Pikku hiljaa, vähitellen, melkein huomaamatta

 [jäähyväisiä kesälle]

Kyösti Salovaara, 2021.
Kemijoki.

Vaikka Stephen Hawkingin kosmologiset teoriat perustuvat luonnonlakien tutkimukseen, hän muistuttaa että todellisuutta lopulta tarkastelee ja selittää ihminen eikä kukaan muu, siis ei kivi eikä kanto.

    Antropistisen periaatteen mukaan voidaan sanoa esimerkiksi näin: ”Me näemme maailmankaikkeuden sellaisena kuin näemme, koska olemme olemassa.”

    Ja edelleen: ”Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se näyttää?”

    Siksi että:

    ”Jos se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi!”

- KS Deadline Torstaina pakinassa 12.1.2017.

Ajat Helsingistä Lappiin.

    Matka taittuu, kesä katoaa peruutuspeiliin.

    Tämmöisestä matkasta löytää monenlaisia vertauskuvia. Kevyitä ja raskaita.

    Muutos tapahtuu vitkaan, melkein huomaamatta. Tai kyllä sen huomaa, mutta vasta jälkeenpäin, sitten kun muutos on tapahtunut, kun uusi tilanne vallitsee.

    Ensin kuvittelee, että puut kellastuvat jo kehäkolmosen jälkeen. Eivät kellastu. Vielä Pieksämäelläkin vihreä hallitsee maisemaa. Kuopion jälkeen keltainen lisääntyy, mutta vasta jossain Iisalmen ja Kajaanin puolivälissä tajuaa, kuinka ruska vipevöittää maiseman. Ja siitä eteenpäin punaiset mustikanvarvut reunustavat asfalttipolkua kohti Kemijärveä ja sen takaisia tuntureita.

    Perillä kesä on muistikuva.

Täytyy mennä toisaalle ollakseen läsnä.

    Ruskan värjäämien metsien ja heinikoiden keskellä kuvamuistin läpi tunkee alikulkutunneli Vanhankaupungin kosken liepeillä. Pitkä, ruma, synkkä, melkein pelottava. Katutaiteilijat ovat sotkeneet betonikuilun graffiteillaan. Ne ovat kuin koiran kusijälkiä hangella, paitsi että näitä ei kesä sulata eikä pyyhi pois urbaanin polun seiniltä.

    Miksi ihminen haluaa jättää kusijälkensä näkyville?

    Onko se reviirin merkkaamista vai kapinaa järjestystä kohtaan? Vai molempia?

    Toisaalta, mitä taide on? Onko sekin vain reviirin reunustamista oman mielen maisemalle, joka toki muistuttaa muiden ihmisten mielien peltoja ja metsiä, taloja ja toreja?

    Kun mietitään kansallista ja kansainvälistä, onko esimerkiksi abstraktissa maalaustaiteessa mitään kansallista? Miten siinä edes voisi olla, kun se ei esitä yksikäsitteisesti selitettävissä olevaa?

  Tai jos katsotaan impressionistista taidetta, tukeutuuko sekään lopulta kansallistunteeseen, vaikka esittääkin Pariisin bulevardeja tai Givernyn lummelampia? Jos Claude Monet olisi matkustanut Helsinkiin ja asettanut kankaansa kauppatorin kulmaan, olisiko syntynyt suomalainen vai ranskalainen impressio vai pelkästään Claude Monetin luoma impressio vailla kansallistunnetta ja valtioiden rajoja?

Kyösti Salovaara, 2021.
Vieskonsalmi.

Kyösti Salovaara, 2021.
Urbaani "ruska"!

Kyösti Salovaara, 2021.
Pyhätunturi.

Mäkiä. Ylämäkiä.

    En etsi mäkiä. Mieluummin kävelen tasaisella.

    Jostakin syystä ylämäet löytävät minut. En pääse pakoon, en Espanjassa enkä Lapissa.

    Epäily herää. Onkohan maailmassa eri määrä ylämäkiä ja alamäkiä? Jos maapallo on pyöreä, ylä- ja alamäkien määrä vakioituu. Mutta jospa kaikki riippuu katsojasta eikä geologistopografisesta päättelystä? Uskallanko viedä antropistisen maailmanselityksen niin pitkälle, että kuvittelen oman elämäni kaiken keskipisteeksi? Että se alkoi suppilon alapäästä Kotkassa kauan sitten ja on laajentunut suppilon auetessa ylämäkeen kävellessä? Että tämä selittää sen miksi kohtaan aina ylämäkiä ja tuskin lainkaan alamäkiä? Jokainen ylämäki avartaa suppilon reunaa kauemmaksi.

    Jotta puntit menevät tasan, teoriani mukaan täytyy toisaalla olla ihmisiä, jotka kulkevat alati alamäkeä, heidän suppilonsa on minun avautuvaan suppilooni nähden käänteisiä, heidän elämänsä alkaa suppilon avaralta reunalta ja päättyy suppilon keskelle.

    Tämä kuulostaa pähkähullulta. Sitä se onkin.

    Tutkimukseni ovat vielä kesken. Lasken vektoreita, jotka suuntautuvat mäkien huipulle ja laaksojen pohjalle. Kun kaikki lasketaan yhteen, saadaan todenäköisesti maapallo, joka ei ole suppilo vaan suunnilleen pyöreä niin kuin meille on opettettu jo alakoulussa. Tämmöinen mielen matematiikka tuntuu vaikealta. Pätevätkö luonnon lait myös mielen matematiikassa?

    Noitatunturin rinteellä kulkee patikoijia. He rakastavat ylämäkiä. Aapasuolla puut kuivuvat pystyyn.

Kyösti Salovaara, 2021.
Tunturiaapa, Noitatunturi ja Ukonhattu.

Tästä kaikesta - suuresta ja pienestä, keltaisen ja punaisen värisävyistä ynnä hetkittäin sinisestä taivaasta - tulee mieleen kuinka subjektiivisia ihmisen ajatukset ja arvoarvostelmat ovat.

    Ajattellaanpa vaikka pessimismiä ja optimismia.

    Sanotaan, että pessimisti pelkää maapallon tuhoutuvan ihmisen ahneuden takia. Optimistin puolestaan uskotaan pelastavan maapallon.

    Mutta jos tarkoitus on säilyttää luonto sellaisenaan, niin optimistihan on se joka toivoo ihmissuvun kuolevan maapalloa pilaamasta ja pessimisti puolestaan on sellainen, joka pelastaa ihmissuvun ja tekee luonnon tuhoamisen edelleen mahdolliseksi ja kannattavaksi.

    Näin ollen, jos kaverisi sanoo olevansa pessimisti tai optimisti, et mitenkään voi tietää minkä suhteen ja missä määrin. Tarvitaan jatkokysymyksiä, tarkentavaa arviota arvoastelmista ja siitä kenen vankkureissa kaverisi matkustaa. Kuskin paikalle ei moni pääse.

    Syyspäivä on tasattu. Kesän lämpö haihtui matkalla pohjoiseen. Värit muuttuvat, ylämäkiä ei pääse karkuun, vaikka olisi kuinka optimistinen tahansa. Tähän pitää alistua. Maisema on niin leveä kuin reunat valokuvassa. Nurkan taakse on mahdoton kurkistaa, mutta kameraa voi siirtää.

Kyösti Salovaara, 2021.
Riisitunturi.

Nukkuiko runoilija syksynsä yli?

[ruska suomalaisessa lyriikassa]

Kyösti Salovaara, 2019.

Syksy.

    Värejä, hiljaista kuolemaa, uudelleen syntymisen valmistelua. Sateen ropinaa. Mustarastas kääntelee vaahteranlehtiä. Punarinta kätkeytyy pensasaidan oranssiin. Elämän varoitusääniä.

    Tähän tarttuen luin espanjalaisesta lehdestä makaaberin vitsin: Kaikki sienet ovat syötäviä. Joitakin voi syödä kerran.

    Syksyllä on makaaberi puolensa ja koreat värit.

    Niinpä ryhdyin lukemaan suomalaista lyriikkaa. Mitä se kertoo ruskasta, syksyn väreistä? Millaisia adjektiiveja kirjoittamisen taiturit käyttävät kuvatessaan syksyä, sen väriloistoa, sateista harmautta?

    Luin parissa päivässä jotain 2000 suomalaista runoa. Hyllystäni poimittuja.

    En löytänyt runsasta syksyä. En löytänyt ruskaa. En koreita väreitä. Jonkin verran alakuloa silti.

    Suomalainen lyriikka sulkee silmänsä syksyn väreiltä, kääntää katseen toisaalle.

No, tietenkään en lukenut yli 2000 runoa ajatuksella, merkityksellä, ymmärryksellä vaan sanoja ”skannaten”, pinnallisia runon kuvia etsien.

    Mutta runojen sanoja kuitenkin selasin ja jotakin syksyistä löysin. Luultavasti monta sanaa jäi huomaamatta, mutta… eräänlainen tutkimusmatka tämäkin oli.

    Matka pettymyksen harmauteen, asiallisuuteen, apeuteen – suomalaiseen lyriikkaan.

    Kirjahyllyni valikoima saattaa olla satunnainen, ainakin siinä mielessä että valikoman runot kirjoitettiin pääosin vuosina 1940-1980 eikä sitä uudempaa lyriikkaa ollut tarjolla.

    Mutta kun tarkistan Kai Laitisen esittelemät lyriikan keskeiset virtaukset teoksista Suomen kirjallisuus 1917-1967 (Otava, 1970) ja Suomen kirjallisuuden historia (Otava, 1981) huomaan että lukemani runot (runoilijat) edustavat varsin kattavasti toisen maailmansodan jälkeistä runoutta, joka suurelta osin kytkeytyy ns. modernismiin ja sen liepeillä kirjoitettuun lyriikkaan.

    Runot ilmaisevat aikakautensa hengen.

Luettelen lukemiani runoilijoita.

    Tiedän: tämä on tylsää!

    Mutta täytyy luetella ollakseen uskottava.

    Siis: Lauri Viita, Juha Mannerkorpi, Arvo Turtiainen, Aila Meriluoto, Paavo Haavikko, Helvi Juvonen, Tuomas Anhava, Lassi Nummi, Eila Kivikkaho, Mirkka Rekola, Kirsi Kunnas, Pekka Parkkinen, Pentti Saarikoski, Eeva-Liisa Manner, Lasse Heikkilä, Anja Vammelvuo, Pertti Nieminen, Jyri Schreck, Pentti Holappa, Eeva Salo, Tyyne Saastamoinen, Harri Kaasalainen, Matti Rossi, Marja-Liisa Vartio...

    ”Kevääni on kirkas, maani paljas: kuloa”, kirjoitti Tuomas Anhava, ”kaiken ruohoa, menneen lihaa.”

    Tässä näkyy modernistin suhde syksyyn. Sitä ei ole. Mutta T.S. Eliot kurkistelee Anhavan hartioiden takaa.

Kyösti Salovaara, 2019.

Otan esimerkkejä suomalaisista syysrunoista. Ne puhuvat kieltään.

    Aila Meriluodon kokoelma Lasimaalaus (1946) oli nuoren, 22 vuotiaan runoilijan sensaatio. Runossa Pronssipatsas syksyisessä puutarhassa Meriluoto kuvasi paikalleen jähmettynyttä ja tiedotonta, jolla on aistit joita ei voi käyttää. ”Silmät, kääntyneinä tulijaan, / vain on toiset: kasvoerämaassa / niin kuin kaksi kaivoa ne on, / täysin tyhjät – vastuksettomasti / valmiit kaiken vastaanottamaan: / puitten säihkyn, kylmän auringon / sinen kuulaudessa loistokkaassa, / syksyn jälkeen talven härmäisen, / kevään, kesän, jälleen syksyn uuden - / viimein, kaiken jälkeen, ikuisuuden/ siitä verkkaisesti täyttyen, / niin kuin kaivot, piripintaan asti.”

    Helvi Juvoselle syysmetsä oli maahan putoavaa kuolemaa: ”Kuolette, huusi tuuli levittäin / värikkäät lehdet maahan. Loistivat ne / ja vaikenivat.” Arvo Turtiainen näki elämän kierron kokoelmassa Syyskevät (1959): ”Katsele näitä lehtiä: / syksyä niissä, / ruostetta / kevättä niissä, / silmuja.” Myös Lauri Viidan kokoelmassa Betonimylläri (1947) syksy on kiertokulun kulma: ”Syksyllä pudota, keväällä itää / jokaisen eläjän osata pitää.”

    ”Ja muistan syksyn /”, kirjoitti Mirkka Rekola vuonna 1972, ”kun kävelin tästä / vaahteran punaisten latvalehtien yli.” Sen sijaan Pekka Parkkinen näki syksyn läpi muualle: ”etsin syksyn putoavien lehtien seasta / Rilken sydäntä.” Ja Pentti Saarikoski tuskaili ollako kommunisti vai ei vuonna 1966: ”Olen ollut lapsi, pieni poika, nuorukainen, ja nyt on syksy, / minulla oli isä, / ja äiti,/ isän maa, äidin kieli, mutta syksy on sielu, / ja kommunismin / turhat lehdet / putoavat, varisevat, miten murheellista / matkalla, / aina,/ minä/ tällä tiellä.”

    Syksy on siis aika haalea väri suomalaisessa runossa. Pitää lukea 2000 runoa löytääkseen muutaman väripilkun, niin kuin Eila Kivikkahon runon Vaahtera syysvalossa esikoiskokoelmassa Sinikallio (1942):

      Tämän värittömän kaupungin keskellä,

      tämän harmaan taivaan alla

      olen ainoa täplä tänään,

      liian kirkas:

      minun sydämeni purppurainen loiste

      ja ajatusteni sateenkaari.

      Erotun liikaa kaikista täällä.

      On kuin pitäisi minun

      punata pilvet elämänhaluni hehkulla.

      On kuin pitäisi minun

      silata sinellä varjot,

      värjätä vihreiksi oksat

      ja suunnata kirkkaan keltaiset valokeilat

      sumeaan seutuun.

      Hetkeksi

      voi vaahtera verhota väreillä tiet.

      Pian unhoittuu

      joka lehti hangen alle.

      Ja nietos kummastelee

      miten mustat oksat

      joku tohtii ojentaa sen kiteitten yli.

Miksi suomalainen runoilija nukkui syksyn yli?

    Se voi johtua käytännöllisistä syistä. Runoilijat tekivät runoilemisen ohessa muuta elääkseen. Ehkä runoja kirjoitettiin kesälomilla ja keväällä hiihtolomien aikaan ja pääsiäisenä.

    Toisaalta Suomessa kesä on aina ollut lyhyt ja siksi sen kokemus on niin rajun väkevä. Kesän muistaa koska se menee nopeasti ohi. Joskus kesää odotetaan eikä sitä oikeastaan edes tule, joten sitä kaivataan jopa runoissa.

    ”Hoh hoijaa, olisipa aina kesä!” huudahti Arvo Turtiainen esikoiskokoelmassaan Muutos (1936). ”Mutta talvi tulee, paitasi on likainen. / Ei ole muurahaisia, ei auringonpaistetta / jossa tyhjää vatsaasi lämmittäisit.”

    Kai Laitinen luonnehtii Aila Meriluodon esikoiskokoelman erästä runoa näin: ”Runo oli illuusiottomuuden ja entisten ihanteiden särkymisen herjaava julistus, kovuudessaan pateettinen mutta aito.”

     Kun modernismissa ja sen liepeillä kirjoitetussa runossa säännölliset rytmit ja loppusoinnut väistyivät vapaan rytmin tieltä arkisten motiivien ja puhekielen vallatessa lyriikan, runoilijat kenties tarkoituksella välttelivät syksyn koreita värejä. Runokielen ei annettu tulla vietellyksi (pinnallisen) kauneuden hurmalle. Lyriikan kuvakieli oli binaarista: kesä on elämää ja talvi kuolemaa eikä siihen väliin mahdu juuri mitään muuta. 

    Mutta ehkä syksyn väreissä on myös filosofinen ongelma: miten syksyn koreat värit ja loistava hehku sopisivat kuoleman ja luopumisen sanakuvastoon? Runoilijat eivät halunneet - eivätkä kustannustoimittajat kenties antaneet heidän haluta - ”maalata” toritaidetta joka esittää maiseman kaikissa väreissään. Sillä, kuten tiedämme, puritaanille jopa impressionismi on eräänlaista ”toritaidetta”.

    Ruska loistaa, mutta suomalainen runoilija katsoo sisäänpäin löytääkseen sielunsa apeat kammarit.

Kyösti Salovaara, 2019.

Vaikeneeko sellun laulu Tanssi-Kuusisessa?

[Rooman tuho – ja Suomen]

Kyösti Salovaara, 11.10.2018.
Kotkalainen  perinnemaisema, työn ja tuotannon piiri.

Viime torstaina ajoin Helsingistä Kotkaan. Ruska hehkui moottoritien reunoilla. Auto kulki vaivattomasti punakeltaisten värisävyjen vipevöimässä luonnontunnelissa.

    Autoa ajaessa pystyy keskittymään ajatteluun. Vähän kuin kävellessä tai astioita tiskatessa.

    David Logde kuvasi eräässä romaanissaan johtajaa, jonka ainoa oma hetki päivässä oli matka autolla töihin kehätietä pitkin. Kun Virginia Woolf vaati, että naisen (naiskirjailijan) pitää saada ikioma työhuone ollakseen täysivoimainen nainen, miehet ovat useimmiten joutuneet tyytymään henkilöauton luomaan tilaan: auto on miehen oma ”työhuone”.

    Ajoin hautausmaalle. Sieltä menin Sapokkaan kahville. Söin croissantin. Sitten kävelin Juha Vainion katua pitkin aallonmurtajan ylittäen Luotsi-Kuusiseen. Kiipesin kalliolle ja siellä kököttävään näköalatorniin. Otin valokuvia kotkalaisesta maisemasta: edessä Kotkamillsin tehdaskombinaatio, missä tehdään myös kartonkia, joka sopii elintarvikkeiden säilytykseen ilman että kartonki pinnoitetaan muovilla. Taaempana oikealla: Sunilan sellutehdas, jota StoraEnso oli jo lopettamassa, mutta joka nyt tekee rahaa ennen näkemättömällä voimalla.

    Piipuista nousevat savut kertoivat, että puunjalostusteollisuus on muutakin kuin pelkkää historiaa Kymijoen suistossa.

    Mutta Kotkaan ajellessa mietin edellisenä maanantaina julkistettua ilmastopaneelin (IPCC) uhkaavaa raporttia. Tai en miettinyt itse raporttia vaan sen hermostunutta vastaanottoa Suomessa.

    Toisin kuin muualla, pinnallisesti seurattuna, sekä media että poliitikot näyttävät Suomessa olevan paniikissa. Järki sumenee. Päivästä toiseen julkisuuteen lähetetään vaatimuksia toimenpiteistä, joilla suomalaista kuluttajaa aiotaan kurittaa, ilmaston pelastamiseksi.

    Suomi on pieni kansakunta. Yhteisön homogeenisuus auttaa monessa vaikeassa asiassa. Päättäjät ovat kavereita keskenään. Median sana kuuluu, se otetaan huomioon.

    Mutta paniikkitilanteessa yhteisön pienuus ja kavereiden kaveruus on yliherkkä alusta. Yhteisessä paniikissa suhteellisuudentaju hämärtyy. Paniikki vie mennessään.

Kyösti Salovaara, 11.10.2018.
Kotkan Sahara. Kotkamillsin purukasojen dyynit ja
kaupunginpuutarhuri Heikki Laaksosen ideoima keidas
saksalaisesta leikkikalukaupasta hankittuine kuvineen.

Mittakaavan ymmärtäminen ja suhteellisuudentaju ovat matematiikkaa. Suomessa matematiikka on huonossa huudossa. Media pelaa yksityiskohdilla. Poliitikot vetoavat tunteisiin.

    Helsingin Sanomien päätoimittaja Antero Mukka kirjoitti säikähtyneenä kolumnissaan (14.10.2018), että ilmastomuutokselle pitää heti tehdä jotakin radikaalia, jotta hänen nyt 3-vuotias lapsensa voisi elää hyvää elämää vuonna 2050.

    Mukka yritti nähdä nykyhetken yli. Hänelle 32 vuotta eteenpäin edusti pitkäjänteisyyttä, tulevaisuuden huomioimista.

    Mutta entä jos mittakaavan laventaa?

    Juha Pekka Lunkka – Oulun yliopiston geotietieteiden laitoksen professori ja Helsingin yliopiston geologian ja paleontologian dosentti – huomautti teoksessaan Maapallon ilmastohistoria. Kasvihuoneista jääkausiin (Gaudeamus, 2008), että ”poikkeuksellisen leudon ilmastovaiheen hetkellä on paikallaan muistaa, että elämme geologisesti ajatellen jääkautta eli kylmää ilmastovaihetta, jota on kestänyt 52 miljoonaa vuotta.”

    Maapallon kylmeneminen johtuu luonnontieteen nykyisen käsityksen mukaan maannerlaattojen liikkeistä ja törmäyksistä. Laattatektoniset tapahtumat ovat vähentäneet ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta. ”Näyttää siltä, että ilmaston vakaus on hyvin harvinaista, kun taas epävakaat, lähes kaoottiset ilmasto-olot ovat todennäköisesti vallinneet pitkien kylmien ilmastovaiheiden aikana.”

    Lunkka totesi johtopäätöksenä, että elämän historia on opettanut, että luonto ei sopeudu nopeisiin ilmastomuutoksiin. ”On lähes mahdoton ennustaa tarkasti, miten maapallon ilmasto kehittyy lähitulevaisuudessa ja miten nopeaa tämä kehitys on. Varmaa on ainoastaan se, että ilmasto muuttuu. Olennaista ihmiskunnan kannalta on kuitenkin se, että kykeneekö ihminen muuttumaan.”

    Ihmisestä riippumatta luonto ja ilmasto voivat yllättää.

    Nyt, viime päivinä, katse on kohdistettu luontoon. Miten luonnolle käy, kysytään.

    Mutta ihminen on rakentanut myös toisen todellisuuden, taloudellisen ja henkisen yhteisön, joka monimutkaisuudessaan muistuttaa luonnon moninaisuutta ja monimutkaisuutta. Onko tuo kokonaisuus – jota usein kutsumme markkinataloutta hyödyntäväksi hyvinvointivaltioksi – yhtä herkkä ja haavoittuva äkillisille muutoksille kuin biologinen elämä maapallolla? 

    Pitääkö luontoa pilaavasta ja ilmastoa haittaavasta toimeliaisuudesta luopuessa, löytää yhtä suuri toimeliaisuus jostakin muualta?

Miksi Rooman mahtava imperiumi tuhoutui?

    Jyväskylän yliopiston taloushistorian ja strategian professori Juha-Antti Lamberg vastasi toimittaja Niko Vartiaiselle Helsingin Sanomien haastattelussa (9.7.2017), että se johtui talouskasvun loppumisesta, kansantalouden supistumisesta.

    Roomassa kaikki alkoi väestön vähenemisestä. Imperiumi menetti alueita ja niiden mukana väestöä. Samalla syntyvyys laski ja kuolleisuus kasvoi sotien ja tautien myötä. Väestön vähetessä myös kauppaa käytiin vähemmän ja verokertymä pieneni. Keskusvallan pienentyneet resurssit alkoivat näkyä kaikkialla. Paikat niin sanotusti repsottivat.

    ”Ensin vähenee taloudellinen aktiivisuus, tulee vähemmän verotuloja, ja sen jälkeen alkavat instituutiot ja säännöt rapautumaan. Meille oli hätkähdyttävintä ymmärtää se, että talouden alamäki oli järkyttävän dramaattinen. Palattiin pronssikauden tasolle 50–100 vuodessa.”

    Lamberg tiivisti: ”Taloudellinen aktiivisuus on riippuvainen siitä, kuinka paljon on ihmisiä käymässä kauppaa, myymässä ja ostamassa. Ei ole mallia hallitusta alaspäin menemisestä. Sen takia esimerkiksi degrowth-keskustelu on mielenkiintoista. Siinä sanotaan, että pitäisi olla vähemmän, mutta ei sitä, että mitä sitten, kun on vähemmän.”

    Edellä lainattu tyrkkii miettimään.

    Säilyykö hyvinvointivaltio (yksilönvapaus, aineellinen ja henkinen tasa-arvo, sosiaalinen turvallisuus jne.) jos maapallo yritetään pelastaa vähentämällä kulutusta kaikkialta? Jos kulutusta vähennetään merkittävästi, ajaudutaanko samanlaisen negatiivisen kasvun kierteeseen mikä tuhosi Rooman imperiumin?

    Hyvinvointivaltio ei ole graniittia vaan prosessi.

Kotkassa oli kaksi Kuusista, kaksi saarta.

    Toinen, ns. Luotsi-Kuusinen sijaitsi Kotkansaaren kupeessa, kapean salmen erottamana. Se oli vanha luotsien tukikohta. Nyt saareen vie pengertie, entinen sisäväylä on katkaistu. Luotsi-Kuusisesta on tullut osa Kotkansaarta.

    Toinen Kuusinen sijaitsi Mussalon saaren lähellä. Kuusisessa oli tanssilava, jossa musiikki ja iloinen mieli raikuivat kesäiltoina. Niinpä sitä kutsuttiin Tanssi-Kuusiseksi.

    Kun Kotkan satama siirrettiin Mussaloon, satama rakennettiin Tanssi-Kuusisen ”päälle”, siitä tuli osa Mussalon modernia satamaa.

    Voiko Mussalon satamaa pitää hyvinvointivaltion atavistisena Tanssi-Kuusisena?

    No, Hamina-Kotka-sataman toimitusjohtaja Kimmo Naski kertoi muutama päivä sitten Ylelle (13.10.2018) Mussalon sataman laajennuksesta. Urakka maksaa 55 miljoonaa euroa. EU maksaa siitä viidenneksen. 

    ”Sellu on uusi Nokia”, Naski visioi, ”metsäteollisuuden kovin hittituote. Sen maailmanmarkkinahinta on noussut kovasti, ja sille etsitään uusia tarkoituksia, kuten muovin korvaamista.”

    ”Mussalon satamasta on tarkoitus tulla Itämeren johtava sellusatama!”

Kyösti Salovaara, 11.10.2018.
Helen tekee "puhdasta sähköä"
 Kymijoen suussa Ahvenkoskella.
Nousulohi ei kiitä.

Säilyykö hyvinvointiyhteiskunta kun taloudellista toimintaa vähennetään?

    Tuleeko Mussalosta johtava sellusatama, jos Eurooppa tai ainakin Suomi muutetaan metsäksi, johon ei saa koskea? Jos metsäteollisuus ajetaan alas, Suomessa riittää puita halattavaksi, mutta kuka maksaa puidenhalaajien elämän jos yhteiskunnassa ei ole vaihdantaa eikä yrityksiä, jotka maksaisivat palkat?

    Oletko koskaan kysynyt itseltäsi, miten on mahdollista, että suomalaiset käyvät kouluja noin 25 vuotta ja lepäilevät eläkkeellä noin 20 vuotta ja tekevät työtä vain 40 vuotta? Kuka tai mikä maksaa ”joutenolon”?

    Suomi on yksi harvoista maista, joissa hiilipäästöt ovat reilusti vähentyneet. Sähköntuotannosta n. 90 % on pian päästötöntä. Miksi Suomi on paniikissa? Mallioppilas!

    Ilmastoraportti tuli taivaan lahjana ihmisille, jotka ovat aikaisemmin, ennen ilmastomuutoksen painetta, vastustaneet muista syistä  ”turhaa” kulutusta: autoilua, matkustamista ja eläinperäisten ruoka-aineiden syömistä. IPCC:n raportti on voimaannuttanut erilaiset yhden asian ajattelijat, joille kaikki näyttäytyy mustavalkoisena, ehdottomana. Rahvasta kovistellaan; eliitti toki säilyttää privileegionsa matkailuun ja hyvin syömiseen.

    Oireellista on, että julkisessa keskustelussa vaaditaan ”pahan” lopettamista kertaiskulla, eikä lainkaan pohdita miten erilaisia prosesseja kehitettäisin vähäpäästöisiksi tai päästöttömiksi. Ideologia on järkeä vahvempi.

    ”Pitäisikö valtion jotakin tehdä ruokavaliolle?” kysyi sisäministeri Kai Mykkänen Uuden-Suomen blogissa (15.10.2018.). ”Aihe on aika lailla tabu. Mutta voi toki kysyä, miksi pidämme luonnollisena päästöjen mukaan verottamista liikenteessä, lämmössä ja sähkössä, mutta emme ruoassa?”

    Onko ihmisen elämä haitta? Pitääkö sillekin laittaa haittavero?

    Helsingin seudun liikennepäästöt ovat maailman mittakakaavassa niin pienet, että kahdella desimaalilla ilmaistuna luku on 0,00. Siitä huolimatta päättäjät ovat ärtyneitä kun eivät saa aikaiseksi tietulleja Helsingin kehäteille.

    Kun Mykkänen - ja monet muut – harkitsevat ruoan laittamista haittaverolle, eikö vielä tehokkaampaa olisi muuttaa lapsilisät negatiiviseksi? Mitä enemmän lapsia, sitä rankemman veron perhe joutuisi maksamaan?

    Tämä tarkoittaisi, että Suomi uhrautuu maapallon puolesta. Kansallinen itsemurha tapahtuisi hyvässä globaalissa tarkoituksessa.

Ajatuksilla voi leikkiä.

    Ikävämpää on, jos ne muuttuvat todeksi.

    Ottaen huomioon Juha-Antti Lambergin analyysin taloudellisen toimeliaisuuden merkityksestä yhteiskunnan säilymiselle elinvoimaisena, mietitäänpä mitä ehdotetut kulutuksen vähentämisvaatimukset tarkoittavat pahimmillaan, sokeasti toteutettuina.

    Hallitus ja eduskunta pystynee ilman perustuslakivaliokunnan lupaa rankkoihin veronkorotuksiin. Oletetaan että jonakin yönä pannaan toimeksi ”turhan kulutuksen” mittava haittavero. Sen piirissä ovat mm: yksityisautot, lentomatkustaminen, eläinperäiset tuotteet. Mutta haittaveron piiriin tulee myös edellä mainittujen tuotteiden mainostaminen, koska se lisää ”turhaa kulutusta.”

    Jonkin ajan päästä kaupallinen media kuolee, kuihtuu pois mainostulojen loppuessa.

    Maatalouselinkeino romahtaa nopeasti.

    Kauppoja suljetaan, suurin osa kulutuksesta loppuu ja sitä mukaan syntyy tuhansia ja tuhansia työttömiä. Lentokentät hiljenevät. Miljoonien tai miljardien investoinnit Helsinki-Vantaalle alkavat ruostua ja rapistua. Lapin matkailu hiipuu. Tuntureilla kuulee vain tuulen huminan.

    Jos jättiläismäinen haittavero tulee voimaan myös muualla Euroopassa, metsäteollisuuden tuotanto seisahtaa. Kotkan satama hiljenee. Kohta työttömyys ylittää miljoonan maagisen rajan. Antero Mukan lapsi täyttää 50 vuotta ja kysyy eläkkeellä olevalta isältään, voiko työttömyyden potutukseen kuolla.

    Ihmiset menettävät työpaikkansa. Kulttuurilaitoksien ylläpitoon ei ole rahaa. Helsingin kaupunginorkesteri lakkautetaan, Oodi suljetaan ja kirjat poltetaan Vantaalla jotta saadaan vähän lämpöä aikaiseksi, Finlandiatalo puretaan ja tontti metsitetään.

    Kun ei ole enää veronmaksajia, sairaaloita suljetaan, ovet pannaan kiinni. Yliopistojen opiskelijamäärät vähennetään murto-osaan nykyisestä, koska koulutukselle ei ole mitään käyttöä eikä ole rahaa maksaa opettajien palkkoja. Rautatie- ja maantiesillat romahtavat. Ikkunoista vetää eivätkä patterit lämpiä kunnolla.

    Toimeentulotukea voi hakea, mutta valtion kassassa ei ole senttiäkään. Lainaa ei saa, koska markkinatalous seisoo kuin härkä uuden veräjän edessä. Ei ole mitään mitä antaa takuiksi, ei mitään mihin lainan vaihtaa.

    Kiittääkö luonto?

Kyösti Salovaara, 11.10.2018.
Tanssi-Kuusisen atavistinen haamu:
Mussalon satama.