[hippiäistä
enemmän]
 |
| Kyösti Salovaara, 2016. Noir Paussa. |
Melkein
täysi kuu leijui Välimeren yllä sunnuntaina.
Himpun
verran pienentynyt, sanoi joku.
Oli
se jo eilen vähän pienempi, jatkoi toinen.
Siis
kuinka vähän? Onko himppuakin vähempi mahdollista?
No
hippiäisen verran, se lienee vähemmän kuin himppu, todettiin
yhdessä. Noin kuusi grammaa.
Kun
kuu pienenee taivaalla kuuden gramman verran, se on aika vähän.
Hyvin
nähty – tekisi mieli sanoa.
Joskus
pieni on kaunista. Tärkeää.
Mutta
voiko tärkeä olla pientä?
Eräänä
iltana Paun kaupungissa satoi vettä kaatamalla. Pyreneille ei enää
nähnyt ja miten illan hämärässä olisi voinutkaan. Mielikuvitus näkee kuitenkin kaikenlaista, mielikuvia siis.
Kun
Agatha Christie oli pikkutyttönä Paussa, hän pettyi koska
Pyreneiden vuoristo oli niin kaukana, pelkkä silhuetti kaupungin
takana. Kirjallisuuteen himpun verran eksyneenä muistetaan, että
Fred Vargasin romaanisankari Adamsberg on Pausta kotosin ja tietää miltä Pyreneiden vuolas puro näyttää. Hippiäistä kookkaampi mielikuva.
Ihan
kummallista on ettei kirjallisuutta pääse pakoon edes vuoriston
serpentiinejä kiertäen. Tämä vuoden Ranskan ympäriajossa
Chris Froome ratkaisi kilpailun hurjalla syöksyllä
Bagnères-de-Luchoniin. Nyt Froomen perässä ajaessa (toki autoilijana paljon hiljempaa) tuon
ranskalaisen pikkukaupungin erään talon seinästä vilkuttaa
muistolaatta, jossa kerrotaan että Gustave Flaubert vieraili
täällä toisella Pyreneiden-reissullaan.
Vähästäkin
saadaan paljon kun kirjailijasta tulee klassikko, kirjallisuuden
suurmies.
Tänään,
syyspäivän tasauksen päivänä taiteilen mainion otsikkoni
puristuksessa. Se lupaa liian paljon, antaa vähän eikä johda
mihinkään.
Pitäisi
syyttää kuuta, joka hukkasi palan reunaltaan.
Hippiäisen
verran, kokonaiset kuusi grammaa.
Säilyykö
varteenotettava kirjallisuus yhtä hyvin kuin ennen ajanlaskun alkua rakennettu muuri Tarragonan kaupungissa? Roomalaista laatutyötä,
kerta kaikkiaan.
Pessimisti
ei usko, että hyvä kirjallisuus säilyy; että se kestäisi sään
vaihteluja edes niin hyvin kuin roomalaisen rakentajan muuri.
Jostakin syystä optimistit jaksavat toivoa, että pienestä voi
syntyä tärkeää, että huonomuistisetkin muistavat, ja että hyvin
kirjoitettu ei rapaudu eikä lohkea tuulessa ja kylmässä sateessa pelkäksi tomuksi.
Niinpä
silmään pisti Kiiltomato-sivustolla kaksi kirjoitusta,
joissa molemmissa uskottiin pienen kirjallisuuden merkitykseen. Sehän sopii mainiosti Kiiltomadolle, joka kertoo etsivänsä hehkuunsa lisää
huomiota ansaitsevaa kirjallisuutta. Kyynikko saattaisi huudahtaa:
siinäpä etsit!
Mutta
himpun verran asiaa nyt, syyspäivän tasauksen päivänä.
Leevi
Lehto kirjoitti Kiiltomadossa koskettavasti 25.7 otsikolla
Maanpakolainen ylittää jälkensä eli ntamon perintö. Se
saattoi olla vakavasti sairastuneen Lehdon ”viimeinen juttu”, mutta yhtä
kaikki melkein jokaisesta artikkelin sanasta huokui kirjoittajan
ikuinen usko pienilevikkisen kirjallisuuden tärkeyteen.
Pienessä
on merkitys.
Lehto
mietti, että kirjallisuuden markkinat ovat muuttuneet lopullisesti;
että kirjan myyntiin ei enää vaikuta sen hyvyys eikä huonous eikä
edes sen skandaalimaisuus vaan pelkästään sen soveltuvuus
monimutkaiseen tuotanto- ja myyntikoneistoon. Niitä kirjoja myydään,
joita on etukäteen päätetty myytävän.
Pienkustantajan
kokemuksella ja vakavan sairautensa tuntien Leevi Lehto näyttää
kuitenkin uskovan kirjoittamiseen, siihen että ”kirjallisuudelle
riittää tulla kirjoitetuksi” ja ”että minkä tahansa kirjan
ainoat lopulta merkitsevät lukijat ovat ne, joiden kautta se saa
aikaan uutta kirjoitusta”.
Kaikki
muut lukijat, Lehto jatkoi aika tylysti, ovat kirjallisuuden
hyväluonteisia loisia, päällyskasvillisuutta.
Vaaditaan
aikamoista rohkeutta kutsua kirjojen ”tavallisia” lukijoita
kirjallisuuden loisolennoiksi. Lehdon mielestä heille ei ilmeisesti
kannattaisi painaa kirjoja luettavaksi tai ainakaan sen ei pitäisi
olla kustantajan ensisijainen tehtävä.
Niinpä täydestä kuusta katosi ensin kuusi grammaa (hippiäisen verran) ja
sitten vähän enemmän, se himpun määrä ja se mitä jäi
jäljelle, pakottaa kysymään kannattaako olla niin puritaani
kirjallisuutta kohtaan kuin mitä Lehto on. Eikö meillä taviksilla ole lainkaan merkitystä kirjallisuuden lukijoina? Eikö edes pieni
eskapismi kirjan parissa ole sallittua muuten kuin huonoa omaatuntoa
kärsien, tietoisen loiseläimen moraalista piinaa kantaen?
Ironisen
täydennyksen Leevi Lehdon pohdiskeluun tarjosikin Kiiltomadossa Juri
Nummelin, joka tiivisti ajatuksensa 21.8 otsikkoon Unohdettu
kirjallisuus voi olla tulevaisuuden kirjallisuutta. Ironiaa sopii
etsiä monelta suunnalta, mutta oleellista on muistaa, että
Nummelin on kirjoittanut paljon nimenomaan unohdetusta populaarikulttuurista
ja toimittanut sellaiseen kirjallisuuteen paneutuvia teoksia. Näin
ollen Nummelin, toisin kuin Lehto, etsii ”oikeita” lukijoita
enemmän tai vähemmän eskapistiselle kirjallisuudelle, eikä
pääsääntöisesti sellaiselle joka saa maailman (ja kirjoitetun sanan) muuttumaan.
Tylsästi ilmaisten: Nummelin luottaa, että kirjallisuuden kaupungissa on
”roomalaisten” rakentamia muurinpätkiä, joita kannattaa kaivaa
esille nykyhetken korean pinnan alta. Lehdon tavoin Nummelin on
kyllästynyt myyntikoneiston ylivaltaan, siihen että jokaisena
syksynä kustantajat julkaisevat komeat uutuuskirjojen kataloginsa,
jotka tuntuvat mitätöivän täysin aiemmin julkaistun
kirjallisuuden.
Kun
Nummelin puhuu unohdetun kirjallisuuden puolesta ja toteaa, että
”lyhyen hetken
elävien bestsellerien varaan ei rakenneta tulevaisuudessa yhtään
mitään”, hänen sanansa kuulostavat optimistisilta ja niihin
tekee mieli yhtyä, mutta kyyninen vilkaisu ulos ikkunasta saa
toiveikkuuden liekin lepattamaan, ja pelättävissä on että kohta
liekki sammuu.
Ovatko
Lehto ja Nummelin oikealla asialla todetessaan suoraan tai rivien
välissä, että lukevan yleisön enemmistö on harhaoppista
porukkaa, melkein kuin loiseläimiä merkittävän kirjallisuuden
iholla ja mahalaukussa?
Ehkä
ovat, kenties eivät.
Kun
sekä Lehto että Nummelin kääntävät selkänsä lukijoiden
massoille ja paljon myyvien kirjojen kustantajille, niin kysyä sopii
olisiko kuitenkin olemassa jokin välitila, himpun verran suopeampi
ote lukijan, kirjailijan ja kustantajan kolmiodraamaan.
Ehkä moninaisuuden välitila on mahdollinen,
mutta on tietysti jännittävää ajatella, niin kuin Lehto
ajattelee, että kirja tarvitsee vain muutaman ”oikean” ja
”hyvän” lukijan, jotka tarttuvat lukemaansa tehdäkseen siitä
uutta kirjallisuutta, uuden kirjoituksen.
Hippiäinen
on pieni lintu, sen me tiedämme.
Sen
väittäminen, että kuuden gramman kirjallisuus on tärkeämpää
kuin kilon painoinen, tuntuu oudolta ja melkein pelottavalta.
 |
| Kyösti Salovaara, 2016. Roomalaisten muuria Tarragonassa - kestävämpää kuin kirjallisuus? |
________________________________________________________________________
Sitges, syyspäivän tasauksen hetkessä
