Ei auta valitus ja murhe

 [ilmasto vai kesäkelit?]

Kyösti Salovaara, 2018.

Tosiasiassa Suomessa ei ole vuonna 1968 yhtään vesistöä, jonka saastuminen olisi pysäytetty… vesistöihin jo päässeitä jäteaineita on käytännöllisesti katsoen mahdotonta koskaan poistaa, jo pilaantuneen vesistön tasapainon palauttaminen entiselleen on ratkaisematon ongelma.

- Pentti Linkola Luonto-Liiton talvipäivillä vuonna 1968.

Kun ruvettiin näkemään tarkemmin, niin havaittiin, että luonnon ja tuhoamisen estämisen estää yksityinen omistusoikeus. Se riistää ja rakentaa rannat, loiskuttaa niille lantaiset laineet, se öljyää silakat ja sorsat suoraan Itämereen, fosforoi hauet, tappaa villit linnut ja elohopeoi kanojenkin munien kultaiset sydämet. Paljon on kusta virrannut Vantaassa…

- Arvo Salo ja Bo Ahlfors vuonna 1970 teoksessaan 60-luku.

Tällä hetkellä noin 97 prosenttia ihmiskunnan teollisesti tuottamasta energiasta saadaan fossiilisista polttoaineista… Jos ihmiskunnan energiantarve joskus tyydytetään ydinvoimalla fossiilisten polttoaineiden sijasta, ilmakehän hiilidioksidin kasvu mahdollisesti lakkaa. Täytyy vain toivoa, että tämä tapahtuu ennen kuin on ehtinyt aiheutua mitään mitattavissa olevia ekologisia tai ilmaston muutoksia.

- Rooman klubin tutkimussuunnitelmaan liittyvä raportti Kasvun rajat vuonna 1972.

Poikkeuksellisen leudon ilmastovaiheen keskellä on paikallaan muistaa, että geologisesti ajatellen elämme jääkautta eli kylmää ilmastovaihetta, jota on kestänyt jo noin 52 miljoonaa vuotta… Nykyisen käsityksen mukaan pitkäaikaisen kylmenemisen syyt liittyvät mannerlaattojen liikkeisiin ja törmäyksiin, mikä on aloittanut vuorijonojen muodostumisen… Näyttää siltä, että ilmaston vakaus on hyvin harvinaista, kun taas epävakaat, lähes kaoottiset ilmasto-olot ovat todennäköisesti vallinneet pitkien kylmien ilmastovaiheiden aikana...Varmaa on ainoastaan se, että ilmasto muuttuu.

- Geotieteiden laitoksen professori, geologian ja paleontologian dosentti Juha Pekka Lunkka vuonna 2008 teoksessaan Maapallon ilmastohistoria - kasvihuoneista jääkausiin.

Ilmastomuutoksen esiin nouseminen on jo tuottanut luonnon monimuotoisuuden ja kasvisruokavalion puolustajille uuden argumentin edistää omia lempiteemojaan. Keskustelussa on ajoittain nähty jopa ilmastofanatismin piirteitä.

    Monia ihmisiä ärsyttää, jos joku ”oikeaoppinen” tulee ohjeistamaan kanssaihmisiään siitä, kuinka tulisi syödä, liikkua, asua, viettää vapaa-aikaansa ja niin edelleen. Tällaista fundamentaalisuutta on kautta historian koettu uskonnollisissa liikkeissä ja 1970-luvun stalinismin vuosina.

- Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas vuonna 2021 teoksessaan Ilmastonmuutos ilmatieteilijän silmin.

Tätä kirjoittaessa lunta sataa, pakkasia povataan, jos kohta sitten lämpenee. Laduilla näkee hiihtäjiä, talitintit värjöttelevät puiden ja pensaiden suojissa.

    Saa nähdä koska kevät alkaa, kesästä puhumattakaan. Jos vanhat merkit pitävät kutinsa, ne alkavat ja loppuvat syksyyn mennessä, seuraavaa talvea odotellessa.

    Taaksepäin näkee paremmin kuin eteenpäin. Tulevaisuutta voi ennustaa menneisyyteen perustaen. Yllätyksiä kuitenkin tapahtuu. Kukaan ei tiedä mikä tässä hetkessä olisi paras teko kaikista mahdollisista ilmastomuutoksen pahojen seurauksien välttämiseksi, hyvien luomiseksi.

    Hyvää ei nimittäin ole sellainen päätös, jolla aiheutetaan paluu yhteiskunnalliseen menneisyyteen. Mutta sellaisiakin päätöksiä jotkut ovat valmiita tekemään. Viis ihmisestä kunhan luonto säilyy koskemattomana.

Ilma on sakeana faktoja ja tunteita, tietoa ja luuloa ja kaikkea mitä väliin mahtuu. Toiset vetoavat luonnontieteeseen, toiset psykologiaan, jotkut uskovat horoskooppeihin ja muutamat tiukkahuuliset väittävät, että ilmaston muuttuminen on seurausta ihmisten synneistä.

    Kaikki ovat oikeassa.

    Kukaan ei ole oikeassa.

    Tarpeeton yliviivataan.

    Pakinan alkuun kerätyt satunnaiset mielipiteet vuosien varrelta kuvastavat hyvin luonnonsuojelusta ja ilmastonmuutoksesta käytyä keskustelua. Sanottu riippuu sanojasta, vaikka faktat ovat yhteisiä.

    Tulevaisuuden ennustaminen olisi helpompaa, jos tietäisi kaikki faktat, kaikki syy- ja seuraussuhteet ja osaisi ennustaa miten ihminen käyttäytyy eri tilanteissa. Mutta tämäkään ei riitä, koska yhteiskunta ihmisineen ei ole laskuharjoitus vaan elävä, dynaaminen organismi. Kun kaikki riippuu kaikesta ja kun on pyritty luomaan tasa-arvoinen, vapaa, turvallinen ja mukava maailma, se koostuu niin monesta parametrista, muuttujasta, että yhteen koskeminen voi vinouttaa sata sen ympäriltä.

    Kuka uskaltaa puukottaa hyvinvointivaltion parametreja tiedostaessaan tehtävän vaikeuden?

Kyösti Salovaara, 2018.

Säätilat ja ilmasto ovat kaksi eri asiaa. Niin meille kerrotaan ja vakuutetaan.

    Säätilankin ennustaminen on pirun vaikeaa.

    Ilmaston muutoksen ennustaminen näyttää helpommalta - syystä, jota maallikko ei ymmärrä. Jos ensi viikon säätilan ennustaminen perustuu ilmakehässä ja maanpinnalla suoritettaviin mittauksiin ja niiden sovittamiseen aikaisemmin laadittuihin malleihin, niin miksi ne antavat huonomman tuloksen kuin ilmastomallin viidenkymmenen ja sadan vuoden ennusteet, jotka perustuvat mittaustuloksiin, ilmastoparametrien historiaan ja niiden pohjalta rakennettujen mallien takautuvaan kykyyn ennustaa tulevaa?

    Kun 1900-luvun loppupuolella ”keksittiin” uusi matematiikan sovellusalue niin siitä, ns. kaaosteoriasta tuli kaiken vaikean ennustamisen synonyymi. Kaaosteorialla perusteltiin sään, pörssikurssien ja jopa biljardipallon liikkeen ennustamisen vaikeutta, jopa mahdottomuutta. Kun suomalainen poliitikko niistää eduskunnassa, Pekingissä pidätetään paremmasta Kiinasta haaveillu opiskelija.

    Kaaosteorian hype väljähtyi nopeasti. 

    Matemaatikot ja dynaamisen fysiikan mallintajat selittivät, että kaaosteoria ei ole mitään uutta eikä mullista matematiikkaa eikä dynaamisten prosessien selittämistä. Jos kaikki monimutkaisen ilmiön - säätilan, ilmaston, pörssikurssien, biljardipallon liikeradan mahdollisuuksien ja poliitikon aivastamisen pisaroiden leviämisen - olemukseen vaikuttavat tekijät tiedetään ja pystytään laskemaan, mitään ”katastrofia”, yllättävää kaaosmaista muutosta ei olekaan olemassa.

    No, säätilaa ei edelleenkään pystytä täysin ennakoimaan, jos kohta tehokkaat tietokoneet ja runsas mittauspisteistö auttavat asiaa. Biljardissa kilpaillaan edelleen eikä kukaan voi varmasti sanoa milloin pörssikurssit nousevat tai laskevat. Poliitikot jätetään rauhaan - nyt.

Kansi: Timo Numminen
Tammi, 2021. 181 sivua.

Petteri Taalas (s. 1961) on suomalainen meteorologi, Ilmatieteen laitoksen entinen pääjohtaja ja Maailman ilmatieteen järjestön WMO:n nykyinen pääsihteeri.

    Taalas on ollut jatkuvasti eturivissä sekä ilmaston tutkijana että hallintomiehenä. Niinpä hän ”muistaa” omista kokemuksistaan, kuinka Eurooppa ja maailma ratkaisivat puita tappavan happamoitumisongelman ja ilmakehän otsonikadon arvoituksen. Suurien ongelmien ratkaiseminen antaa uskoa, että myös ilmaston lämpeneminen ja sen uhkaavat seuraukset voidaan välttää.

    Linkola ennusti ettei saastuneita vesistöjä pystytä koskaan palauttamaan luonnontilaan. Arvo Salo ja Bo Ahlfors väittivät, että yksityisomistus ja perustuslaki estävät luonnon- ja ympäristön suojelun, niin että Vantaanjoki virtaa kusen ja paskan cocktailina Suomenlahteen ikuisuuden tappiin asti.

    Onneksi Linkola ja demaritoverit olivat väärässä. Tällä hetkellä Vantaanjoen suulla pohditaan teollisuuden syntyajan voimalaitospadon purkamista, koska jokeen on nousemassa niin paljon taimenia ja muuta kalaa etteivät ne muuten mahdu uimaan kutupaikoille joenvarren purojen somerikkoon.

    Happamoitumisen lopettaminen, otsonin palauttaminen ja vesistön tilan parantaminen onnistuivat ilman, että ihmisten olisi pitänyt luopua hyvinvointivaltion eduista ja omasta vapaudestaan elää ja toimia. Tietenkin ”joku” maksoi kehityksestä, mutta osittain ja enimmäkseen muutos parempaan tapahtui teknologian edistyessä ja tuottavuuden kasvaessa.

    Ilmastomuutoksen hillitseminen näyttää rankemmalta urakalta. Ihmisiä pelotellaan ja uhkaillaan suoraan ja välillisesti. Sanotaan että kaikkien pitää luopua… jostakin. Jos ei muusta niin 15 vuotta vanhasta japsikärrystä kuitenkin.

Ihmisiä huolestuttaa se, Petteri Taalas sanoo kirjassaan Ilmastonmuutos ilmatieteilijän silmin, ”miten he voivat tulevaisuudessakin liikkua kohtuuhinnalla, syödä valitsemaansa kohtuuhintaista ruokaa ja lomailla haluamallaan tavalla. Ilmastonmuutoksen torjunnan esittäminen asketismia ja itseruoskintaa vaativana katumusharjoituksena sataa populistien laariin… Arvostan edesmennyttä Pentti Linkolaa, joka toteutti oppejaan omassa elämässään, mutta jos ilmastonmuutoksen torjunta yhdistetään vain ääritoimijoihin, jokaista koskettava tärkeä asia saattaa saada ei-toivotun imagon ja varjon.”

    Kokemuksensa tiedostaen ja ilmaston suurta kuvaa katsoen Taalas pyrkii rauhoittamaan keskustelua erotellen suuret asiat pienistä ja keskittämällä huomiota siihen, että vain fossiilienergiasta luopuminen johtaa merkittävään tulokseen. 

    Taalas muistuttaa myös suhteellisuudentajusta: lentoliikenne aiheuttaa vain 2 % maailman päästöistä, karjatalouden metaanipäästöt ovat vähäiset verrattuna trooppisten suoalueiden metaanipäästöihin, Suomen metsien hiilinielut eivät pelasta maailmaa mutta metsien hyötykäytön lopettaminen johtaisi meidän elintasomme romahtamiseen ja että Saksan älytön päätös luopua ydinvoimasta lisää eurooppalaisia hiilidioksidipäästöjä mittavasti. Tarvitaanko kehäykköselle tietullit, jotta saksalainen ”idiootti” saa vapaasti tuprutella hiiltä taivaalle?

    Kun Taalaksen kirja ilmestyi, se sai huomattavasti julkisuutta. Kirjoittajan herrasmiesmäinen ilmastofanatismin kritiikki noteerattiin mediassa. Hänen mielipiteitään lainattiin.

    Mutta sitten kirja hävisi julkisesta keskustelusta tykkänään, jonnekin. Helsingin Sanomat ei ole sitä vieläkään arvostellut eikä kaiketi arvostelekaan. Kenties Hesarissa on valittu ultrakova journalistinen linja ilmastomuutoksen torjunnassa – asketismia ja itseruoskintaa henkivään kuorolauluun ei kaivata ristiriitaisia sointuja, vaikka ne lausuu niinkin kokenut ja tietävä henkilö kuin Taalas.

Kyösti Salovaara, 2011.

Edellä sanotusta voi päätellä, että Petteri Taalas suhtautuu rauhallisesti, herramiesmäisesti, jopa diplomaattisesti ilmastonmuutoksen ympärillä ja sisällä käytävään keskusteluun. Ilmastokeskustelun äärimmäisten mielipiteiden ja vaatimusten kritiikki vie vain pienen osan Taalaksen kirjasta.

    Itse asiassa petyin Taalaksen teokseen; odotin siltä poleemisempaa otetta ja myös filosofisempaa suhtautumista ilmastomuutoksen torjunnan mahdollisuuksiin. Median räväkkä vastaanotto kirjan ilmestyttyä lupasi enemmän.

    Suppea kirja rakentuu kirjoittajan elämänkertamuistelusta ja ilmastonmuutoksen fysikaalismatemaattisten faktojen kertauksesta. Tätä ei tietenkään parane kritisoida. Kaiken pitää perustua faktoihin.

    Mutta voiko ilmatieteilijä rajoittua pelkästään koviin faktoihin, kun kysymyksessä on maapallon valtioiden ja yhteiskuntien ihmisten tulevaisuus sekä joukkoina että yksilöinä ja heidän hyvinvointinsa tuossa tulevaisuudessa?

    ”Ratkaisut ovat viime kädessä poliittisia”, Taalas sanoo, ”vain yhtä ’oikeaa’ ratkaisua ei ole olemassakaan. Pohdinnassa on syytä ilmaston lisäksi huomioida talous, työllisyys, luonto, ulkopolitiikka, liikenneyhteydet, energian saatavuus ja niin edelleen.”

    Ja niin edelleen…

    Suppeassa kirjassa ei ratkaisuvaihtoehtoja voi tietenkään esitellä laajasti, mutta Petteri Taalas pärjäisi kuitenkin ”hyvänä” asiantuntijana niitä esittämään. Ilmastokeskustelu - ratkaisuvaihtoehtojen esittäminen ja niistä päättäminen - ei saisi ajautua kahteen ääripäähän, joista toinen puhuu vain faktoista ja toinen politiikasta, sillä faktat ovat myös politiikkaa ja politiikka on myös faktoja.

Kun yhteisesti hyväksytty luonnontieteellinen käsitys ihmisen vaikutuksesta ilmastonmuutokseen on vuosien mittaan löytynyt tutkimukseen ja tieteelliseen dialogiin perustuen, Taalas olisi voinut käsitellä erilaisten käsitysten ja väitteiden ja jopa ”tieteellisten” faktojen välisiä ristiriitoja, sillä kai niitä yhä on, ainakin epäilyjä ennustuksien varmuudesta ja niiden todennäköisyydestä.

    Ilmatieteilijän muistelmista saa käsityksen, että Petteri Taalas on aina ollut ”oikeassa”; jo ennen kuin tutkimuksia on viety edes loppuun asti. Tässä suhteessa kirja on vähän omahyväinen tai hieman rumasti sanoen imelän jälkiviisas.

    Rohkeasti liioitellen sanon, että Taalas on ”huono voittaja”. Hän ei juuri arvosta eri mieltä olleita eikä erilaisia näkemyksiä esittäneitä. Hän suhtautuu melkein pilkallisesti geologeihin, jotka maankuoren fyysisestä historiasta ovat rakentaneet mallin tai malleja ilmaston muutoksille.

    Olisi hedelmällisempää jos Taalas esimerkiksi vertaisi ilmatieteilijöiden ilmastomallia geologien vastaavaan. Jos geologit ovat väärässä nähdessään ilmaston menevän kohti jääkautta, niin tätä kannattaisi selventää enemmän, jopa filosofoiden.

    Alussa lainattu geologi ja paleontologi Juha Pekka Lunkka - joka ei millään muotoa kiistä ihmisen vaikutusta ilmaston muuttumiseen – sanoo Maapallon ilmastohistoriansa loppusanoissa, että menneiden aikakausien geologinen aineisto paljastaa, kuinka ilmastonmuutokset ovat rajuimmat pohjoisilla alueilla maapallon keskilämpötilan kohotessa. Mutta samalla Lunkka korostaa tulevaisuuden ennustamisen vaikeutta: ”Maapallon ilmasto on kuitenkin monimutkainen järjestelmä, ja on lähes mahdotonta ennustaa tarkasti, miten maapallon ilmasto kehittyy tulevaisuudessa.”

    Tiedemiesten ilmastokonsensuksesta huolimatta - tehdyistä ja tulevista ratkaisuista riippumatta - maapallon ilmasto voi kaukaisessa tulevaisuudessa muuttua ihmisen kannalta katastrofimaisesti joko entistä parempaan tai valtavasti pahempaan suuntaan.

    Niin tai näin, murhe ja valitus eivät auta.

    ”Täällä ei auta valitus ja murhe, vaan työ ja toimi”, Taalas lainaa Aleksis Kiven Seitsemää veljestä motokseen ilmastonmuutoksen torjuntaan. Se lienee kaikessa yksinkertaisuudessaan riittävän haastava ohje.

Kyösti Salovaara, 2020.
Torcalin luonnonpuisto
Antequerassa, Málagan provinssissa. 
Kalkkikivikerroksia pusertui Välimeren pohjaan
150 miljoonaa vuotta sitten. Yli kilometrin
korkuiseksi vuoristoksi se kohosi 55 miljoonaa vuotta
sitten. Sen jälkeen tuuli ja sade muokkasivat
kalkkikivestä "taideteoksia".

Vaikeneeko sellun laulu Tanssi-Kuusisessa?

[Rooman tuho – ja Suomen]

Kyösti Salovaara, 11.10.2018.
Kotkalainen  perinnemaisema, työn ja tuotannon piiri.

Viime torstaina ajoin Helsingistä Kotkaan. Ruska hehkui moottoritien reunoilla. Auto kulki vaivattomasti punakeltaisten värisävyjen vipevöimässä luonnontunnelissa.

    Autoa ajaessa pystyy keskittymään ajatteluun. Vähän kuin kävellessä tai astioita tiskatessa.

    David Logde kuvasi eräässä romaanissaan johtajaa, jonka ainoa oma hetki päivässä oli matka autolla töihin kehätietä pitkin. Kun Virginia Woolf vaati, että naisen (naiskirjailijan) pitää saada ikioma työhuone ollakseen täysivoimainen nainen, miehet ovat useimmiten joutuneet tyytymään henkilöauton luomaan tilaan: auto on miehen oma ”työhuone”.

    Ajoin hautausmaalle. Sieltä menin Sapokkaan kahville. Söin croissantin. Sitten kävelin Juha Vainion katua pitkin aallonmurtajan ylittäen Luotsi-Kuusiseen. Kiipesin kalliolle ja siellä kököttävään näköalatorniin. Otin valokuvia kotkalaisesta maisemasta: edessä Kotkamillsin tehdaskombinaatio, missä tehdään myös kartonkia, joka sopii elintarvikkeiden säilytykseen ilman että kartonki pinnoitetaan muovilla. Taaempana oikealla: Sunilan sellutehdas, jota StoraEnso oli jo lopettamassa, mutta joka nyt tekee rahaa ennen näkemättömällä voimalla.

    Piipuista nousevat savut kertoivat, että puunjalostusteollisuus on muutakin kuin pelkkää historiaa Kymijoen suistossa.

    Mutta Kotkaan ajellessa mietin edellisenä maanantaina julkistettua ilmastopaneelin (IPCC) uhkaavaa raporttia. Tai en miettinyt itse raporttia vaan sen hermostunutta vastaanottoa Suomessa.

    Toisin kuin muualla, pinnallisesti seurattuna, sekä media että poliitikot näyttävät Suomessa olevan paniikissa. Järki sumenee. Päivästä toiseen julkisuuteen lähetetään vaatimuksia toimenpiteistä, joilla suomalaista kuluttajaa aiotaan kurittaa, ilmaston pelastamiseksi.

    Suomi on pieni kansakunta. Yhteisön homogeenisuus auttaa monessa vaikeassa asiassa. Päättäjät ovat kavereita keskenään. Median sana kuuluu, se otetaan huomioon.

    Mutta paniikkitilanteessa yhteisön pienuus ja kavereiden kaveruus on yliherkkä alusta. Yhteisessä paniikissa suhteellisuudentaju hämärtyy. Paniikki vie mennessään.

Kyösti Salovaara, 11.10.2018.
Kotkan Sahara. Kotkamillsin purukasojen dyynit ja
kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksosen ideoima keidas
saksalaisesta leikkikalukaupasta hankittuine kuvineen.

Mittakaavan ymmärtäminen ja suhteellisuudentaju ovat matematiikkaa. Suomessa matematiikka on huonossa huudossa. Media pelaa yksityiskohdilla. Poliitikot vetoavat tunteisiin.

    Helsingin Sanomien päätoimittaja Antero Mukka kirjoitti säikähtyneenä kolumnissaan (14.10.2018), että ilmastomuutokselle pitää heti tehdä jotakin radikaalia, jotta hänen nyt 3-vuotias lapsensa voisi elää hyvää elämää vuonna 2050.

    Mukka yritti nähdä nykyhetken yli. Hänelle 32 vuotta eteenpäin edusti pitkäjänteisyyttä, tulevaisuuden huomioimista.

    Mutta entä jos mittakaavan laventaa?

    Juha Pekka Lunkka – Oulun yliopiston geotietieteiden laitoksen professori ja Helsingin yliopiston geologian ja paleontologian dosentti – huomautti teoksessaan Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista jääkausiin (Gaudeamus, 2008), että ”poikkeuksellisen leudon ilmastovaiheen hetkellä on paikallaan muistaa, että elämme geologisesti ajatellen jääkautta eli kylmää ilmastovaihetta, jota on kestänyt 52 miljoonaa vuotta.”

    Maapallon kylmeneminen johtuu luonnontieteen nykyisen käsityksen mukaan maannerlaattojen liikkeistä ja törmäyksistä. Laattatektoniset tapahtumat ovat vähentäneet ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta. ”Näyttää siltä, että ilmaston vakaus on hyvin harvinaista, kun taas epävakaat, lähes kaoottiset ilmasto-olot ovat todennäköisesti vallinneet pitkien kylmien ilmastovaiheiden aikana.”

    Lunkka totesi johtopäätöksenä, että elämän historia on opettanut, että luonto ei sopeudu nopeisiin ilmastomuutoksiin. ”On lähes mahdoton ennustaa tarkasti, miten maapallon ilmasto kehittyy lähitulevaisuudessa ja miten nopeaa tämä kehitys on. Varmaa on ainoastaan se, että ilmasto muuttuu. Olennaista ihmiskunnan kannalta on kuitenkin se, että kykeneekö ihminen muuttumaan.”

    Ihmisestä riippumatta luonto ja ilmasto voivat yllättää.

    Nyt, viime päivinä, katse on kohdistettu luontoon. Miten luonnolle käy, kysytään.

    Mutta ihminen on rakentanut myös toisen todellisuuden, taloudellisen ja henkisen yhteisön, joka monimutkaisuudessaan muistuttaa luonnon moninaisuutta ja monimutkaisuutta. Onko tuo kokonaisuus – jota usein kutsumme markkinataloutta hyödyntäväksi hyvinvointivaltioksi – yhtä herkkä ja haavoittuva äkillisille muutoksille kuin biologinen elämä maapallolla? 

    Pitääkö luontoa pilaavasta ja ilmastoa haittaavasta toimeliaisuudesta luopuessa, löytää yhtä suuri toimeliaisuus jostakin muualta?

Miksi Rooman mahtava imperiumi tuhoutui?

    Jyväskylän yliopiston taloushistorian ja strategian professori Juha-Antti Lamberg vastasi toimittaja Niko Vartiaiselle Helsingin Sanomien haastattelussa (9.7.2017), että se johtui talouskasvun loppumisesta, kansantalouden supistumisesta.

    Roomassa kaikki alkoi väestön vähenemisestä. Imperiumi menetti alueita ja niiden mukana väestöä. Samalla syntyvyys laski ja kuolleisuus kasvoi sotien ja tautien myötä. Väestön vähetessä myös kauppaa käytiin vähemmän ja verokertymä pieneni. Keskusvallan pienentyneet resurssit alkoivat näkyä kaikkialla. Paikat niin sanotusti repsottivat.

    ”Ensin vähenee taloudellinen aktiivisuus, tulee vähemmän verotuloja, ja sen jälkeen alkavat instituutiot ja säännöt rapautumaan. Meille oli hätkähdyttävintä ymmärtää se, että talouden alamäki oli järkyttävän dramaattinen. Palattiin pronssikauden tasolle 50–100 vuodessa.”

    Lamberg tiivisti: ”Taloudellinen aktiivisuus on riippuvainen siitä, kuinka paljon on ihmisiä käymässä kauppaa, myymässä ja ostamassa. Ei ole mallia hallitusta alaspäin menemisestä. Sen takia esimerkiksi degrowth-keskustelu on mielenkiintoista. Siinä sanotaan, että pitäisi olla vähemmän, mutta ei sitä, että mitä sitten, kun on vähemmän.”

    Edellä lainattu tyrkkii miettimään.

    Säilyykö hyvinvointivaltio (yksilönvapaus, aineellinen ja henkinen tasa-arvo, sosiaalinen turvallisuus jne.) jos maapallo yritetään pelastaa vähentämällä kulutusta kaikkialta? Jos kulutusta vähennetään merkittävästi, ajaudutaanko samanlaisen negatiivisen kasvun kierteeseen mikä tuhosi Rooman imperiumin?

    Hyvinvointivaltio ei ole graniittia vaan prosessi.

Kotkassa oli kaksi Kuusista, kaksi saarta.

    Toinen, ns. Luotsi-Kuusinen sijaitsi Kotkansaaren kupeessa, kapean salmen erottamana. Se oli vanha luotsien tukikohta. Nyt saareen vie pengertie, entinen sisäväylä on katkaistu. Luotsi-Kuusisesta on tullut osa Kotkansaarta.

    Toinen Kuusinen sijaitsi Mussalon saaren lähellä. Kuusisessa oli tanssilava, jossa musiikki ja iloinen mieli raikuivat kesäiltoina. Niinpä sitä kutsuttiin Tanssi-Kuusiseksi.

    Kun Kotkan satama siirrettiin Mussaloon, satama rakennettiin Tanssi-Kuusisen ”päälle”, siitä tuli osa Mussalon modernia satamaa.

    Voiko Mussalon satamaa pitää hyvinvointivaltion atavistisena Tanssi-Kuusisena?

    No, Hamina-Kotka-sataman toimitusjohtaja Kimmo Naski kertoi muutama päivä sitten Ylelle (13.10.2018) Mussalon sataman laajennuksesta. Urakka maksaa 55 miljoonaa euroa. EU maksaa siitä viidenneksen. 

    ”Sellu on uusi Nokia”, Naski visioi, ”metsäteollisuuden kovin hittituote. Sen maailmanmarkkinahinta on noussut kovasti, ja sille etsitään uusia tarkoituksia, kuten muovin korvaamista.”

    ”Mussalon satamasta on tarkoitus tulla Itämeren johtava sellusatama!”

Kyösti Salovaara, 11.10.2018.
Helen tekee "puhdasta sähköä"
 Kymijoen suussa Ahvenkoskella.
Nousulohi ei kiitä.

Säilyykö hyvinvointiyhteiskunta kun taloudellista toimintaa vähennetään?

    Tuleeko Mussalosta johtava sellusatama, jos Eurooppa tai ainakin Suomi muutetaan metsäksi, johon ei saa koskea? Jos metsäteollisuus ajetaan alas, Suomessa riittää puita halattavaksi, mutta kuka maksaa puidenhalaajien elämän jos yhteiskunnassa ei ole vaihdantaa eikä yrityksiä, jotka maksaisivat palkat?

    Oletko koskaan kysynyt itseltäsi, miten on mahdollista, että suomalaiset käyvät kouluja noin 25 vuotta ja lepäilevät eläkkeellä noin 20 vuotta ja tekevät työtä vain 40 vuotta? Kuka tai mikä maksaa ”joutenolon”?

    Suomi on yksi harvoista maista, joissa hiilipäästöt ovat reilusti vähentyneet. Sähköntuotannosta n. 90 % on pian päästötöntä. Miksi Suomi on paniikissa? Mallioppilas!

    Ilmastoraportti tuli taivaan lahjana ihmisille, jotka ovat aikaisemmin, ennen ilmastomuutoksen painetta, vastustaneet muista syistä  ”turhaa” kulutusta: autoilua, matkustamista ja eläinperäisten ruoka-aineiden syömistä. IPCC:n raportti on voimaannuttanut erilaiset yhden asian ajattelijat, joille kaikki näyttäytyy mustavalkoisena, ehdottomana. Rahvasta kovistellaan; eliitti toki säilyttää privileegionsa matkailuun ja hyvin syömiseen.

    Oireellista on, että julkisessa keskustelussa vaaditaan ”pahan” lopettamista kertaiskulla, eikä lainkaan pohdita miten erilaisia prosesseja kehitettäisin vähäpäästöisiksi tai päästöttömiksi. Ideologia on järkeä vahvempi.

    ”Pitäisikö valtion jotakin tehdä ruokavaliolle?” kysyi sisäministeri Kai Mykkänen Uuden-Suomen blogissa (15.10.2018.). ”Aihe on aika lailla tabu. Mutta voi toki kysyä, miksi pidämme luonnollisena päästöjen mukaan verottamista liikenteessä, lämmössä ja sähkössä, mutta emme ruoassa?”

    Onko ihmisen elämä haitta? Pitääkö sillekin laittaa haittavero?

    Helsingin seudun liikennepäästöt ovat maailman mittakakaavassa niin pienet, että kahdella desimaalilla ilmaistuna luku on 0,00. Siitä huolimatta päättäjät ovat ärtyneitä kun eivät saa aikaiseksi tietulleja Helsingin kehäteille.

    Kun Mykkänen - ja monet muut – harkitsevat ruoan laittamista haittaverolle, eikö vielä tehokkaampaa olisi muuttaa lapsilisät negatiiviseksi? Mitä enemmän lapsia, sitä rankemman veron perhe joutuisi maksamaan?

    Tämä tarkoittaisi, että Suomi uhrautuu maapallon puolesta. Kansallinen itsemurha tapahtuisi hyvässä globaalissa tarkoituksessa.

Ajatuksilla voi leikkiä.

    Ikävämpää on, jos ne muuttuvat todeksi.

    Ottaen huomioon Juha-Antti Lambergin analyysin taloudellisen toimeliaisuuden merkityksestä yhteiskunnan säilymiselle elinvoimaisena, mietitäänpä mitä ehdotetut kulutuksen vähentämisvaatimukset tarkoittavat pahimmillaan, sokeasti toteutettuina.

    Hallitus ja eduskunta pystynee ilman perustuslakivaliokunnan lupaa rankkoihin veronkorotuksiin. Oletetaan että jonakin yönä pannaan toimeksi ”turhan kulutuksen” mittava haittavero. Sen piirissä ovat mm: yksityisautot, lentomatkustaminen, eläinperäiset tuotteet. Mutta haittaveron piiriin tulee myös edellä mainittujen tuotteiden mainostaminen, koska se lisää ”turhaa kulutusta.”

    Jonkin ajan päästä kaupallinen media kuolee, kuihtuu pois mainostulojen loppuessa.

    Maatalouselinkeino romahtaa nopeasti.

    Kauppoja suljetaan, suurin osa kulutuksesta loppuu ja sitä mukaan syntyy tuhansia ja tuhansia työttömiä. Lentokentät hiljenevät. Miljoonien tai miljardien investoinnit Helsinki-Vantaalle alkavat ruostua ja rapistua. Lapin matkailu hiipuu. Tuntureilla kuulee vain tuulen huminan.

    Jos jättiläismäinen haittavero tulee voimaan myös muualla Euroopassa, metsäteollisuuden tuotanto seisahtaa. Kotkan satama hiljenee. Kohta työttömyys ylittää miljoonan maagisen rajan. Antero Mukan lapsi täyttää 50 vuotta ja kysyy eläkkeellä olevalta isältään, voiko työttömyyden potutukseen kuolla.

    Ihmiset menettävät työpaikkansa. Kulttuurilaitoksien ylläpitoon ei ole rahaa. Helsingin kaupunginorkesteri lakkautetaan, Oodi suljetaan ja kirjat poltetaan Vantaalla jotta saadaan vähän lämpöä aikaiseksi, Finlandiatalo puretaan ja tontti metsitetään.

    Kun ei ole enää veronmaksajia, sairaaloita suljetaan, ovet pannaan kiinni. Yliopistojen opiskelijamäärät vähennetään murto-osaan nykyisestä, koska koulutukselle ei ole mitään käyttöä eikä ole rahaa maksaa opettajien palkkoja. Rautatie- ja maantiesillat romahtavat. Ikkunoista vetää eivätkä patterit lämpiä kunnolla.

    Toimeentulotukea voi hakea, mutta valtion kassassa ei ole senttiäkään. Lainaa ei saa, koska markkinatalous seisoo kuin härkä uuden veräjän edessä. Ei ole mitään mitä antaa takuiksi, ei mitään mihin lainan vaihtaa.

    Kiittääkö luonto?

Kyösti Salovaara, 11.10.2018.
Tanssi-Kuusisen atavistinen haamu:
Mussalon satama.

Kiveen hakattu tuulenpuuska

[hetkellistä]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Näkymä Col d'Aubisquelta Pyreneillä.

Askeleita pihatiellä.

    Keltaiset, oranssin vipevöimät vaahteranlehdet kahisevat ja kipuavat nilkkaan asti.

    Kulkija tuntee kävelevänsä lujalla maaperällä; kuivuvien lehtien alla, soran ja saven peittämänä on luja kallio joka pysyy. Lehdet syntyvät, kasvavat, kellastuvat ja putoavat maahan, hajoavat ja mätänevät, mutta kallio jalkojen alapuolella lepää paikallaan.

    Hetkinen, kulkija hyvä!

    Geologia kertoo, että maapallon kuori on koko ajan liikkeessä. Pysähdy: kuuletko liikkeen jalkojesi alapuolella? Suomi liikkuu peruskallioineen koilliseen kolme senttimetriä vuodessa. Sadan miljoonan vuoden päästä seisot nykyisen Taimyrin niemimaan pohjoispuolella.

    Jos pelästyt, nojaa vaahteran tukevaan runkoon. Harmi että unohdit pitkät alushousut kotiin. Siperiassa kylmä tuuli käy nilkkoihin, ja silloin voit vain muistella menneen ajan lämmintä Suomea.

Maapallon geologista aikaa on vaikea tajuta.

    ”Kukaan, paitsi ehkä Jumala, ei pysty ymmärtämään kuinka pitkä aika 4,6 miljardia vuotta on”, huokaa Juha Pekka Lunkka teoksessaan Maapallon ilmastohistoria.

    Sitäkin on vaikea tajuta, että kaikki muuttuu jatkuvasti. Jos mannerlaattojen puristus katoaisi, jopa Mount Everest valuisi eroosion vaikutuksesta meren pinnan tasolle alle kymmenessä miljoonassa vuodessa. Se on silmänräpäys geologin silmissä, sanoo Lunkka. Jos sitten menisin viiden miljoonan vuoden päästä ottamaan digikuvan Col d'Aubisquen solasta Pyreneillä, sitä ei kenties enää löytyisi vuorien välistä vaan näkisin pelkkää tasankoa aina Iberian niemimaan rantaan asti. Aaltojen välkkeen, turkoosin unelman.

    Mutta maankuoren jännitteet kannattelevat vuoristoja, pitävät laaksoja kohdallaan, tasankoja ja ylänköjä sijoillaan.

    Hidas muutos varmistaa näennäisen rauhallisen maiseman ihmisen katseltavaksi.

Paralleeli saattaa olla haettua, väkisin piirrettyä.

    Miten verrata sivilisaatiota Mount Everestin tai Col d'Aubisquen kymmenien miljoonien vuosien historiaan? Parhaimmillaankin kirjallisuus ja tiede (sivistys) ovat tuskin edes silmänräpäys ajassa, oikeastaan pelkkä houreinen ajatus, joka tuli ja meni. Salama välähti ja maiseman piirteet näkyivät hetken.

    Tänä kesänä, joka juuri koettiin, on todettu että länsimaissa eletään totuuden jälkeistä aikaa, faktojen jälkeistä aikaa. Brexit-äänestys Englannissa, entisten rautaesiripun takaisten valtioiden kääntyminen takaisin totalitaariseen menneisyteen, Donald Trumpin vaalikampanja USA:ssa ja kansanäänestys Kolumbiassa - missä kansa päätti että sota on parempi kuin rauha – ovat romahduttaneet uskon tiedon merkitykseen. Kansaa voi todella ohjailla valheilla ja ennakkoluuloilla.

    Kyynikko tietysti iloitsee: totuuden jälkeinen aika karistaa viimeisenkin romanttisen harhaluulon kansan tiedollisesta ja moraalisesta autenttisuudesta. Lienee silti jonkinmoinen shokki oivaltaa, että ”kansa ei tiedä”.

    Johanna Korhonen totesi viime viikolla Pressiklubissa, että olemme siirtyneet valistusajan jälkeiseen aikaan. Ikään kuin taaksepäin, pimeämpään.

Maailman menon voi nähdä synkkänä tai vieläkin synkempänä.

    Mutta onko synkkyys ylireagointia, ylijärkeilyä?

    Onko kansa muka tyhmentynyt? Kirjallisuus menettänyt merkityksensä? Tieto valtansa?

    Entäpä jos kysymys on siitä, että kansa on löytänyt normaatilansa, se on sellainen kuin sen pitääkin olla. Onko ”kansa” (nyt kirjoitan sen lainausmerkkeihin) koskaan halunnut aidosti muuta kuin leipää ja sirkushuveja? Kenties usko tietoon ja sivistykseen on vain tahdoton pilkahdus eliitin silmäkulmassa.

    Sitä paitsi hyvinvointivaltio mahdollistaa puhtaan ja egoistisen individualismin – sehän on koko hyvinvointivaltion idean ydin. Yhteiskunta hoitaa turvaverkostot (korkean verotuksen avulla) ja yksilö voi keskittyä itseensä, oman navan kaiveluun.

    Eräänlainen vapauden valtakunta tämä. Saatiin mitä tilattiin.

    Eliitin kannalta ongelma syntyy siitä, että oman navan kaivelu ei johda sivistyksen korkeimpien muotojen tavoitteluun. Toki kirjoja kirjoitetaan, painetaan ja luetaan, mutta eihän kirjallisuudella kaikkineen ole kuin marginaalinen merkitys – jos sitäkään – modernin tiedonvälityksen kentällä. Eikä se johdu kirjallisuuden laadusta tai sen puutteesta, vaan siitä että maailma on muuttunut; että ei ole kollektiivisia eikä homogeenisia luokkia, joille romaaneja voisi kirjoittaa, ei ole yhtenäisiä ryhmiä, luokkia tai porukoita joille kirjallisuus saattaisi yhteiskunnallisesti avata tien parempaan.

    Sillä parempi on jo nyt tässä. Ja erilaisia porukoita on melkein kuin hiekanjyviä Yyterissä.

Niinpä me elämmekin Urbaanin Lässytyksen Aikakautta.

    Se saattaa olla synonyymi valistusajan jälkeiselle ajalle, mutta on sitä koomisempi (ja traagisempi) ilmaisu mediatodellisuudelle.

    Urbaanin lässytyksen aikakaudella kaikki muuttuu fanittamiseksi. Laatulehden ja laaturadion sisältö on yhä enemmän kevyen musiikin idolien varassa. Kun ”taiteilijoita” haastatellaan, heitä ei haasteta kysymyksillä vaan idolia palvovilla katseilla ja myötäsukaisella lässyttämisellä. Harmi kyllä, fanittaminen on myös keskeinen tapa käsitellä kirjallisuutta ja kirjoja.

    Tietenkin idoliaan saa ihailla ja sen saa tuoda julki.

    Mutta jos kirjallisuus on pelkkää fanittamista, mitä kirjallisuus oikeastaan enää sanoo? Vai sanooko mitään? Merkitseekö mitään?

    Sartre muistutti ettei merkityksiä maalata eikä sävelletä.

    Olisiko tässä avain nykyhetken ymmärtämiseen? Kun mediatodellisuus on melkein pelkkää fanittamista, siihen ei voi enää ladata merkityksiä. Siis todellisuutta selittävää viestiä, eikä varsinkaan viestiä joka johtaisi todellisuuden muuttamiseen.

    Mutta, kuten totesin, hyvä on tässä ja nyt, joten muutosta ei kaivata.

Urbaanin Lässyttämisen Aikakaudella kaikki on näyteltyä tosi-teeveetä.

    Näyttelijät eivät näyttele jotakin hahmoa vaan he näyttelevät näyttelemisen näyttelemistä. Laulajat eivät tulkitse lauluja vaan he näyttelevät laulajaa joka on tulkitsevinaan laulua. Journalismi ei etsi totuutta vaan näyttelee journalismia joka on etsivinään totuuttaa.

    Ilmeisesti myös poliitikot näyttelevät poliitikkoja, joka ovat muuttavinaan maailmaa.

    Sekä journalismiin että poliitiikkaan kaipaisi ajatusta. Siis ajattelemisen filosofiaa. Mutta ajattelijaa on vaikea näytellä, koska ensin pitäisi osata ajatella. Sitä paitsi kansa taitaa tykätä poliitikoista, jotka eivät ajattele vaan näyttelevät.

Onko kirjallisuuden merkityksen katoaminen ja valistusajan päättyminen saman kehityksen tulosta? Ovatko ne toinen toisiaan, saman kolikon kääntöpuolia?

    Kirjallisuus on tietysti niin iso asia ettei siitä pysty puhumaan näin pienessä pakinassa. Isot sanat puuttuvat.

    Kirjallisuutta on liian monta: proosa, runo, essee ja kaiken pohjalla fakta, tietokirjallisuus. Eikä pidä unohtaa erilaisten laitteiden manuaaleja. Niissä totuutta yhä vaalitaan, vaikka sanoja ei aina ymmärrä.

    Kun Tero Tähtinen julisti pari vuotta sitten Parnassossa, että moderni essee on ensi sijassa kaunokirjallisuutta, ja että sen ei tarvitse perustua faktoihin eikä totuuden tavoitteluun eikä pyrkiä tiedon viestittämiseen, hän tuli määritelleeksi hyvin totuuden jälkeisen ajan ja sen miksi kirjallisuus on hukannut merkityksensä. Kaikki on fiktiota, estetiikan kvasipsykologiaa.

    Urbaani lässyttäminen riittää todellisuudeksi. Se on viesti.

    ”Irrota sanat merkityksistään, ja maailma on sinun”, tuumailee Guido Brunetti Donna Leonin romaanissa Kultamuna.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Eskapismin merkit.

______________________________________________________________

Donna Leon: Kultamuna. (The Golden Egg, 2013.) Suom. Kaijamari Sivill. Otava, 2014.

Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, 2008. 

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Numminen. Otava 1976.