Hiljaisten miesten laakso

[Häme resonoi Pradoa]

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

Kirjoitan uudella läppärillä – kannettavalla tietokoneella.

    Entinen meni ”rikki”. Ei ollut vanha, hyvä että edes takuuaika ohi.

    Älylaitteisiin ahdetaan pieneen tilaan paljon tekniikkaa. Älyä on enemmän kuin kykyä tai halua rakentaa kunnollista. Matemaatikot osaavat kirjoittaa hienoja algoritmeja; teknikot eivät pysy perässä. Tai sitten kaupallinen rima on matalalla.

    Limboillaan yhdessä, hups!

    Uudella koneella entisen kaltaista tekstiä.

    Jos haluaisi uutta, pitäisi vaihtaa pää, mutta miten se tehdään?

Kukapa meistä ”entisistä pojista” ei olisi lukenut James Oliver Curwoodin (1878-1927) tai Zane Greyn (1872-1939) romaaneja, joissa seikkaillaan villissä luonnossa ja villissä lännessä - sankarillisesti.

    Curwood oli journalisti, Grey hammaslääkäri ja baseball-pelaaja. Molempien kirjoja suomennettiin runsaasti. Itse pidin enemmän Greyn tyylistä kirjoittaa kuin Curwoodin. Se oli makuasia. Ehkä westerni vetosi enemmän kuin Jack London -tyyppinen erämaakuvaus. Luin silti mieluummin Londonia kuin Curwoodia. 

    Kaksikymmentäluvulla Curwoodilta suomennettiin romaani Hiljaisten miesten laakso. En muista olenko lukenut.

    Kirjan nimi resonoi sielua.

    Hiljaiset miehet eivät aina tyydy osaansa.

    David Lodgen romaanissa Maailma on pieni (1984) päähenkilö nauttii joka aamu ajaessaan yksi autolla kehätietä pitkin työpaikalleen. Miehen ainoa "oma paikka" on hänen autonsa. Hiljaisten miesten "työhuone"? Virginia Woolf sai oman, naiselle kuuluvan työhuoneen aikoja sitten - miehelle jätettiin yksityiseksi tilaksi henkilöauto.

    Graham Greenen hienossa, Vietnamiin sijoittuvassa romaanissa Hiljainen amerikkalainen (1955) toisena päähenkilönä oleva CIA:n agentti Pyle paljastuu amerikkalaisen viattomuutensa takaa ”rumaksi” amerikkalaiseksi, joka aiheuttaa siviileihin kohdistuvan massamurhan vietnamilaisen kaupungin kadulla.

    Pitääkö hiljaisia miehiä myös pelätä eikä vain ihailla?

No niin, tähän asti olen johdattanut lukijaa harhaan.

    Tarkoitus ei ole kirjoittaa westerneistä eikä kirjoista muutenkaan. Pakinan kuvatkin ovat vain viittauksenomaisessa suhteessa pakinan aiheeseen – jos sellaista nyt ylipäätään on. Heinäkuun lopulla aiheet kastuvat ja mätäkuu alkaa. ”Jaakko” ei raaskinut heittää kylmää kiveä, koska vedet eivät ehtineet lämmetä. Onni yksillä, kesää ei kenelläkään.

    Ylellä oli mielenkiintoinen juttu Josif Stalinista.

    Jos se nyt on mielenkiintoista, että luotettavan mielipidetiedustelun mukaan 46 % venäläisistä ihailee Stalinia. Heidän mielestään Stalin oli uudistaja, joka myös pelasti Neuvostoliiton natseilta.

    Kuinka suuria rikoksia pitää tehdä menettääkseen maineensa? Muhiiko Venäjällä erilainen mielenlaatu kuin länsimaissa?

    Timothy Snyderin teoksessa Bloodlands (2010) kerrotaan alkuperäisiin lähteisiin ja tilastoihin tukeutuen, että reilun kymmenen vuoden aikana Stalin ja Adolf Hitler aiheuttivat noin 14 miljoonan siviilin kuoleman Itä-Euroopassa. Stalinin osuus veritantereille murhatuista oli kolmasosa. Pelkästään Ukrainassa hänen määräyksensä aiheuttivat yli 3 miljoonan siivilin kuoleman; suuri osa kuoli nälkään.

    Uudistaja ja pelastaja, Stalin?

    Snyder toteaa teoksen johdannossa, että siviilien massamurha irrotti juutalaisten historian Euroopan historiasta ja itäisen Euroopan historian läntisestä. Eikä tämä tilanne ole vieläkään normalisoitunut.

    Kaksi poliittista johtajaa teki massamurhan kiltintehokkaine apulaisineen. Hiljaisten miesten voima oli uskomaton. Tuon murhan uhrien ”kotimaa” ulottui Berliinistä Moskovaan, sen jälkeen kun Stalin ja Hitler olivat päässeet valtaan 1930-luvun alkupuolella.

    Saksalaiset eivät onneksi laajemmin ihaile omaa ”murhaajaansa”. Venäläisillä on vielä historian oppitunti edessään. Saksankaan väkivaltaan ihastuneilta ääriryhmiltä - olivatpa heidän lippunsa punaisia tai mustia – ei pidä sulkea silmiään.

    Rauha on arkipäivän työtä.

Pakina jatkuu harhautuksen hengessä.

    Nimittäin, ajelin viikonvaihteessa Kangasalalla Längelmävettä myötäilevää tietä ja silmiin osui kadunviitta: Hiljaistenmiestenlaakso.

    Hemmetti mikä osoite!

    Tuollahan minun pitäisi asua ja elää ja kirjoitella pakinoita. Siellä kynä lentäisi ja sanat säkenöisivät. Olisin syvällinen kuin mummoni kaivo Anjalassa, missä aurinko paistoi aina täydeltä terältä ja kimalaiset surisivat perennojen iki-ihanissa kukkasissa.

    Jos asuisin Hiljaistenmiestenlaaksossa, en epäröisi käyttää sanan valtaa enkä pelkäisi mitään – paitsi ehkä toisia hiljaisia miehiä.

    Kun ilta koittaa ja Hiljaistenmiestenlaakso vaikenee, katukilpi häämöttää vehreiden pensaiden yläpuolella, sillä sen loistetta eivät pimeä eikä ahdistus eikä minkäänlainen epätoivo pysty sammuttamaan.

    Hämäläinen tie resonoi sielua.

                                                                                                    Jaakko Salovaara.
Vueltan kilvanajoa
Madridissa Paseo del Pradolla syyskuussa 2016.
Kapteenit apuajajien turvaamina.
Vasemmassa reunassa valkoisessa paidassa
Chris Froome.

Viime vuonna syyskuussa seurasin Paseo del Pradon varrella Espanjan ympäriajon (la Vuelta) päätösetappia.

   Pyöräilijöiden vauhti oli hurjaa Madridin keskustassa. Komea Prado-museo katseli ohiajavia pyöräilijöitä välinpitämättömästi. Se on tottunut tähän touhuun.

   Koska ammattipyöräily, toisin kuin ensin tulee mieleen, on joukkueurheilua (22 yhdeksänmiehistä joukkuetta ajaa kolmen viikon aikana 21 etapilla yli 3000 kilometrin kilvan), jokaisen joukkueen voima ja mahti tai heikkous perustuu ns. apuajajien (domestiques) voimaan ja ketteryyteen ja sisukkuuteen kannatella joukkueen kapteenin (tai kapteenien jos pyritään sekä kokonaiskilpailun että sprinttietappien voittamiseen) ajamista. Joukkue ikään kuin kietoo kapteeninsa turvalliseen syliin, avaa hänelle tietä ja pönkittää ajamista niinä hetkinä kun kapteenilta tuntuvat jalat loppuvan.

    Kukapa meistä muistaa noiden apuajajien nimiä? He ovat hiljaisia miehiä keskellä shown pauhua, ovat hetken etunenässä mutta väistyvät juuri oikeaan aikaan sivuun kun suosion meteli yltyy ja palkintoja jaetaan.

    Mutta elämä ei ole - ei edes ammattipyöräilyssä - noin yksinkertaista.

    Hiljaiset miehet eivät aina tyydy osaansa.

    Talleista voimakkain ja ammattimaisin (?) on viime vuosina ollut englantilainen Sky. Muutama vuosi sitten (2012) Bradley Wiggins voitti Ranskan ympäriajon, vaikka välillä näytti että hänen apuajajansa, ”luutnantti” Christopher Froome oli vahvempi pyöräilijä, kestävämpi ja sisukkaampi vuoristoon kiipeäjä kuin kapteeni Wiggins.

    Mutta tuolloin Froomen piti pysytellä roolissaan. Hän oli domestique, apuajaja.

    Viime sunnuntaina Chris Froome sitten voitti jo neljännen kerran le Tourin; Wigginsin jälkeen hänestä tuli Sky-joukkueen kirkkain tähti.

    Ja jälleen katsoja kiinnitti huomiota hiljaisiin miehiin. Nyt espanjalainen Mikel Landa, baskimaalta kotoisin oleva pyöräilijä näytti vahvemmalta ja sisukkaammalta pyöräilijältä kuin kapteeninsa. Mutta Landan piti tyytyä rooliinsa, hänhän oli apuajaja, luutnantti, ”domestiquena” alistettu. Ilman joukkueensa vahvoja apuajajia Froome vaikutti haavoittuvaiselta.

    Maanantaina Mikel Landa antoi haastattelun El Pais -lehdelle Pariisissa. ”Uhrasin itseni joukkueelle eikä siitä ollut mitään hyötyä”, Landa sanoi hieman katkerana.

Hiljaisten miesten Häme resonoi Paseo del Pradoa.

    Me olemme ”kaikki” hämäläisiä, me olemme kaikki ”apuajajia”.

    Me asumme hiljaisten miesten laaksossa ja näemme, että kukkuloiden takana paistaa aurinko. Sateen jälkeen kiiruhdamme etsimään sateenkaaren päätä.

    Ne jotka löytävät sen, eivät koskaan palaa kertomaan millaista elämä sen jälkeen on.

    Me kateellisemmat väitämme luonnontieteeseen vedoten ettei sateenkaaren päästä löydy aarretta poimittavaksi.

  Uskoo ken tahtoo.

                                                                                              Kyösti Salovaara, 2017.

_____________________________

Himpun verran

[hippiäistä enemmän]

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2016.
Noir Paussa.

Melkein täysi kuu leijui Välimeren yllä sunnuntaina.

    Himpun verran pienentynyt, sanoi joku.

    Oli se jo eilen vähän pienempi, jatkoi toinen.

    Siis kuinka vähän? Onko himppuakin vähempi mahdollista?

    No hippiäisen verran, se lienee vähemmän kuin himppu, todettiin yhdessä. Noin kuusi grammaa.

    Kun kuu pienenee taivaalla kuuden gramman verran, se on aika vähän.

    Hyvin nähty – tekisi mieli sanoa.

Joskus pieni on kaunista. Tärkeää.

    Mutta voiko tärkeä olla pientä?

    Eräänä iltana Paun kaupungissa satoi vettä kaatamalla. Pyreneille ei enää nähnyt ja miten illan hämärässä olisi voinutkaan. Mielikuvitus näkee kuitenkin kaikenlaista, mielikuvia siis.

    Kun Agatha Christie oli pikkutyttönä Paussa, hän pettyi koska Pyreneiden vuoristo oli niin kaukana, pelkkä silhuetti kaupungin takana. Kirjallisuuteen himpun verran eksyneenä muistetaan, että Fred Vargasin romaanisankari Adamsberg on Pausta kotosin ja tietää miltä Pyreneiden vuolas puro näyttää. Hippiäistä kookkaampi mielikuva.

     Ihan kummallista on ettei kirjallisuutta pääse pakoon edes vuoriston serpentiinejä kiertäen. Tämä vuoden Ranskan ympäriajossa Chris Froome ratkaisi kilpailun hurjalla syöksyllä Bagnères-de-Luchoniin. Nyt Froomen perässä ajaessa  (toki autoilijana paljon hiljempaa) tuon ranskalaisen pikkukaupungin erään talon seinästä vilkuttaa muistolaatta, jossa kerrotaan että Gustave Flaubert vieraili täällä toisella Pyreneiden-reissullaan.

    Vähästäkin saadaan paljon kun kirjailijasta tulee klassikko, kirjallisuuden suurmies.

Tänään, syyspäivän tasauksen päivänä taiteilen mainion otsikkoni puristuksessa. Se lupaa liian paljon, antaa vähän eikä johda mihinkään.

    Pitäisi syyttää kuuta, joka hukkasi palan reunaltaan.

    Hippiäisen verran, kokonaiset kuusi grammaa.

    Säilyykö varteenotettava kirjallisuus yhtä hyvin kuin ennen ajanlaskun alkua rakennettu muuri Tarragonan kaupungissa? Roomalaista laatutyötä, kerta kaikkiaan.

    Pessimisti ei usko, että hyvä kirjallisuus säilyy; että se kestäisi sään vaihteluja edes niin hyvin kuin roomalaisen rakentajan muuri. Jostakin syystä optimistit jaksavat toivoa, että pienestä voi syntyä tärkeää, että huonomuistisetkin muistavat, ja että hyvin kirjoitettu ei rapaudu eikä lohkea tuulessa ja kylmässä sateessa pelkäksi tomuksi.

    Niinpä silmään pisti Kiiltomato-sivustolla kaksi kirjoitusta, joissa molemmissa uskottiin pienen kirjallisuuden merkitykseen. Sehän sopii mainiosti Kiiltomadolle, joka kertoo etsivänsä hehkuunsa lisää huomiota ansaitsevaa kirjallisuutta. Kyynikko saattaisi huudahtaa: siinäpä etsit!

    Mutta himpun verran asiaa nyt, syyspäivän tasauksen päivänä.

    Leevi Lehto kirjoitti Kiiltomadossa koskettavasti 25.7 otsikolla Maanpakolainen ylittää jälkensä eli ntamon perintö. Se saattoi olla vakavasti sairastuneen Lehdon ”viimeinen juttu”, mutta yhtä kaikki melkein jokaisesta artikkelin sanasta huokui kirjoittajan ikuinen usko pienilevikkisen kirjallisuuden tärkeyteen.

    Pienessä on merkitys.

    Lehto mietti, että kirjallisuuden markkinat ovat muuttuneet lopullisesti; että kirjan myyntiin ei enää vaikuta sen hyvyys eikä huonous eikä edes sen skandaalimaisuus vaan pelkästään sen soveltuvuus monimutkaiseen tuotanto- ja myyntikoneistoon. Niitä kirjoja myydään, joita on etukäteen päätetty myytävän.

    Pienkustantajan kokemuksella ja vakavan sairautensa tuntien Leevi Lehto näyttää kuitenkin uskovan kirjoittamiseen, siihen että ”kirjallisuudelle riittää tulla kirjoitetuksi” ja ”että minkä tahansa kirjan ainoat lopulta merkitsevät lukijat ovat ne, joiden kautta se saa aikaan uutta kirjoitusta”.

    Kaikki muut lukijat, Lehto jatkoi aika tylysti, ovat kirjallisuuden hyväluonteisia loisia, päällyskasvillisuutta.

    Vaaditaan aikamoista rohkeutta kutsua kirjojen ”tavallisia” lukijoita kirjallisuuden loisolennoiksi. Lehdon mielestä heille ei ilmeisesti kannattaisi painaa kirjoja luettavaksi tai ainakaan sen ei pitäisi olla kustantajan ensisijainen tehtävä.

Niinpä täydestä kuusta katosi ensin kuusi grammaa (hippiäisen verran) ja sitten vähän enemmän, se himpun määrä ja se mitä jäi jäljelle, pakottaa kysymään kannattaako olla niin puritaani kirjallisuutta kohtaan kuin mitä Lehto on. Eikö meillä taviksilla ole lainkaan merkitystä kirjallisuuden lukijoina? Eikö edes pieni eskapismi kirjan parissa ole sallittua muuten kuin huonoa omaatuntoa kärsien, tietoisen loiseläimen moraalista piinaa kantaen?

    Ironisen täydennyksen Leevi Lehdon pohdiskeluun tarjosikin Kiiltomadossa Juri Nummelin, joka tiivisti ajatuksensa 21.8 otsikkoon Unohdettu kirjallisuus voi olla tulevaisuuden kirjallisuutta. Ironiaa sopii etsiä monelta suunnalta, mutta oleellista on muistaa, että Nummelin on kirjoittanut paljon nimenomaan unohdetusta populaarikulttuurista ja toimittanut sellaiseen kirjallisuuteen paneutuvia teoksia. Näin ollen Nummelin, toisin kuin Lehto, etsii ”oikeita” lukijoita enemmän tai vähemmän eskapistiselle kirjallisuudelle, eikä pääsääntöisesti sellaiselle joka saa maailman (ja kirjoitetun sanan) muuttumaan.

    Tylsästi ilmaisten: Nummelin luottaa, että kirjallisuuden kaupungissa on ”roomalaisten” rakentamia muurinpätkiä, joita kannattaa kaivaa esille nykyhetken korean pinnan alta. Lehdon tavoin Nummelin on kyllästynyt myyntikoneiston ylivaltaan, siihen että jokaisena syksynä kustantajat julkaisevat komeat uutuuskirjojen kataloginsa, jotka tuntuvat mitätöivän täysin aiemmin julkaistun kirjallisuuden. 

    Kun Nummelin puhuu unohdetun kirjallisuuden puolesta ja toteaa, että ”lyhyen hetken elävien bestsellerien varaan ei rakenneta tulevaisuudessa yhtään mitään”, hänen sanansa kuulostavat optimistisilta ja niihin tekee mieli yhtyä, mutta kyyninen vilkaisu ulos ikkunasta saa toiveikkuuden liekin lepattamaan, ja pelättävissä on että kohta liekki sammuu.

    Ovatko Lehto ja Nummelin oikealla asialla todetessaan suoraan tai rivien välissä, että lukevan yleisön enemmistö on harhaoppista porukkaa, melkein kuin loiseläimiä merkittävän kirjallisuuden iholla ja mahalaukussa?

    Ehkä ovat, kenties eivät.

Kun sekä Lehto että Nummelin kääntävät selkänsä lukijoiden massoille ja paljon myyvien kirjojen kustantajille, niin kysyä sopii olisiko kuitenkin olemassa jokin välitila, himpun verran suopeampi ote lukijan, kirjailijan ja kustantajan kolmiodraamaan.

    Ehkä moninaisuuden välitila on mahdollinen, mutta on tietysti jännittävää ajatella, niin kuin Lehto ajattelee, että kirja tarvitsee vain muutaman ”oikean” ja ”hyvän” lukijan, jotka tarttuvat lukemaansa tehdäkseen siitä uutta kirjallisuutta, uuden kirjoituksen.

    Hippiäinen on pieni lintu, sen me tiedämme.

    Sen väittäminen, että kuuden gramman kirjallisuus on tärkeämpää kuin kilon painoinen, tuntuu oudolta ja melkein pelottavalta.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
Roomalaisten muuria Tarragonassa -
 kestävämpää kuin kirjallisuus?

________________________________________________________________________

Sitges, syyspäivän tasauksen hetkessä