[hetkellistä]
 |
| Kyösti Salovaara, 2016. Näkymä Col d'Aubisquelta Pyreneillä. |
Askeleita
pihatiellä.
Keltaiset,
oranssin vipevöimät vaahteranlehdet kahisevat ja kipuavat nilkkaan
asti.
Kulkija
tuntee kävelevänsä lujalla maaperällä; kuivuvien lehtien alla,
soran ja saven peittämänä on luja kallio joka pysyy. Lehdet
syntyvät, kasvavat, kellastuvat ja putoavat maahan, hajoavat ja
mätänevät, mutta kallio jalkojen alapuolella lepää paikallaan.
Hetkinen,
kulkija hyvä!
Geologia
kertoo, että maapallon kuori on koko ajan liikkeessä. Pysähdy:
kuuletko liikkeen jalkojesi alapuolella? Suomi liikkuu
peruskallioineen koilliseen kolme senttimetriä vuodessa. Sadan
miljoonan vuoden päästä seisot nykyisen Taimyrin niemimaan
pohjoispuolella.
Jos
pelästyt, nojaa vaahteran tukevaan runkoon. Harmi että unohdit pitkät
alushousut kotiin. Siperiassa kylmä tuuli käy nilkkoihin, ja
silloin voit vain muistella menneen ajan lämmintä Suomea.
Maapallon
geologista aikaa on vaikea tajuta.
”Kukaan,
paitsi ehkä Jumala, ei pysty ymmärtämään kuinka pitkä aika 4,6
miljardia vuotta on”, huokaa Juha Pekka Lunkka teoksessaan
Maapallon ilmastohistoria.
Sitäkin on vaikea tajuta, että kaikki muuttuu jatkuvasti. Jos
mannerlaattojen puristus katoaisi, jopa Mount Everest valuisi
eroosion vaikutuksesta meren pinnan tasolle alle kymmenessä
miljoonassa vuodessa. Se on silmänräpäys geologin silmissä, sanoo
Lunkka. Jos sitten menisin viiden miljoonan vuoden päästä ottamaan digikuvan Col d'Aubisquen solasta Pyreneillä, sitä ei kenties enää löytyisi vuorien
välistä vaan näkisin pelkkää tasankoa aina Iberian niemimaan
rantaan asti. Aaltojen välkkeen, turkoosin unelman.
Mutta
maankuoren jännitteet kannattelevat vuoristoja, pitävät laaksoja kohdallaan, tasankoja ja ylänköjä sijoillaan.
Hidas muutos varmistaa näennäisen rauhallisen maiseman ihmisen katseltavaksi.
Paralleeli
saattaa olla haettua, väkisin piirrettyä.
Miten
verrata sivilisaatiota Mount Everestin tai Col d'Aubisquen kymmenien
miljoonien vuosien historiaan? Parhaimmillaankin kirjallisuus ja
tiede (sivistys) ovat tuskin edes silmänräpäys ajassa, oikeastaan pelkkä houreinen
ajatus, joka tuli ja meni. Salama välähti ja maiseman
piirteet näkyivät hetken.
Tänä
kesänä, joka juuri koettiin, on todettu että länsimaissa eletään
totuuden jälkeistä aikaa, faktojen jälkeistä aikaa.
Brexit-äänestys Englannissa, entisten rautaesiripun takaisten
valtioiden kääntyminen takaisin totalitaariseen menneisyteen,
Donald Trumpin vaalikampanja USA:ssa ja kansanäänestys
Kolumbiassa - missä kansa päätti että sota on parempi kuin rauha –
ovat romahduttaneet uskon tiedon merkitykseen. Kansaa voi todella
ohjailla valheilla ja ennakkoluuloilla.
Kyynikko tietysti iloitsee: totuuden jälkeinen aika karistaa viimeisenkin
romanttisen harhaluulon kansan tiedollisesta ja moraalisesta
autenttisuudesta. Lienee silti jonkinmoinen shokki oivaltaa, että
”kansa ei tiedä”.
Johanna
Korhonen totesi viime viikolla Pressiklubissa, että olemme
siirtyneet valistusajan jälkeiseen aikaan. Ikään kuin taaksepäin,
pimeämpään.
Maailman
menon voi nähdä synkkänä tai vieläkin synkempänä.
Mutta
onko synkkyys ylireagointia, ylijärkeilyä?
Onko
kansa muka tyhmentynyt? Kirjallisuus menettänyt merkityksensä?
Tieto valtansa?
Entäpä
jos kysymys on siitä, että kansa on löytänyt normaatilansa, se on
sellainen kuin sen pitääkin olla. Onko ”kansa” (nyt kirjoitan
sen lainausmerkkeihin) koskaan halunnut aidosti muuta kuin leipää
ja sirkushuveja? Kenties usko tietoon ja sivistykseen on vain tahdoton pilkahdus eliitin silmäkulmassa.
Sitä
paitsi hyvinvointivaltio mahdollistaa puhtaan ja egoistisen
individualismin – sehän on koko hyvinvointivaltion idean ydin.
Yhteiskunta hoitaa turvaverkostot (korkean verotuksen avulla) ja
yksilö voi keskittyä itseensä, oman navan kaiveluun.
Eräänlainen
vapauden valtakunta tämä. Saatiin mitä tilattiin.
Eliitin
kannalta ongelma syntyy siitä, että oman navan kaivelu ei johda sivistyksen korkeimpien muotojen tavoitteluun. Toki kirjoja
kirjoitetaan, painetaan ja luetaan, mutta eihän kirjallisuudella
kaikkineen ole kuin marginaalinen merkitys – jos sitäkään –
modernin tiedonvälityksen kentällä. Eikä se johdu kirjallisuuden
laadusta tai sen puutteesta, vaan siitä että maailma on muuttunut;
että ei ole kollektiivisia eikä homogeenisia luokkia, joille
romaaneja voisi kirjoittaa, ei ole yhtenäisiä ryhmiä, luokkia tai
porukoita joille kirjallisuus saattaisi yhteiskunnallisesti avata
tien parempaan.
Sillä
parempi on jo nyt tässä. Ja erilaisia porukoita on melkein kuin
hiekanjyviä Yyterissä.
Niinpä
me elämmekin Urbaanin Lässytyksen Aikakautta.
Se
saattaa olla synonyymi valistusajan jälkeiselle ajalle, mutta on
sitä koomisempi (ja traagisempi) ilmaisu mediatodellisuudelle.
Urbaanin
lässytyksen aikakaudella kaikki muuttuu fanittamiseksi. Laatulehden
ja laaturadion sisältö on yhä enemmän kevyen musiikin idolien
varassa. Kun ”taiteilijoita” haastatellaan, heitä ei haasteta
kysymyksillä vaan idolia palvovilla katseilla ja myötäsukaisella
lässyttämisellä. Harmi kyllä, fanittaminen on myös keskeinen
tapa käsitellä kirjallisuutta ja kirjoja.
Tietenkin
idoliaan saa ihailla ja sen saa tuoda julki.
Mutta
jos kirjallisuus on pelkkää fanittamista, mitä kirjallisuus
oikeastaan enää sanoo? Vai sanooko mitään? Merkitseekö mitään?
Sartre muistutti ettei merkityksiä maalata eikä sävelletä.
Olisiko
tässä avain nykyhetken ymmärtämiseen? Kun mediatodellisuus on
melkein pelkkää fanittamista, siihen ei voi enää ladata
merkityksiä. Siis todellisuutta selittävää viestiä, eikä
varsinkaan viestiä joka johtaisi todellisuuden muuttamiseen.
Mutta,
kuten totesin, hyvä on tässä ja nyt, joten muutosta ei kaivata.
Urbaanin
Lässyttämisen Aikakaudella kaikki on näyteltyä tosi-teeveetä.
Näyttelijät
eivät näyttele jotakin hahmoa vaan he näyttelevät näyttelemisen
näyttelemistä. Laulajat eivät tulkitse lauluja vaan he näyttelevät
laulajaa joka on tulkitsevinaan laulua. Journalismi ei etsi totuutta vaan
näyttelee journalismia joka on etsivinään totuuttaa.
Ilmeisesti
myös poliitikot näyttelevät poliitikkoja, joka ovat muuttavinaan
maailmaa.
Sekä
journalismiin että poliitiikkaan kaipaisi ajatusta. Siis
ajattelemisen filosofiaa. Mutta ajattelijaa on vaikea näytellä,
koska ensin pitäisi osata ajatella. Sitä paitsi kansa taitaa tykätä
poliitikoista, jotka eivät ajattele vaan näyttelevät.
Onko kirjallisuuden merkityksen katoaminen ja valistusajan päättyminen saman kehityksen tulosta? Ovatko ne toinen toisiaan, saman kolikon kääntöpuolia?
Kirjallisuus
on tietysti niin iso asia ettei siitä pysty puhumaan näin pienessä
pakinassa. Isot sanat puuttuvat.
Kirjallisuutta
on liian monta: proosa, runo, essee ja kaiken pohjalla fakta,
tietokirjallisuus. Eikä pidä unohtaa erilaisten laitteiden
manuaaleja. Niissä totuutta yhä vaalitaan, vaikka sanoja ei aina
ymmärrä.
Kun
Tero Tähtinen julisti pari vuotta sitten Parnassossa, että
moderni essee on ensi sijassa kaunokirjallisuutta, ja että sen ei
tarvitse perustua faktoihin eikä totuuden tavoitteluun eikä pyrkiä
tiedon viestittämiseen, hän tuli määritelleeksi hyvin totuuden
jälkeisen ajan ja sen miksi kirjallisuus on hukannut merkityksensä.
Kaikki on fiktiota, estetiikan kvasipsykologiaa.
Urbaani
lässyttäminen riittää todellisuudeksi. Se on viesti.
”Irrota
sanat merkityksistään, ja maailma on sinun”, tuumailee Guido
Brunetti Donna Leonin romaanissa Kultamuna.
 |
| Kyösti Salovaara, 2016. Eskapismin merkit. |
______________________________________________________________
Donna
Leon: Kultamuna. (The Golden Egg, 2013.) Suom.
Kaijamari Sivill. Otava, 2014.
Juha
Pekka Lunkka: Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista
jääkausiin. Gaudeamus, 2008.
Jean-Paul
Sartre: Mitä kirjallisuus on? (Qu'est-ce que la
littérature?, 1948.) Suom. Pirkko Peltonen ja Helvi Numminen.
Otava 1976.
