[jäähyväisiä kesälle]
![]() |
Kyösti Salovaara, 2021. Kemijoki. |
- Vaikka Stephen Hawkingin kosmologiset teoriat perustuvat luonnonlakien tutkimukseen, hän muistuttaa että todellisuutta lopulta tarkastelee ja selittää ihminen eikä kukaan muu, siis ei kivi eikä kanto.
Antropistisen
periaatteen mukaan voidaan sanoa esimerkiksi näin: ”Me näemme
maailmankaikkeuden sellaisena kuin näemme, koska olemme olemassa.”
Ja
edelleen: ”Miksi maailmankaikkeus on juuri sellainen kuin miltä se
näyttää?”
Siksi
että:
”Jos
se olisi toisenlainen, ei meitäkään olisi!”
- KS Deadline Torstaina pakinassa 12.1.2017.
Ajat Helsingistä Lappiin.
Matka
taittuu, kesä katoaa peruutuspeiliin.
Tämmöisestä
matkasta löytää monenlaisia vertauskuvia. Kevyitä ja raskaita.
Muutos
tapahtuu vitkaan, melkein huomaamatta. Tai kyllä sen huomaa, mutta
vasta jälkeenpäin, sitten kun muutos on tapahtunut, kun uusi
tilanne vallitsee.
Ensin
kuvittelee, että puut kellastuvat jo kehäkolmosen jälkeen. Eivät
kellastu. Vielä Pieksämäelläkin vihreä hallitsee maisemaa.
Kuopion jälkeen keltainen lisääntyy, mutta vasta jossain Iisalmen
ja Kajaanin puolivälissä tajuaa, kuinka ruska vipevöittää
maiseman. Ja siitä eteenpäin punaiset mustikanvarvut reunustavat
asfalttipolkua kohti Kemijärveä ja sen takaisia tuntureita.
Perillä
kesä on muistikuva.
Täytyy mennä toisaalle ollakseen läsnä.
Ruskan
värjäämien metsien ja heinikoiden keskellä kuvamuistin läpi
tunkee alikulkutunneli Vanhankaupungin kosken liepeillä. Pitkä,
ruma, synkkä, melkein pelottava. Katutaiteilijat ovat sotkeneet
betonikuilun graffiteillaan. Ne ovat kuin koiran kusijälkiä
hangella, paitsi että näitä ei kesä sulata eikä pyyhi pois
urbaanin polun seiniltä.
Miksi
ihminen haluaa jättää kusijälkensä näkyville?
Onko
se reviirin merkkaamista vai kapinaa järjestystä kohtaan? Vai
molempia?
Toisaalta,
mitä taide on? Onko sekin vain reviirin reunustamista oman mielen
maisemalle, joka toki muistuttaa muiden ihmisten mielien peltoja ja
metsiä, taloja ja toreja?
Kun
mietitään kansallista ja kansainvälistä, onko esimerkiksi
abstraktissa maalaustaiteessa mitään kansallista? Miten siinä edes
voisi olla, kun se ei esitä yksikäsitteisesti selitettävissä
olevaa?
Tai
jos katsotaan impressionistista taidetta, tukeutuuko sekään lopulta
kansallistunteeseen, vaikka esittääkin Pariisin bulevardeja tai
Givernyn lummelampia? Jos Claude Monet olisi matkustanut
Helsinkiin ja asettanut kankaansa kauppatorin kulmaan, olisiko
syntynyt suomalainen vai ranskalainen impressio vai pelkästään
Claude Monetin luoma impressio vailla kansallistunnetta ja valtioiden
rajoja?
![]() |
Kyösti Salovaara, 2021. Vieskonsalmi. |
![]() |
Kyösti Salovaara, 2021. Urbaani "ruska"! |
![]() |
Kyösti Salovaara, 2021. Pyhätunturi. |
Mäkiä. Ylämäkiä.
En
etsi mäkiä. Mieluummin kävelen tasaisella.
Jostakin
syystä ylämäet löytävät minut. En pääse pakoon, en Espanjassa
enkä Lapissa.
Epäily
herää. Onkohan maailmassa eri määrä ylämäkiä ja alamäkiä?
Jos maapallo on pyöreä, ylä- ja alamäkien määrä vakioituu.
Mutta jospa kaikki riippuu katsojasta eikä geologistopografisesta
päättelystä? Uskallanko viedä antropistisen maailmanselityksen
niin pitkälle, että kuvittelen oman elämäni kaiken
keskipisteeksi? Että se alkoi suppilon alapäästä Kotkassa kauan
sitten ja on laajentunut suppilon auetessa ylämäkeen kävellessä?
Että tämä selittää sen miksi kohtaan aina ylämäkiä ja tuskin
lainkaan alamäkiä? Jokainen ylämäki avartaa suppilon reunaa
kauemmaksi.
Jotta
puntit menevät tasan, teoriani mukaan täytyy toisaalla olla
ihmisiä, jotka kulkevat alati alamäkeä, heidän suppilonsa on
minun avautuvaan suppilooni nähden käänteisiä, heidän elämänsä
alkaa suppilon avaralta reunalta ja päättyy suppilon keskelle.
Tämä
kuulostaa pähkähullulta. Sitä se onkin.
Tutkimukseni
ovat vielä kesken. Lasken vektoreita, jotka suuntautuvat mäkien
huipulle ja laaksojen pohjalle. Kun kaikki lasketaan yhteen, saadaan
todenäköisesti maapallo, joka ei ole suppilo vaan suunnilleen
pyöreä niin kuin meille on opettettu jo alakoulussa. Tämmöinen
mielen matematiikka tuntuu vaikealta. Pätevätkö luonnon lait myös
mielen matematiikassa?
Noitatunturin
rinteellä kulkee patikoijia. He rakastavat ylämäkiä.
Aapasuolla puut kuivuvat pystyyn.
![]() |
Kyösti Salovaara, 2021. Tunturiaapa, Noitatunturi ja Ukonhattu. |
Tästä kaikesta - suuresta ja pienestä, keltaisen ja punaisen värisävyistä ynnä hetkittäin sinisestä taivaasta - tulee mieleen kuinka subjektiivisia ihmisen ajatukset ja arvoarvostelmat ovat.
Ajattellaanpa
vaikka pessimismiä ja optimismia.
Sanotaan,
että pessimisti pelkää maapallon tuhoutuvan ihmisen ahneuden
takia. Optimistin puolestaan uskotaan pelastavan maapallon.
Mutta
jos tarkoitus on säilyttää luonto sellaisenaan, niin optimistihan
on se joka toivoo ihmissuvun kuolevan maapalloa pilaamasta ja
pessimisti puolestaan on sellainen, joka pelastaa ihmissuvun ja tekee
luonnon tuhoamisen edelleen mahdolliseksi ja kannattavaksi.
Näin
ollen, jos kaverisi sanoo olevansa pessimisti tai optimisti, et
mitenkään voi tietää minkä suhteen ja missä määrin. Tarvitaan
jatkokysymyksiä, tarkentavaa arviota arvoastelmista ja siitä kenen
vankkureissa kaverisi matkustaa. Kuskin paikalle ei moni pääse.
Syyspäivä
on tasattu. Kesän lämpö haihtui matkalla pohjoiseen. Värit
muuttuvat, ylämäkiä ei pääse karkuun, vaikka olisi kuinka
optimistinen tahansa. Tähän pitää alistua. Maisema on niin leveä
kuin reunat valokuvassa. Nurkan taakse on mahdoton kurkistaa,
mutta kameraa voi siirtää.
![]() |
Kyösti Salovaara, 2021. Riisitunturi. |
Upeita tunturimaisemia ja syksyn sävyjä. Kuinka nämä saavatkaan vastaaikua mun sisimmmässä.
VastaaPoistaKiitos Aino! Amerikkalaista kirjailijaa Ross Macdonaldia mukaillen: ihminen maisemassa, maisema ihmisessä!
PoistaKiitos upeista kuvista värimaailmoineen, jotka sykähdyttivät sydäntä ja veivät aatokset niihin maisemiin, joissa aina vuodenajasta riippumatta, on sielu levännyt!
VastaaPoistaKiitos, sydämellisesti! Nyt maisema on sateisen usvainen, vielä lehtensä pitävien ruskapuiden täplittämä
Poista