan ”pelastaa” - kohtuullisesti ja hyvin toimeen tulevilta ihmisiltä pitäisi kieltää kirjaston käyttäminen, tai ainakin täytyisi vaatia, että jokaista lainattua kirjaa kohden tulisi hankkia tiettyä määrä uutta kirjallisuutta kaupasta.

    Tällaista ei tietenkään voi edellyttää.

    Mutta jos juuri kukaan ei osta uusia kirjoja, ei niitä pitkän päälle riitä kirjastoonkaan, kirpputoreista ja divareista puhumattakaan. Jos kotien kirjahyllyt puretaan, romutetaan väistämättä myös kirjastolaitos eikä tämä totaalinen ja lopullinen purkaminen johdu kuntien säästöistä vaan yksityisten ihmisten käyttäytymisestä.

    Ilmaisia lounaita ei ole. Sen tiedämme.

    Se koskee myös kustantamista, kirjojen levittämistä luettavaksi. Jos kirjoja ei jossain vaiheessa enää kustanneta, mitä himolukija sitten lukee? Mitä kirppari myy? Mitä divarista voi ostaa?

                                                                           Kyösti Salovaara 2015.
1930-luvun kirjoja kotkalaisessa hyllyssä.
Sivistyksen aarre vai kaatopaikkaroskaa?
Suomalaiset kotihyllyt julistavat kulttuurin hajauttamista -
onko järkevää palata keskittämiseen,
esimerkiksi kirjastoihin?

Palataan alkuperäiseen kysymykseen: ”Pelastaako kirjasto kirjallisuuden?”

    Kirjasto siis ostaa kirjoja; eikö se riitä ylläpitämään kirjallisuutta? 1960-luvulla vitsailtiin, että runoteokset ovat kustantajalle Suomessa riskitön ”diili”, koska kirjastot ostavat niitä riittävästi, ainakin niin paljon että nollatulos saavutetaan. En tiedä oliko tuo edes silloin totta, mutta se kuulosti hyvältä runoutta ajatellen.

    Kirjastojen määrä on puolittunut aika lyhyessä ajassa. En tiedä onko kirjastoissa olevien kirjojen kappalemäärä vähentynyt yhtä paljon. Joka tapauksessa kirjastoissa on paljon kirjoja ja sieltä löytää myös pitkälle historiaan ulottuvalta ajalta luettavaa – jos lukeminen kiinnostaa.

    Yritin penkoa netistä, kuinka paljon kirjastot oikein ostavat kirjoja. Eräästä artikkelista löytyi, että vuonna 2006 kirjastot käyttivät hankintoihin 23,5 miljoonaa euroa ja se oli koko kirjamyynnistä n. 4,5%. Kirjastojen yhteiseltä sivustolta (kirjastot.fi ) ja Suomen kustannusyhdistyksen sivustoilta ilmenee, että vuonna 2014 kirjastot hankkivat kaikkiaan n. 1,5 miljoonaa kirjaa ja kustantajat myivät n. 20 miljoonaa painettua kirjaa. Kaikkiin Suomen kirjastoihin hankittujen kirjojen arvo oli v. 2014 yhteensä n. 23,3 miljoonaa euroa.

    Jos nämä luvut ovat  suunnilleen oikeita ja riittävän kuvaavia, vastaus kysymykseeni kuuluu: Kirjasto ei pysty pelastamaan kirjallisuutta! Se pelastaa hienosti yksittäisiä kirjoja, mutta kirjan kustantamisen ja levittämisen kannalta sillä on aika vähäinen merkitys. Nykyisellään.

    Voisihan nimittäin vaatia, että kirjakaupan hiljentyessä kirjastot ryhtyvät ostamaan enemmän kirjoja paikatakseen hiipuvan kirjakauppalaitoksen jättämän aukon.

    Tänä vuonna Helsingin kaupunginkirjasto käyttää aineistohankintoihin (siinä on siis muutakin kuin kirjoja) noin 4 miljoonaa euroa. Kirjaston toimintamenot ovat kaikkineen 37 miljoonaa euroa kun koko kaupungin menot ovat n. 4,7 miljardia euroa.

    Mekaanisesti, ja aivan varmasti liian yksioikoisesti edellisistä luvuista laskien, voi päätellä että jos Helsinki ostaisi 10-15 kertaa enemmän kirjoja ja kaikki Suomen kirjastot samalla tavalla, kustantajat pystyisivät julkaisemaan yhtä paljon kirjoja kuin mitä nykyään julkaisevat.

    Löytyykö Helsingistä rahaa kirjojen hankkimiseen esimerkiksi 30-50 miljoonaa euroa vuosittain? Arvattavaksi jää, kuinka paljon kaupunginkirjaston muut kulut, kuten tilat ja henkilöstön palkat moisesta lisäyksestä kasvaisivat. Miten hoidettaisiin jonkun best-sellerin hyllyttäminen ja jakelu, vaikkapa 80 000 kappaleen painoksen - josta Helsinkiin tuli esimerkiksi 15 000 kirjaa - lainaustoiminta?

    Taatusti rahaa löytyy, mutta kuka sen "kuluttamisesta" kirjallisuuteen uskaltaa päättää? Ja toisekseen: Pitäisikö kaikkien suomalaisten sitten todella lukea kirjoja, jotta moinen investointi kannattaisi? Jos Suomessa investoitaisiin julkista rahaa noin paljon kirjoihin, tulisiko ihmiset pakottamalla pakottaa lukemaan ja vieroittaa heidät väkisin muusta ajanvietteestä?

Kun kirjallisuus pelastetaan ”julkisin varoin”, saatetaan ajautua sameille ja karikkoisille vesille.

    Kuka päättää sen jälkeen mitä kirjoja julkaistaan? Kenen vastuulla on etsiä sopivat romaanit ja runokokoelmat ja tietokirjat suomennettavaksi? Annetaanko se valistuneiden virkamiesten tehtäväksi?

    Jos valistuneet virkamiehet päättävät ja valitsevat suomennettavaksi tulevan kirjallisuuden, käykö viihdekirjallisuudelle kalpaten? Virkamies ei ehkä halua holhota (ei tietenkään, eihän Suomessa ketään holhota, vai mitä?) mutta kun hän punnitsee kustannuksia ja kirjojen sisältöä toisiinsa nähden, houkutus keskittyä pelkästään vakavaan kirjallisuuteen kasvaa.

    Jos kunnallisen tai valtiollisen kustantamon tunnollinen virkamies ajattelee kirjoja valitessaan samalla tavalla kuin Parnassoon kirjoittanut Samuli Knuuti - jonka mielestä jopa John Grishamin, Dan Brownin, Henning Mankellin ja Donna Leonin kaltaiset kirjailijat ovat epäkirjailijoita ja heidän romaaninsa silkkaa roskaa - ei liene epäilystä millainen kirjallisuus jää julkisin varoin toimivalta kustantajalta suomentamatta.

    Virkamies ei tee virheitä.

Tässä esitetty skenaario on synkänpuoleinen.

    Kenties aurinkoisena kesäpäivänä syntyisi valoisampi.

    Mutta maailma muuttuu eikä tulevaisuutta ole kuulutettu kirkossa.

    Kirjoilla on mahdollisuus. Täytyy olla.
    Ainakin kulttuurin päiväunissa.

                                                        Jaakko Salovaara 2015.

Mitä tapahtuu kirjakaupan komean fasadin takana?