torstai 29. syyskuuta 2016

Jäljen jälki

[maassa ja mielessä]

                                                                                      Jaakko Salovaara, Sitges,  2016.
Taideteos taivaalla viidessä ulottuvuudessa -
viidentenä ulottuvuutena ääni.

En yritä parannella viime viikkoista pakinaani. Sen kommentoijat menivät aiheessa pidemmälle ja syvemmälle kuin kirjoittaja.
    Mutta aihe kiinnostaa. Kuinka pitkän jäljen romaani jättää? Riittääkö että runoilijalla on seitsemän lukijaa vai onko yhdessä kylliksi? Leevi Lehto nimittäin epäili ettei edes Paavo Haavikon runoja lukenut kuin seitsemän ihmistä, hän, Lehto, niistä yhtenä.
    Kirjojen lukijat uskovat, että kirjat merkitsevät; että niistä jää jälkiä seurattavaksi, haisteltavaksi, käsin kosketeltavaksi; että jokaisesta kirjasta heittyy varjo joka voi ylettyä vuosisatojen päähän, miljoonien ihmisten kasvoille.
    Elämä siis näyttää jälkien verkostolta, jossa meissä itse kukin riippuu kohdallaan ja tavallaan.
    Kirjallisuutta lukeva uskoo kirjojen jälkiin, niiden pitkään varjoon.
    Kolmeviikkoisella matkalla tuli luetuksi netistä kotimaan uutisia.
    Hallitsevin hahmo oli Saara Aalto, josta en tiedä mitään ja jonka tekemiset eivät kiinnosta lainkaan. Ilmeisesti hän jättää jäljen suomalaiseen mieleen juuri nyt. Miksi?
    Kirjoista ei maailmalle kiirinyt mitään.
    Kirjallisuus on marginaalissa vaikka kirjoja myydään paljon, luetaankin.


Jälki on filosofinen ajatus.
    Hirvi kulkee suolla, jäljet jäävät joksikin aikaa.
    Jos suolle ei tule metsästäjää, ei jäljellä ole merkitystä.
    Vain niillä jäljillä on merkitystä joita joku etsii, seuraa, haistelee nenällään tai koskettelee sormillaan.
    Nykyajan maailmassa on niin paljon jälkiä ettei niitä erota toisistaan. Ei voi sanoa, että tämä on sen ja sen jälki. Ei varsinkaan jos puhutaan kaunokirjallisuudesta, mutta ei aina tai useinkaan edes tietokirjoista puhuttaessa. Ihmisen mieli koostuu jäljistä, joita hän ei tunnista vaikka tunteekin ne.
    Koska olen lukemassa amerikkalaisen Anthony Doerrin romaania Kaikki se valo jota emme näe, tekee mieli jäljitellä ja raapaista melkein yhtä hieno toteamus: Kaikki ne jäljet joita emme tunne.


En tiedä mitä yritän ilmaista, mutta tiedän että yritän.
    Jonkinlainen intuitio on, että me elämme jälkien seassa, niitä on maassa ja mielessä mutta me emme tiedosta niitä, jälkiä ja niiden merkityksiä. Voimme siis kulkea elämän läpi tunnistamatta yhtäkään jälkeä eikä se tarkoita ettemme astuisi tuhansien yli ja perässä.
    Elämän jälkikirjaa ei ole vielä julkaistu.
    Otetaan reittini, on the road:
    Helsinki, Madrid, Santo Domingo de Silos, Bilbao, Guernica, Biarritz, Pau, Col D'Aubisque, Canfranc-Estacion, Bagnères-de-Luchon, Andorra, Tarragona, Sitges, Vilanova i la Geltrú, Barcelona, Helsinki.
    Havaitsen kaikkialla ihmisen jälkiä, mutta niiden merkityksen ymmärrän tai luulen ymmärtäväni vain kun etsin selityksiä kirjoituksista. Tämä saattaa kuulostaa kummalliselta ajatukselta, mutta tarkoitan että kun näen sillan, talon, kallion, rautatieaseman, maalauksen madridilaisessa tai barcelonalaisessa galleriassa niin vain selityksiä lukemalla pääsen jäljen jäljille.
    Tällä en tarkoita, että selityksiä pitää lukea. Ehkä selitys jopa pilaa kokemuksen, siihen tulee toinen ja kolmas taso, joka on pelkkää rationalisointia tunteen kustannuksella.
    Puhuin jo ilotulituksista. Kivaa muuten että Suomessa sana kertoo ilosta, toisin kuin muissa kielissä.
    Onko mahtavan ilotulituksen kokeminen Sitgesissä kuin runon lukemista tai Pierre-Auguste Renoirin naiskuvan katsomista Mapfren säätiön museossa? Mieleen jää jotakin jolle ei löydy sanoja. Jälki jota ei pysty jäljentämään. Ajattelematon ajatus. Katsomaton katse. Ääni jota ei kuule. 
    Olisiko provokatiivista väittää, että jäljen tunnistaminen pilaa sen kokemisen merkityksen? Että siis jäljet on tarkoitettu seurattavaksi ja koettavaksi mutta ei tunnistettavaksi?
    Älytön ajatus, mutta kun katsot jotakin Renoirin maalausta, niin et voi välttyä ajatelemasta että vau, tämä on Renoirin maalaus naisesta eikä vain maalaus naisesta.
    Matkareitillä tienviitta Biskajanlahden lähellä kertoo, että kohta saavutaan Gernika-Lumoon. Hemmetti, onko tämä SE Guernica? SE jonka saksalaiset pommittivat maan tasalle vuonna 1937? SE josta Pablo Picasso maalasi taulunsa?
    Mielikuvissa kaupungin piti olla etelämpänä Baskimaalla, mutta se onkin melkein meren rannalla. Eikä se ole maan tasalle pommitettu raunio vaan vilkas kaupunki. Ja turistit tietävät missä Guernica sijaitsee ja mitä se merkitsee, mutta tietäisivätkö jos sattuisivat paikalle lukematta kaupungin nimeä, näkemättä tienviittaa?
    Sitä paitsi, ei Picasson taulustakaan voi päätellä mitään. Ei ainakaan jos uskomme Jean-Paul Sartrea, joka väitti ettei Picasson Guernica voittanut yhtään kannattajaa tasavaltaisille - siitä huolimatta että maalari osoitti myötätuntoa saksalaisten murhaamille baskeille. Ehkä hän ilmaisi myötätuntonsa "väärällä" muotokielellä.
    Jäljen ironiaa on sekin, että Picasson Guernica riippuu sisällissodan voittajien Madridissa eikä häviäjien Baskimaalla, jonne se haluttaisiin, oikeaan paikkaan.
    Joten: jälki ei ole koskaan puolueeton vaikkemme sitä tajuaisikaan.

                                                                                                     Kyösti Salovaara, 2016.
Canfrancin asema avattiin 1928, suljettiin 1970.
Kadonneen liikkeen jälki.


Burgosin maaseudulla ajellessa näkee kymmenten ja jopa satojen kotkien parvia. Luonnon jälki on piirustus ilman suunnitelmaa.
    Sekavasti muotoillen: luonnon jälkiä ei ole tarkoitettu selitettäväksi.
    Toki ihmiset yrittävät selittää luonnon jälkiä eivätkä huomaa, että selittävät oman mielensä hämäkinverkkoa ja sen solmupisteitä. Luonto ei ole hyvä eikä paha, ruma eikä kaunis – se vaan on.
    Mutta Canfrancin pienessä kaupungissa, heti Pyreneitten läpi tulevan tunnelin suussa Espanjan puolella rapistuu tuulessa ja sateessa suuri hyljätty rautatieasema. Mikä tuon jäljen merkitys on? Miksi ranskalaiset eivät korjanneet rautatiesiltaa Paun ja Canfrancin välisellä radalla kun se tuhoutui vuonna 1970?
    Nyt junien raja-asema seisoo tarpeettomana, nuhruisen komeana, pelottavan tietämättömänä olemassaolostaan.
    Ihmisen jäljet ovat kaikessa rationaalisuudessa järjettömiä.


Paavo Haavikon runoja luki kuusi ihmistä ja Leevi Lehto, uhmakas pienkustantaja.
    Saattaa olla että joku on myös lukenut James Joycen Odysseuksen.
    Nuo ovat hienoja jälkiä, jokainen intellektuelli ajattelee. Niillä on pitkät varjot, vaikka auringon laskiessa kaikki varjot katoavatkin. Vertauksiin ei pidä upottautua. Sanaa ei kannata lukea niin kuin se kirjoitettiin, vaan siten kuin se ajateltiin.
    Mutta jos Joycen jälkiä seuraillaan vainukoiran innolla, niin miksi vaikkapa viime viikolla mainitun Dan Brownin jäljille pitää nyrpistää hienoa nokkaamme? Siksikö että miljoona lukijaa yllättyi uudenlaisesta historian kirjoituksesta (fiktiossa) vai siksikö että siinä oli "faktana" myös pelkkää fiktiota? Jos Haavikolla oli kaksi jäljittelijää (toinen hän itse), niin haittaako jos Dan Brownilla on sata tai tuhat? Tuoksuvatko Haavikon ja Joycen jäljet paremmalta kuin Brownin? Miksi 96 ihmisen ostama runoteos on arvokkaampi kuin 500 000 ostama bestseller? (Lisäys 29.9: The Guardianin mukaan Dan Brownin romaaneja on kaikkiaan maailmanlaajuisesti painettu 200 000 000 kappaletta ja pelkästään Da Vinci koodia on Englannissa myyty 4 500 000 kappaletta. KS.)
    Tai entäpä Agatha Christien jäljet? Miksi hänen "keskitien" romaanejaan luetaan yhä? Eikö "samanlaisia" ole ilmestynyt myöhemmin, viime aikoinakin? Mitä niissä muka on sellaista, joka puuttuu Haavikolta ja Joycelta? Mitä jälkiä nähdään esimerkiksi romaanissa Idän pikajunan arvoitus, josta ollaan taas tekemässä elokuvaa?
    Jotenkin ristiriitaiselta tuntuu, että kirjallisuus on yhtä aikaa marginaalissa ja keskellä. Vai onko tämä pelkkä optinen harha?
    Ehkä kirjat ovat menneen maailman jälkiä, merkkejä toisesta aikakaudesta joka meni jo vaikkei sitä vielä huomaa, koska jäljet ovat vielä verekset? Ehkä kannattaa lopettaa lukeminen ja tutustua Saara Aaltoon, josta kaikki puhuvat, laatulehti Hesaria myöten.


Ihmisen jälki on yhtä pelottavan ristiriitainen kuin madridilaisen Juan Muñozin taideteos Huone jossa sataa aina (Una habitació on sempre plou, 1992) Barcelonassa uimarannan äärellä.
    Jos auringonpalvoja menisi rannalle sadepäivänä ja pysähtyisi katsomaan häkkiin teljettyjä sokeita ihmisisä, hän tajuaisi mitä Muñoz yrittää sanoa. Mutta ei hän mene.
    Siitä huolimatta, auringon paistaessa ja meren kiiltäessä kuin unelma, horisontiin katsova auringonpalvoja näkee silmissään häkkiin teljetyt.

                                                                                                      Kyösti Salovaara, 2016.
"Huone jossa sataa aina."

4 kommenttia:

  1. Suurin kulttuuripersoona on nyt Saara Aalto. Mitä tämä kertoo?

    Olen lukenut puolet 2112 Antiutopiastasi. Hui! Sinne päin taidetaan olla menossa.

    Ihmeellistä, olet kirjoittanut samasta yhteiskunnasta, mistä Coetzee tuoreissa Jeesus-kirjoissaan, Jeesuksen lapsuus ja vielä suomentamaton The Schooldays of Jesus. Coetzeen kirjoissa ollaan kuvitelluissa kaupungeissa Novillassa ja Estrellitassa, yhteiskunnan tila on sama kuin sinun Suomessasi vuonna 2112 ja tunnelmissa on paljon samaa.
    Nämä kirjat keskustelevat nyt minun mielessäni. Kun pääsen kotiin - olen pojan luona - niin katselen vertaillen joitain asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä, mitä eroa on mielestäsi antiutopiassa ja dystopiassa?
      Minä koen, että antiutopia on hauskempi ilmaisu sille, että kaikki ei mennyt ihan kuten kaavailtiin.

      Poista
    2. Täytyy tunnustaa etten ole lukenut Goetzeeta, tai en ainakaan muista olenko. Yleensä sitä muistaa summittain lukemansa mutta...

      Taisin valita tuon "antiutopian" ihan vain sen takia että se on vähän harvemmin käytetty ja kertoo merkityksen paremmin kuin "dystopia", josta ei sanana tiedä mitä se tarkoittaa ellei tiedä etukäteen. Mutta kuten sanot, niin onhan se tavallaan hauskempi ilmaisu kuin synkältä maistuva dystopia.

      Poista
    3. Tai jos vielä kaivelen muistiani, niin kenties halusin vain olla "erilainen nuori" eli kun kaikki nykyään kirjoittavat dystopioita, niin minäpä päätin kirjoittaa antiutopian! Hah!

      Poista