Kiveen hakattu tuulenpuuska

[hetkellistä]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Näkymä Col d'Aubisquelta Pyreneillä.

Askeleita pihatiellä.

    Keltaiset, oranssin vipevöimät vaahteranlehdet kahisevat ja kipuavat nilkkaan asti.

    Kulkija tuntee kävelevänsä lujalla maaperällä; kuivuvien lehtien alla, soran ja saven peittämänä on luja kallio joka pysyy. Lehdet syntyvät, kasvavat, kellastuvat ja putoavat maahan, hajoavat ja mätänevät, mutta kallio jalkojen alapuolella lepää paikallaan.

    Hetkinen, kulkija hyvä!

    Geologia kertoo, että maapallon kuori on koko ajan liikkeessä. Pysähdy: kuuletko liikkeen jalkojesi alapuolella? Suomi liikkuu peruskallioineen koilliseen kolme senttimetriä vuodessa. Sadan miljoonan vuoden päästä seisot nykyisen Taimyrin niemimaan pohjoispuolella.

    Jos pelästyt, nojaa vaahteran tukevaan runkoon. Harmi että unohdit pitkät alushousut kotiin. Siperiassa kylmä tuuli käy nilkkoihin, ja silloin voit vain muistella menneen ajan lämmintä Suomea.

Maapallon geologista aikaa on vaikea tajuta.

    ”Kukaan, paitsi ehkä Jumala, ei pysty ymmärtämään kuinka pitkä aika 4,6 miljardia vuotta on”, huokaa Juha Pekka Lunkka teoksessaan Maapallon ilmastohistoria.

    Sitäkin on vaikea tajuta, että kaikki muuttuu jatkuvasti. Jos mannerlaattojen puristus katoaisi, jopa Mount Everest valuisi eroosion vaikutuksesta meren pinnan tasolle alle kymmenessä miljoonassa vuodessa. Se on silmänräpäys geologin silmissä, sanoo Lunkka. Jos sitten menisin viiden miljoonan vuoden päästä ottamaan digikuvan Col d'Aubisquen solasta Pyreneillä, sitä ei kenties enää löytyisi vuorien välistä vaan näkisin pelkkää tasankoa aina Iberian niemimaan rantaan asti. Aaltojen välkkeen, turkoosin unelman.

    Mutta maankuoren jännitteet kannattelevat vuoristoja, pitävät laaksoja kohdallaan, tasankoja ja ylänköjä sijoillaan.

    Hidas muutos varmistaa näennäisen rauhallisen maiseman ihmisen katseltavaksi.

Paralleeli saattaa olla haettua, väkisin piirrettyä.

    Miten verrata sivilisaatiota Mount Everestin tai Col d'Aubisquen kymmenien miljoonien vuosien historiaan? Parhaimmillaankin kirjallisuus ja tiede (sivistys) ovat tuskin edes silmänräpäys ajassa, oikeastaan pelkkä houreinen ajatus, joka tuli ja meni. Salama välähti ja maiseman piirteet näkyivät hetken.

    Tänä kesänä, joka juuri koettiin, on todettu että länsimaissa eletään totuuden jälkeistä aikaa, faktojen jälkeistä aikaa. Brexit-äänestys Englannissa, entisten rautaesiripun takaisten valtioiden kääntyminen takaisin totalitaariseen menneisyteen, Donald Trumpin vaalikampanja USA:ssa ja kansanäänestys Kolumbiassa - missä kansa päätti että sota on parempi kuin rauha – ovat romahduttaneet uskon tiedon merkitykseen. Kansaa voi todella ohjailla valheilla ja ennakkoluuloilla.

    Kyynikko tietysti iloitsee: totuuden jälkeinen aika karistaa viimeisenkin romanttisen harhaluulon kansan tiedollisesta ja moraalisesta autenttisuudesta. Lienee silti jonkinmoinen shokki oivaltaa, että ”kansa ei tiedä”.

    Johanna Korhonen totesi viime viikolla Pressiklubissa, että olemme siirtyneet valistusajan jälkeiseen aikaan. Ikään kuin taaksepäin, pimeämpään.

Maailman menon voi nähdä synkkänä tai vieläkin synkempänä.

    Mutta onko synkkyys ylireagointia, ylijärkeilyä?

    Onko kansa muka tyhmentynyt? Kirjallisuus menettänyt merkityksensä? Tieto valtansa?

    Entäpä jos kysymys on siitä, että kansa on löytänyt normaatilansa, se on sellainen kuin sen pitääkin olla. Onko ”kansa” (nyt kirjoitan sen lainausmerkkeihin) koskaan halunnut aidosti muuta kuin leipää ja sirkushuveja? Kenties usko tietoon ja sivistykseen on vain tahdoton pilkahdus eliitin silmäkulmassa.

    Sitä paitsi hyvinvointivaltio mahdollistaa puhtaan ja egoistisen individualismin – sehän on koko hyvinvointivaltion idean ydin. Yhteiskunta hoitaa turvaverkostot (korkean verotuksen avulla) ja yksilö voi keskittyä itseensä, oman navan kaiveluun.

    Eräänlainen vapauden valtakunta tämä. Saatiin mitä tilattiin.

    Eliitin kannalta ongelma syntyy siitä, että oman navan kaivelu ei johda sivistyksen korkeimpien muotojen tavoitteluun. Toki kirjoja kirjoitetaan, painetaan ja luetaan, mutta eihän kirjallisuudella kaikkineen ole kuin marginaalinen merkitys – jos sitäkään – modernin tiedonvälityksen kentällä. Eikä se johdu kirjallisuuden laadusta tai sen puutteesta, vaan siitä että maailma on muuttunut; että ei ole kollektiivisia eikä homogeenisia luokkia, joille romaaneja voisi kirjoittaa, ei ole yhtenäisiä ryhmiä, luokkia tai porukoita joille kirjallisuus saattaisi yhteiskunnallisesti avata tien parempaan.

    Sillä parempi on jo nyt tässä. Ja erilaisia porukoita on melkein kuin hiekanjyviä Yyterissä.

Niinpä me elämmekin Urbaanin Lässytyksen Aikakautta.

    Se saattaa olla synonyymi valistusajan jälkeiselle ajalle, mutta on sitä koomisempi (ja traagisempi) ilmaisu mediatodellisuudelle.

    Urbaanin lässytyksen aikakaudella kaikki muuttuu fanittamiseksi. Laatulehden ja laaturadion sisältö on yhä enemmän kevyen musiikin idolien varassa. Kun ”taiteilijoita” haastatellaan, heitä ei haasteta kysymyksillä vaan idolia palvovilla katseilla ja myötäsukaisella lässyttämisellä. Harmi kyllä, fanittaminen on myös keskeinen tapa käsitellä kirjallisuutta ja kirjoja.

    Tietenkin idoliaan saa ihailla ja sen saa tuoda julki.

    Mutta jos kirjallisuus on pelkkää fanittamista, mitä kirjallisuus oikeastaan enää sanoo? Vai sanooko mitään? Merkitseekö mitään?

    Sartre muistutti ettei merkityksiä maalata eikä sävelletä.

    Olisiko tässä avain nykyhetken ymmärtämiseen? Kun mediatodellisuus on melkein pelkkää fanittamista, siihen ei voi enää ladata merkityksiä. Siis todellisuutta selittävää viestiä, eikä varsinkaan viestiä joka johtaisi todellisuuden muuttamiseen.

    Mutta, kuten totesin, hyvä on tässä ja nyt, joten muutosta ei kaivata.

Urbaanin Lässyttämisen Aikakaudella kaikki on näyteltyä tosi-teeveetä.

    Näyttelijät eivät näyttele jotakin hahmoa vaan he näyttelevät näyttelemisen näyttelemistä. Laulajat eivät tulkitse lauluja vaan he näyttelevät laulajaa joka on tulkitsevinaan laulua. Journalismi ei etsi totuutta vaan näyttelee journalismia joka on etsivinään totuuttaa.

    Ilmeisesti myös poliitikot näyttelevät poliitikkoja, joka ovat muuttavinaan maailmaa.

    Sekä journalismiin että poliitiikkaan kaipaisi ajatusta. Siis ajattelemisen filosofiaa. Mutta ajattelijaa on vaikea näytellä, koska ensin pitäisi osata ajatella. Sitä paitsi kansa taitaa tykätä poliitikoista, jotka eivät ajattele vaan näyttelevät.

Onko kirjallisuuden merkityksen katoaminen ja valistusajan päättyminen saman kehityksen tulosta? Ovatko ne toinen toisiaan, saman kolikon kääntöpuolia?

    Kirjallisuus on tietysti niin iso asia ettei siitä pysty puhumaan näin pienessä pakinassa. Isot sanat puuttuvat.

    Kirjallisuutta on liian monta: proosa, runo, essee ja kaiken pohjalla fakta, tietokirjallisuus. Eikä pidä unohtaa erilaisten laitteiden manuaaleja. Niissä totuutta yhä vaalitaan, vaikka sanoja ei aina ymmärrä.

    Kun Tero Tähtinen julisti pari vuotta sitten Parnassossa, että moderni essee on ensi sijassa kaunokirjallisuutta, ja että sen ei tarvitse perustua faktoihin eikä totuuden tavoitteluun eikä pyrkiä tiedon viestittämiseen, hän tuli määritelleeksi hyvin totuuden jälkeisen ajan ja sen miksi kirjallisuus on hukannut merkityksensä. Kaikki on fiktiota, estetiikan kvasipsykologiaa.

    Urbaani lässyttäminen riittää todellisuudeksi. Se on viesti.

    ”Irrota sanat merkityksistään, ja maailma on sinun”, tuumailee Guido Brunetti Donna Leonin romaanissa Kultamuna.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Eskapismin merkit.

______________________________________________________________

Donna Leon: Kultamuna. (The Golden Egg, 2013.) Suom. Kaijamari Sivill. Otava, 2014.

Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, 2008. 

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Numminen. Otava 1976.