Kiveen hakattu tuulenpuuska

[hetkellistä]

                                                                                                    Kyösti Salovaara, 2016.
Näkymä Col d'Aubisquelta Pyreneillä.

Askeleita pihatiellä.

    Keltaiset, oranssin vipevöimät vaahteranlehdet kahisevat ja kipuavat nilkkaan asti.

    Kulkija tuntee kävelevänsä lujalla maaperällä; kuivuvien lehtien alla, soran ja saven peittämänä on luja kallio joka pysyy. Lehdet syntyvät, kasvavat, kellastuvat ja putoavat maahan, hajoavat ja mätänevät, mutta kallio jalkojen alapuolella lepää paikallaan.

    Hetkinen, kulkija hyvä!

    Geologia kertoo, että maapallon kuori on koko ajan liikkeessä. Pysähdy: kuuletko liikkeen jalkojesi alapuolella? Suomi liikkuu peruskallioineen koilliseen kolme senttimetriä vuodessa. Sadan miljoonan vuoden päästä seisot nykyisen Taimyrin niemimaan pohjoispuolella.

    Jos pelästyt, nojaa vaahteran tukevaan runkoon. Harmi että unohdit pitkät alushousut kotiin. Siperiassa kylmä tuuli käy nilkkoihin, ja silloin voit vain muistella menneen ajan lämmintä Suomea.

Maapallon geologista aikaa on vaikea tajuta.

    ”Kukaan, paitsi ehkä Jumala, ei pysty ymmärtämään kuinka pitkä aika 4,6 miljardia vuotta on”, huokaa Juha Pekka Lunkka teoksessaan Maapallon ilmastohistoria.

    Sitäkin on vaikea tajuta, että kaikki muuttuu jatkuvasti. Jos mannerlaattojen puristus katoaisi, jopa Mount Everest valuisi eroosion vaikutuksesta meren pinnan tasolle alle kymmenessä miljoonassa vuodessa. Se on silmänräpäys geologin silmissä, sanoo Lunkka. Jos sitten menisin viiden miljoonan vuoden päästä ottamaan digikuvan Col d'Aubisquen solasta Pyreneillä, sitä ei kenties enää löytyisi vuorien välistä vaan näkisin pelkkää tasankoa aina Iberian niemimaan rantaan asti. Aaltojen välkkeen, turkoosin unelman.

    Mutta maankuoren jännitteet kannattelevat vuoristoja, pitävät laaksoja kohdallaan, tasankoja ja ylänköjä sijoillaan.

    Hidas muutos varmistaa näennäisen rauhallisen maiseman ihmisen katseltavaksi.

Paralleeli saattaa olla haettua, väkisin piirrettyä.

    Miten verrata sivilisaatiota Mount Everestin tai Col d'Aubisquen kymmenien miljoonien vuosien historiaan? Parhaimmillaankin kirjallisuus ja tiede (sivistys) ovat tuskin edes silmänräpäys ajassa, oikeastaan pelkkä houreinen ajatus, joka tuli ja meni. Salama välähti ja maiseman piirteet näkyivät hetken.

    Tänä kesänä, joka juuri koettiin, on todettu että länsimaissa eletään totuuden jälkeistä aikaa, faktojen jälkeistä aikaa. Brexit-äänestys Englannissa, entisten rautaesiripun takaisten valtioiden kääntyminen takaisin totalitaariseen menneisyteen, Donald Trumpin vaalikampanja USA:ssa ja kansanäänestys Kolumbiassa - missä kansa päätti että sota on parempi kuin rauha – ovat romahduttaneet uskon tiedon merkitykseen. Kansaa voi todella ohjailla valheilla ja ennakkoluuloilla.

    Kyynikko tietysti iloitsee: totuuden jälkeinen aika karistaa viimeisenkin romanttisen harhaluulon kansan tiedollisesta ja moraalisesta autenttisuudesta. Lienee silti jonkinmoinen shokki oivaltaa, että ”kansa ei tiedä”.

    Johanna Korhonen totesi viime viikolla Pressiklubissa, että olemme siirtyneet valistusajan jälkeiseen aikaan. Ikään kuin taaksepäin, pimeämpään.

Maailman menon voi nähdä synkkänä tai vieläkin synkempänä.

    Mutta onko synkkyys ylireagointia, ylijärkeilyä?

    Onko kansa muka tyhmentynyt? Kirjallisuus menettänyt merkityksensä? Tieto valtansa?

    Entäpä jos kysymys on siitä, että kansa on löytänyt normaatilansa, se on sellainen kuin sen pitääkin olla. Onko ”kansa” (nyt kirjoitan sen lainausmerkkeihin) koskaan halunnut aidosti muuta kuin leipää ja sirkushuveja? Kenties usko tietoon ja sivistykseen on vain tahdoton pilkahdus eliitin silmäkulmassa.

    Sitä paitsi hyvinvointivaltio mahdollistaa puhtaan ja egoistisen individualismin – sehän on koko hyvinvointivaltion idean ydin. Yhteiskunta hoitaa turvaverkostot (korkean verotuksen avulla) ja yksilö voi keskittyä itseensä, oman navan kaiveluun.

    Eräänlainen vapauden valtakunta tämä. Saatiin mitä tilattiin.

    Eliitin kannalta ongelma syntyy siitä, että oman navan kaivelu ei johda sivistyksen korkeimpien muotojen tavoitteluun. Toki kirjoja kirjoitetaan, painetaan ja luetaan, mutta eihän kirjallisuudella kaikkineen ole kuin marginaalinen merkitys – jos sitäkään – modernin tiedonvälityksen kentällä. Eikä se johdu kirjallisuuden laadusta tai sen puutteesta, vaan siitä että maailma on muuttunut; että ei ole kollektiivisia eikä homogeenisia luokkia, joille romaaneja voisi kirjoittaa, ei ole yhtenäisiä ryhmiä, luokkia tai porukoita joille kirjallisuus saattaisi yhteiskunnallisesti avata tien parempaan.

    Sillä parempi on jo nyt tässä. Ja erilaisia porukoita on melkein kuin hiekanjyviä Yyterissä.

Niinpä me elämmekin Urbaanin Lässytyksen Aikakautta.

    Se saattaa olla synonyymi valistusajan jälkeiselle ajalle, mutta on sitä koomisempi (ja traagisempi) ilmaisu mediatodellisuudelle.

    Urbaanin lässytyksen aikakaudella kaikki muuttuu fanittamiseksi. Laatulehden ja laaturadion sisältö on yhä enemmän kevyen musiikin idolien varassa. Kun ”taiteilijoita” haastatellaan, heitä ei haasteta kysymyksillä vaan idolia palvovilla katseilla ja myötäsukaisella lässyttämisellä. Harmi kyllä, fanittaminen on myös keskeinen tapa käsitellä kirjallisuutta ja kirjoja.

    Tietenkin idoliaan saa ihailla ja sen saa tuoda julki.

    Mutta jos kirjallisuus on pelkkää fanittamista, mitä kirjallisuus oikeastaan enää sanoo? Vai sanooko mitään? Merkitseekö mitään?

    Sartre muistutti ettei merkityksiä maalata eikä sävelletä.

    Olisiko tässä avain nykyhetken ymmärtämiseen? Kun mediatodellisuus on melkein pelkkää fanittamista, siihen ei voi enää ladata merkityksiä. Siis todellisuutta selittävää viestiä, eikä varsinkaan viestiä joka johtaisi todellisuuden muuttamiseen.

    Mutta, kuten totesin, hyvä on tässä ja nyt, joten muutosta ei kaivata.

Urbaanin Lässyttämisen Aikakaudella kaikki on näyteltyä tosi-teeveetä.

    Näyttelijät eivät näyttele jotakin hahmoa vaan he näyttelevät näyttelemisen näyttelemistä. Laulajat eivät tulkitse lauluja vaan he näyttelevät laulajaa joka on tulkitsevinaan laulua. Journalismi ei etsi totuutta vaan näyttelee journalismia joka on etsivinään totuuttaa.

    Ilmeisesti myös poliitikot näyttelevät poliitikkoja, joka ovat muuttavinaan maailmaa.

    Sekä journalismiin että poliitiikkaan kaipaisi ajatusta. Siis ajattelemisen filosofiaa. Mutta ajattelijaa on vaikea näytellä, koska ensin pitäisi osata ajatella. Sitä paitsi kansa taitaa tykätä poliitikoista, jotka eivät ajattele vaan näyttelevät.

Onko kirjallisuuden merkityksen katoaminen ja valistusajan päättyminen saman kehityksen tulosta? Ovatko ne toinen toisiaan, saman kolikon kääntöpuolia?

    Kirjallisuus on tietysti niin iso asia ettei siitä pysty puhumaan näin pienessä pakinassa. Isot sanat puuttuvat.

    Kirjallisuutta on liian monta: proosa, runo, essee ja kaiken pohjalla fakta, tietokirjallisuus. Eikä pidä unohtaa erilaisten laitteiden manuaaleja. Niissä totuutta yhä vaalitaan, vaikka sanoja ei aina ymmärrä.

    Kun Tero Tähtinen julisti pari vuotta sitten Parnassossa, että moderni essee on ensi sijassa kaunokirjallisuutta, ja että sen ei tarvitse perustua faktoihin eikä totuuden tavoitteluun eikä pyrkiä tiedon viestittämiseen, hän tuli määritelleeksi hyvin totuuden jälkeisen ajan ja sen miksi kirjallisuus on hukannut merkityksensä. Kaikki on fiktiota, estetiikan kvasipsykologiaa.

    Urbaani lässyttäminen riittää todellisuudeksi. Se on viesti.

    ”Irrota sanat merkityksistään, ja maailma on sinun”, tuumailee Guido Brunetti Donna Leonin romaanissa Kultamuna.

                                                                                                   Kyösti Salovaara, 2016.
Eskapismin merkit.

______________________________________________________________

Donna Leon: Kultamuna. (The Golden Egg, 2013.) Suom. Kaijamari Sivill. Otava, 2014.

Juha Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista jääkausiin. Gaudeamus, 2008. 

Jean-Paul Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Numminen. Otava 1976.

Pappi, lukkari, talonpoika, kuppari ja älykkö

[keväthuiskaisuja]

Karl Marx - intellektuelli.

Otsikko ei rimmaa, ei lainkaan.

    Mutta sille ei mahda mitään. Jos ei löydä oikeita sanoja, pitää tyytyä sopiviin. Parempi sekin kuin hiljaisuus. Semminkin kun tiistaiaamun jälkeen kaikki vapaasti poimitut ja esille pannut sanat ovat ylellisyyttä.

    Intellektuelli maistuisi oikeammalta sanalta, mutta se rimmaa vielä huonommin. Älyköstä saattaa tulla mieleen hyllykkö.

    Ei anneta mielleyhtymän pilata pakinan ideaa.

    Tai no, onkohan tässä mitään ideaa?

    Viime sunnuntaina auringon keskipiste siirtyi pohjoiselle pallonpuoliskolle, ja hetken ihmisten maailmassa vallitsi tasa-arvo kun valoa riitti kaikkialle yhtä pitkään. Mutta hetki meni nopeasti ohitse.

    Sitä paitsi lämpöä riitti eri puolille eri tavalla.

    Yöllä pakkasta ja hanki kantaa siellä missä hankia on.

Osmo Soininvaara kirjoitti viime viikolla Suomen Kuvalehteen (*) älykkään ja viisaan kolumnin otsikolla Mihin kasvu katosi?

    Aihe kuulostaa loppuun kalutulta, mutta Soininvaara yllätti tavanomaisiin kliseisiin kyllästyneen lukijan. Kaipa se kuuluukin intellektuellin rooliin: ilmaista jotakin yllättävää, kertoa jotakin mikä ei tule heti mieleen, epäillä tavanomaisia viisauksia silläkin uhalla että joku loukkaantuu.

    Soininvaara kirjoitti tasa-arvosta, jota ei voi saavuttaa samapalkkaisuudella!

    Siteeraan kohta Soininvaaraa, mutta ensin muutama sama älyköistä, intellektuelleista.

    Viime syksynä pari New York Timesin kirjoittajaa pohti onko julkisuudessa enää olemassa intellektuelleja tyyliin Leo Tolstoi, Hannah Arendt, Simone Weil tai Andrei Saharov. Onko enää ketään joka asettaa ihmisen miettimään mikä on yksilön omantunnon suhde yhteiseen? Tai kohoaako esille intellektuellia, joka valistusajan filosofin tavoin korostaa järjen merkitystä ja vastustaa uskonnollisia ennakkoluuloja ja taikauskoa?

    Toinen kirjoittajista sanoi, että tämän hetken näkyvin intellektuelli on pikantin ironisesti nykyinen paavi Franciscus, joka  esittää saman kirkon moraalisen arvion joka aikoinaan vastusti valistusajan ajatuksia. Toinen kirjoittaja päätyi siihen, että sosiaalisen median ja median ylipäänsä julkisuuteen sinkoamat intellektuellit eivät ole enää kriitikoita vaan koomikoita. Tee maailma naurettavaksi niin puhut totuudesta, siitä mikä on totta.

    Tv-katsojan on vaikea olla samaa mieltä. Voiko tylsä huumori olla terävää? Intelligenttiä?

    Susan Sontag piti älykkyyttä eräänlaisena makuna, ideoiden makuna.

    Tähänkö on tultu: 2000-luvun intellektuelli muistuttaa enemmän pelleä ja dandyä kuin kriitikkoa?

Karl Marx oli ehdottomasti aikansa intellektuelli, jonka luomassa henkisessä vaikutuspiirissä me yhä elämme, samalla tavalla kuin elämme Vanhan testamentin ja evankeliumien vaikutuspiirissä uskonnollisesta vakaumuksestamme riippumatta.

    Ei ole Marxin vika, että Lenin ja Stalin olivat byrokraatteja, jotka yrittivät väkipakolla toteuttaa marxilaisuuden idean kovaan käytäntöön poistamalla utopiasta kaiken älyllisyyden. Utopiaa ei kukaan pysty toteuttamaan, koska siinä ei sallita vaihtoehtoja, vapautta pyrkiä muualle.

    On melkein koomista, että Neuvostoliitossa Marxia ja Friedrich Engelsiä kutsuttiin ”tieteellisen kommunismin luojiksi”. Tämä vitsi ei kuitenkaan naurata. ”Tieteellisen kommunismin” raunioilla itkettää.

    Mutta en halua ryhtyä noin vakavaksi.

    Marxin kirjoituksia elävöitti huumorin terävä särmä.

    Intellektuelleista hänellä oli vakaa mielipide.

    Kulttuurin todellisuus on muutakin kuin estetiikkaa.

    ”... miten kävisikään”, Marx kysyi, ”jos luokseni tulisi räätäli, jolta olen tilannut pariisilaisfrakin, ja tarjoaisi minulle roomalaistoogaa, koska se enemmän vastaa kauneuden ikuista lakia?”

    Sitten pisto asian ytimeen:

    ”Lehdistön pääasiallinen vapaus on siinä, ettei se ole elinkeino. Kirjailija, joka madaltaa lehdistön aineelliseksi välineeksi, ansaitsee rangaistukseksi tästä sisäisestä epävapaudesta ulkonaista epävapautta – sensuuria, tai paremminkin hän kokee jo itse olemassaolonsakin rangaistukseksi.”

    Paavin aneet twitterissä ja koomikot tv-ohjelmissa – dandyn ironinen ylösnousemus!

Järki voittaa – näin optimistisesti Paavo Lipponen kirjoitti vuonna 2008. Hän pohti monipuolisesti kuka on intellektuelli, ketä se ei tarkoita.

    Ja jälleen, sattumaa vai ironiaa: suomalaisen kansantalouden alamäki alkoi tuohon samaan aikaan, osittain meistä itsestä riippumatta!

    Lipponen lainasi Harvardin yliopiston filosofian professoria Robert Nozikia, jonka mukaan intellektuelli on ihminen, ”joka työssään käsittelee ideoita sanoiksi puettuina. He ovat 'sanaseppiä' (wordsmiths), kuten runoilijoita, kirjailijoita, kirjallisuuskriitikoita, journalisteja tai tutkijoita.”

    Vaikka intellektuelleja ovat laajassa mielessä kaikki tiedon ja älyn avulla työtä tekevät ihmiset, niin Lipposen mukaan ”yleisesti intellektueilla tarkoitetaan kuitenkin pientä joukkoa ihmisiä, jotka älynsä, tietojensa, luovuutensa ja keskusteluvalmiutensa takia erottuvat suuresta yleisöstä. Intellektuellin keskeinen ominaisuus on erottuminen ja siihen monet intellektuellit juuri pyrkivätkin.”

    Lipponen lainasi myös Jörn Donneria, jonka mielestä intellektuellin rooliin kuuluu vallan vastainen kapina.

    Donner on toki vetänyt kapinallisen roolin läpi mainiosti, mutta onko hän pysytellyt tinkimättä vallan ulkopuolisena? Kyllä kai kansanedustajalla jotakin valtaa on? Donnerilla on myös ollut taloudellista valtaa eri toimissaan.

    Oleellisempi kysymys kuuluu: Jos intellektuelli on aina valtaa vastaan, eikö hän samalla ole myös demokratiaa vastaan? Pitääkö intellektuellin kääntää heti takkinsa, kun parlamentin enemmistön poliittinen suunta vaihtuu? 

    Jos pitää, mitä järkeä intellektuelli edustaa?

    Vastatuuleen kävelevä ei pääse koskaan minnekään, koska tuulet kääntyvät.

    Englantilainen, fasismista viehättynyt Wyndham Lewis kirjoitti 1930-luvulla, että ”yksikään taiteilija ei voi koskaan rakastaa demokratiaa”. Ja Gustave Flaubertin muistetaan kirjoittaneen vuonna 1871, että hänen mielestään väkijoukot, massa, laumat eivät koskaan kohoa halveksittavasta korkeammalle, vaikka niitä kuinka yrittäisi ylentää.

    Älymystön historia on pullollaan älyköitä, jotka hurahtivat erilaisiin totalitaarisiin ja epädemokraattisiin ajatuskulkuihin. Vai pitäisikö kysyä, että onko olemassa yhtään totalitaarista ajatusta, jota intellektuellit eivät olisi kannattaneet.

                                                                                   Kyösti Salovaara, Bastogne, 2014.
Bastogne... Bryssel...
... vapaus on prosessi, ei oletustila.
Bastognessa, Belgiassa, nujerrettiin Hitlerin viimeinen yritys tuhota
vapaa Eurooppa joulukuussa 1944.

Yöllä pakkasta, hanki kantaa aamusella.

    Jokin aika sitten Jörn Donner sanoi Ylen ohjelmassa, että kansakunnan johto, joka saa ihmiset luopumaan kirjoista, on tyhmä.

    Kuulostaako Donner yhä kapinalliselta? Puhuiko hän älykkäästi? Onko Juha Sipilän vika jos suomalaiset luopuvat kirjoista?

    Vallan vastustaminen on vallan vastustamista on vallan vastustamista.

    Vallan fiksua kaikesta päätellen, vaikka Donner puhui tyhmiä.

    Ei Sipilää tarvita, eikä ole tarvittu aikaisempia pääministereitä siihen että kansalaiset luopuvat kirjoista. Jos näin olisi, jos ihmisen voisi ylhäältä päin pakottaa lukemaan kaunokirjallisuutta, runoja ja romaaneja, maailma olisi kovin otollinen paikka luoda viisautta ja älyä.

    Äskettäinen tutkimus koululaisten parissa todisti, että he haluavat kaikkea muuta kuin opiskella luonnontieteitä ja lukea kirjoja.

    Mutta yhteisen laiskuuden syyllistäminen hallituksen piikkiin sopii tietysti älyköille, noille dandyille julkisuuden valokiilassa.

Jonakin aamuna hangen pinta pettää, sitten leskenlehdet ponnistavat ylös mustasta maasta.

    Osmo Soininvaara ennusti viime viikolla SK:ssa, että teollisuustyöntekijöiden työt siirtyvät ulkomaille tai roboteille. Hetken päästä teollisuus työllistää vain korkeasti koulutettuja asiantuntijoita.

    Muutos on valtava; monet näkevät sen mutta eivät ymmärrä mitä tapahtuu.

    Näkeminen ja ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa.

    Tässä tilanteessa työmarkkinoita vaivaa osaamisvinoutuma.

    Suomalaisella duunarilla ei ole muuta merkittävää etua kuin se että asuu Suomessa, Soininvaara totesi. ”Teollisuudesta pois potkittujen tulevaisuutta on etsittävä kotimarkkinoilta, lähinnä palveluista. Työt palveluammateissa ovat pääasiassa huonotuottoisempia ja siten matalapalkkaisempia kuin menetyt työt tehtaissa – jos eivät olisi, niihinhän olisi kannattanut siirtyä ajat sitten.”

    Vienti lepää osaajien harteilla, taviksille jää kotimarkkinat, palveluammatit joissa palkat nousevat hitaasti. Soininvaaran mielestä palvelujen laajenemisen kuitenkin estää korkea verotus ja liian harva asutus. Palveluammatit vaativat paljon asiakkaita kävelymatkan päähän. Soininvaara ehkä unohti digitalisaation, mutta eihän sekään työntekijöiden määrää lisää vaan asiantuntijoiden.

    Johtopäätös:

    ”Työllisyyden nimissä tarvitsisimme suurempia palkkaeroja, mutta emme suurempia tuloeroja... Palveluyhteiskunnassa tarvitaan suurempia palkkaeroja kuin teollisuusyhteiskunnassa – mitä korkeammat verot, siitä suurempia palkkaeroja tarvitaan. Suuremmat palkkaerot toisivat avustavan työvoiman takaisin työpaikoille. Saksassa on jopa tutkimuslaitoksissa matalapalkkaista avustavaa työvoimaa. Tutkijat voivat keskittyä päätyöhönsä, mikä nostaa työn tuottavuutta korkean osaamisen töissä, ja taviksetkin saavat töitä.”

    Intellektuelli ajattelee ja yllättää, sovinnainen hokema ei sovi hänen suuhunsa.

    Soininvaara saattaa olla kapinallinen, mutta on vaikea sanoa mihin kapina kohdistuu. Tai, Marxin tavoin hän huomaa miten ihminen on (yhä) olosuhteiden ja ympäristön vanki. Kapinallisuus on adaptoitumista. Se että Soininvaara puolustaa kehitystä ja järkeä pukee hänet valistusajalla räätälöityyn intellektuellin rooliin.

    Ei tarvitse olla moralisti eikä koomikko puhuakseen asiaa, totuuksia.

    Dandyillä on tehtävänsä, mutta niin on myös ajattelijoilla.

                                                   Jaakko Salovaara, Trier, 2014.
Marx syntyi Trierissä.

John Carey: The Intellectuals and the Masses. Pride and Prejudice among the Literary Intelligentsia, 1880-1939. faber and faber, 1992.

Alice Gregory, Pankaj Mishra: Is it Still possible to Be a Public Intellectual? International New York Times, 24.11.2015.

Paavo Lipponen: Järki voittaa. Otava, 2008.

Karl Marx, Friedrich Engels: Kirjallisuudesta ja taiteesta. Suom. Robert Kolomainen. Edistys, 1974.

Osmo Soininvaara: Mihin kasvu katosi? Suomen Kuvalehti, 18.3.2016.

(*) Suomen Kuvalehden satavuotisjuhlanumero ilmestyi kuluvalla viikolla. Otavamedian kustantaman lehden päätoimittajana on Ville Pernaa.