torstai 22. syyskuuta 2016

Himpun verran

[hippiäistä enemmän]

                                                                                                  Kyösti Salovaara, 2016.
Noir Paussa.

Melkein täysi kuu leijui Välimeren yllä sunnuntaina.
    Himpun verran pienentynyt, sanoi joku.
    Oli se jo eilen vähän pienempi, jatkoi toinen.
    Siis kuinka vähän? Onko himppuakin vähempi mahdollista?
    No hippiäisen verran, se lienee vähemmän kuin himppu, todettiin yhdessä. Noin kuusi grammaa.
    Kun kuu pienenee taivaalla kuuden gramman verran, se on aika vähän.
    Hyvin nähty – tekisi mieli sanoa.


Joskus pieni on kaunista. Tärkeää.
    Mutta voiko tärkeä olla pientä?
    Eräänä iltana Paun kaupungissa satoi vettä kaatamalla. Pyreneille ei enää nähnyt ja miten illan hämärässä olisi voinutkaan. Mielikuvitus näkee kuitenkin kaikenlaista, mielikuvia siis.
    Kun Agatha Christie oli pikkutyttönä Paussa, hän pettyi koska Pyreneiden vuoristo oli niin kaukana, pelkkä silhuetti kaupungin takana. Kirjallisuuteen himpun verran eksyneenä muistetaan, että Fred Vargasin romaanisankari Adamsberg on Pausta kotosin ja tietää miltä Pyreneiden vuolas puro näyttää. Hippiäistä kookkaampi mielikuva.
     Ihan kummallista on ettei kirjallisuutta pääse pakoon edes vuoriston serpentiinejä kiertäen. Tämä vuoden Ranskan ympäriajossa Chris Froome ratkaisi kilpailun hurjalla syöksyllä Bagnères-de-Luchoniin. Nyt Froomen perässä ajaessa  (toki autoilijana paljon hiljempaa) tuon ranskalaisen pikkukaupungin erään talon seinästä vilkuttaa muistolaatta, jossa kerrotaan että Gustave Flaubert vieraili täällä toisella Pyreneiden-reissullaan.
    Vähästäkin saadaan paljon kun kirjailijasta tulee klassikko, kirjallisuuden suurmies.


Tänään, syyspäivän tasauksen päivänä taiteilen mainion otsikkoni puristuksessa. Se lupaa liian paljon, antaa vähän eikä johda mihinkään.
    Pitäisi syyttää kuuta, joka hukkasi palan reunaltaan.
    Hippiäisen verran, kokonaiset kuusi grammaa.
    Säilyykö varteenotettava kirjallisuus yhtä hyvin kuin ennen ajanlaskun alkua rakennettu muuri Tarragonan kaupungissa? Roomalaista laatutyötä, kerta kaikkiaan.
    Pessimisti ei usko, että hyvä kirjallisuus säilyy; että se kestäisi sään vaihteluja edes niin hyvin kuin roomalaisen rakentajan muuri. Jostakin syystä optimistit jaksavat toivoa, että pienestä voi syntyä tärkeää, että huonomuistisetkin muistavat, ja että hyvin kirjoitettu ei rapaudu eikä lohkea tuulessa ja kylmässä sateessa pelkäksi tomuksi.
    Niinpä silmään pisti Kiiltomato-sivustolla kaksi kirjoitusta, joissa molemmissa uskottiin pienen kirjallisuuden merkitykseen. Sehän sopii mainiosti Kiiltomadolle, joka kertoo etsivänsä hehkuunsa lisää huomiota ansaitsevaa kirjallisuutta. Kyynikko saattaisi huudahtaa: siinäpä etsit!
    Mutta himpun verran asiaa nyt, syyspäivän tasauksen päivänä.
    Leevi Lehto kirjoitti Kiiltomadossa koskettavasti 25.7 otsikolla Maanpakolainen ylittää jälkensä eli ntamon perintö. Se saattoi olla vakavasti sairastuneen Lehdon ”viimeinen juttu”, mutta yhtä kaikki melkein jokaisesta artikkelin sanasta huokui kirjoittajan ikuinen usko pienilevikkisen kirjallisuuden tärkeyteen.
    Pienessä on merkitys.
    Lehto mietti, että kirjallisuuden markkinat ovat muuttuneet lopullisesti; että kirjan myyntiin ei enää vaikuta sen hyvyys eikä huonous eikä edes sen skandaalimaisuus vaan pelkästään sen soveltuvuus monimutkaiseen tuotanto- ja myyntikoneistoon. Niitä kirjoja myydään, joita on etukäteen päätetty myytävän.
    Pienkustantajan kokemuksella ja vakavan sairautensa tuntien Leevi Lehto näyttää kuitenkin uskovan kirjoittamiseen, siihen että ”kirjallisuudelle riittää tulla kirjoitetuksi” ja ”että minkä tahansa kirjan ainoat lopulta merkitsevät lukijat ovat ne, joiden kautta se saa aikaan uutta kirjoitusta”.
    Kaikki muut lukijat, Lehto jatkoi aika tylysti, ovat kirjallisuuden hyväluonteisia loisia, päällyskasvillisuutta.
    Vaaditaan aikamoista rohkeutta kutsua kirjojen ”tavallisia” lukijoita kirjallisuuden loisolennoiksi. Lehdon mielestä heille ei ilmeisesti kannattaisi painaa kirjoja luettavaksi tai ainakaan sen ei pitäisi olla kustantajan ensisijainen tehtävä.


Niinpä täydestä kuusta katosi ensin kuusi grammaa (hippiäisen verran) ja sitten vähän enemmän, se himpun määrä ja se mitä jäi jäljelle, pakottaa kysymään kannattaako olla niin puritaani kirjallisuutta kohtaan kuin mitä Lehto on. Eikö meillä taviksilla ole lainkaan merkitystä kirjallisuuden lukijoina? Eikö edes pieni eskapismi kirjan parissa ole sallittua muuten kuin huonoa omaatuntoa kärsien, tietoisen loiseläimen moraalista piinaa kantaen?
    Ironisen täydennyksen Leevi Lehdon pohdiskeluun tarjosikin Kiiltomadossa Juri Nummelin, joka tiivisti ajatuksensa 21.8 otsikkoon Unohdettu kirjallisuus voi olla tulevaisuuden kirjallisuutta. Ironiaa sopii etsiä monelta suunnalta, mutta oleellista on muistaa, että Nummelin on kirjoittanut paljon nimenomaan unohdetusta populaarikulttuurista ja toimittanut sellaiseen kirjallisuuteen paneutuvia teoksia. Näin ollen Nummelin, toisin kuin Lehto, etsii ”oikeita” lukijoita enemmän tai vähemmän eskapistiselle kirjallisuudelle, eikä pääsääntöisesti sellaiselle joka saa maailman (ja kirjoitetun sanan) muuttumaan.
    Tylsästi ilmaisten: Nummelin luottaa, että kirjallisuuden kaupungissa on ”roomalaisten” rakentamia muurinpätkiä, joita kannattaa kaivaa esille nykyhetken korean pinnan alta. Lehdon tavoin Nummelin on kyllästynyt myyntikoneiston ylivaltaan, siihen että jokaisena syksynä kustantajat julkaisevat komeat uutuuskirjojen kataloginsa, jotka tuntuvat mitätöivän täysin aiemmin julkaistun kirjallisuuden. 
    Kun Nummelin puhuu unohdetun kirjallisuuden puolesta ja toteaa, että ”lyhyen hetken elävien bestsellerien varaan ei rakenneta tulevaisuudessa yhtään mitään”, hänen sanansa kuulostavat optimistisilta ja niihin tekee mieli yhtyä, mutta kyyninen vilkaisu ulos ikkunasta saa toiveikkuuden liekin lepattamaan, ja pelättävissä on että kohta liekki sammuu.
    Ovatko Lehto ja Nummelin oikealla asialla todetessaan suoraan tai rivien välissä, että lukevan yleisön enemmistö on harhaoppista porukkaa, melkein kuin loiseläimiä merkittävän kirjallisuuden iholla ja mahalaukussa?
    Ehkä ovat, kenties eivät.

Kun sekä Lehto että Nummelin kääntävät selkänsä lukijoiden massoille ja paljon myyvien kirjojen kustantajille, niin kysyä sopii olisiko kuitenkin olemassa jokin välitila, himpun verran suopeampi ote lukijan, kirjailijan ja kustantajan kolmiodraamaan.
    Ehkä moninaisuuden välitila on mahdollinen, mutta on tietysti jännittävää ajatella, niin kuin Lehto ajattelee, että kirja tarvitsee vain muutaman ”oikean” ja ”hyvän” lukijan, jotka tarttuvat lukemaansa tehdäkseen siitä uutta kirjallisuutta, uuden kirjoituksen.
    Hippiäinen on pieni lintu, sen me tiedämme.
    Sen väittäminen, että kuuden gramman kirjallisuus on tärkeämpää kuin kilon painoinen, tuntuu oudolta ja melkein pelottavalta.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
Roomalaisten muuria Tarragonassa -
 kestävämpää kuin kirjallisuus?
________________________________________________________________________
Sitges, syyspäivän tasauksen hetkessä

16 kommenttia:

  1. Siteeratun Nummelinin lauseen ongelma on että se kieltää itseään, unohdetussa kirjallisuudessa huomattavassa osassa kun ovat juuri lyhyen aikaa elävä populaarikulttuuri ja myös bestsellerit: eihän pitkään eläneitä unohdeta, kun taas väliaikainen valuu sormien läpi...

    Lehdon kanssa voin olla hivenen samaa mieltä, jos ajatus ymmärretään laajasti, laajemmin kuin sinä yllä, ehkä laajemmin kuin Lehto, koska sekundaariset vaikutukset on myös huomioitava ja niiden todelliseen ymmärtämiseen pitäisi olla omniskientti. Periaatteessa kaiken mikä jättää jäljen maailmaan pitäisi heijastua myös kirjoituksissa, jolloin kaikki kirjat jotka jollain tavalla vaikuttavat jonkun lukijan elämään, käytökseen ja toimintaan johtavat muutoksiin maailmassa ja näin heijastuvat kirjallisuuteen.
    Voi pohtia vaikkapa Mein Kampfin vaikutusta, jonka lukijoista tarpeeksi moni on vaikuttanut maailman tilanteisiin tavoilla, jotka ovat vuorostaan synnyttäneen valtavia vuoria kirjoituksia, vaikka niistä lukijoista vain pieni osa olisi itse kirjoittanut mitään, ainakaan mitään erityisen merkittävää.
    Mutta tietysti tällaisten vaikutusten mittaaminen on hyvin vaikeaa. Kuvitellaanpa vaikka että henkilö X lukee kirjan Y joka lievittää päällä olevaa stressiä sen verran että henkilö X ei seuraavana päivänä ammukaan kymmentä satunnaista kadullakulkijaa, joiden joukossa olisi myös esikoiskirjailija Z ja pienkustantamon primus motor Ö...vaikutusta voidaan pitää siis merkittävänä, mutta näkymättömänä.

    Samoin lukijat, jotka eivät itse kirjoita, luovat kuitenkin mahdollisesti otollisen ympäristön jossa kirjoittavat voivat ehkä kasvaa ja kukoistaa paremmin.
    Tuli mieleen toisaalla juuri nähty keskustelu jossa oli puhetta mm. yhtyeestä Pere Ubu, jonka musiikkia nimitetään yleensä post-punkiksi. Hassu piirre vain että varhaisimmat kappaleensa (joissa tyyli oli jo vahvasti kehitetty) olivat peräisin ajalta ennen punkin läpilyöntiä, ja miten voi olla post-punk ennen punkkia...
    Kuitenkin voidaan katsoa, että vaikka punk ei olisikaan ollut välttämätön että olisi ollut artisteja jotka soittavat sellaista musiikkia jota nyt kutsutaan post-punkiksi, se edesauttoi että kyseinen tyyli kehittyi ja tuli näkyvämmäksi ja suositummaksi, eikä Pere Ubu jäänyt vain tuntemattomaksi historialliseksi kuriositeetiksi (vastaavia esimerkkejä löytyy kyllä, artisteja joilla ei ole oikein mitään tekemistä oman aikansa kanssa ja joiden mahdollisuudet tehdä omaa juttuaan jäävät siksi varsin rajallisiksi).

    VastaaPoista
  2. Joo, hyvin täsmennetty; kenties Lehtokin myöntää että monet asiat vaikuttavat moneen ja että kaikkiin vaikuttaa jokin toinen ja kolmas jne. Mutta silti hän tuntuu ikään kuin ottavan vain koko jutun lujan ytimen esille - yksi kirjoittaja, yksi kirja ja mahdollisesti yksi lukija, joka jatkaa ajatuksen ketjua aidosti.

    Oikeassa elämässä vaikutusten vyyhti on tietysti niin kuin tuossa sanot, hdcanis.

    Tavallaan (kai) kirjallisuuden ja maailman suhde on samanlainen kuin kaaosteorissa kuvattu perhosen siipien isku toisaalla ja sen aiheuttama hirmumyrsky toisaalla. Jos olisi mahdollista, olisi tietysti mielenkiintoista testailla mitä jonkun julkaistun kirjan ilmestymättömyys olisi vaikuttanut: olisiko ajatusten maailma erilainen, olisiko kirjallisuuden perinne erilainen, olisiko jopa aineellinen maailma erilainen. Jos vaikka Joycen Odysseus ei olisikaan saanut kustantajaa, millainen maailma kaikkineen nyt olisi? Samanlainen, vähän erilainen vai valtavasti erilainen. Jos pitäisi veikata, sanoisin että samanlainen mutta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiehtova ajatusleikki, jos joku yleisesti arvostettu kirja olisikin jäänyt ilmestymättä...
      Ihan kirjallisuuden henkilösuhteita ajatellen...en niin tarkkaan tunne Joycen aikalaisasemaa eri aikoina, olivatko Dublinilaisia ja Omakuva yksinään jo niin kova juttu että hypetyksellään olisi ollut tarpeeksi painoarvoa nostaa Italo Svevo tuntemattomuudesta Italian modernismin keskeiseksi nimeksi...tai olisiko Samuel Beckettin tuotantoon seurannut millaisia muutoksia. Virginia Woolf ilmeisesti suhtautui aika ristiriitaisesti Odysseukseen, mutta oliko sillä silti vaikutuksia tuotantoon (tosin eikös Joyce tarjonnut Odysseusta Woolfien kustannettavaksi?) Ja nuo ovat selkeimpiä vaikutuksia, mistäs sen tietää vaikka 70-luvulla joku kirjallisuuden opiskelija on tehnyt vaikutuksen toiseen Odysseus-mielipiteillään niin että tästä kohtaamisesta on syntynyt lapsi joka...

      Poista
    2. Miten sitten Lehto suhtautuisi provokatiiviseen ajatukseen, että eikö joku Dan Brown ole kirjailijoista tärkein kun hänen Da Vinci koodinsa on saanut kymmenet kirjailijat "matkimaan" ja "luomaan" davincimäisiä romaaneja?

      Poista
    3. Sepäse, jokainen kovempi bestseller tuntuu tuottavan pian aika ilmeisiä lähiteoksia joissa selvästi ratsastetaan toisen suosiolla, ja Da Vinci -koodi oli hyvin tehokas tässä...samoin kuin kaikessa siinä kirjoittelussa jossa sen "faktoja" tarkastellaan todistellen niitä joko tosiksi tai vääriksi...
      Tosin taas jos katsoisi laajempaa kerrannaisvaikutusta niin saattaa olla että nämä lisät eivät vuorostaan ole juuri mitään seuraajia tuottaneet, primäärivaikutus oli kova mutta ovatko varjot sitten kuinka pitkät.

      Onhan näitä spekuloitavia :)

      Poista
  3. Olen ollut 8-vuotiaasta asti himolukija. Kangasalan kirjasto ei päästänyt lukemaan vielä neljään vuoteen aikuisten osastolle. Sillä kirjastonhoitajalla oli oikeasti päässään nuttura ja silmillään pyöreät lasit ja suu oli ankara viiva. Kodin kirjahyllyyn tuli aina jotain lisää (äiti oli kulttuurisenttari) mutta eihän se riittänyt.

    Säästin kaikki viikkorahat (jollaisia ei läheskään kaikissa perheissä annettu) kirjoihin, joita annoin myös ystäville ja sukulaisille lahjaksi. Kirjakauppias tajusi lopulta ahdinkoni ja antoi minulle jakkaran ja sain istua siellä lukemassa. Ja niin istuinkin.

    En ole ymmärtänyt tämän ajan yhtälöä: kirjoja ilmestyy paljon enemmän kuin 1950-luvulla, mutta niistä ei kuule mistään, kriitikot on savustettu ulos, ihmistä on tullut yksilöitä, jotka mieluimmin vain näyttäytyvät jossakin eivätkä antaudu kirjallisiin keskusteluihin.

    Mutta on hirveän noloa jos alkaa innostuneesti selittää kaverilleen tai tilapäistutulleen miten hienoa kirjaa lukee, ja sitten se mukava kaveri sanoo että kuka se semmoinen kirjailija on ja selittää sen päälle että ei ole aikaa eikä jaksa lukea ikinä mitään. Siis minä nolostun. Kaveri siirtyy seuraavaan päivänpolttavaan puheenaiheeseen, johon minulla puolestaan ei ole mitään lisäämistä.

    Kirjakaupassa sen sijaan aikuisetkin pysähtyivät välillä juttelemaan kanssani jostain kirjasta. Lukeminen oli normaalia silloin. Äiti sai kustantajalta Myklen Punaisen rubiinin (vai tulipunainen?), ennen kuin se ehdittiin kieltää, piilotti sen kirjahyllyn taakse, mistä löysin sen ja ihmettelin mitä metelöimistä siinä oli.

    Se kirja olisi kiinnostavaa löytää uudestaan ja miettiä mitä sensorit ovat ajatelleet. Tuskin olin sitä silloin käsittänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä - olisiko Lehto jossain määrin oikeassa että vain sellaisia kirjoja julkaistaan joista etukäteen tiedetään että ne käyvät kaupaksi? Ja tai jos niin on, niin eivät ne kirjat silloin vastaa muuhun tarpeeseen kuin että niitä myydään. Toki niitä myös luetaan, mutta enemmän rituaalin kuin minkään muun syyn tähden.

      Tietysti voi olla niinkin, että nykyhetken informaatiovirrassa kirjoilla on niin mitätön osuus ettei niistä riitä juttua edes kaupan kassajonossa.

      Poista
  4. Eihän kirjallisuudella tietenkään ole vain yhtä merkitystä, vaan lukuisia erilaisia ja eritasoisia merkityksiä. Ensisijaisten merkitysten tai vaikutusten lisäksi, kuten hdcanis aivan oikein toteaa, ovat sekundaariset ja miksipä eivät myös tertiaariset vaikutukset. Se on loputon verkosto eikä yksikäsitteisesti voi tietää mikä loppujen lopuksi mihinkin vaikuttaa (tai on vaikuttamatta). Ja miten? Se kai siinä niin hienoa onkin?

    Ikuinen, ja epämääräinen, on myös kysymys tärkeiden ja vähemmän tärkeiden kirjojen suhteesta. Jos joku kirja on minulle tärkeä niin kai se silloin on oikeasti tärkeä, vaikkeivät kaikki samaa mieltä olisikaan? Ihmiskunnan kannalta merkittäviä kirjoja voi koettaa listata, mutta sellainen lista elää koko ajan ja on luonteeltaan enemmän keskustelun herättäjä kuin lopullinen totuus.

    Lukija olen minäkin ollut aina. Kirjoja ja lehtiä ja kaikkea. Kirjaihmisten joukossa koen olevani omieni parissa. Mitä olsi elämä ilman jatkuvaa lukemista? Vaikea sanoa, mutta jo ajatuskin tuntuu ahdistavan suppealta.

    Josko taas kiusaisin Kyöstiä kehumalla häntä? Pidän tässä blogista erityisesti siitä, että se pohtii kirjallisuutta laajasta näkökulmasta, miettii asioita pinnan takana. Monet kirjallisuusblogit, kaikkia kunnia toki niillekin, ovat jonkinlaisia kommentoituja lukupäiväkirjoja. Kyösti kuitenkin katsoo kauemmas ja etsii kirjallisuuden suuria merkityksiä. Se on hienoa ja tärkeää. Kiitos siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Pekka!

      Joo, eihän kirjailija (eikä kustantaja, eikä kriitikko eikä naapurin Kallekaan) voi ottaa kirjan lukijalta pois hänen kokemustaan ja se on aina yhtä aito kuin kenen tahansa toisen lukijan. Mikä kokemuksen merkitys sitten on "isossa" kuvassa on toinen juttu ja vaikka samakin juttu, niin sitä on melkein mahdoton määritellä.

      Sekin lienee aiheellista muistuttaa että elämä koostuu niin monesta pikkuasiata (ja isostakin) joille ei voi määrätä budjettihintaa eikä mitään muutakaan konkreettista mittaa joten kaikki on hyväksi.

      Katselin torstai-iltana Kataloniassa katujuhlilla sellaista ilotulitusta meren rannalla etten ole koskaan nähnyt, kenties en enää koskaa näekään. Ilotulitus kesti 17 minuuttia, katsojat hurrasivat kun tuntui että "taiteilija" olisi vetänyt katsojan suoraan keskelle taaivaan "tulimerta". (Suomessa moista turvallisuusriskiä tuskin otettaisiin.)

      Jos tämä olisi tapahtunut Helsingissä, Hesarin yleisönosasto olisi varmasti pursunut kirjoituksia, joissa tapahtumaa olisi paheksuttu ja kysytty miksei taivaalle mennyttä rahaa käytetty vanhustenhoitoon, päiväkoteihin ja muihin proosallisempiin tarkoituksiin.

      Mutta tuo kokemuksen jälkeen sanoisin: iloa kannattaa luoda kansalaisille vaikkei sen konkreettista hyötyä pysty mittaamaan joten ilon synnyttäminen ei ole huonoa budjettivarojen käyttöä.

      Poista
    2. Niinpä, elämässä tarvitaan sitä kaunista turhuutta. Vanhukset, lapset ja sairaat pitää toki hoitaa kunnialla, mutta hoituisiko sekin paremmin silloin kun saamme kaikki myös ilomme? Suomessa keskustelu ja politiikkakin kääntyy liian helposti kaiken vastustamiseksi.

      Poista
  5. Mun mielestä sekä Lehto että Nummelin molemmat pystyvät puolustamaan heterogeenistä kirjallisuutta muodostamatta niin selviä oppositioita, kuin teet tulkinnassasi Kyösti. Kirjallisuuden ikuinen tehtävä on olla kriisissä - kriisi tarkoittaa muutospakkoa. Heti kun muuttuminen loppuu, jää vain ehtyvä päävirta.

    Mun nähdäkseni kirjallisuus elää vain niin, että jokainen ikäluokka ottaa sen omakseen. Historia tuntee pitkiäin ajanjaksoja, jolloin kirjallisuus on ollut paitsiossa ja taas toisaalta aikoja, jolloin kirjallisuus on levittänyt lonkeronsa kaikkialle. Nykyään vallinnee konsensus siitä, että mitä kirjallisempaa kulttuuria elämme sitä paremmin on maailma tolallaan.

    Nuorisoikäluokkien ongelma on paljolti siinä, että he eivät ole ottaaneet kirjallisuutta haltuunsa. Sekä Lehto että Nummelin - eri ikäisinä ja eri taustoista, näkevät mikä merkitys margiinaalilla on kokonaisuuteen. Unohdetut kirjat ja toisaalta kirjallisuutta synnyttävä kirjallisuus ovat lopulta se siemenpankki, josta versoo kiinnostavimmat ja usein vaikuttavimmat otukset kirjallisen kulttuurin keskelle.

    Tämän ajatuksen esiin nostaminen ei vaadi pyllistämään suurille instituutioille tai vakiintuneille kirjallisuuskaanoneille, vaan ennemmin kyse on ilmeisen ulkopuolisesta todellisuudesta, jossa kirjallisuus elää suoremmassa vuorovaikutuksessa vastaanottonsa kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, en osaa olla eri mieltä mitä sanot... enkä tietysti yrittämällä yritäkään.

      Tätä marginaalisuutta (joka kirjallisuutta kaikkineen on kohdannut) täytynee vähän tänään miettiä, kun ei muutakaan ole mietittäväksi.

      Poista
    2. Marginaalisuus hämmästyttää, ainakin minua. Viimeisen sadan vuoden taidehistoria tunuu rakentuvan marginaalien ympärille. Modernismi kaikkine estetiikkoineen on oikeastaan marginaalin voitto vakiintuneista käsityksistä ja rakenteista. Jopa niin, että "voittava argumentti" on puolustaa taidetta sen avantgardisuudesta käsin, jota hölmö massa ei ymmärrä. Tuntuu kuitenkin siltä, että tämä romnanttisen väärinymärretujen nerojen aikakaus on päättymässä. Se saattaa johtua yksinomaan siitä, että kulttuurilalla työskentelee enemmän ihmisiä kuin koskaan aiemmin.

      Poista
    3. Melkein veit sanat suustani - nimittäin mietiskelin tässä pari päivää sitten, että onko tämä keskeinen kirjallisuus ja kuvataide sittenkin viimeinen yhteinen "projekti" mihin porvaristo (siis viime vaiheessa teollisuusvaiheen kapitalismi) ryhtyi, siitä huolimatta kuinka radikaalisti pikkuporvarillisuutta modernismi pilkkasi? Tässä mielessä kaikki tuntuu jälkikäteen romanttiselta, joka dogmaattisin avantgarde.

      Nyt kun ei ole mitään "luokkaa", ei edes sitä keskiluokkaa, kirjallisuuskin on jonkinlaista umpi-individualistista minän-valitusta eikä lainkaan yhteiskunnallista tai reformistista, jolloin siittä puuttuu jopa tuo romanttinen suhde elämään.

      Poista
    4. Jatkan vielä: tuo siis tuli mieleen kun mietin käyntiäni Biarritzissa, jolla on (oli) myyttinen maine yläluokan ja taiteilijoiden lomanviettopaikkana (vähän kuin Nizzalla).

      Nythän siellä käyvät tavalliset pulliaiset, meikäläiset pizzalla kuten minä Biskajanlahden hyrskyjä ihaillen ja taiteilijat ja porvarit ovat jossakin muualla (jos heitä on ja jos heidän välillään on yhä näkymätön side). Paikan hengen vaistoaa jos sen menneisyyden tietää, ei muuten.

      Poista
    5. Tähän on varmasti monia vastauksia. Viime viikot olen opettanut lukutaitoa ammattikouluissa työpajoissa. 16-v pojat ovat täysin vieraantuneita painetusta kirjallisuudesta, mutta suomenkielinen rap-musiikki yhdistää heitä hyvin vahvasti. Heillä on myös laajat työkalut tekstianalyysiin, mutta se ei tapahdu kirjoitettuna tekstinä vaan kuultuna. Ollaan siirtymässä suulliseen kulttuuriin tältä osin.

      Tuntuu, että kirjallinen kultuuri elättää itseymmärrystä, jossa on jotain poissulkevaa tältä yleisöltä. Ja kun on tiedossa, että 1/3 nuorista ei lue mitään vapaa-ajallaan, ollaan siirtymässä enemmistön tyrannian kautta aikaan, jossa painotuotteet sinänsä marginalisoituvat. Tässä on varmasti hyviäkin puolia niin kauan, kun kirjallisuus kokonaisuutena säilyttää muuntautumiskykynsä.

      Poista